-- Me asuimme edelleenkin tuossa huvilassa enon maalla kaupungin
laiteella.
Minä olin isäni jo kotvan sitte unehuttanut, mutta äitini oli tuon
tapahtuman jälkeen muuttunut unelmoivaksi ja surumieliseksi. Eno oli
koettanut ottaa selvää siitä laivasta, jossa isä arvatenkin oli
poistunut, mutta vähän valaistusta hän sai hämärään asiaan. Laiva oli
mennyt jonnekin Espanjaan. Silloin kun eno teki kysymyksensä laivan
kapteenille, ei siinä enää ollut yhtään suomalaista merimiehenä. Jos
niitä oli ollut, olivat ne jolloinkin ennen poistuneet. Ei jälkiäkään
siis isästä. Hän oli ja pysyi kadonneena.
Mikään aineellinen hätä ei meitä ahdistanut. Äidillä oli siksi tuloja,
että säästäväisyydellä hyvin tultiin toimeen. Puutarhasta pidettiin
huolta, kuten ennenkin, olihan äitini aina ollut isän apuna hoitamassa.
Pienessä kaupungissa oli kasviksilla hyvä menekki ja äiti kyllä torille
yhtä ja toista toimitti. Myös kasvatti hän siemenistä huonekasveja ja
niistäkin sai hyvää ansiota.
Mutta ellei äidillä itsellään olisikaan ollut riittävästi varoja, ei
meillä sittekään mitään hätää olisi ollut. Eno, rikas huoltajamme kyllä
olisi ollut apuna. Hän oli minulle aivan kuin isä, ja veljen
rakkaudella kohteli äitiäni. Hän koetti surussa lohdutella ja usein,
kun vaan liiketoimiltaan pääsi, oli hän vieraana pienessä kodissamme.
Mutta vielä useammin juoksin minä enoni luona. Se oli toisena kotina
minulle. Silloin oli siellä elämää, kun minä juoksentelin muuten
ihmisistä tyhjissä huoneissa.
Oi niitä hauskoja, minun elämässäni huolettomia aikoja! Iloisena minä
kasvoin noiden kahden kodin suojassa ja yhdenikäisten kaupunginpoikien
kera. Sanottiin, että minä tulin äitiini, olin niin hänen näköisensä,
että hyvästi voitiin kumpikin yhdestä kuvasta tuntea. Ja siinä määrässä
kun isääni unehutin, kasvoi rakkauteni, lapsen kiintymys äitiini.
Kun tulin kouluikään, aloin käydä kaupungin koulussa. Siellä sain
leikkitoverinikin, joita vielä kaipauksella muistelen. Tarkoitus oli
äidilläni, että minä tulisin virkamieheksi, mutta enoni tahtoi
käytännölliselle alalle. He sopivat niin, että asiasta päätettäisi
vasta kun taipumukset rupesivat ilmenemään. Koulunkäyntini oli siis
pääasiallisesti vaan alkeistietojen hankkimista eikä luvuistani suuria
välitetty.
Minä olin jo tullut kolmentoista vanhaksi, kahdeksan vuotta oli kulunut
isän katoamisesta. Äiti oli usein iltasilla vakuuttanut minulle, että
kyllä se isä vielä tulee takaisin. Näin kyllä, että tuolla
vakuutuksella äiti enemmän vaan tahtoi uskottaa itseään. Minusta se oli
melkein yhdentekevää tulisiko isä tai ei. Uteliaisuus kyllä toisinaan
vaivasi ja olisin minäkin halunnut nähdä minkälainen se isä nyt oli.
Hyvähän hän aina oli minullekin ollut, olin aina saanut olla hänen
kanssaan ongella.
Talven jälkeen hanget suli. Nurmi rupesi vihoittamaan ja puut alkoivat
lehteä tehdä. Silloin koulu loppui taas alkaakseen syksyllä. Kesä on
koulupojan ihanin aika. Vapaana juoksentelin minä kaupungin
ympäristöllä. Ja vanhan tottumuksen mukaan mieluisana huvipaikkana oli
minulla tuo lahdelma kaupungin vierellä. Isääni olin tullut siinä, että
olin uuttera kalastaja.
Kesä oli lämmin, lämpimämpi kuin tavallisesti. Minä olin ollut ongella
ja iltamyöhällä palasin kotiin raskaanlaisen ahvenkimpun kanssa. Tultua
hankin vettä ja panin kalat siihen likoomaan. Ilta oli ihana enkä vielä
malttanut mennä makuulle. Oi ne Suomen valoisat kesäyöt, löytyneekö
missään niiden vertaa!
Minä istahdin tikapuun puolalle ja tahdoin vielä nauttia yön
ihanuudesta. Minussakin oli vähän tuota isästäni perittyä
haaveiluluonnetta ja se erittäinkin ilmestyi näin kesäisinä iltoina.
