Kurosen makasiinirenki Jussi kulki kumarassa, katse maahan luotuna,
eikä siis voinut vaatia, että hän olisi huomannut kirjailija Kauno
Tuulosta.
Ja koska nyt sitäpaitsi oli perjantai, joka on yleensä tunnettu
onnettomuuksien päiväksi, niin tapahtui, että Jussi ja kirjailija Kauno
Tuulonen törmäsivät yhteen puodin pihaporrasten ja makasiinin välillä.
Syy oli tietysti kirjailijan, ja sen hänelle Jussi heti selittikin
sanoin, jotka eivät olleet juuri valikoituja, mutta sitä suorempia.
Ja mitäpä tekemistä olikaan kirjailijalla epätasaisen kivityksen
peittämällä päivänpaahteisella makasiinipihalla?
Miksi ei hän pysynyt sillä alueella, joka hänelle kuului
ruohomattoineen, varjoisine puineen ja riippumattoineen?
Miksi hän kuljeskeli silmät auki, mutta näkemättä mitään, korvat auki,
mutta kuulematta mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui?
Miksi hän käveli jauhosäkkiä kantavaa Jussia vasten, miksi hän
ei huomannut, että neiti Leijanen meni aivan hänen ohitsensa
näytelmäharjoitukseen näyttelijä Cangastuksen kanssa, joka oli tullut
noutamaan Herrojen-Eevaa, miksi hän ei huomannut rakennusmestari
Retusta, joka antoi hänelle portilta kiihkeitä viittauksia, jotka
merkitsivät pientä olutkestitystä seurahuoneella, ja joka sitten, kun
kirjailija ei vastannut hänen signaaleihinsa edes pään nyökkäyksellä,
jatkoi matkaansa pettyneenä ja syvästi suuttuneena -- niin miksi?
Niin monta kysymystä... ja kuitenkin voidaan niihin vastata kaikkiin
yhdellä kertaa kolmella yksinkertaisella sanalla:
Hän oli kosinut!
Mikä odottamattoman nopea ratkaisu! Mikä merkillinen käänne!
Mutta sellaista voi sattua, kun on kysymyksessä rakastunut ja
sitäpaitsi mustasukkaisuuden vallassa oleva runoilija.
Kuinka oli kaikki tapahtunut?
Vaikeata olisi sitä ollut selittää herra Tuulosen itsensäkään. Se oli
tapahtunut odottamatta kuin maanjäristys, ja kirjailijan koko olemus
oli vielä aivan sekaisin.
Neiti Kuronen oli ollut kotona koko aamupäivän ja tehnyt käsitöitä.
Kirjailija oli lukenut hänelle. Vähän aikaa. Sitten he olivat
keskustelleet ties mistä. Ainakin rakkaudesta. Veri nousi vähitellen
kirjailijalle päähän. Miksi neiti Kuronen hymyili niin kummallisesti,
kun kirjailija kysyi, tiesikö hän, mitä rakkaus on? Miksi hän äkkiä
punastui, kun herra Tuulonen suoraan ja kiihkeästi kysyi, oliko hän
koskaan ollut rakastunut?
Ja silloin oli maailma kierahtanut muutamia kertoja ympäri
kirjailijamme silmissä, ja kun hän vihdoin alkoi tointua, huomasi
hän olevansa polvillaan neiti Anni Kurosen pienten, ruskeakenkäisten
jalkain juuressa, ja hänellä oli jonkinlainen hämärä käsitys siitä,
että hän nähtävästi oli tunnustanut rakkautensa neiti Kuroselle.
Mitä kaikkea hän oli neiti Kuroselle sanonut, siitä ei hänellä ollut
aavistustakaan, mutta varmaankin oli se ollut varsin vaikuttavaa, sillä
neiti oli kuin puulla päähän lyöty.
Herra Tuulonen oli vihdoin noussut ylös ja lausunut julki kiihkeän
vakaumuksensa, että neiti Kuronen kutsuu nyt varmaankin paikalle isänsä
ja Kalle Kannaksen ja renki-Jussin heittämään hänet ulos, ja neiti
Kurosella oli täysi työ saada kosijansa uskomaan, ettei se suinkaan
ollut hänen aikomuksensa. Neiti Kuronen oli sitäpaitsi luvannut antaa
vastauksensa sunnuntaina, ja poistunut sitten omaan huoneeseensa.
