XXVI

Läpi kaupungin ajoi herra Jassi Muttonen sydämessään kauhistus, ajoi

ulos kadun toisessa päässä olevasta tulliportista ja mennä viiletteli

nyt Pellikkavaaraan päin johtavaa tietä myöten.

Miksi hän ei kääntynyt Illikaisen taloon vievälle kadulle ja

kätkeytynyt Illikaisen leveän selän taakse? Miksi hän ei hypännyt alas

pyörältä ja juossut pakoon mihin taloon tahansa?

Siksi, että kun aivan kintereillä, kymmenkunnan sylen päässä ajaa

sellainen mies kuin ukko Grönberg kiukkuisena kuin vaapsahainen ja kivi

sukassa, niin silloin ei ehdi harkitsemaan mutkia eikä käännöksiä,

vielä vähemmän pysähdyksiä.

Ja nyt kiidettiin pitkin Pellikkavaaran tietä.

Yhä lähempää kuului ukko Grönbergin huohotus. Ukko Grönberg oli

paljon vanhempi kuin herra Jassi Muttonen, mutta ukko Grönbergin

molemmat jalat olivat terveet, lukuunottamatta ennen mainittua pientä

kengänhiertämää hänen paljaassa jalassaan.

Vielä pari minuuttia, ajatteli herra Muttonen, niin hän saavuttaa minut

ja iskee kuoliaaksi. Tämä olisi kyllä hyvin juhlallinen ja vaikuttava

loppu näyttelijälle, mutta en kuitenkaan tahtoisi loppua niin...

Silloin hiljensi hän äkkiä vauhtia ja hyppäsi pois pyörältään. Hän

tosin kaatui pyörineen maahan, mutta pääsi silmänräpäyksessä pois alta

ja pois ukko Grönbergin alta, joka ei ehtinyt kääntää pyöräänsä, vaan

ajoi herra Jassi Muttosen -- tai oikeastaan Riku Nikin -- pyörää vasten

ja meni tietysti nurin.

Kun vaskiseppä selvisi siitä rykelmästä, jonka molemmat pyörät olivat

tielle muodostaneet, näki hän Jassi Muttosen katoavan metsään tien

vasemmalle puolen. Hän päästi sotahuudon, heilutti sukkaansa ja lähti

juoksemaan uhrinsa perässä.

* * * * *

Nähtyään isänsä kiipeävän Lehtolan lankkuaidan yli Jassi Muttosen

perässä oli Maikki Grönbergille tullut hätä käteen. Hän lähti

juoksemaan Kurosen puotiin, kertoi hengästyneenä, mitä oli tekeillä

ja pyysi Kalle Kannasta ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin tulevan

appiukkonsa hillitsemiseksi.

Kalle Kannas ei tosin ollut oikein selvillä siitä, mitä olisi tehtävä,

mutta hän oli juuri nähnyt herra Muttosen ja herra Grönbergin ajavan

myymälän ohi tavalla, joka tuntui todistavan, että jälkimmäisellä

herralla oli jotain tärkeätä asiaa edelliselle herralle. Kun nyt

huutavia ja meluavia ihmisiä juoksi samaan suuntaan, päätti Kalle

pistää puodin oven lukkoon ja yhtyä yleiseen takaa-ajoon, nähdäkseen,

miten seikkailu päättyisi ja voidakseen tarpeen tullen jollakin

sopivalla tavalla olla joko herra Muttosen tai herra Grönbergin taikka

molempienkin apuna.

Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen nukkui toisessa poliisilaitoksemme

pidätyshuoneista eli putkista, sillä hänellä oli päivystysvuoro eikä

viileässä putkassa ollut kärpäsiä.

Hän heräsi siihen, että seinään jyskytettiin ulkoapäin ja useat äänet

huusivat:

-- Poliisit, poliisit! Eikö siellä ole yhtään poliisia?

Silloin hyppäsi Kekkonen ylös, avasi ristikkoikkunassa olevan pienen

ilmanvaihtoruudun ja huusi unisena:

-- Häh? Mikä on hätänä?

-- Kun rosvot varastivat Riku Nikin ja Topi Pösösen polkupyörät

työväenyhdistyksen pihalta!

-- No ottakaa ne kiinni!