Usein ennenkin olin myöhään istunut samoilla tikapuilla antaen
ajatukseni vapaasti liidellä.
Pieni kaupunki näytti niin unelmoivalta edessäni. Lähinnä oli ensin
vähän heinämaata, talo siellä ja täällä jotenkin harvassa, vihdoin
useampia taloja yhdessä ryhmässä kirkon ympärillä. Yön hämärä asetti ne
hyvin viehkeään valoon. Kauvempaa metsän puolelta kuului yöllisen
laululinnun lauleloa. Taivaanrannalta ruskotti. Aurinko oli vasta
maille mennyt. Ruskotus laajeni sille suunnalle, mistä päivän valtias
taas hetken kuluttua uudella pirteydellään nousisi.
Jonkun aikaa istuttuani kuulin astuntaa yökosteassa, nuoskeassa
nurmessa. Ja huoneuston takaa esiintyi outo, muukalainen mies.
Hiljaisena, alla päin käveli hän pihalla, ei huomannut minua, sillä
tikapuut olivat kuistin suojassa eikä hän suuresti ympärilleen
katsonut.
Vihdoin käveli hän ovelle ja yritti menemään sisään. Minä näin selvästi
hänen kasvonsa. Kullankellervä tukka, silmät unelmoivat, syvälle
painuneet. Mitä! Isä, isähän se oli. Olin huudahtaa hämmästyksestä.
Minä tunsin nuo vieläkin kauniinmuotoiset kasvot. Paljon hänessä tosin
oli muutosta tapahtunut, mutta entisyyden muisto ei pettänyt.
Varhaisessa lapsuudessa mieleenpainunutta kuvaa oli kasvaessani
valokuva täydentänyt. Korvaparta, jota olin tottunut kaupungilla
toisinaan liikkuvissa englantilaisissa näkemään, oli oudointa
uudistusta, mikä isässä nyt silmään pisti.
Mutta minulla ei ollut kauvan aikaa tehdä huomioita. Isä seisoi vielä
ovella. Mieleeni johtui, että tämä odottamaton tapaaminen vaikuttaa
ehkä häiritsevästi äitini terveyteen. Aijoin juuri kiiruhtaa äitiäni
valmistamaan, kun puutarhan portilta kuului sydämmeen tunkeva ilohuuto.
Äiti olikin vielä ollut puutarhassa kauniin illan houkuttelemana
kitkemässä kukkapenkkejä. Sattumalta hän tuli tähän täydentämään
kaunista perhenäytöstä.
-- Tiesinhän minä, että sinä tulet, huudahti hän ja lankesi isän
kaulaan.
Isä näytti tuosta säikähtävän, mutta rakastavana hän vastasi äidin
tervehdykseen. Minä juoksin siihen, ja ilo oli kolminkertainen. --
Taaskin oli isä kotona. Entisen elämäntapansa hän heti otti, ja
syrjäisille lienee näyttänyt elämä kodissamme samanlaiselta kuin se oli
ennen isän lähtöä. Yhdessä isä ja äiti hoitivat puutarhaa, eikä isä
ollut unehuttanut tuota lahdelmaa tai kalastushaluaan.
Mutta asiat eivät sittenkään olleet ennallaan. Vaikka isässä voi
huomatakin hellyyttä äitiä kohtaan, oli hänen käytöksessään jotakin
hyvin vierottavaa. Hän oli entistään synkkämielisempi ja aivan kammoi
itseään. Siitä, missä hän oli nuo kuluneet kahdeksan vuotta viettänyt,
ei hän maininnut vähääkään, ja näytti siltä, että hän pelkäsi
ajatustakin sinne päin. Siksi hienotuntoinen oli äitini, ettei
viitannut sanallakaan tuohon. Hänestä oli hyvä näin, hyvä että isä oli
tullut kotiin.
Onnellisesti kului nyt vuosi, kului toinenkin. Isä oli kyllä
alakuloinen ja omituinen, mutta sellainen oli hän ennenkin ollut,
vaikka ei samassa määrässä kuin nyt. Usein oleskeli hän yksinään, ei
ainoastaan ulkosalla vaan omassa huoneessaankin. Mitä hän lienee
toimittanut? Sanomalehtiä hän uutterasti luki ja tuli niitä
vieraskielisiäkin. Myös näytti hänellä olevan kirjevaihtoakin, sen oli
äiti huomannut, mutta ei mitään kysynyt. Parhaimpansa koetti äiti häntä
hoitaessa. Näytti siltä, että isä tyyntyisikin, että häviäisi pois se
ikävä tunnelma mikä oli häneen jäänyt viime matkan jälkeen. --
Taaskin oli kesä, kaksi vuotta isän palauksen jälkeen. Tapana oli
isällä noutaa posti kaupungin postikonttorista. Huvikseen käveli hän
tuon matkan eikä suvainnut minun sitä hakea. Toisinaan sain kumminkin
olla hänen matkassaan.
