Ihana, säteilevä sunnuntaiaamu.
Tiesivätkö taivaan linnut, että tänään oli sunnuntai?
Varmaankin tiesivät. Miksi muuten ne olisivat virittäneet aamuvirtensä
sellaisella voimalla ja sellaisella innolla? Miksi muuten olisi
pihoista, kirkkopuistosta ja metsästä kaupungin reunasta tuhatääninen
viserrys kohonnut taivaalle niin puhtaana, niin riemuisana?
Tunsivatko puut, tunsiko ruoho maassa, että nyt oli siunattu sabatin
päivä?
Miksipä olisivat puitten lehdet muutoin niin vienosti, niin äärettömän
hiljaa ja kuitenkin kuuluvasti kahisseet, miksi muuten olisi ruoho niin
hurmaavan hienosti tuoksunut?
Tiesikö Tiihosen kukko, että nyt oli pyhäaamu? Tiihosen kukko tiesi
sen, siitä olemme vakuutetut. Ja siksipä heläytti se sankaritenorillaan
niin raikkaan ja kirkkaan aamusävelen, että se selvästi kuului
Kelovuorella pesässään nukkuvan luonnonihmisen korviin ja herätti hänet.
Eikä kuitenkaan renkipoika noussut puhdistamaan Tiihosen rattaita,
sillä olihan nyt sunnuntai myöskin renkipojalla.
Eikä Tiihonen noussut valjastamaan hevostaan, kapuamaan kuskipukilleen,
räpsäyttämään ohjasperiä, viuhauttamaan piiskaa ja huutamaan: "i-grai
musikka!" Sillä ajurillakin on joskus sabatti.
Ja silloin on sabatti myöskin ajurin hevosella. Kaunis on kesäinen,
pilvetön sunnuntaiaamu kaupungissamme!
Avaat ikkunasi: et kuule mitään kolinaa kadulta. Katsahdat ulos: et näe
yhtään ihmistä liikkeellä.
Mutta puut, pensaat ja ruoho maassa tuoksuvat suvivirttään, ja korkea,
kuulakka sinitaivas helisee tuhansien pienten siivekästen riemuitsevaa:
"Sen suven suloisuutta..."
Ei kaukana syrjäisessä metsäkylässä, ei syvällä sydänmaalla,
ei saaressa merellisessä tunnu mielestämme sunnuntaiaamu niin
juhlalliselta kuin kaupungissamme.
Niiden tunnelmien vuoksi, joita se sydämessämme, sielussamme ja
mielessämme herättää, kannattaa meidän hikoilla yksitoikkoiset,
kuumat ja kuivat arkipäivät sen pölyssä ja kävellä jalkamme kipeiksi
sen epätasaisella, huonosti hoidetulla katukivityksellä, sekä sietää
mielentyyneydellä sen ainaiset, pikkumaiset juorut, jotka saavat
alkunsa tiesi mistä, mutta lakkaamattomana, katkeamattomana hämähäkin
lankana juoksevat talosta taloon, huoneistosta huoneistoon, Kekkolan
keittiöstä Makkolan makuukamariin ja Makkolan makuukamarista Kukkolan
keittiöön.
Kaikki tämä matala, jokapäiväinen ja alhainen, joka on tarttunut koko
olemukseemme, niin että se heltiää meistä tuskin kuolemassakaan,
kaikki tuo mitätön, arvoton ja likainen tuntuu sunnuntaiaamuna
olevan pyyhitty pois pienestä ja vähäpätöisestä, mutta meistä, sen
asukkaista, niin rakkaasta kaupungistamme ja sen joskus säälillä
mainituista, mutta useammin nauraen selostetuista sisällisistä oloista
kuin rihvelitaululta jolta äiti on pesusienellä pyyhkäissyt lapsensa
kömpelöt tuherrukset.
Mitäpä siitä, vaikka maanantai onkin samanlainen kuin lauantai, ja
lauantai samanlainen kuin perjantai, ja ihmiset samanlaisia päivästä
toiseen ja vuodesta vuoteen -- mitäpä siitä! Sillä tämän kaiken
vastapainoksi pysyvät myöskin meidän kirkkaat ja säteilevät, poutaiset
ja pilvettömät sunnuntaiaamumme vuodesta vuoteen yhtä kauniina, yhtä
puhtaina ja yhtä rauhoittavina.
Niin, Tiihosen kukko julisti osaltaan sunnuntairauhan alkaneeksi.
Mutta silloinpa alkoikin aamun kaunein hetki jo olla ohi. Sillä se on
yhtä lyhyt kuin kauniskin.
Neuvoksen Arkun pihan perällä olevassa rakennuksessa narisi joku ovi,
ja Sikasen akka ilmestyi näyttämölle aamupuvussaan, yllään lyhyt
yöröijy ja punaraitainen alushame ja kädessään peltinen, reunoista
ruostunut pesuvati, jonka hän asetti oven vieressä pihalla olevalle,
vanhuuttaan harmaalle rahille, ja jonka ääreen Sikasen akan lasten
nyt oli kirvelevin sydämin käytävä, saadakseen hekin osaltaan tuntea
ihossaan, että nyt oli sunnuntaiaamu.