-- Johan niitä ajetaankin takaa, mutta pitäisi tulla poliisejakin

avuksi! huusi joku.

-- Ei täällä nyt ole poliiseja, ilmoitti konstaapeli Kekkonen.

-- Olethan siellä sinä ainakin! väitti maalari Tolvanen, joka oli yksi

seinän jyskyttäjistä.

-- Mutta minulla on tisuuri! vastasi konstaapeli Kekkonen.

-- Minkä se sanoi itsellään olevan? kysyi eräs akka maalari Tolvaselta.

-- Tisuurin, selitti maalari.

-- Mikä se semmoinen on? tiedusteli utelias akka.

-- Se on jotain virantoimitusta, sanoi maalari. -- Saakelin poliisit,

kun ei niistä koskaan ole apua!

Sitten lähtivät kaikki juoksemaan eteenpäin.

Mutta maalari Tolvanen oli langettanut liian ankaran arvostelun

kaupunkimme valppaista ja virkaintoisista järjestyksenvalvojista.

Päivystysvuorostaan huolimatta heitti näet konstaapeli Kekkonen

poliisilaitoksen omiin hoteisiinsa ja alkoi juosta sinne päin, minne

näki muidenkin juoksevan. Ja häneen liittyivät kaupunkimme toisetkin

järjestyksen valvojat, jotka olivat olleet kalassa ja kantoivat juuri

suurta, puolillaan kaloja olevaa kalavasua. He jättivät sen Lehikoisen

Amantan silmälläpidon alaiseksi ja nousivat ajuri Tiihosen rattaille,

jotka olivat juuri kyydinneet kotiin Svebeliuksen neidit, ja lähtivät

ajamaan huikeata vauhtia Pellikkavaaran tielle.

Tomu pölysi hirmuisesti kuivalla tiellä. Huuto ja melu oli ankara.

Sitten palotornin palon ei kaupungissamme oltu kuultu sellaista elämää.

* * * * *

Maassa makaavat kuivat oksat paukahtelivat poikki, ja välistä kuului

karkea sana, kun vaskiseppä loukkasi paljaan ja kipeän jalkansa

risuihin tai ruohon peitossa olevien lahojen kantojen jätteisiin.

Herra Jassi Muttonen oli kyllä aluksi voittanut hieman aikaa --

ja tällä kertaa niin kallista aikaa -- ukko Grönbergin kömpiessä

pois polkupyörärykelmästä, mutta pianpa alkoi vihollinen taas tulla

lähemmäksi ja lähemmäksi, antaakseen tyttärensä kunnian ja maineen

puolesta aikakautemme ankarimman selkäsaunan onnettomalle näyttelijälle.

Tällä kauhealla hetkellä kirosi herra Muttonen sen päivän, tunnin ja

minuutin, jolloin hän oli suostunut Lauri Saksmanin ja Kalle Kannaksen

ehdotukseen ja ottanut vetääkseen päälleen kaupungin sisukkaimman

miehen vihat. Herra Muttonen olisi yksin tein kironnut myöskin neiti

Maikki Grönbergin ja hänen sulhasensa, jonka puolesta hän oli tällä

hetkellä mitä vaarallisimmassa asemassa, ellei samalla peloittava

mätkähdys olisi keskeyttänyt hänen synkkiä katselmuksiaan.

Tämä mätkähdys ei tosin vielä osunut herra Muttosen selkään, mutta

se kuului kuitenkin hyvin läheltä. Innoissaan ja kiihkoissaan huimi

vaskiseppä vaimonsa hirvittävällä sukalla mäntyjen ja kuusien runkoja

niiden ohi juostessaan -- ehkäpä tapahtui se myöskin harjoituksen

vuoksi.

Mätkis... mätkis... mätkis!

Yhä lähempänä mätkähteli.

Herra Muttonen oli kuoleman tuskassa.

Mätkis... mätkis... mätkis...!

Loppu läheni!

Herra Muttonen tiesi varmasti olevansa ruumiillisilta voimiltaan paljon

heikompi mies kuin vaskiseppä, mutta päätti nyt joka tapauksessa

ryhtyä vastarintaan. Mitäpä siitä, vaikka hän joutuisikin taistelussa

tappiolle! Olisihan se joka tapauksessa kunniallisempaa ja helpompaa

kuin tulla aivan yksinkertaisesti ja avuttomasti pieksetyksi

puolikuoliaaksi... jos tuo hirmuinen ukko edes siihenkään tyytyisi.

