V.

-- En voi kuvata niitä riemun tunteita, jotka valtasivat minut

saapuessani New Yorkin satamaan Newportista. Olinhan tullut häitäni

viettämään, onneni kruunua valmistamaan. Morsiameni oli siveyden

ihanne. Hän oli mielessäni niin pyhä, että minä häntä aivan jumaloitsin

kuin jotakin yliluonnollista olentoa. Onnellisissa unelmissa ihantelin

laivan lähetessä miljoonakaupunkia, joka minulle entisestään oli tuttu.

Oli viileä syyspäivä, ei mitään kylmyyttä eikä liikaa kuumuuttakaan.

Tuntui kuin kotimaassa parhaimmalla kesällä. Aurinkokin näytti hyvin

ystävälliseltä. Kesän paahtoisuuden sijasta antoi se nyt vaan ihmisten

yleiseksi tyytymiseksi lämpöään. Merituuli paineli virkistävästi

kasvoja. Kaikki tuntui minusta olevan sopusoinnussa sydämmeni kanssa.

Olin siinä mielentilassa, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa,

en tuntenut minkäänlaista vihaa sydämmessäni, ei mikään soraääni

häirinnyt onnellisuuttani.

Ajattelin, että ollappa nyt äitini ja enonikin elossa näkemässä

riemupäivääni, näkemässä minua onneni kukkulalla. Isäni -- niin

häntäkin muistin. Oliko hän elossa tai ehkä hän oli jo kuollut.

Nuhtelin itseäni, että olin kantanut nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ei

tuo nurjuuteni ollut oman itseni vaan äitini kärsimyksien tähden. Nyt

olisin minä valmis kutsumaan häntä isäkseni, valmis antamaan anteeksi

äitinikin puolesta, olin valmis unhottamaan, että isä syyttä pakotta

hylkäsi rakastavan perheensä, jopa poistui ainaiseksi, saattaen äitini

murheella hautaan. Mutta ihmisen ei ole tuomio. Hän oli kumminkin

isäni, on vieläkin. Nyt tänään olen minä valmis antamaan hänelle uuden

lapsen, nuoren, kauniin, viattoman miniän, enkelin, joka mielellään

minun kauttani tulisi hänen tyttärekseen. Minä oikein kaipasin isääni.

Olihan hän ainoa omaiseni, joka mahdollisesti saattoi olla vielä

elossa. Olisihan hauskaa, jos hän olisi onneani todistamassa.

Rannalla oli rakas Irene äitineen ottamassa minua vastaan. Että kohtaus

oli sydämmellinen, on minun tarpeeton kertoa. Tapasihan nyt sulho ja

morsian toisensa hääpäivänsä aamulla. Irenen äiti oli kolmas onnellinen

liitossa.

Noustessa vaunuihin selitti Irenen äiti, että hänen veljensä, päämies

suuressa kahviliikkeessä Havecle & C:o, jossa myös mr. Davis oli

osakkaana, oli pyytänyt minua nyt aamupäivällä puheilleen konttorissaan

Broadwaylla.

Koska nyt oli vielä jotenkin varhainen, ajoimme kumminkin ensiksi

kotiin, -- minä kutsun Irenen kotia omakseni. Ja sinne vierellehän

se olikin varustettu se meidän uusi kotimme, jonka piti tulla

onnen pesäksi. Vaunujen hiljaa liikkuessa ja usein pysähtyessä

vilkasliikkeisillä kaduilla me sisällä elimme omassa maailmassamme

emmekä huolineet edes ulos katsoa.

Irene oli hyvin puhelias ja iloinen. Hän kertoi niistä valmistuksista

mitä häitä varten oli tehty, kertoi ystävistään, jotka tulevat olemaan

läsnä juhlatilaisuudessa. Hän kyseli olinko minä vaan muistanut

parhaimmat ystäväni kutsua. Hän tahtoi oppia tuntemaan ne, ja oli varma

siitä, että hänen ystävänsä miellyttävät minuakin, sillä hän oli hyvin

tarkka valitessaan ystäviä, oli tuon arvostelevaisuuden perinyt

äidistään. Minä koetin selittää, ettei minulla juuri huomattavia niitä

ole, ainoa todellinen ja rakas ystävä on Irenessä itsessään, ja häneen

minä olen kokonaan tyytyväinen, hän oli minulle enemmän kuin olisi

ollut kokonainen legioona muita. Irenestä oli tämä hyvin mieleen, ja

luonnollisesti hänkin vakuutti muitten ystäviensä ei olevan mitään

minun rinnallani.