Herra Tuulosella oli siis todellakin toiveita, mutta siitä huolimatta
hän oli kuin kiirastulessa. Kaksi päivää vielä!
* * * * *
Kolme tuntia myöhemmin tuli rehtori Perander kotiin matkaltaan.
Koska hän tuli kotiin ainakin puoli viikkoa aikaisemmin kuin oli
odotettu, niin tapasi hän tyttärensä ja varatuomari Sakkamaan istumassa
neulomapöydän ääressä mitä tuttavallisimmassa seurustelussa. Tytär
huudahti hämmästyneenä ja iloissaan, varatuomari oli kuin koulupoika,
jonka naapuri on yllättänyt hedelmäpuutarhastaan, ja rehtori Peranderin
otsa meni pilveen -- ilmiö, joka ei jäänyt huomaamatta kummaltakaan
nuorelta.
Tervehdittyään lyhyesti ja verraten kylmästi sekä ainoata tytärtään
että varatuomaria, meni rehtori sisään matkalaukkuineen. Ja
vaihdettuaan paljon merkitsevän silmäyksen vieraansa kanssa juoksi
neiti Perander isänsä perässä.
Kymmenen minuutin kuluttua tuli Peranderille myöskin neiti Kuronen,
toista tuntia myöhästyneenä ja hajamielisen näköisenä. Varatuomari ei
kuitenkaan ennättänyt tehdä hänelle mitään kysymystä, sillä samassa
tuli rehtori tyttärineen ulos. Rehtorin otsalta oli pilvi kadonnut,
hän meni iloisena puristamaan neiti Kurosen kättä, ja yksin tein hän
kätteli uudelleen myöskin tuomarismiestä ja lausui hänet, ensi kerran
elämässään, sydämellisesti tervetulleeksi.
Mitä sitten lieneekään tytär isälleen kertonut!
* * * * *
Rakennusmestari Illikaisen talossa oli kova touhu.
Näytelmäharjoituksia pidettiin niin kiinteästi, ettei parturi Jönsson
ehtinyt edes puoleksi tunniksi pistäytyä seurahuoneelle, vaikka päätä
tuntui kivistävän. Hän oli oppinut osastaan suunnilleen neljännen osan
ja vannoi osaavansa koko osansa sunnuntaina kuin katekismuksen.
-- Paremmin, paljon paremmin kuin katekismus on se teidän osattava!
huusi Jassi Muttonen, heittäen mehuvettä ja leivoksia pöydälle tuovaan
sisäkköön palavan katseen. -- Kuinka kuuluu ensimmäinen käsky?
-- Sinun pitää... sinun pitää..., muisteli parturi, mutta kaikista
ponnistuksistaan huolimatta ei hän voinut vastata punatukkaisen
esittämään teologiseen kysymykseen.
-- Niin, siinä sen nyt näette! Paljon paremmin kuin katekismuksenne on
teidän osattava osanne!
Mutta Jooseppia lukuunottamatta alkoi näytteleminen jo sujua koko
lailla. Illikainen osasi jo ulkoa melkein kaikkien osat, ja sohvallaan
istuen hän auttoi ulkomuististaan pöydän alla istuvaa poikaansa
kuiskaajan tehtävissä.
-- Kuinkahan se meneekään ylihuomenna, kun nyt jo menee näin hyvin!
huomautti hän vaimolleen, ja vaimo vastasi:
-- Jaa-ah!
-- Taiteilija Muttonen olisi hyvä ja tulisi vähän ulos, sanoi sisäkkö
herra Muttoselle.
-- Kuka rohkenee häiritä minua työssäni? huudahti näyttelijä.
-- Vaskiseppä Grönbergillä olisi asiaa herra Muttoselle, sanoi sisäkkö.
-- Vaskiseppä Grönbergillä! huusi herra Muttonen ja vilkaisi taakseen,
nähdäkseen, oliko ikkuna auki.
-- Missä hän on? Eteisessäkö? kysyi punatukkainen tuttavamme
varovaisesti.
