Oli tullut lauantaiaamu.
Siitä hetkestä saakka, jolloin maisteri Wahl oli sulkenut eteisensä
oven, päästyään eroon Lauri Saksmanista, ei hän ollut näyttäytynyt
asuntonsa ulkopuolella, ja jos joku pahaa-aavistamaton kaupunkilainen
olisi silloin yrittänyt tulla hänen luokseen, olisi siitä varmaankin
koitunut hänelle mitä valitettavimmat seuraukset.
Sillä ukko Wahl oli, luettuaan sen kirjeen, jonka neiti Anna Kristina
Svebelius oli kirjoittanut Lauri Saksmanille, pois suunniltaan, ja
yksinpä hänen vanhanpuoleinen taloudenhoitajattarensa Miinakin, joka
muuten hallitsi maisteria melkein rajattomalla vallalla, liikkui nyt
henkeänsä peläten tässä vihan ja vimman majassa.
-- Mite hen teke minun huoneessani! Ulos! huusi maisteri aina, kun
Miina pisti päänsä ovesta sisään pyytääkseen isäntäänsä ruualle.
Tänä aamuna kuuli maisteri sattumalta avoinna olevien ovien läpi
keittiöstä Kähköskän karhean äänen. Kähköskä oli nimittäin tullut
myymään maisterin taloudenhoitajattarelle kananmunia, jotka Kähköskän
velivainajan leski oli lähettänyt kaupunkiin myytäväksi Mainingin
koneenkäyttäjän mukana.
-- No huomennahan ne kuulutaan ensi kerran kuulutettavan se kauppias
Jaakkola ja Pastorinniemen ryökkynä, kertoi Kähköskä.
-- Hss! sanoi Miina.
Mutta maisteri oli jo kuullut tarpeeksi.
Hän tajusi nyt menettäneensä lopullisesti taistelun, mutta hän päätti
kuitenkin mennä sanomaan neiti Anna Kristina Svebeliukselle suorat
sanat, sellaiset sanat, jollaisia tämä petollinen liittolainen ei ole
vielä elämänpäivinään kuullut!
Maisteri pisti päähänsä mustan, leveälierisen huopahattunsa, heitti
sinertävän viitan hartioilleen ja lähti ulos niin että ovet paukkuivat.
-- Hyvä isä, mihin se maisteri nyt lähti? hurisi Miina keittiön
ikkunasta. -- Kahvi on juuri valmis!
Maisteri ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi kiivaasti matkaansa.
-- Mitähän kamalaa sillä taas on mielessä! huokasi Miina, joka
varsinkin viime aikoina oli elänyt alituisessa pelossa ja vavistuksessa.
Mutta neidit Anna Kristina ja Mathilda Fredrika eivät olleet kotona.
Kauppias Jaakkola oli kutsunut heidät sovintojuhlaan Pastorinniemeen,
ja lyhyen neuvottelun jälkeen olivat kaksoiset päättäneet tarttua
tarjottuun sovinnonkämmeneen ja lähteneet nuorimman sisarensa
virallisiin kihlajaisiin täydessä juhlapuvussa.
Matti Luontoa ei ollut näkynyt heidän asuntonsa edustalla sen hetken
perästä, jolloin punaposkinen sisäkkö oli palannut takaisin Saksmanin
keittiöstä.
Maisteri Wahl oli aivan hengästynyt perille päästessään ja soitti
ovikelloa niin että koko talo helisi.
Mainittu punaposkinen sisäkkö tuli avaamaan ja sanoi, etteivät neidit
ole kotona.
-- Misse he ovat? kysyi maisteri kiukkuisesti.
-- Pastorinniemessä, vastasi sisäkkö.
-- Mite, Pastorinniemesse! huusi maisteri.
-- Niin, Pastorinniemessä, vakuutti tyttö. -- Mutta jos maisterilla on
jotain sellaista asiaa, jonka minä voin toimittaa...
-- Et sine voi toimittaa miteen! huusi maisteri, niin että tytön polvet
notkahtivat. -- Mine menen sinne itse, mine saan sielle kunnian treffa
koko konkkaronkka samalla kerta!