-- Minusta tuntuu, sanoi hän äkkiä, kuin olisimme me hyvin vanhat

ystävät, aivan kuin veli ja sisar. Minusta tuntuu vähän niin

omituiselta ajatella, että sinä tulet minun miehekseni. Voisimmehan me

olla yhtä hyvin ystävät näinkin, vai mitä?

-- Miks'ei, vastasin minä todellisuudella, ystävyytemme ei lisäänny

vihkimisellä. Mutta se on maailmassa niin, että kun nuori mies ja nuori

nainen pitävät toisistaan, niin menevät he naimisiin, viettävät häänsä.

-- Mutta olemmehan me sittenkin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin? kysyi

hän ja katsoi avomielisesti minuun.

-- Luonnollisesti, sanoin minä ja vedin hänet hellästi luokseni.

Irene oli todellakin harvinainen tyttö löydettäväksi noin suuressa

maailmassa.

Sitte puhui hän taas paljon kaikesta mikä erittäin hänen mieleensä oli

vaikuttanut. Siitä oli hän pahoillaan, ettei isänsä vielä ollut

palannut matkoiltaan, mutta iltapäivällä on hänkin kotona. Heti New

Yorkiin tultua oli äiti sähköttänyt isälle Rio Janeiroon meidän

kihlauksestamme. Sähkösanoma oli lyhyt ja pikemmin vaan ilmoitus, sillä

äiti se oli joka perheasiat järjesti ja oli tottunut pitämään oman

päänsä sekä tiesi isän hyväksyvän hänen toimenpiteensä. Isä oli niin

kiintynyt liikeasioihinsa ja matkoihinsa, että kotiasioissa ei

sananvaltaa pitänyt. Irene muisti sähkösanoman muodonkin. Siinä

sanottiin: "Irene on kihloissa minun suostumuksellani. Häät ovat kahden

viikon kuluttua. Voitko tulla kotiin?" Vastaus ei heti tullut, sillä

isä oli ollut jossakin sisämaassa, mutta sitte saapui sanoma: "Koetan

joutua. En tahdo Irenen onnen päivää viivyttää." Mutta muutama päivä

sen jälkeen oli hän Irenen enolle, mr. Haveclelle sähköttänyt, että jos

asianhaarat estäisivät hänen tuloansa määrälleen, olisi hän, eno, isän

asemassa. Kumminkin hän pian tulee. Ja hän nyt tuleekin, ehtii

määrälleen, sillä hän oli jo saapunut Jacksonvilleen, Floridassa ja

sieltä lähtenyt junalla joutuakseen tänään iltapäivällä.

-- Ette maininneet sähkösanomassanne mitään sulhasesta, huomautin minä

Irenen äidille, joka oli vaunuissa hiljaa istunut ottamatta osaa

puheluun.

-- Se oli tarpeetonta, hän vastasi tavallisella itseensä

luottavaisuudella. Tarkempaa selitystä en kumminkaan olisi voinut

antaa. Ja hän on tyytyväinen siihen, mihin minä suostumukseni annan.

Enempää en joutanut tätä asiata ajattelemaan. Irene jatkoi puhelua

isästä ja veti tietysti huomioni puoleensa. Avomielisesti hän puhui,

että isä on hyvin rakastettava henkilö, vaikka onkin hänellä

omituisuuksia erittäin muitten mielestä. Ireneä kohtaan oli hän aina

ollut hyvä. Enimmäkseen oli hän matkoilla. Irene ja äitinsä kyllä

tahtoisivat, että hän jo asettuisi kotiin ja palkkaisi eri henkilöitä

matkustamaan, mutta siihen ei isä suostu, vaan sanoo liikkeen

menestymisen vaativan hänen innokasta työtään. Se oli hänen luontonsa

mukaista. Mutta kun hän oli kotona, oli ne päivät erittäin herttaisia,

sillä isä tuolloin omisti kaiken huomionsa ja rakkautensa ainoalle

lapselleen. Toisinaan häntä vaivasi kova synkkämielisyys, mutta kun

Irene astui hänen luokseen ja pyyhki hänen otsaansa, silloin tuli isä

taas hyvälle tuulelle ja huolet haihtuivat. Hänellä oli liikkeessään

niin paljon ajattelemista, että kotonakin ne huolet pyrkivät välistä

vaivaamaan.

