Seuraavana päivänä aamupäivällä ei kaupungissamme tapahtunut mitään
mainittavaa, ellemme ota lukuun sitä, että rakennusmestari Retunen,
joka oli kuulunut viimeöiseen saattueeseen, tavattiin varhain aamulla
Sukkulan mummon kahvikojusta sikeässä unessa. Ellei Sukkulan mummo
olisi ollut niin vanha, että olisi ikänsä puolesta sopinut Retuselle
melkein isoäidiksi, niin olisi tämä ollut paha skandaali, mutta nyt ei,
Sukkulan mummon yleisesti tunnettuihin hyveisiin ja suureen ikäeroon
nähden, ollut jutussa mitään muuta hämärää kuin se, miten Retunen oli
mummon kahvikojuun joutunut. Retusella itsellään ei siitä asiasta ollut
kaukaisinta aavistustakaan, mutta hän piti kuitenkin mahdollisena, että
hän oli erehtynyt ovissa, ja aikoessaan mennä kaupungin eteläpuolella
olevaan kotiinsa olikin jotenkuten tullut menneeksi sisään kaupungin
pohjoispuolella asuvan Sukkulan mummon kahvikojuun.
Sukkulan mummo oli ensin vihainen, aijai kuinka vihainen hän oli! Siitä
nimittäin, että hän ja ukko Römpötti olivat saaneet laahata nukkuvaa
Retusta, nettopaino 120 kg, halki kaupungin.
-- Ja minä vielä haukuin Römpöttiä siitä, ettei hän lykännyt paremmin,
kun se koju tuntui niin pahuksen raskaalta! huusi Sukkulan mummo
toisille, ympärillä päivitteleville torimuijille.
Mutta kun Retunen antoi Sukkulan mummolle markan ja Römpötille
viisikymmentä penniä, niin oli rauha jälleen maassa, ja nuo kelpo
ihmiset lupasivat kyyditä hra Retusta saman taksan mukaan vaikka joka
aamu Sukkulan mummon kahvikojussa.
Iltapäivällä tapahtui sitävastoin sellainen huomattava seikka, että
kauppias Jaakkolan keittiöön ilmestyi Svebeliuksien kaksoisneitien
punaposkinen sisäkkö, joka jätti kauppias Jaakkolalle neiti Anna
Kristina Svebeliuksen omakätisen kirjeen.
Neiti Svebelius kirjoitti hyvin tietävänsä, kuka oli saanut
vähäjärkisen luonnonihmisen kätyrikseen ja kuka oli saattanut hänet,
neiti Svebeliuksen, naurunalaiseksi. Neiti Svebelius ilmoitti olevansa
turvaton ja syvästi loukattu nainen, ja tietävänsä, ketä hän saa
kiittää siitä, että hän on syvästi loukattu nainen. Hän ei kuitenkaan
tahtonut mainita mitään nimiä, halusi vain ilmoittaa, ettei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, vaikka herra Jaakkola veisi hänen sisarensa
Amerikan maahan, ja että jos se nimeltä mainitsematon henkilö, joka
on aikaansaanut viime päivien suuret häväistysjutut, päästää hänet
eroon luonnonihmisestä, niin tulee neiti Svebelius puolestaan tekemään
voitavansa siihen suuntaan, että maisteri Wahl tyytyy rauhallisena
kohtaloonsa.
Kauppias Jaakkola luki kirjeen kahteen kertaan. Ja luettuaan sen
toiseen kertaan hän hymyili. Sitten hän istahti kirjoituspöydän ääreen
ja kirjoitti neiti Anna Kristina Svebeliukselle kohteliaan vastauksen,
jossa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa
kirjainkaupustelija Matti Luontoon, jonka kanssa hän ei ollut koskaan
sanaakaan vaihtanut, mutta kiinnitti samalla huomiota siihen, että
mikäli hän sattuu tietämään, on asioitsija Saksmanin vanhin poika Lauri
Saksman ainoa henkilö kaupungissa, joka nauttii mainitun omituisen
kaupustelijan täyttä luottamusta ja joka siis mahdollisesti voisi saada
hänet luopumaan tekemistään päätöksistä.
Me emme tiedä, millä mielellä niin arvokas nainen kuin neiti
Svebelius ryhtyi kirjeenvaihtoon niin epämääräisen ja sellaisessa
yhteiskunnallisessa asemassa olevan mieshenkilön kuin Lauri Saksmanin
kanssa, mutta olemme joka tapauksessa tulleet siihen vakaumukseen, että
ystävämme Matti Luonnon esiintyminen oli mahtanut tehdä asianomaisella
taholla syvän vaikutuksen, koskapa Svebelius-neitien punaposkisen
sisäkön nähtiin vielä samana iltana tulevan ulos Arkun portista
ja Lauri Saksmanin viisi minuuttia myöhemmin lähtevän vihellellen
kaupungille.
-- Hei, Lassi! huusi joku hänelle Kurosen kauppapuodin portailta.