Tehtyään tämän epätoivoisen päätöksen alkoi herra Muttonen, yhä

edelleenkin juosten henkensä edestä, vilkuilla kauhistuneilla

silmillään ympärilleen, nähdäkseen jonkin sopivan puolustusaseen.

Tuolla, tuolla!

Siellähän oli, muutaman kymmenen askeleen päässä, pitkä karahka. Sillä

voisi hän ehkä hyvinkin pidellä puoliaan.

Pitkin harppauksin, niin pitkin kuin hänen viallinen jalkansa myönsi,

juoksi hän karahkan luo ja yritti, temmata sen käteensä, mutta

karahkapa olikin kiinni kaatuneessa puunrungossa, eikä irtautunut ensi

otteella.

Samassa silmänräpäyksessä oli vaskiseppä herra Muttosen niskassa,

kohotti hirmuisen lyömäaseensa ja iski -- iski oikein olantakaa...

Luulette varmaankin, että me tästä hetkestä alkaen saamme merkitä

kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitajan ja toisen tukipylvään

vainajien kirjoihin taikka ainakin pahasti haavoittuneiden luetteloon.

Niin luuli herra Muttonen itsekin.

Mutta herra Muttosen hetki ei vielä ollut tullut. Tyhjä, pehmeä

naistensukka läiskähteli vain hänen hartioihinsa.

Sillä kivi oli, vaskisepän harjoitellessa aseensa käyttöä

männynkylkiin, syönyt sukan kärjessä olleen pienen reiän yhä

suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kivi nyt hurahti metsään kuin

lingosta.

Herra Muttonen oli siis pelastunut tutustumasta tuohon kiveen, mutta

valitettavasti ei ukko Grönberg itse ollut lentänyt samaa tietä kuin

hänen kivensä, vaan alkoi, heitettyään vaimonsa petollisen sukan

maahan, leipoa, takoa ja muokata herra Muttosta nyrkeillään, jotka

eivät olleet paljon kiveä pehmeämmät.

Nyt koroitti herra Muttonen äänensä ja huusi. Huusi niin paljon kuin

jaksoi. Ja syytä hänellä kyllä oli huutaakin.

-- Nyt... on... se... hetki tullut... jolloin minä olen saanut... sinun

kirotun... niskasi... kouriini... ja nyt minä... väännän...! ähkyi ukko

Grönberg, kiristäen näyttelijää niskasta hirmuisesti.

-- Aa... apua! kiljui herra Muttonen.

-- Etkö... sinä... pahanhengen punatukkainen... pukki... heitä... minun

tytärtäni... rauhaan! ähisi ukko Grönberg, leipoen taas, varmaankin

vaihtelevaisuuden vuoksi, herra Muttosen selkää.

-- Aa... apua! Tappaa! huusi herra Muttonen.

Silloin kuului äkkiä ylhäältä, korkeudesta, ääni:

-- Ele tappa!

Vaskiseppä Grönberg ja hra Jassi Muttonen olivat nimittäin hekin

joutuneet Kelovuorelle, vieläpä melkein luonnonihmisen pesän alle,

jossa maisteri Wahl parhaillaan mietti keinoja, miten päästä alas

puusta.

Tavattomasti hämmästyen käänsi vaskiseppä päätään ja katsoi taivaalle.

Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään merkillistä.

-- Mite te tappele? kysyi sama salaperäinen ääni uudestaan.

Vasta nyt huomasi ukko Grönberg, että puhuja oli maisteri, ja että

maisteri oli puussa.

Mutta samassa ehtivät takaa-ajajat, etunenässä Riku Nikki ja Topi

Pösönen, tapahtumapaikalle.

Takaa-ajajat olivat nähneet varkaiden joutuneen kesken kaiken tappeluun

ja kuulleet pieksettävän surkeat hätähuudot. Se oli takaa-ajajista

tuntunut hyvin ihmeelliseltä.

Mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui heistä asia, kun he tappelupaikalle

tultuaan tunsivat piestävän punatukkaiseksi näyttelijäksi ja pieksäjän

vaskiseppä Grönbergiksi.