Tähän tapaan jutteli Irene ja lopuksi sanoi:

-- Olen varma siitä, että sinä hyvin tulet pitämään isästäni. Hän tulee

samalla sinunkin isäksesi. Eikös niin, äiti, että isäkin mielistyy

suuresti vaaliini?

Myöntävästi nyökäytti äiti päätään, ja silloin olimmekin me jo

saapuneet Irenen kotiin.

Palvelija aukasi vaunujen oven ja me laskeuduimme tasaiselle

katukäytävälle. Talo oli ulkoapäin juhlalliseksi, vähän kuin kirkon

näköön koristeltu juhlapäivän vuoksi. Punainen leveä matto oli vedetty

käytävältä ruskeita kiviportaita myöten ovelle. Viereinen talo

niinikään oli koristettu ulkoakin. Se oli jo valmiiksi sisustettu

meitä, nuorta pariskuntaa varten.

Irene oli katoolilainen uskonnoltaan ja katoolilaisia pappeja oli

kutsuttu illaksi vihkimään meitä. Isä Duncanin apulainen siitä

kirkosta, johon perhe kuului, johti vielä koristelemisia sisällä, että

kaikki tulisi asianmukaiseen kuntoon.

Me astuimme sisälle kauniihin huoneisiin, jotka todistavat hyvinvointia

ja samalla sisustuksen puolesta kauneusaistia. En nyt viitsi ruveta

kertomaan amerikkalaista asuntojärjestystä. Mainitsen vaan, ettei

siellä yhden perheen huoneusto ole samassa tasapinnassa. Talot

kun ovat pienelle maa-alalle rakennetut, ei siinä aina yhdessä

kerroksessa sovi olemaan kuin pari kolme huonetta. Kyökkihuoneusto on

kellarikerroksessa. Kadun tasalla on ruokasali ja mahdollisesti isännän

vastaan ottohuone. Toisessa kerroksessa on vierassalit, kolmannessa

perheenjäsenten yksityishuoneet, neljännessä huoneita vieraita varten

ja viidennessä palvelijain huoneet. Palvelija saattoi minut huoneeseeni

neljänteen kerrokseen ja hetken kuluttua olin valmis tapaamaan Irenen

enoa, kahvifirma Havecle & C:on päämiestä. Morsiameni saattoi minua

vaunuissa sinne ja meni sitte ostoksille sekä tunnin kuluttua lupasi

tulla hakemaan. Painoin suudelman Irenen otsalle ja laskeuduin alas.

Havecle & C:on liikehuoneusto on New Yorkin liikekeskustassa. Vanha

näytti rakennus olevan ulkoapäinkin katsoen. Kymmenkunta kerrosta näkyi

talossa olevan, seinä täynnä liikehuoneiden osotteita, mutta kääpiöltä

näytti se mahtavien uudenaikaisten liikepalatsien, noiden

pilvenpiirtäjäin välissä. Pari leveätä akkunaa oli kadulle päin, mutta

ne hyvin niukasti antoivat valoa pitkään konttorihuoneeseen. Yhtä

seinämää vastassa oli kymmeniä kahvisäkkejä avoinna ja oli kuhunkin

niistä puikolla pistetty leima osoittaen kahvin laatua. Siinä oli

kahvia etelä-Amerikan kaikista kahvimaista ja useampia luokkia

itsekutakin, oli kahvia Jaavalta, Mokasta y.m. kaukaisemmilta

seuduilta. Tuskinpa muu kuin ammattimies niiden moninaisuutta ja arvoa

voi eroittaa. Vasemmalla puolen aitauksen sisällä eri koppiloissa oli

kymmeniä konttoristeja ja liikkeenpitäjiä. Taka-osassa huonetta paloi

sähkölamput kirjurien edessä, vaikka ulkona olikin valoisa päivä. Kiire

näkyi kaikilla olevan.

Annoin nimikorttini lähimmälle miehelle ja pyysin tavata firman

päämiestä. Hän poistui huoneuston takaosaan ja hetken kuluttua palasi

sekä alkoi ohjata minua isännän luo. Kuljimme kapeata väylää pitkän

matkaa, kunnes saavuimme huoneen äärimmäiseen päähän, jonne hiukan

päivänvaloa tuli pienestä akkunasta, joka vei rakennuksen keskellä

olevaan ilma-aukkoon. Kapea silta vei tämän aukon poikki ja niin

vihdoin aukaistuamme oven tulimme sähköllä valaistuun pieneen

huoneeseen. Täällä korkean pöydän ääressä istui Pat Havecle,

kahvikuningas. Sisarensa näöstä heti tunsin hänet, sama

majesteetillinen, johtava katse, sama arvokkaisuus. Harmaat hapset

olivat kruununa päässä, partakin oli jo osaksi harmaantunut.