Lauri Saksman tunsi huutajan hyväksi tuttavakseen Kalle Kannakseksi,
joka takin hiha jauhoisena viittaili hänelle innokkaasti.
Lauri pysähtyi ja kysyi:
-- Mitä tahdot, nuori ystäväni?
-- Minulla olisi sinulle tärkeätä asiaa, selitti kauppa-apulainen
huomattuaan, ettei ketään syrjäisiä näkynyt kuulomatkalla. -- Mihin
olet menossa?
-- Pienelle asialle. Poikkean myöhemmin virastoosi. Hyvästi, poikaseni!
Kalle Kannas palasi takaisin puotiin jauhoja mittaamaan, mutta
Lauri Saksman jatkoi matkaansa Jaakkolan rautakauppaan, palasi
neljännestunnin kuluttua takaisin, oltuaan tämän ajan kahdenkeskisessä
keskustelunsa Jaakkolan kanssa, ja ohjasi askeleensa ohi Kurosen puodin
ja rehtori Peranderin talon maisteri Wahlin portille, astui pihaan,
nyki kuistin oven ulkopuolella olevaa soittokellon kädensijaa ja jäi
odottelemaan tämän toimenpiteen seurauksia.
Hän odotti minuutin, odotti kaksikin, mutta seuraukset jäivät tulematta.
Silloin tarttui hän uudelleen kädensijaan ja helisti kelloa oikein
rehellisesti.
Kului vielä minuutti.
Soittaja oli juuri käymäisillään kolmannen kerran kädensijaan kiinni,
kun kuistista kuului liikettä, lukon ratinaa ja hakojen irroittamista,
ovi aukeni raolleen ja maisteri Wahl pisti päänsä oven raosta.
-- Mike te olette ja mite te soitta? kysyi talon isäntä kaikkea muuta
kuin kohteliaalla äänellä.
Vaikka maisterin olemus sillä hetkellä tavallista enemmän muistutti
vihaista huuhkajaa, ei se kuitenkaan näyttänyt peloittavan Lauri
Saksmania, joka kohotti hattuaan ja sanoi:
-- Hyvää päivää, maisteri!
-- Kuka hen on?
-- Hän on eräs maisterin lähimmistä naapureista -- entinen oppilas
sitäpaitsi, vaikka maisteri ei ehkä muista..., esitteli vieras itseään.
-- Kylle mine muistan, hen oli huono oppilas! muisti maisteri ja koetti
vetää ovea kiinni, mutta Lauri Saksman oli pistänyt jalkansa oven
rakoon, niin ettei yritys onnistunut.
-- Niin, nähkääs, maisteri, kova pää...
-- Kova pee -- juu! Mutta hen oli sitepaitsi suuri rakkari ja hunsvotti
-- menke matkanne!
Ja taas yritti vanha koulumies lopettaa keskustelut entisen oppilaansa
kanssa.
-- Kuulkaahan, maisteri, älkää kiristäkö ovea, minulla on
liikavarpaita! huudahti vieras, joka tunsi todellakin kipua oven raossa
olevassa jalkaterässään.
-- Noh, vieke sitten pois teiden kipeite liikkavarpaita! neuvoi
maisteri ja kiristi vielä enemmän.
Hankkiakseen liikavarpailleen helpotusta tarttui maisterin vieras oven
kädensijaan ja veti ovea auki.
-- Aikooko hen tunkea vekisin minun huoneeseen? huusi maisteri. --
Minulla on pistoolit, mine ammun hente!
-- Minä olen nähnytkin ne pistoolit... ollessani ennen muinoin
maisterin luona laiskanläksyllä, vakuutti Lauri Saksman ja kehaisi: --
Niillä ampuisi vaikka karhun. Mutta maisterin täytyy nyt ottaa minut
vastaan. Minulla on hyvin tärkeätä asiaa maisterille.
Ukko Wahlin uteliaisuus heräsi oitis.
-- Mite asia henelle on minulle?
-- Ei siitä voi tässä puhua, maisterin täytyy päästää minut sisään. En
viivy kymmentä minuuttia.
Maisteri mietti.
-- Noh, hen saa tulla siseen. Mutta hen on luvannut, ette hen ei viivy
kymmente minuttia!
Lauri Saksman astui sisään ja pääsi ukko Wahlin kaikkein pyhimpään,
jossa hän monet kerrat oli laiskan läksyllä ollessaan saanut
tukkapöllyä niin että hampaat helisivät. Siitä oli jo parikymmentä
vuotta, mutta kaikki oli vielä aivan ennallaan. Pistoolit olivat
seinällä ristissä kirjoituspöydän yläpuolella.
-- Noh?! sanoi ukko Wahl.
Lauri Saksman otti taskustaan sen kirjeen, jonka punaposkinen sisäkkö
oli puoli tuntia takaperin hänelle tuonut ja ojensi sen maisteri
Wahlille. Ukko luki sen hitaasti, tumman, uhkaavan punerruksen alkaessa
vähitellen nousta hänen ryppyisille poskipäilleen. Sitten hän antoi
kirjeen takaisin ja kysyi:
-- Mike on tarkotus?