-- Sehän on näyttelijä Muttonen! huudahti Riku Nikki, joka, kuten

muistamme, oli tullut tuntemaan näyttelijän kauppias Kurosen portilla

pidetyssä yleisessä kansalaiskokouksessa.

-- Ja tämä ukko on melkein samannäköinen kuin se ukko, joka meitä

kärvensi Maijalan saunassa! huomautti Topi Pösönen, katsellen

vaskiseppää mitä syvimmän ihmetyksen vallassa.

-- Minkätähden ne meidän polkupyörät varastivat? aprikoi Riku Nikki.

Uutta väkeä saapui paikalle.

-- Joko saitte kiinni? huusivat muutamat jo kaukaa.

-- Lyökää vietäviä! kehoittivat toiset, jotka eivät myöskään vielä

tienneet, ketä kiinnijoutuneet olivat.

-- Sehän on ukko Grönberg? Eikös se ole ukko Grönberg? kysyivät

ällistyneet tulijat, päästyään lähemmäksi.

-- Siltä se näyttää! myönsivät aikaisemmin tulleet.

-- Kukas se on tuo toinen mies?

-- Kuuluu olevan näyttelijä.

-- No voipas hitto! päivittelivät jotkut neuvottomina.

Ukko Grönberg oli ottanut taskustaan nenäliinan, repäissyt sen kahtia

ja ryhtynyt sitomaan vertavuotavia varpaitaan.

Näyttelijä Jassi Muttonen istui melkein menehtyneenä mättäällä,

hikoillen ja huohottaen ankarasti.

-- Minkätähden sinä Grönberg sen polkupyörän varastit? kysyi eräs

kierosilmäinen mies.

-- Häh! Varastinko?! kiljaisi vaskiseppä.

-- Niin... ka, etkös sinä sitten sitä varastanut? kysyi kierosilmäinen

tyhmistyneen näköisenä.

-- En! huusi Grönberg. -- Sanotko sinä vielä, että minä olen varas?

-- Enhän minä sitä ole sanonut! kiiruhti kierosilmä väittämään. -- Minä

vain arvelin, että jos sinä olisit sen muuten varastanut...

-- Kyllä tämä oli oikeastaan paha asia tälle vaskisepälle, sanoi Topi

Pösönen miettiväisen näköisenä. -- Paljon pahempi kuin se sauna-asia...

-- Älä turise! sanoi vaskiseppä töykeästi.

-- Eikä tämä ole paljon parempi asia tälle näyttelijällekään, arveli

Riku Nikki.

Nyt tulivat paikalle jo hengästyneet poliisit. Tuli myöskin Kalle

Kannas.

-- Nämäkö ne ovat ne pyöränvarkaat? kysyi konstaapeli Kekkonen.

-- Nämä! ilmoitti Riku Nikki.

-- Älä valehtele! ärjäisi ukko Grönberg, joka oli saanut varpaansa

sidotuksi ja oli taas valmis valvomaan etujaan ja oikeuksiaan.

-- Eikös tämä ole se herra, joka silloin yhtenä päivänä äänesti että

"ei"? tunnusteli konstaapeli Tossavainen näyttelijä Muttosta.

-- Kyllä se minä olen, myönsi Muttonen, hieroskellen niskaansa.

-- Joo, kyllä se se on! vahvistivat eräät mainittuun kokoukseen

osaaottaneet, takaa-ajajiin liittyneet kansalaiset.

-- No johan on ihme ja kumma paikka! myönsivät poliisitkin asian

outouden, ja sanoivat sitten ankarasti:

-- Tämä on semmoinen paikka, että sitä on lähdettävä poliisikamariin

selvittelemään.

Ja poliisikamariin siitä sitten ruvettiin lähtemään. Mutta silloin

kuului puusta huuto:

-- Kuulka, elke menkö viele!

-- Kuka siellä puussa on? kysyivät poliisit ihmeissään.

-- Mine olen, majister Wahl! huusi ukko. -- Peesteke minut alas!

-- Maisteripahan näet on! huusivat kaupunkilaiset ihmeissään.

-- Mitäs se maisteri siellä tekee? tiedustelivat poliisit ymmällä.