Konttoristi poistui, ja isäntänsä viittauksesta siirtyi

yksityiskirjurikin kirjoituskoneensa äärestä, ja ovesta, mistä hän

hävisi, näin minä varastohuoneen täynnä kahvisäkkejä. Tiesin, ettei

tuossa vielä liikkeen kaikki kahvivarasto ollut, sillä aamulla laivalla

tullessani olin nähnyt eräällä rannalla koko joukon makasiineja, joihin

jokaiseen isoilla kirjaimilla oli maalattu osoite Havecle & C:o.

Antaen kättä tervehdykseksi ja viitaten istumaan tuolille alkoi tuleva

sukulaiseni, kun olimme kahden kesken, keskustelun. Hiljainen oli tämä

liikemiehen yksinäishuone suuren taloryhmän sisällä. Ei kuulunut sinne

humuakaan jättiläiskaupungin touhinasta, hiukan vaan tärisi jalkain

alla.

-- Halusin puhelua kansanne, mr. Tavast, sanoi hän, alkujaan sentähden,

kun ei ollut tiedossa tokko lankomieheni itse ehtii tulemaan tänne

hääpäiväksenne. Nyt kumminkin on jo varma, että hän saapuu heti jälkeen

puolenpäivän eikä siis minun tarvitse esiintyä hänen sijassaan, kuten

hän itse toivoi, kun ei vielä voinut päättää tulostaan. Mutta joka

tapauksessa on hauskaa tehdä tuttavuuttanne.

Minä lausuin muutaman kohteliaisuuden ja iloni siitä, että mr. Davis,

morsiameni isä todellakin voi saapua kunnioittamaan elämäni

onnellisinta päivää.

Hän katsoi terävästi minua ja sanoi sitte hiukan hymyillen:

-- Minä näen, ettette ole syntyperäinen amerikkalainen ettekä

täkäläisissä oloissa kasvanut. Käytöksessänne ja puheessanne on

tuntuvasti eurooppalaista, jota minä olen tottunut havaitsemaan, kun

olen ollut tekemisissä kaiken maailman kansalaisten kanssa.

Minua hämmästytti tämä huomatus, sillä en ollut itsekään enää tullut

syntyperääni ajattelemaan moneen aikaan. Myönsin olevani

eurooppalainen, joka kumminkin olin useita vuosia ollut täällä suuressa

vapaavallassa.

-- No niin, tietysti olette jo oppineet tuntemaan elämänohjeemme:

liiketoimet ennen kaikkea. Senpätähden ehkä olisitte myös käsittäneet

oikein senkin, vaikka lankoni ei tähän teille tärkeään tilaisuuteen

olisi saapunutkaan. Todellakin on hänen matkustuksensa aina suuresta

arvosta liikkeellemme, joten hänen paljon on täytynyt kieltäytyä siitä

suloudesta, minkä rauhallinen perhe-elämä tuottaa. Häntä ei pidä

ymmärtää väärin. Paitse sitä että hän on liikekumppanini, on hän paras

ystäväni. Mielelläni soisin, että hän voisi kotonakin olla, ja todella

olisin ollut pahoillani, ellei hän olisi malttanut saapua tähänkään

tilaisuuteen. Hän on ollut tekemässä sopimuksia kahvinkasvattajien

kanssa etelä-Amerikan eri osissa. Meillä täytyy olla kontrollimme

kahvimailla selvillä voidaksemme vallita hintoja pörssissä. Sentähden

täytyy hänen aina olla matkoilla, melkeinpä asuakin kahvimailla.

Perheensä voisi kyllä yhtä hyvin asua Rio Janeirossa, La Guayrassa tai

-- Bataviassa! Mutta enemmän hän ei kotona voisi olla sielläkään, sillä

hänen alaansa kuuluu kaikki kahvinkasvatusmaat yli koko maapallon.

Välistä on hän Amerikassa, välistä Aasiassa. Ja iloista on minun sanoa

että on minulla toimeensa innostunut, hyvä liikekumppani. Hän on

nykyisin liikkeessämme yhtä tärkeä henkilö kuin minä itse. Liikkeen

edistyksessä on hänellä suuri osansa.

Taaskin lausuin minä iloni siitä, että minun rakastettuni isä saa noin

kauniin kiitoslauseen liiketoveriltaan ja isännältään.