-- Ei, pihalla, sanoi sisäkkö.
-- Minä menen, ilmoitti näyttelijä. -- Herrasväki suo anteeksi eikä
anna häiritä itseään.
Toiset, jotka eivät aavistaneet, mistä oli kysymys, jatkoivat rauhassa
harjoitusta, ja Illikainen kunnostautui suurenmoisesti, edustaessaan
sohvaltaan väliaikaisesti kraatarimestari Eenokkia ja puhjeten ukkosen
kaltaiseen naurunpurkaukseen, joka kerran kun oli saanut vuorosanansa
sanotuksi.
Mutta näyttelijä Muttonen nilkutti portaille ja näki portaiden
alapäässä pienen, piikkipartaisen ja terävänenäisen ukon, joka kysyi
häneltä:
-- Vai niin, tekö se olette se näyttelijä Muttonen?
-- Minä olen näyttelijä ja rahastonhoitaja Jassi Muttonen, sanoi
punatukkainen ylevästi. -- Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
-- Herra kuuluu alkaneen hieroutua minun tyttäreni tuttavuuteen! sanoi
vaskiseppä uhkaavasti.
-- Enhän minä tiedä, kuka teidän tyttärenne on, vastasi näyttelijä
lempeästi. -- Minulla on paljon tyttötuttavuuksia, lisäsi hän sitten
selitykseksi.
-- Kyllä te tiedätte, kuka minun tyttäreni on! ärjäisi ukko. -- Se on
Maikki Grönberg, jos sekin vielä täytyy teille sanoa!
-- Ahaa! neiti Grönberg! huudahti punatukkainen ihastuneena. --
Erittäin hupainen ja miellyttävä neiti! Ja te olette hänen isänsä!
Onnittelen teitä! Sanomattoman hauskaa tutustua! Todellakin,
sanomattoman hauskaa tutustua!
-- Minä en onnittele teitä, jos saan niskanne kouriini! huusi ukko
Grönberg. -- Minä väännän sen nurin! ilmoitti hän sitten raivostuneena.
-- Siinä tapauksessa toivoisin, ettei niskaparkani koskaan joutuisi
kouriinne! huokasi herra Muttonen. -- Millä olen pahoittanut teidän
mielenne?
-- Minä kiellän teitä seurustelemasta tyttäreni kanssa! sanoi ukko
Grönberg.
-- Ei, älkää kieltäkö? rukoili herra Muttonen. -- Hän on rakastettavin
ihminen...
-- Kiellän! huusi vaskiseppä.
-- Oi, kuinka surullista! sanoi Jassi Muttonen, ottaen taskustaan
kirjavan nenäliinan ja pyyhkien sillä silmiään. -- Juuri, kun minä olin
niin onnellinen, tuli tämä isku! "Onnen majat ovat kaikki mustaksi
maalatut murheella..."
-- Lupaatteko olla koskaan enää menemättä tyttäreni seuraan? kysyi
ankara isä.
Illikaisen nuoremmat lapset olivat ryhmittyneet keskustelevien lähelle
ja kuuntelivat suut auki ja silmät pyöreinä. Illikaisen palvelijattaret
olivat avanneet keittiön ikkunan toisenkin puoliskon, kuullakseen
paremmin.
-- Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni antaisin sellaisen lupauksen!
sanoi näyttelijä, nenäliina silmillä. -- Mutta ihminen on niin heikko...
-- Vastatkaakin sitten itse seurauksista! sanoi ukko Grönberg. --
Tulkaapas tänne minun luokseni, niin saatte nähdä!
-- Voi, en uskalla tulla teidän luoksenne! vaikeroi herra Muttonen.
-- Te olette tällä hetkellä hieman kiihtynyt, herra Grönberg. Minä
uskallan paljon helpommin lähestyä teidän tytärtänne kuin teitä
itseänne...
Ukko Grönberg kumartui maahan, sai käteensä nyrkinkokoisen kiven
ja paiskasi sen kohti näyttelijää. Tämä ennätti kuitenkin vetäytyä
eteiseen, ja kivi jyskähti eteisen ovea vasten.
Vaskiseppä lähti kiireesti pois Illikaisen pihasta.