-- Nostakaa tikapuut pystyn, ette mine peesen pois! huusi maisteri,

vastaamatta kysymykseen.

-- Pitäähän se päästää maisteri pois puusta, sanoivat muutamat miehet

hyväntahtoisesti ja nostivat tikapuut pystyyn.

Maisteri alkoi varovasti kavuta puusta alas.

-- Kuinkas maisteri sinne puuhun sitten oikein joutui? uteli

konstaapeli Tossavainen.

-- Eihen se teille kuulu! sanoi maisteri tikapuilta.

-- No eihän se kyllä oikeastaan kuulu, senpuolesta..., myönsi

konstaapeli Tossavainen. -- Vaikka olisihan tuo ollut hauska tietää.

Ja sitten sanoivat poliisit:

-- Jos arvoisa yleisö lähtisi nyt poliisikamariin. Tämä asia pitää

selvittää ennen auringonlaskua.

-- Me nimittäin lähdemme illalla pyhäksi kalaan, lisäsi konstaapeli

Kekkonen selitykseksi.

Viskaali oli tullut poliisikamariin ja oli vihoissaan, kun ei tavannut

siellä yhtään sielua, ei edes päivystyskonstaapelia.

-- Kyllä minä näytän niille tupenrapinat! uhkasi hän itsekseen.

Mutta juuri siinä juonitellessaan näki hän suuren kansanpaljouden

täyttävän poliisikamarin pihan.

Jotain erikoista oli siis tapahtunut.

-- Ei saa tulla sisään muut kuin asianomaiset! huusi konstaapeli

Tossavainen varovaisuuden vuoksi.

-- Asianomaisiahan tässä kaikki ollaan! kiisti se ennenmainittu

kierosilmäinen.

-- Älä tolkuta! sanoi konstaapeli Kekkonen. -- Odottakaa tässä pihalla.

Jos jotain tarvitaan todistajaksi, niin kyllä hänet kutsutaan sisään.

-- Onhan tässä todistajia, myönsi maalari Tolvanen.

-- Oo-on! On tässä todistajia ja vieraita miehiä! ylpeili väkijoukko

monilukuisuuttaan.

Poliisit, hra Jassi Muttonen, vaskiseppä Grönberg sekä Riku Nikki ja

Topi Pösönen astuivat sisään.

Poliisikamarin pihalla olevat takaa-ajajat ja vieraatmiehet asettuivat

istumaan mikä minnekin sekä alkoivat tupakoida ja keskustella päivän

suuresta tapahtumasta.

Kului kaksikymmentä minuuttia.

Sitten ilmestyi portaille konstaapeli Kekkonen, joka kovalla äänellä

kysyi:

-- Onko täällä kauppa-apulainen Kalle Kannas?

-- On! vastasi kysytty, joka istuikin juuri portaitten alimmalla

astuimella.

-- Olisi tultava sisään kuulusteltavaksi, ilmoitti poliisi.

Kalle Kannas nousi ja noudatti kutsua.

-- Jopahan alkavat kuulustella vieraitamiehiä! vilkastui väkijoukko.

-- Mutta kyllä tässä menee huomisaamuun, jos aikovat kaikkia

kuulustella, arveli maalari Tolvanen.

Se oli kuitenkin turha pelko, sillä ketään muuta ei kutsuttu

todistamaan kuin Kalle Kannas, ei edes maalari Tolvasta itseäänkään,

vaikka hänen mielensä kovin tekikin.

Kalle Kannaksen todistuksella oli suuri merkitys, se kun kaikissa

kohden vahvisti todeksi näyttelijä Jassi Muttosen omituisen selityksen

tämän mellakan oikeasta syystä.

Ankaraa ristikuulustelua kesti lähes tunnin. Sen päätyttyä piti

tutkimuksen toimittanut viskaali jylisevän puheen, jossa varsinkin

näyttelijä Jassi Muttonen ja kauppa-apulainen Kalle Kannas saivat

kuulla kunniansa, mutta eipä kiivasluontoinen vaskiseppäkään jäänyt

osattomaksi.

Ja sitten piti viskaali toisen, lyhyemmän ja vähemmän jylisevän puheen,

jossa hän, kaupunkimme arvon ja kunnian nimessä, kehoitti kaikkia

läsnäolijoita sopimaan asian keskenään.