-- En minä enää hänen isäntänsä ole, oikaisi hän minua ja käännähti

tuolillaan. Hän on kyllä ollut palvelijana luonani, tehnyt

konttorissani työtä samalla palkalla kuin muutkin, mutta on itse

nostanut asemansa kykynsä ja kunnollisuutensa kautta.

-- Kuinka kauvan olette jo olleet yhdessä liikkeessä? kysyin minä

enemmän vaan jotain sanoakseni, kun en muutakaan keksinyt. Ikävöin

Ireneä ja jo odotin, että määrätty tunti pian kuluisi.

Hän tarttui heti kysymykseeni.

-- Jo yli parikymmentä vuotta on mr. Davis ollut liikkeessäni ja

osakkaana myös lähes yhtä monta vuotta, s.o. vähän ennen kun meni

sisareni kanssa naimisiin, ansaitsi hän itselleen osansa. Mutta nyt --

jatkoi hän -- kun olemme jo keskustelussa tähän tulleet, katson

velvollisuudekseni kertoa tarkemmin nämä asiat. Te olette Euroopasta ja

kun minäkin olen syntyäni sieltä vihreästä Irlannista, tiedän, että

siellä pidetään välttämättömänä tuntea perheseikat, kun suhteet niinkin

läheisiksi tulevat kuin on Teidän laitanne meidän sukuumme. Tätä

tahdonkin kertoa, koska omasta mielestänikin on se luonnollista. Ettei

sisareni ole siitä merkittävimpiä kohtia kertonut, olen ihan varma.

Irene taas ei näitä kaikkia seikkoja tunne.

Hän oli valmis alottamaan esityksensä, mutta ensin antoi kirjurilleen

muutamia määräyksiä ja tiedusteli kahvipörssistä uutisia.

-- Niin, minä olen irlantilainen, puhui hän. Tulin nuorena ja rahatonna

tänne ansaitsemaan elantoani. Pääsin erääseen konttoriin työhön ja kun

äitini kuoli kotona -- isä oli jo aikoja ennen kuollut -- kutsuin

sisarenikin tänne, hän oli vasta 12 vuoden vanha. Kumminkin hän rupesi

pitämään taloutta minulle pienessä vuokrahuoneessa vanhan rakennuksen

ylimmässä kerroksessa. Minua säälitti, että hänen täytyi jättää

Irlannissa alettu koulunkäyntinsä, mutta ei auttanut. Minä tein kovasti

työtä ja ansaitsin tavallisen hyvän päiväpalkan, josta aina suurimman

osan panin talteen. Sitte menin naimisiin ja myös sain vähän rahaa

vaimoni mukana. Nyt sai sisarenikin helpommat päivät. Minulla oli jo

pieni summa koossa ja onnistuin pääsemään vähäisiin mutta sitä

otollisempiin keinotteluihin kahvipörssissä. Sillä tavalla opin

kahviliikkeeseen ja pörssikauppoihin. Sen konttorin isäntä, jossa

aluksi olin työskennellyt, luotti minuun ja antoi apuaan. Näin en

tarvinnut suuria käsirahoja, vaikka jo uskalsin isompiinkin panoksiin.

Voin sanoa, että onnistui minulla hyvin, ja pääsinkin vähitellen

perehtymään pörssisalaisuuksiin. -- Ette liene ollut milloinkaan

liikealalla? kysyi hän äkkiä minulta.

Vastasin kieltävästi.

-- Jaa, puhui hän; kumminkin tiedätte, että jokaisella edistyvällä

liikemiehellä on aina erikoisala, jota hän kehittää tarkan suunnitelman

mukaan. Minun alani oli se, että minä otin sopimustilauksia kaupoista,

joissa vähittäin myydään kahvia, sitouduin määrätystä keskimaksusta

läpi koko vuoden toimittamaan kahvia, tietysti sopien kuinka paljon oli

kunakin aikana hankittava. Pian oli sopimuskauppoja minulla ei

ainoastaan New Yorkissa, mutta kaikissa maamme suuremmissa

kaupungeissa. Vuotuinen välityssumma oli minulla suuri. Konttorissani

oli jo useita miehiä työssä. Muiden muassa olin eräänä päivänä sinne

ottanut kapteeni Davisin. Hän oli silloin nuorenlainen mies, oli

johtanut pienempää laivaa rannikolla ja hädin tuskin pelastunut

haaksirikosta. Hän oli tullut kovasti sairaaksi ja makasi viikkokausia

katoolisessa hospitaalissa, jonka meidän kirkkomme oli perustanut.