Ja jättäen ällistyneen sisäkön avossa suin seisomaan eteiseen lähti
maisteri juoksujalkaa tiehensä.
Kun maisteri tiesi, ettei hänen ollut helppo päästä Pastorinniemeen
maan puolelta, päätti hän tehdä hyökkäyksensä vesitse. Hän kiiruhti
siis venerantaan.
Muttoskan Petteri ja hänen vanhempi veljensä Iisakki olivat juuri
lähdössä ongelle.
-- Lehdettekö soutamaan minut Pastorinniemeen? kysyi maisteri Iisakilta.
Iisakki katsoi epäröiden veljeensä.
-- Mine maksan teille markan! lupasi maisteri.
-- Noh! riemastuivat pojat, jotka eivät olisi voineet enemmän ihastua,
jos maisteri olisi pistänyt kymmenmarkkasen kummankin kouraan.
-- Eikö se vuoda teiden vene? kysyi maisteri, joka pelkäsi kovasti
vettä ja jalkojensa kastumista.
-- Ei tämä paljon vuoda, sanoi Iisakki. -- Ja Petteri saa heittää
äyskärillä pois sen, minkä vuotaa.
Maisteri astui venheen perään ja tarttui melaan. Iisakki ja Petteri
istuutuivat soutamaan.
Poikien venhe vuoti tietysti hirvittävästi, kuten poikien venheet aina
tekevät.
-- Petteri, heite pois vette! huusi maisteri. -- Ja sine toinen poika
souda yksin!
Petteri sai nyt kökötellä koko matkan venheen keskellä pitäen sitä niin
kuivana kuin mahdollista, Iisakki souti kuin mies ja maisteri piti
perää kuin itse Kristoffer Kolumbus.
Pastorinniemessä oli mieliala parhaimmillaan. Saapuvilla olivat
vain lähimmät omaiset ja parhaimmat ystävät. Jaakkola oli tehnyt
täydellisen sovinnon morsiamensa sisarien kanssa ja säteili ilosta.
Samppanjapullojen korkit paukahtelivat.
Silloin kuului laiturilta päin kimeätä kiljuntaa:
-- Auttakaa! Tulkaa apuun! Maisteri hukkuu.
Maisteri Wahl oli, yrittäessään kömpiä venheestä laiturille, pudonnut
venheen äkkiä kallistuessa veteen. Iisakki sai onneksi hänen
kauluksestaan kiinni ja kannatti häntä vedenpinnalla, ja Petteri huusi
apua minkä kurkusta lähti.
Jaakkola lähti juoksemaan rannalle, ja hänen perässään juoksi pihalla
ollut renki-Pekka sekä koko talon väki, lukuunottamatta Fanny-neitiä,
joka kuultuaan sanan "maisteri" alkoi vapista eikä liikahtanut
paikaltaan.
Kauppias Jaakkola ja Pekka nostivat vettävaluvan maisterin heti
rannalle.
-- Vieke minut siseen! huusi maisteri! -- Mine kuolen!
-- Ei, ei sisään! huudahti Anna Kristina. -- Lähettäkää hänet kotiinsa!
-- Mine en lehde pois temmöisene! huusi maisteri.
-- Tänne peitteitä tai mitä tahansa, huusi Jaakkola.
Tuotiin kiireesti pari huopapeitettä, joihin Jaakkola kääri
sätkyttelevän ukon.
Kauppias Jaakkolan oli kyydinnyt Pastorinniemeen ajuri Jehkonen
ja Svebeliuksen neidit ajuri Tiihonen, ja olivat heidän hevosensa
portinpielessä, ajurien istuessa keittiössä saamassa osansa
kestityksestä.
-- Jehkonen! huusi Jaakkola. -- Olkaa hyvä ja kyyditkää maisteri Wahl
heti kotiinsa ja tulkaa sitten takaisin minua odottamaan!
-- Ei! Mine en lehde nein! kirkui maisteri. -- Vekivaltaa!
-- Pekan täytyy lähteä viemään häntä, sanoi Anna Kristina.