Me kulimme nytkin postikonttoriin. Sanomalehtien joukossa annettiin
sieltä isälle kirjekin. Tuskin oli hän nähnyt sen, kun kiireesti
sivalsi taskuunsa. Minä ihmettelin tuota. Ehdin kirjettä nähdä vaan sen
verran, että siinä oli amerikkalainen postimerkki päällä. Me koulussa
keräilimme postimerkkejä siihen aikaan ja niin olivat amerikkalaiset
merkitkin minulle tuttuja.
Konttorista lähtiessä näytti isä hyvin hermostuneelta. Kadulla hän
antoi minulle sanomalehdet ja käski kiiruhtamaan kotiin. Minä tottelin.
Kun olin jo ehtinyt kaupungin laitaan, näin isän tulevan kaukana
jälessä ja lukevan kirjettään. Minä en häntä enemmin katsonut,
kiiruhdin kotiin ja minusta isä tuntui taas niin omituiselta.
Isä tuli kotiin, vaan vältteli äidin katseita ja taas pian poistui
kaupungille palatakseen illalla. Ja yöllä sitte katosi hän. Hän oli
salaa lähtenyt kotoa.
Pöydällä oli kirje äidille. Kun hän kiireesti sen avasi, putosi sieltä
sisältä setelirahoja, jotka minä otin ylös ja näin niiden arvon tekevän
tuhantisen markkaa. Enempää huomiota en minäkään joutanut niihin
kiinnittämään, sillä luettuaan kirjeen parkasi äitini kauhistuksesta,
aivan kuin olisi elämän jänne hänessä katkennut. Hän vaipui tunnotonna
maahan. Minä juoksin hakemaan apua, ja äitini nostettiin sänkyyn.
Lattialta otin tuon onnettoman kirjelapun, johon isäni oli
kirjoittanut:
"Minun on mahdoton jäädä, olen tehnyt suuren rikoksen. Jää hyvästi --
ainiaaksi. Sovitukseksi rikokselleni ei riitä anteeksi saanti.
"Ainoa mitä voin, on turvata aineellisesti asemaasi, -- josko sitä
ottanet vastaan."
Nopeasti nämä rivit silmäsin, juoksin sitte enolaan, josta lähetettiin
minut hakemaan lääkäriä. Kotiin palatessani kulin samoja teitä kuin
eilen tullessamme postista. Tie huvilalle oikeni heinämaana käytetyn,
kaupungin asumattoman tonttiryhmän poikki. Siellä sattui silmiini
paperipalanen, ja kun näin tuossa postimerkin kiiruhdin sitä ottamaan.
Paperi oli revitty kirjeenkuori, jotenkin nuhraantunut jalkain
tallaamana. Postimerkki oli amerikkalainen. Arvasin, että se oli isäni
kirjeestä. Minä pistin sen taskuuni ja arvelin sitä tarkemmin katsoa
kotona.
Kun saavuin kotiin, oli äiti hyvin huonona. Kuume ahdisti häntä ja hän
houraili. Lääkärillä oli suuri työ pelastaessa häntä. Useita päiviä oli
äidin tila epävarma. Ankara mielenliikutus oli sortanut hänet.
Vähitellen hän kumminkin rupesi tointumaan. Kärsimyksensä olivat
kauheat. Hän valitteli itsekseen: "Miksi menit pois? Niinkö maksoit sen
huolenpidon ja rakkauden, mitä olin osoittanut kohtaasi? Enhän minä
kysynyt salaisuuksiasi, en rikoksiasi." Ja toisinaan näihin valituksiin
liittyi ankarampaakin: "Joka noin voi jättää rakastavan vaimonsa, ei
ansaitse rakkautta. Rahallako luulit tuskani huojentavan?"
Kun äiti vihdoin tervehtyi, oli hän suuresti muuttunut entisestään. Hän
oli kuin hauraaksi poltettu rauta, oli ilman jäntevyyttä, ilman voimaa.
Melkeimpä näytti siltä, ettei hän elänyt enää tätä maailmaa. Mutta
miestä kohtaan, joka oli hänet toisen kerran noin katalasti hylännyt,
tunsi hän nyt todellakin katkeruutta, ehkä myös vihaakin. Sitä oli hän
sanonut enollekin. Tämä mieliala oli poikkeus äidin tavallisesta
luonnosta. Mutta herttainen, rakastava sydän oli ylen kurjaa kohtelua
saanut kokea. Isäni jättämät rahat käski hän minun viedä enolle. Hän ei
tahtonut niihin koskea. Mutta ei hän mitään muuta virkkanut niiden
johdosta, lieneekö edes kummastellut mistä isä nuo rahat oli saanut,
joka seikka minua usein ajattelutti.