Ukko Grönberg oli aluksi hyvin vihainen, mutta vähitellen alkoi

hänen tuimille kasvoilleen hiipiä jonkinlainen sovinnollista hymyä

tarkoittava irvistys, jonka ilmenemiseen epäilemättä melkoiselta

osaltaan vaikutti tieto siitä, ettei hänen tyttärensä kunnia ja maine

oikeastaan ollut ollutkaan missään vaarassa.

Riku Nikki ja Topi Pösönen, vaikka kuuluivatkin ukko Grönbergin niin

katkerasti vihaamaan puolueeseen ja vaikka olivatkin menettäneet

vaskiseppää vastaan nostamansa oikeusjutun, osoittautuivat

pohjaltaan hyväntahtoisiksi ja jalomielisiksi miehiksi, sillä kun

ukko Grönberg oli luvannut korvata molempien polkupyörien rytäkässä

kärsimät pienet vauriot, niin ilmoittivat he luopuvansa kaikista

edesvastuuvaatimuksista.

-- Ette te taida sitten ollakaan oikeita sosialisteja? epäili

vaskiseppä, mutta Topi Pösönen ja Riku Nikki vain hymyilivät.

Kun viskaali oli saanut sovinnon aikaan, varoitti hän syyllisiä

toimeenpanemasta vastaisuudessa enää samanlaista mellakkaa

kaupungissamme ja ilmoitti antavansa omastakin puolestaan kaikkien

enempien toimenpiteiden raueta. Poliisitutkinto oli päättynyt ja

asianosaiset saivat poistua.

-- Se on loppu nyt! ilmoitti konstaapeli Tossavainen pihallaoleville.

-- Eikös meitä kuulustellakaan? tiedustelivat pettyneet vieraatmiehet.

-- Eikä kuulustella! sanoi konstaapeli Tossavainen. -- Alkakaa vain

laittautua kotiin töillenne.

-- Mitä töitä niitä enää on, lauantai-iltana! sanoivat harmistuneet

kaupunkilaiset ja lähtivät tiehensä.

Kun vaskiseppä Grönberg, Jassi Muttonen ja Kalle Kannas astuivat ulos

poliisikamarista, sanoi ukko Grönberg Kalle Kannakselle:

-- Tulehan meille tänä iltana -- minulla on sinulle vähän asiaa... ja

tuo Maikki tullessasi.

-- Niin, jos hän lähtee tämän herra Kannaksen mukaan! huomautti hra

Jassi Muttonen merkillisesti irvistäen.

-- Sinä punatukkainen kanalja! sanoi ukko näyttelijälle, heristäen

hänelle samalla kaikessa ystävyydessä samaa nyrkkiä, joka oli tätä

kahden vieraan ihmisen rakkauden viatonta uhrilammasta vasta toista

tuntia takaperin niin armottomasti löylyttänyt. -- Sinä voit myöskin

tulla meille tänä iltana.

-- Kiitoksia kutsusta! sanoi näyttelijä kohteliaasti kumartaen. --

Minä tulen tietysti ilolla, sillä onhan minulla teistä vain mieluisia

muistoja!

Ukko Grönberg katseli häntä paheksuvasti ja sanoi sitten:

-- Sinä olet suuri rakkari ja peijuoni, mutta tulehan nyt kumminkin.

Ja varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä:

-- Kyllä minä koetan tänä iltana olla siivolla.

-- No noh, kyllä tulen, lupasi näyttelijä.

Kalle Kannas muisti samassa, että puodin ovi oli yhä lukossa, ja lähti

kiireesti hoitamaan virkavelvollisuuksiaan.

Mutta ukko Grönberg alkoi äkkiä raapia niskaansa ja sanoi huolestuneena:

-- Pahuus, kun jäi se eukon sukka sinne metsään!

Hra Jassi Muttonen otti taskustaan pitkän sukan ja ojensi sen

vaskisepälle, sanoen vain:

-- Tässä se on.

Ukko Grönberg otti sukan, vilkaisi siihen, pisti sen taskuunsa,

tarkasteli pitkään hra Muttosta, pudisteli sitten päätään ja sanoi:

-- Kyllä sinä olet aika vensperi!