Renki-Pekka oli sillä välin juossut vaunuvajaan ja tuonut sieltä suuren
hevosloimen, jonka hän vielä kääri maisterin ympärille, niin ettei
ukosta näkynyt mitään muuta kuin kiukkuiset kasvot.
Jaakkolan määräyksestä tarttui Pekka maisteriin kainaloiden alta ja
Jehkonen jaloista. Maisteri koetti potkia, mutta peitteet ja loimet
ehkäisivät tämän yrityksen. Sitä enemmän osoitti ukko niin ollen
mieltään huutamalla ja kirkumalla.
Maisteri Wahl kannettiin rattaille, ja renki-Pekka istutti tämän
metelöivän käärön viereensä. Jehkonen nousi kuskipukille, ja kuorma
lähti liikkeelle.
Mutta rattaiden perässä juoksivat itkukurkussa Muttoskan Iisakki ja
Petteri, huutaen:
-- Maisteri, maisteri, entäs se markka!
-- Pojat hoi! huusi Jaakkola. -- Tulkaa takaisin.
Pojat kääntyivät takaisin vedet silmissä.
-- Tässä on teille markka kummallekin! sanoi Jaakkola, pistäen
molempien soutumiesten jokseenkin likaisiin kouriin kiiltävän
hopearahan ja saavuttaen tällä suurenmoisella anteliaisuudellaan
Muttoskan poikien ihailun ja rajattoman kiitollisuuden.
-- Ja menkää nyt keittiöön, niin saatte siellä ehkä vehnäskahvit, sanoi
Jaakkola, joka tänä päivänä tahtoi kykynsä mukaan tehdä onnellisiksi
kaikki ihmiset, ja joka tässä jalomielisessä tarkoituksessaan onnistui
ainakin Muttoskan poikiin nähden täydellisesti.
Pastorinniemen renki-Pekalla ei ollut koskaan ollut niin vastahakoista
vierustoveria kuin tällä kertaa. Eikä ajuri Jehkosella koskaan niin
kiittämätöntä kyydittävää, Kähköskäkin huomioon otettuna.
Ukko Wahlin, vaikkakin hän oli ilmoittanut kuolemansa olevan lähellä,
onnistui kuitenkin saada sanotuksi sekä Pekasta että Jehkosesta
koko joukko sellaisia asioita, että nämä rehelliset ja ilkeyksien
laskettelemisessa sellaisen taiturin kuin ukko Wahlin kanssa jo
etukäteen häviölle tuomitut miehet istuivat korvat punaisina ja
koettivat ajaa vastaantulevien ohi niin nopeasti kuin suinkin.
Ehdottipa Jehkonen jo kerran Pekalle, että he pysähdyttäisivät hevosen
ja antaisivat maisterille vakavan ja hyvin ansaitun selkäsaunan tai
heittäisivät tuon hävyttömän käärön tien viereen, katajapensaisiin,
mutta vaikka kiusaus olikin suuri, hylkäsi Pekka kuitenkin nämä
molemmat hänen harkittavakseen alistetut esitykset.
Kaupunkiin tultuaan katsoi maisteri parhaaksi pitää suunsa kiinni,
vaikka hänellä kaikesta päättäen olisikin vielä ollut yhtä ja toista
sydämellään. Hänen vaikenemisestaan huolimatta herätti kulkue, johon
oli liittynyt puolenkymmentä paljasjalkaista, rattaiden perässä
juoksevaa hihkuvaa poikaa, siksi suurta huomiota, että sekä ajuri
että Pekka tunsivat olonsa jossain määrin noloksi ja olivat hyvin
tyytyväiset, kun matka vihdoin päättyi maisteri Wahlin talon portille.
Kyytimiehet veivät kyydittävänsä sisään samalla tavoin kuin olivat
hänet rattaillekin tuoneet, nimittäin kantaen. Maisterin uskollinen
Miina, joka oli ikkunasta nähnyt maisterin tulon ja luullut jonkin
surullisen onnettomuuden kohdanneen tuittupäistä isäntäänsä, juoksi
vastaan siunaten ja parkuen, mutta kyytimiehet jättivät maisterin hänen
huostaansa minkäänlaisitta selityksittä ja lähtivät kiireesti ajamaan
takaisin Pastorinniemeen.