Kirkkoomme kuuluville naisille on ollut tapana käydä täällä

vuorottaisin hoitamassa sairaita. Niin oli siellä toisinaan

sisarenikin, ja sallimusko lienee ohjannut, että hän tuli hoitamaan

haaksirikosta pelastettua kapteenia, joka taisteli elämän ja kuoleman

välillä. En ole koskaan kysynyt sisareltani, vaan arvaan, että jo

siellä tämä rakastui hoidettavaansa. Sairas parani lääkärien sanan

mukaan sisareni uutterasta ja huolellisesta hoidosta, mutta lääkärit

kielsivät häntä ainakaan muutamien kuukausien aikana merille menemästä.

Kirkon toimesta etsittiin hänelle työpaikkaa kaupungissa enkä tiedä

varmaan oliko sisarellani osaa siinä, mutta varma on, että hän tuli

konttoriini työhön. -- Se oli minun onneni.

Pat Havecle oli tästä vieläkin niin mielissään, että hykersi käsiään.

-- Niihin aikoihin sattui eräs seikka, joka oli äkkiä saattaa minut

vararikkoon. Olin taaskin tehnyt paljon, jopa entistä enemmän

sopimussitoumuksia. Monta laivanlastia kahvia piti minun toimittaa

etelä-Amerikasta sadon korjattua. Sopimukset sain tehdyksi edullisilla

hinnoilla, sillä oli odotettavissa jotenkin huono kahvisato. Pörssissä

huudettiin tuota satoa hyvinkin huonoksi, vaan minulla oli syitä, jotka

ennustivat parempaa. Kumminkin sillä kerralla erehdyin laskuissani.

Kahvisato Brasiiliassa ja Venezuelassa tuli niin huonoksi, ettei sieltä

juuri mitään markkinoille ylettynyt. Jo aikaiseen sain minä tästä

erittäin tarkat tiedot, en kumminkaan niin ajoissa, että olisin ehtinyt

kontrahdit sen mukaan tehdä. Mutta pörssissä ei vielä täydellisestä

kadosta tiedetty, vaan kyllä jo iloittiin minun vahingostani, kun hinta

jo oli noussut korkeammalle kuin millä minä olin sopimukset tehnyt.

Siihen aikaan New Yorkissa spekuleerattiin melkein vaan Amerikan

kahvilla. Minä aloin olla jo suuressa hädässä, vaikka koetin tyyneltä

näyttää.

Hikeä pyyhki kahvikuningas otsaltaan muistellessa tätä.

-- Alakuloisena tulin minä pörssistä. Koko omaisuuteni ja nimeni oli

vaarassa. Viikko tätä ennen oli Lontoon pörssissä myös hinta suuresti

noussut ja nyt pysyi tasaisena korkealla. Siitä meillä New Yorkissa

päätettiin, että myös Aasiassa oli tulossa huono kahvivuosi. Mutta

silloin sain yksityistiedon, että Lontoon hinta olikin vaan

keinotekoisesti korotettu "koornerin" toivossa. Aasiassa oli siis vielä

toiveita, ja mahdollista oli, että "koorneri"-yritys särkeytyy. Nyt

piti minun saada ostaa, mutta jos minä nimelläni ilmestyisin ostajaksi,

olisi se varma merkki hintain yhä nousemiseen. Oston täytyi tapahtua

salaa itse kahvimailla Aasiassa. Nyt johtui ajatukseni kapteeni

Davisiin. Puheistaan olin kuullut, että hän oli siellä matkustellut ja

jo olin tullut huomaamaan nerokkaisuutensa. Kutsuin hänet luokseni eikä

minun tarvinnut monta sanaa sanoa, ennenkun hän jo ehdotteli asiaa

samalta kannalta kuin minäkin. Hänellä oli tuttava Bataviassa ja hän

tahtoi tämän panna jo hieromaan kauppoja kahvinkasvattajien kanssa

kaikissa Aasian kahvimaissa. Itse hän oli valmis heti lähtemään

jatkaakseen kauppoja. Minä olin tähän erittäin tyytyväinen. Hän lähti

ja onnistui aivan erinomaisesti. Ennenkun hän ehti sinne, oli

"koorneri" jo särkynyt, vaan kyllä siltä koettivat kilpailijani pitää

hintoja korkealla, ja heitä auttoikin se, että täydellinen kato

Amerikan kahvimaissa alkoi tulla varmemmin muitten tietoon. Nyt he

olivat varmat minun kukistumisestani, mutta minä olin jo aivan tyyni,

sillä Davisin asiamies oli ehtinyt tehdä edullisia sopimuksia Aasiassa

ja pian alkoi Davisilta kuulua tietoja, että hän oli päättänyt kaupat

ja saanut tehdyksi yhä lisää. Minä sain ostetuksi kahvia paljon enemmän

kuin oli minulla sitoumuksia. Ja sen jälkeen olen minä ollutkin se,

joka olen kahville hinnat määrännyt.

