Luonnonihminen oli ensin kävellyt, mutta sitten alkoi hän pelätä, että
maisteri Wahl ehtisi Pastorinniemeen, ennenkuin hän saisi ukon kiinni.
Matti Luonto kiristi silloin suolivyötään, kohautti selässään olevaa
konttia ja lähti juoksemaan.
-- Hau-uh, huh, vuh! alkoi silloin kuulua muutamilta porteilta.
-- Hiuk-viuk-viuk! kuului toisilta porteilta.
Kaikenlaisia koiria, suuria ja pieniä, pitkähäntäisiä ja aivan
hännättömiäkin alkoi juosta luonnonihmisen perässä. Koirat eivät
vielä koskaan ennen olleet nähneet Matin juoksevan, ja luonnonihmisen
käytös herätti siis niiden piirissä entistäkin vilkkaampaa huomiota ja
harrastusta.
Mutta nyt oltiinkin jo kaupungin laidassa, niin ettei Mattia
kohtuudella voitu syyttää katumellakan toimeenpanemisesta.
Kaupungista päästyään jatkoi tämä rähisevä joukko matkaansa pitkin
Pastorinniemeen vievää tietä.
Edellä juoksi Matti Luonto, kädessään pitkä sauva, jolla hän silloin
tällöin huitaisi taakseen, ja parinkymmenen sylen päässä haukkuva
koiralauma, vingahdellen, töyttien toisiaan ja puraisten silloin
tällöin ohimennen jotain edessä olevaa virkaveljeä koipeen.
Maisteri Wahl oli jo puolivälissä kaupungin ja Pastorinniemen välillä,
kun hän kuuli takaapäin hirmuista rähinää, ja pysähtyessään katsomaan
taakseen näki mielipuolena pitämänsä luonnonihmisen juoksevan perässä
niin että pitkä tukka löyhki ja kädessään hirmuinen sauvansa.
-- Hiiii!! Huuuu!!!! huusi luonnonihminen, nähdessään maisterin
pysähtyvän.
Ja silloin selvisi maisterille, että luonnonihminen oli tulossa
kostamaan maisterille sen johdosta, että maisteri oli äänestänyt hänen
pidättämisensä puolesta kauppias Kurosen talon portilla pidetyssä
kansalaiskokouksessa.
Tässä oli henki kysymyksessä!
Koska maisteri Wahl ikävuosistaan huolimatta oli nopeatuumainen mies,
niin hyppäsi hän tieltä ojan poikki pormestarin suurelle ja hyvin
hoidetulle perunapellolle ja lähti juoksemaan pitkin peltoa niin että
multakokkareet lentelivät.
Luonnonihminen olisi kuitenkin saanut maisteri Wahlin kiinni jokseenkin
pian, elleivät hänen nelijalkaiset seuralaisensa olisi aiheuttaneet
hänelle jonkin verran viivytystä.
Kun ei luonnonihminen, maisterin nähtyään, enää joutanut huitomaan
sauvalla taakseen, oli koiralauman rohkeus paisunut huomattavasti, ja
koirat olivat nyt aivan hänen kintereillään, etunenässä metsänhoitaja
Korpelaisen Hektor, joka aina toimi kaupungin koirien puheenjohtajana
kaikissa julkisissa tilaisuuksissa.
Luonnonihmisen yrittäessä hypätä tieltä pormestarin perunapellolle
luuli Hektor, että luonnonihminen aikoo pujahtaa metsään takaa-ajajiaan
piiloon, sillä Hektor tovereineen oli siinä helposti käsitettävässä
harhaluulossa, että luonnonihminen koko ajan oli juossut Hektorin
seuruetta pakoon.
Niinpä siis Hektor tarttui lujine hampaineen luonnonihmisen
mitalihousujen lahkeeseen, ja luonnonihminen putosi silloin ojaan,
rähisevän koiralauman syöksyessä hänen ylitsensä.
Se oli ensimmäinen kerta, jolloin koirien oli onnistunut toteuttaa
aikomuksensa Matti Luontoon nähden.
Mutta se oli myöskin viimeinen.
Kului tuskin viittä sekuntia ennenkuin Matti taas oli jalkeilla.
Silloin tuli koirille lähtö!
Matti ehti mätkäistä pari kolme kertaa sauvallaan koiraparveen, jonka
jäsenet mielettömän kauhun vallassa, ulahdellen ja vingahdellen
lähtivät pakenemaan kaupunkiin päin. Matti juoksi niiden perässä
muutamia kymmeniä askelia, pommittaen niitä samalla tarmokkaasti
kivillä, mutta luopui pian takaa-ajostaan ja kääntyi sensijaan
katsomaan entistä takaa-ajettavaansa. Sillä välin oli maisteri Wahl,
kiittäen armeliasta kaitselmusta, ehtinyt juosta perunapellon poikki ja
katosi juuri pellon takana olevaan metsään.