Sillä Sikasen akan lasten oli pestävä silmänsä joka sunnuntaiaamu, ja
pantiin tämä suvun ulkonaista puhtautta tarkoittavan järjestyssäännön
määräys täytäntöön järkähtämättömällä ankaruudella.
Mutta tänä aamuna ei sitä toimeenpantu ainoastaan yhtä ankarasti kuin
ennen, vaan päinvastoin vielä ankarampanakin: tänä aamuna täytyi näiden
suurimmaksi osaksi luonnollisessa vapaudessaan kasvaneiden nuorten
pestä ei ainoastaan kasvot vaan myöskin kaulansa. Ja kun kaulojen viime
pesemisestä oli kulunut epämääräinen, mutta joka tapauksessa melkoisen
pitkä aika, ja kun huolekkaan äidin kriitillinen katse piti tarkoin
silmällä tämän kiusallisen toimituksen aluksi varsin vaatimattomia
tuloksia, niin ei meidän sovi suuresti kummastella sitä, jos Sikasen
suvun puhdistushommat aiheuttivatkin äänekkäitä huomautuksia ja
vastaväitteitä pestävien taholta ja olivat siten omansa jossain määrin
hälventämään tämän kauniin aamun suloista sunnuntaitunnelmaa.
Jopa ilmestyi portailleen jarrumiehen leskikin, kaasi ämpäristä
likaveden portaiden viereen, sillä hän oli jo ehtinyt suoriutua
pesupuuhistaan, vieläpä pestä osan lapsensa pyykkiäkin, levitti
pesemänsä vaatekappaleet portaiden kaidepuulle kuivamaan ja jäi ämpäri
kädessä katselemaan Sikas-perheen suurta puhdistusta.
Kauanpa ei hän malttanutkaan pysyä äänettömänä katselijana, vaan laski
ämpärin portaille ja lähti hernemaan ympäri puhuttelemaan Sikasen
eukkoa.
-- Huomenta taas! Kaunis päivä tulee. Onko teidätkin kutsuttu tänä
päivänä Saksmanin puolelle kahville?
-- Kävihän se neiti kutsumassa meitäkin, halpa-arvoisia..., huokasi
Sikasen akka ja huusi vanhimman jälkeiselle pojalle:
-- Ota sukkelaan saippua ja harja ja pese kaulasi, kun korvien alla
musta rinki kuin mikäkin halspanta!
-- Mikähän heillä oikein lienee? tiedusteli jarrumiehen leski. --
Olisikohan nimipäivät?
-- Liekö nuo nimipäivät... eikös nyt ole Magdaleenan päivä? sanoi
Sikasen akka.
-- Niin, niin, Magdaleenan päivähän se onkin... vasta muistan! myönsi
jarrumiehen leski. -- Mutta jos olisi syntymäpäivät?
-- Saattaa olla syntymäpäivät, murahti Sikasen akka. -- Sittenpähän
tuon kuullee...
-- Siellä on leivottu ja siellä on paistettu, niin että meille asti on
vehnäsen haju tuntunut, kertoi jarrumiehen leski -- Ja koko tämän pihan
väki on kutsuttu päiväkahville, Nahka-Paapan joukkokin. Lienevätkö
kutsuneet vielä muitakin vieraita...
Yhä korkeammalle nousi aurinko. Kaupunkimme oli herännyt. Pyhäpukuisia
ihmisiä alkoi näkyä kaduilla jokusia.
Jo kajahtivat vanhan, rakkaan temppelimme kellojen tutut äänet.
Kaupunkilaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Sillä olihan nyt ihana
suvinen sunnuntai ja kuulutettaisiinhan nyt neiti Fanny Margareta
Svebelius ja kauppias Jaakkola ensimmäisen kerran kristilliseen
avioliittoon.
Heleänä tulvi kirkon avatuista ikkunoista sinitaivaalle tuo kaunis:
"Jo joutui armas aika..."
Eikö kunnon pastorimme tänään saarnannut paremmin kuin koskaan ennen,
sydämellisemmin ja lempeämmin kuin milloinkaan? Vai tuntuiko se vain
siltä?
Ja eikö Pastorinniemen neiti näyttänyt nuoremmalta ja kauniimmalta
kuin ennen? Varmasti! Näimmehän me sen kaikki. Emmehän me muuta
katsoneetkaan kuin häntä, ja tietysti myöskin kauppias Jaakkolaa,
joka nuorekkaana ja tanakkana istui hänen rinnallaan etupenkissä.
Sillä kauppias Jaakkola tahtoi kunnioittaa synnyinkaupunkinsa vanhaa
perinnäistapaa, jota vastaan ei vielä kukaan ollut rikkonut, ja olla
kirkossa, etupenkissä, sinä sunnuntaina, jolloin hänen ja hänen
morsiamensa nimi ensi kerran saarnatuolista lausuttaisiin.