Ennenkun vuosi oli umpeen kulunut, peitettiin rakas, hellä äitini maan
kylmään poveen. Kuolinvuoteellaan kutsui hän minut luokseen ja sanoi:
"Jos milloin tapaat isäsi ... sano hänelle ... että ... minä..."
Sen enempää en minä kuullut. Kuiskattu ääni vaipui kuulemattomaksi.
Mitä tarkoitti hän sanoa? Mutta hänen kasvoillaan lepäsi sellainen
autuaallinen rauha, ettei se voinut olla vihan ja tuomion sekoittama.
Taistelun voittaneena nukkui hän onnellisena.
Hautajaisten jälkeen jäin minä enolaan ja siitä saakka kasvoin hänen
yltäkylläisessä, isällisessä kodissaan. Oma isäni tuli kyllä toisinaan
mieleeni, mutta minä muistelin häntä vihalla äitini kärsimysten takia.
Isäni pysyi edelleenkin poissa, ei kumminkaan aivan jälkiään
näyttämättä. Vähän jälkeen äitini kuoleman tuli enolleni häneltä kirje,
lähetetty Rio Janeirosta, Brasiiliasta. Kirjeen sisällä oli
pankkiosoitus tuhannelle markalle, ja isä pyysi enoani toimittamaan se
äidille. Hän arveli, että paremmin äiti ottaisi rahan vastaan, kun se
tulisi enon käden kautta. Itsestään hän ei mitään tietoja lähettänyt.
Seuraavassa postissa palautti eno tämän rahalähetyksen sekä samassa
lähetti nuo isän ennen antamatkin tuhat markkaa ja kirjoitti, ettei
äiti niitä tarvitse, ja vaikka hän olisi tarvitsemassakin, ei hän niitä
kuitenkaan käyttäisi. Sen tarkempaa tietoa ei eno antanut äidin
kuolemasta. Ajatteli, ettei se enää kuulu kunnottomalle isälle.
Mutta minun postimerkkikokoelmassani oli paitsi tuota brasilialaista
myös se Yhdysvaltain merkki, jonka olin löytänyt tieltä seuraavana
päivänä isäni karkauksen jälkeen. Siinä oli jotenkin selvä leima: New
York. Nuhraantuneen kuoren olin heittänyt pois, vaan havaitsin siitä
kumminkin, että osoite kirjeessä ei ollut isälleni. Sen vuoksi en
pannutkaan sille suurempaa arvoa ja rupesin epäilemään tokko se
löytämäni kuori olikaan isälle tulleesta kirjeestä. Lienee joku muu
viskannut sen tielle. Kun nyt isäni kirjoitti Brasiiliasta, en enää
tehnyt mitään arveluita. Enoni ei mitään puhunut. Ehkä uskoi hän isän
kuleksivan syvän meren laivoissa, kun oli niin seikkailuhaluinen ja
rakasti merta. Enoni kouluutti minut läpi lyseon, ja polyteknillisessä
opistossa valmistauduin sitte insinöörin tutkintoon. Konealalle oli
haluni, ja sitä tuumaa enonikin kannatti. Vuosi oli enää minulla
jälellä, kun olisin saanut tutkintoni suoritetuksi. Enoni sairastui
silloin äkkiä ja minut kutsuttiin kotiin. Saavuin juuri hänen
kuolinvuoteelleen. Rakas, hyväntahtoinen enoni siunasi minua ja sanoi:
-- Sinä olet perilliseni, suorita tutkintosi ja matkusta sitte
Amerikkaan, siellä on uusi maailma, jossa toimesi menestyy loistavasti.
Siellä voit edelleen kehittyä.
Vähän ajan kuluttua oli hän ruumiina. Testamenttinsa mukaan lankesi
koko suuri omaisuutensa minulle. Tuo omaisuus nousi miljoonaan.
Nyt olin minä rikas, mutta orpo, yksinäinen nuorukainen. Isästäni en
kuullut mitään ja minusta olikin yhdentekevä, mikä oli hänen
kohtalonsa.
Järjestin omaisuuteni niin, ettei minun tarvinnut antautua
liikehuoliin. Sitte kävin minä vielä itkemässä äitini ja enoni
haudoilla, jotka olivat vierekkäin lehtevän koivun alla pienen
kaupungin hautausmaalla.
Sen jälkeen en ole kotiseudullani käynyt. Vuoden perästä suoritin
tutkintoni ja lähdin nuorena, toiverikkaana insinöörinä Amerikkaan.
Mitkään leipähuolet eivät luonnollisesti minua ahdistaneet, mutta
tahdoin edistyä alallani. Toisekseen tuntui siltä kuin olisin
huvimatkalla. -- --
-- Mutta se oli minulle onnettomuuden matka, lausui ystäväni ja painoi
päänsä surullisena alas.