Itkevä ja päivittelevä Miina riisui maisterin yltä läpimärät vaatteet
ja puki hänelle kuivaa ylle kuin pienelle lapselle, saaden tällöin
maisterin kiukunpurkauksista sen käsityksen, että joku ilkeä ja
vaarallinen vihamies oli yrittänyt hukuttaa maisterin, vaikkei tuo
katala aikomus ollutkaan onnistunut.
Miinan tarkoituksena oli pakottaa maisteri pysymään vuoteessaan
ainakin kolme vuorokautta, mutta tuskin oli ukko saanut ylleen kuivat
liinavaatteet ja lasin konjakkia, kun hän jo, välittämättä vähääkään
Miinan ankarista vastalauseista, nousi, pukeutui täyteen asuunsa
ja ilmaisi järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä takaisin
Pastorinniemeen antamaan kauppias Jaakkolalle tukevan korvapuustin,
mahdollisesti kaksikin.
Turhaan rukoili pelästynyt Miina maisteria luopumaan tuosta
päätöksestään. Maisteri ei, kuten jo olemme useita kertoja tulleet
näkemään, ollut niitä miehiä, jotka niin vain antavat järkähdyttää
päätöksiään. Hän painoi päähänsä hatun, joka oli vielä leveälierisempi
kuin se, joka riippui kuivamassa keittiössä, ja ryntäsi ulos.
-- Maisteri, maisteri kulta! rukoili Miina, juosten isäntänsä perässä.
-- Älkää menkö, hyvä maisteri! Voi hyvä isä kuitenkin, mihin pitää
ihmisen joutua!
Portilla tarttui Miina maisterin takinliepeeseen kiinni, mutta maisteri
tempaisi itsensä vihaisesti irti ja huusi:
-- Menke hiiteen! Mine olen isente talossa! Menke pois, taikka mine
potkin teidet pellolle!
Maisteri meni menojaan, huolimatta mistään.
Lauri Saksman ja luonnonihminen, jotka olivat istuneet syvämietteisessä
keskustelussa ikkunan ääressä ja nähneet sekä maisterin kotiintuomisen
että hänen uuden lähtönsä, menivät kadulle, ja Lauri Saksman kysyi
Miinalta, mistä oli kysymys.
-- Voi voi, hyvä herra Saksman, itki eukko. -- Juuri äsken oli
hukuttamaisillaan itsensä, ja nyt se onneton lähti Pastorinniemeen
lyömään kauppias Jaakkolaa korvalle.
Lauri Saksman koetti udella Miinalta, mitä maisterille oli tapahtunut,
mutta kun ei eukko tiennyt oikeastaan mitään, niin piti hän lyhyen
sotaneuvottelun luonnonihmisen kanssa.
-- Taitaa olla parasta, että sinä puutut vielä kerran asioihin, sanoi
hän lopuksi Matti Luonnolle. -- Ja peloittele nyt kerta kaikkiaan pois
pahanhengen juonet ukko Wahlin nahasta. Heittäydy hulluksi, sillä
hulluja se pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Luonnonihminen heitti kontin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja lähti
pitkin askelin kävelemään samaan suuntaan, mihin maisteri Wahl oli
lähtenyt.
Portille kokoontuivat hänen lähtöään katsomaan kohmeloiset
käräjäkirjurit, pihanperällä asuvat akat, kuten Kähköskä ja Sikasen
akka lapsineen, sekä jarrumiehen leski.
Kaikki tahtoivat tietää, mistä oli kysymys, mutta Lauri Saksman palasi
mitään vastaamatta sisään.
-- Siinä se on herra! sanoi jarrumiehen leski toisille akoille. -- Ei
näet kannata edes vastata köyhän kysymykseen! Mutta eivätkö nuo alenne
taas nokat Saksmanin joukolta, kun kuuluu jo rehtorikin tulleen kotiin!