Voitonriemuisena löi irlantilainen rintaansa ja nauroi makeasti.

-- Kun Davis palasi, syleilin minä häntä ilosta ja otin osakkaaksi

liikkeeseeni. Laskin nimittäin hänelle hyvän prosentin sen vuoden

voitosta, ja se oli niin suuri, että Davis tuli osalliseksi

liikkeeseen. Sen jälkeen on hän ollut oikea käteni, on ollut ystäväni,

ja me olemme edistyneet lakkaamatta. -- Niin, paitsi tätä palkkiota,

annoin minä hänelle muutakin. Olin huomannut sisareni mieltymyksen

häneen ja niin eräänä päivänä voitto-osinkoja laskiessamme sanoin minä

äkkiä: "Kuules Jack, me olemme ystäviä ja yhtiötovereita. Minä antaisin

sinulle mitä vaan voisin, sillä olethan sinä pelastanut minut. Mutta

kiitos lankeaa myös sisar Lucylle, joka pelasti sinut kuolemasta,

Yhtykäämme vielä lähemmin; ota sinä Lucy, hän on rakkain mitä voin

antaa." Ennenkun hän ehti tointua hämmästyksestä, kutsuin minä Lucyn

sisään ja vein hänet Jack Davisin luo. Mutta Lucy ei ollut siihen

tyytyväinen, hän on aina ollut niin omapäinen. Hän sanoi: "Minua ei

tarvitse kenenkään antaa. Minä olen pelastanut mr. Davisin ja minulla

on oikeus häneen. Itse minä annan itseni hänelle, koska teillä näkyy

siitä jo olleen puhetta." Hän pani kätensä Davisin kaulaan ja kutsui

häntä sulhasekseen. Minä olin niin iloinen, että heti kutsuin papin ja

heidät yhdistettiin siinä tuokiossa. Se tapahtui minun kotonani vaimoni

ja muutamien todistajien läsnäollessa. Niin köyhä, haaksirikkoinen mies

tuli rikkaaksi mieheksi ja kahvikuninkaan langoksi, -- no, ei minua

kyllä vielä silloin tuolla nimellä kutsuttu. En suinkaan tahdo sanoa,

ettei tässä olisi ollut vaikuttamassa Davisin oma ansio, päinvastoin

sehän se juuri sai kaiken aikaan.

Kahvikuningas muisti taas pörssiä ja riensi ottamaan selkoa hintain

vaihtelusta sekä antoi määräyksiä. Sitte hän istuutui tuolilleen ja

jatkoi:

-- Mr. Davis on ollut aina hiljainen mies ja elää kokonaan matkoissaan

ja liikkeessään. Ei hän malttanut pitää pitkää kuherruskauttakaan. Pian

matkusti hän taas kahvinkasvatusmaille Aasiaan. Siellä ilmoitti hän

tulleensa kovin kipeäksi ja lääkärit olivat sanoneet, että kuumassa

ilmanalassa oleskeleminen veisi hänet pian hautaan, Hänen täytyi

muuttautua, niin pian kun hiukan sai voimia, Euroopan lauhkeampaan

ilmanalaan, jossa piti viettää pitemmän aikaa kylpylaitoksissa ja aivan

rauhassa ajattelematta liikeasioita. Näin hän kirjoitti, ja tuo kirje

muutenkin oli hyvin merkillinen ja sisällölleen epäselvä. Minä jo

säikähdin, että tauti oli tunkeutunut hänen aivoihinsakin. Se oli myös

ainoa kerta, jolloin hän näytti olevan kiukustuksissaan minuakin

kohtaan vaan en oikein saanut syytä selville. Tulin minäkin siihen

päätökseen, että hän tarvitsee lepoa. Jo kaduin, että ehkä

liikeinnossani olin vaivannut häntä liiaksi. Lucy olisi tahtonut myös

matkustaa Eurooppaan hoitamaan häntä, mutta hän oli siinä tilassa, että

ei aivan sillä hetkellä voinut. En minäkään häntä kehoittanut, kun ei

Davis kirjeessään mitään maininnut. Me kirjoitimme hänelle, mutta

kirjeet eivät tavanneet, vaan saapuivat takaisin. Davisilta ei tullut

mitään tietoa. Kyselin liiketuttavilta siellä, missä Davis sairasti,

sillä ajattelin, että ehkä hän oli kuollut. Sain vastaukseksi, että

Davis oli matkustanut Eurooppaan. Kun ei vieläkään mitään tietoja

kuulunut, ajattelin, että hän tahtoo parantua aivan häiritsemättömässä

rauhassa. Mutta Lucy ei siihen tyytynyt. Hän ajatteli, että ehkä Jack

on uudelleen tullut kipeäksi tai mahdollisesti kuollut. Hän oli muka

aina niin itseensä sulkeutunut ollut, ettei nytkään tahtonut meitä

levottomaksi tehdä. Kun sitte Irene syntyi ja äiti voimistui, matkusti

Lucy lapsineen Eurooppaan, kävi monessa kylpypaikassa, vaan ei kuullut

mitään miehestään. Vihdoin sain minä Davisilta kirjeen, jossa hän

rauhoitti meitä ja pyysi minulta, että saisi olla rauhassa.

Terveydestään hän ei maininnut mitään, mutta arvasin hänen vielä olevan

lääkärinhoidossa. Oitis ilmoitin Lucylle, että Davis on elossa eikä

hänellä ole mitään hätää sekä pyysin Lucya saapumaan tyynesti kotiin.

Hän tuli. Minä kirjoitin myös Davisille, että sydämmestäni soisin hänen

paranevan niin pian kun suinkin, sillä liike kärsi tuntuvasti hänen

poissa olostaan. Kerroin Lucyn hädästä kuinka minä ainoastaan suurella

vaivalla sain hänet palaamaan Euroopasta, jossa hän olisi tahtonut

viipyä niin kauvan, kunnes olisi vaikka miehensä luut löytänyt.

Tietysti en unohtanut mainita Irenestä, jonka olemassa oloa hän tuskin

osasi aavistaakaan. Seuraus oli, että Davis oli pian kotona, näytti

jotenkin tervehtyneeltä, oli vaan vielä alakuloinen ja Lucyn mielestä

entistä sulkeutuneempi. Ireneen, esikoiseensa oli hän suuresti

mieltynyt ja viipyikin nyt muutamia kuukausia kotona. Sitte lähti hän

taas matkoille, ja on niin jatkanut uutteruudella, pysähtyen ainoastaan

silloin tällöin lyhyen aikaa kotonaan. Hän on ollut erinomainen apu

liikkeessä.

Kun Pat Havecle oli ehtinyt kertoa tähän saakka, tuli konttoristi

sisään kysymään vastaanottoa, mutta samalla pilkisti tulijankin pää

ovesta. Irene oli huoneessa. Kunnioittavasti meni hän enonsa luo ja

suuteli häntä otsalle. Sitte tuli hän luokseni ja teki samaten.

-- Näinkö se on teidän keskenne tavallista? sanoi eno hymyillen.

Irene punastui häpeissään ja ujona istuutui taakseni.

Vaihdoimme vielä muutamia sanoja. Eno laski leikkiä Irenen ujoudesta ja

toivoi, että se vähitellen häviäisi. Minä en osannut juuri mitään

sanoa.

Hyvästellessä sanoi vielä kahvikuningas:

-- Mr. Tavast, kun olette eurooppalainen, olen sentähden teille

kertonut morsiamenne suvusta. Meillä Amerikassa se ei ole tavallista.

Toivotan parasta onnea! Illalla siis tavataan.

Liikemies, joka oli uhrannut jotenkin paljon kalliista ajastaan

kohteliaisuuteen eurooppalaisia vaatimuksia kohtaan, sai taas

"bisnes"luontonsa. Melkein kylmästi viittasi hän meidät poistumaan ja

istuen majesteetillisena tuolillaan alkoi ottaa vastaan monilukuiseksi

karttunutta, odottavaa asiamiesjoukkoa.

Me puolestamme ajoimme kotiin. Meillä oli niin paljon puhelemista,

Irenellä niin paljon näyttelemistä ennen iltaa. Tunsimme itsemme niin

sanomattoman onnellisiksi. Mutta yhä vaan minun mielessäni väikkyi,

että tämä on liian suuri onni minulle ja ettei Irene minulle kuulu, hän

kun on enkeli toisesta maailmasta. --