Ja kun se hetki tuli, niin huomasitteko, panitteko merkille sen
omituisen kohauksen, joka juuri silmänräpäystä ennen ikäänkuin kulki
yli kirkon, ja sitä seuranneen tavattoman hiljaisuuden, jossa ei
hengähdystäkään kuulunut, ennenkuin pappi oli lukenut kuulutuksen sanat
loppuun asti!
* * * * *
Jumalanpalvelus oli päättynyt. Alkoi sunnuntai-iltapäivä.
Rehtori Peranderilla oli pieni juhlallisuus, jossa olivat saapuvilla
kauppias Jaakkola morsiaminensa, ukko Saksman, Lauri Saksman,
varatuomari Sakkamaa ja neiti Martta Saksman, kauppias Kuronen
rouvineen ja heidän tyttärensä Anni, ja jossa tilaisuudessa rehtori
Perander, istuttuaan hetken aikaa miettiväisenä, koputti äkkiä lasin
reunaan, nousi hiljaisuuden vallitessa seisomaan ja piti niin kauniin
puheen neiti Kurosen ja varatuomari Sakkamaan kihlauksen johdosta, että
ukko Saksmanillakin, Laurin ilmoituksen mukaan, oli vedet silmissä,
mitä sitten muilla! Ukko Saksman oli kyllä myöhemmin koettanut väittää
tämän tiedon, mikäli se hänen silmiään koskee, jyrkästi perättömäksi,
mutta hänen suureksi mielipahakseen ei kukaan ole välittänyt hänen
vastaväitteistään.
Tähänpä voisikin kertomuksemme sopivasti, säädyllisesti ja kauniisti
loppua, ellei meidän velvollisuutemme olisi kertoa, mitä tiedämme
kirjailija Kauno Tuulosesta ja kiertue Cangastus & Muttosen
toimeenpanemasta suuresta näytelmällisestä iltamasta seurahuoneellamme.
Sääliväisyydestä lukijaamme kohtaan -- jonka kauniin tunteen huomaamme
häpeäksemme heräävän meissä vasta kertomuksemme lopussa -- emme tahdo
millään tavoin kuvata hra Tuulosen mielialaa niiden kahden päivän
aikana, jotka neiti Kuronen oli tuominnut hänet odottamaan vastausta
kosintaansa.
Mainitsemme vain, että hra Tuulonen kahden unettoman yön jälkeen
tuli siihen lohdulliseen vakaumukseen, että neiti Kurosen aikomus on
kaikesta päättäen antaa hänelle myöntävä vastaus niiden kaupunkimme
seuraelämässä kauan loistavina muistossa pysyvien tanssiaisten aikana,
joilla kiertue Cangastus & Muttosen suuri näytelmäilta tultaisiin
lopettamaan.
Hänen tultuaan tähän vakaumukseen, heräsi hra Tuulosen mielessä syvä
harrastus iltamavalmistuksia kohtaan, ja hän lähti seurahuoneelle
katselemaan niitä. Rakennusmestarikunnan ydinjoukko oli jo kokoontunut
sinne heti kirkkoajan jälkeen valmistelemaan itseään oluenjuonnilla
illan suurenmoista voimainkoetusta varten. Se pysyi kuitenkin eräässä
syrjähuoneessa, hyräillen vain hiljakseen, mutta mikä melu ja pauhu
juhlasalissa, jossa laitettiin suurella kiireellä kuntoon kraatari
Aapelin tupaa! Mikä huuto ja hälinä, mikä juokseminen ja töytäileminen,
mikä naputus, kolkutus ja koputus!
Ja kaiken kaaoksen keskellä seisoi teatterinjohtaja Cangastus
tyynenä, ylevänä, varmana ja rauhallisena kuin kuningas, antaen
lyhyet, täsmälliset määräyksensä leuka vasten kaulaliinaa painettuna
ja syvällä, vaikuttavalla rintaäänellään, jota ei kenkään voinut
vastustaa, kaikkein vähimmän neiti Leijanen, joka tuon tuostakin vaipui
haaveillen katselemaan tuota miehekästä ilmestystä.
Hra Tuulonen huomasi tämän kaiken, ja vaikka hän ei ollutkaan mitään
niin hartaasti toivonut kuin sellaista onnenpotkausta, joka erottaisi
hänet neiti Leijasesta ilman mitään raatelevaa ja järisyttävää
kohtausta, niin tunsi hän kuitenkin tällä hetkellä jonkinlaista
vastenmielisyyttä näyttelijä Cangastusta kohtaan.
Sellaisia olemme me miehet... ikävä kyllä. Kuka etsii maasta
ensimmäisen kiven, heittääkseen sillä kirjailija Kauno Tuulosta
tässä suhteessa? Meillä ei ainakaan ole siihen halua -- eikä oikein
rohkeuttakaan. Herra Tuulonen hylkäsi todellisella sankaruudella
rakennusmestarien hartaat ja vilpittömät esitykset ja lähti takaisin
asuntoonsa.