Luonnonihminen lähti nyt vuorostaan harppailemaan perunamaan poikki.
Maisteri Wahl, joka oli pysähtynyt metsänreunaan huohottamaan ja
pitämään silmällä vainoojansa puuhia, näki suureksi kauhukseen Matti
Luonnon ryhtyvän jatkamaan takaa-ajoa.
Silloin lähti maisteri Wahl juoksemaan metsän poikki lähellä olevalle
Kelovuorelle niin että risut jaloissa räiskivät.
Outo ja kaamea olisi varmaankin tämä näky ollut, jos olisi sattunut
syrjäisiä katselijoita. Edellä juoksi vanha ukko, leveälierinen hattu
päässään ja pyöreät silmälasit nenällään, juoksi hengästyneenä ja
kauhun ilme ryppyisillä kasvoillaan.
Ja hänen perässään juoksi pitkätukkainen, valkopukuinen luonnonihminen
kontti selässä ja pitkä sauva kädessä.
Maisteri oli jo ehtinyt Kelovuorelle, joka oikeastaan ei ollut vuori
eikä mikään, olihan vain korkeahko loiva kunnas. Kuolemanpelko antaa
voimia kenelle tahansa, ja maisteri oli verraten ketterä vanhus. Erään
korkean puun runkoa vastaan oli pystyssä pienet tikapuut, jotka veivät
jonkinlaiselle harmaista laudoista kyhätylle lavalle. Maisteri kiipesi
kiireesti tikapuita myöten lavalle ja ehti vetää tikapuut perässään,
ennenkuin luonnonihminen ennätti paikalle.
Maisteri oli toistaiseksi turvassa luonnonihmisen omassa pesässä.
Vaikkei luonnonihminen yleensä ollut herkkä tajuamaan asioiden
huvittavia puolia, ei hän kuitenkaan voinut pidättää nauruaan,
nähdessään, minne maisteri oli päässyt häntä pakoon. Mutta kun
tällainen iloisuuden ilmaus ei oikeastaan kuulunut Matti Luonnon
jokseenkin kolkosti vaikuttavaksi tarkoitettuun ohjelmaan, niin koetti
Matti Luonto antaa naurulleen niin kamalan ja mielipuolimaisen kaiun
kuin suinkin, onnistuen tuossa yrityksessään niin loistavasti, että
itsekin säikähti päästämäänsä ääntä. Millaisia mielialoja tuo kaamea
nauru maisterissa synnytti, se on helposti käsitettävissä, varsinkin
kun ottaa huomioon sen yksinäisen ja eristetyn aseman, jossa hän tällä
hetkellä oli.
-- Ha ha ha haa! huusi luonnonihminen, ravistellen päätään, niin että
tukka löyhki ympäri korvien, ja pyöritellen kamalasti silmiään. --
Vieläkö sinä nytkin vaadit minua vangittavaksi?
Tietysti ei maisteri olisi mitään muuta varsinkaan juuri tällä hetkellä
niin hartaasti halunnut, mutta oli kuitenkin siksi viisas, että varoi
ilmaisemasta ajatuksiaan. Nyt hän vain mulkoili mitään vastaamatta
lavan reunalta vaaralliseen viholliseensa.
-- Tule alas minun pesästäni! huusi luonnonihminen hetken kuluttua.
-- Kylle mine tulen alas, jos sine ensin menet pois, sanoi maisteri
niin makealla äänellä kuin osasi.
-- Minä en mene tästä pois! sanoi Matti Luonto, alkaen taas pyöritellä
silmiään. -- Se on minun pesäni!
-- Mite hen minusta tahto? kysyi maisteri.
-- Minä tahdon syödä sinut! huusi luonnonihminen.
Maisteria värisytti.
-- Kuulka nyt, hyve ysteve, ollan nyt ystevet ja tehden sovinto!
imarteli ukko, rauhoittaakseen hullua.
-- Hen on hyve mies, mine olen myös hyve mies!
-- Sinä! sanoi Matti Luonto. -- Sinä olit menossa lyömään kauppias
Jaakkolaa korvalle. Mutta nytpä minä syönkin sinut!
Maisteri raivostui äkkiä ja huusi:
-- Etpes syö, etpes syö, ehe kutti, etpes syö! Sine peese tenne ylös!
-- Minä hakkaan kirveellä puun poikki! ilmoitti luonnonihminen.
Maisteri oli saada halvauksen, mutta huomasi samassa, ettei hullulla
ollutkaan kirvestä. Viekas tuuma välähti äkkiä hänen aivoissaan ja hän
huusi:
-- Niin, jos sine menet kaupunkiin ja tuot kirven, niin sine voit
hakata teme puu poikki.
Luonnonihminen hymyili salaa tälle sukkelalle keksinnölle, joka ehkä
olisi onnistunut, jos maisteri olisi ollut tekemisissä oikean hullun
kanssa. Sitten hän sanoi:
-- Enpä minä hakkaakaan tätä puuta poikki, minä odotan siksi, kunnes
sinä tulet alas.
-- Kylle sinulle sitten nelke tule, sanoi maisteri. -- Mine en tule
ennen alas, ennenkuin sine olet mennyt tiehes.
-- Nälkäkö! sanoi luonnonihminen halveksivasti. -- Minä voin paastota
neljä viikkoa yhteen kyytiin.
Silloin katosi maisterista viimeinenkin jäljellä ollut rohkeuden
kipinä, sillä olihan hänkin toki kuullut luonnonihmisen pitkistä
paastoista ja tiesi, että Matti Luonto aivan hyvin voisi toteuttaa
uhkauksensa, mitä syömättömyyteen tulee.
-- Kuulka nyt, hyve mies! rukoili maisteri. -- Mite hen tahto, jos hen
mene pois?
-- Minä tahdon syödä sinut! sanoi luonnonihminen järkähtämättömästi.
Mutta nähdessään maisterin tuskan alkoi hyväsydämiselle Matille tulla
sääli ukkoa. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:
-- Kuulkaa nyt, maisteri! Jos te kunniasanallanne lupaatte ja vannotte
jättävänne kauppias Jaakkolan ja Svebeliuksen neidin rauhaan tästä
hetkestä saakka, niin saatte tulla rauhassa alas puusta. En minä
sentään niin hullu ole kuin te näytte luulevan.
Maisteri ensin hämmästyi luonnonihmisen äänen ja puheensävyn
muuttumista, mutta alkoi sitten epäillä, että tässä piili ehkä kavala
juoni hullun puolelta. Kuitenkin hän tahtoi käyttää mahdollisesti
tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:
-- Mine lupan!
-- Ja vannotteko? kysyi luonnonihminen.
-- Mine vannon! Onko hen nyt tytyveinen?
-- Olenhan minä, jos vain pidätte sananne. Mutta muistakaakin, että jos
ette pidä puhettanne, niin silloin te saatte minusta vastuksen! uhkasi
Matti Luonto.
-- Mine piden aina mite mine lupan! sanoi ukko Wahl ylpeästi. -- Mine
olen gentlemanni.
-- Noh, hyvä on, kyllä minä uskon, sanoi Matti Luonto alkaen jälleen
palata oikeaan elementtiinsä, nöyryyteen ja hiljaisuuteen. -- Maisteri
laskee nyt vain tikapuut alas, niin minä autan maisteria tulemaan
sieltä pois.
-- Ohoh, elkke luulko! huudahti maisteri. -- Mine en tule teelte pois,
ennenkuin hen on mennyt matkansa! Lehteke kevelemen tuonne pein... kun
hen on jellen Pastorinniemen tielle, niin mine tulen alas.
Luonnonihmisen pesästä näki puiden latvojen lomitse pormestarin
perunapellolle ja Pastorinniemeen vievälle tielle asti, ja maisteri
laski mielessään, että kun Matti Luonto on päässyt Pastorinniemen
tielle, niin ehtii hän laskeutua puusta ja juosta päinvastaiselle
suunnalle Pellikkavaaran tielle, jonka varrella on tiheässä
ihmisasuntoja.
-- Noh, minä menen sitten, sanoi luonnonihminen tottelevaisesti ja
lähti kävelemään takaisin Pastorinniemen tielle.
Muutaman minuutin kuluttua näki maisteri luonnonihmisen päässeen tuolle
tielle ja lähtevän jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin.
Silloin alkoi maisteri kiireesti laskea alas tikapuita, jotka hän oli
äärimmäisillä ponnistuksilla saanut kiskotuksi ylös Matti Luonnon
pesään.
Tikapuut alkoivat äkkiä luisua hänen käsistään ja putosivat pitkälleen
puun juurelle.
Maisterin voimilla ei ollut ajattelemistakaan laskeutua alas puun
runkoa myöten, vielä vähemmän hyppäämistä suoraan maahan.
Hän jäi siis kuitenkin vangiksi Matti Luonnon pesään.