-- Kyllähän maisteri sen ymmärtää, vastasi toinen.
-- Mine en ymmerre muuta kuin ette hen on yhe edelleen sama rakkari ja
hunsvotti kuin ennen. Ulos! huusi maisteri vihan vimmassa.
-- Jollei maisteri nyt lupaa jättää rauhaan kauppias Jaakkolaa ja hänen
morsiantaan...
-- Henen morsian! Kauppasaksa, sillinhirtteje...! huusi ukko.
-- ... niin koituu maisterille siitä ikävyyksiä, jatkoi nuori mies,
antamatta keskeyttää itseään.
-- Ja jollei hen nyt heti kevele ulos minun talosta, niin koittu
henelle viele suurempi ikevyys! kirkaisi maisteri, joka oli siirtynyt
kirjoituspöydän luo.
-- Tahdoin vain varoittaa maisteria...
-- Ja mine tahdon vain varoittaa hente. Mine teen niinkuin mine
suvaitsen herra kauppamies Jaakkolan kanssa, ja jollei hen nyt astu
teste huoneesta elevene, niin astua hen siite kuoliaana! huusi maisteri
ja ojensi kätensä kohti seinällä riippuvia aseita.
-- Kyllä minä astun mieluummin elävänä, jos on vara valita. Minä olen
nyt varoittanut maisteria. Eikä minun kanssani saa leikkiä, sanoi Lauri
Saksman, joka oli jo ovella menossa ja koetti mahtavalla puhetavalla
tehdä vaikutuksen maisteriin.
-- Eike myös minun kanssa leikitelle! julisti maisteri. -- Hen siis
todellakin lehtee!
-- Kyllä. Kauniita ilmoja on muuten ollut.
-- Mite?!
-- Tulee hyvä heinävuosi. No hyvästi sitten, maisteri!
Ukko Wahl kiiruhti vieraansa perässä sulkemaan ovensa, joita hän ei
koskaan hevillä avannut.
Lauri Saksman tuli Kurosen myymälään ja sanoi Kalle Kannakselle, joka
reistaili valokuvauskoneensa kanssa:
-- Olen nuoren ystäväni käytettävissä.
-- Istu tuohon tiskin reunalle... ota tuosta sanomalehti allesi, siihen
kaatui äsken siirappia.
Lauri Saksman istuutui tiskille, heitti jalkansa ristiin, katseli
seinällä riippuvia heleitä reklaamikuvia ja sanoi:
-- Olen pelkkänä korvana.
-- Niin, näes, se Maikki..., aloitti kunnon kauppa-apulainen hieman
hämillään.
-- Niin, se Maikki, sanoi toinen tyynesti. -- Jatka!
-- Hän ei ole nyt kotona...
-- Tiedetään.
-- Lähti pois kotoa, saadakseen ukon suostumaan.
-- Eikä ukko suostu sittenkään!
-- Minähän sen oikeastaan panin alkuun...
-- Arvattiin.
-- Se on kamalan sisukas ukko...
-- On.
Lauri Saksman otti tiskillä avoinna olevasta kaupantekijäislaatikosta
savukkeen, sytytti sen ja sanoi pitkän äänettömyyden jälkeen, joka oli
Kalle Kannaksesta alkanut tuntua tuskalliselta:
-- Joka ei opi pelaamaan saa aina tehdä työn. Sinä olet alkanut pelata
ukko Grönbergin kanssa, ja jos sinä nyt häviät, niin saatpa melkein
varmaan pyyhkiä partaasi.
-- Niin, senpätähden minä...
-- Ajattelit, että jos minä pelaisin apuna?
-- Niin...
Äänettömyys. Kalle Kannas hikoili.
-- Samapa se, sanoi Lauri Saksman hetken kuluttua. -- Kirjoita
Maikillesi, että tulee heti kaupunkiin. Mikäli tunnen ukko Grönbergiä,
niin ei asia liene aivan vaikea järjestää. Mutta pitää osata pelata,
poikaseni. Tässä maailmassa pitää osata pelata!
Annettuaan tämän isällisen neuvon pudottautui nuori mies alas tiskiltä,
taputti Kalle Kannasta vielä isällisemmin päälaelle ja valmistautui
juuri lähtemään, kun puotiin astui lyhyenläntä, punatukkainen ja ontuva
mieshenkilö, joka teki ylenmäärin kohteliaan kumarruksen kummallekin
nuorelle miehelle.
-- Anteeksi olemukseni! Nimeni on Jassi Muttonen, kiertueesta Cangastus
& Muttonen. Onko minulla ilo puhutella herra Kannasta? kysyi hän
liukkaasti, kääntyen Lauri Saksmaniin päin.
-- Teillä on ilo puhutella herra Saksmania, sanoi toinen levollisesti.
-- Mutta jos haluatte iloita myöskin herra Kannaksesta, niin on hän
tuolla tiskin takana.
-- Ahaa, kiitos, herra Saksman! Erittäin miellyttävä tuttavuus!
Todellakin hauska tutustua! Anteeksi, herra Kannas! Nimeni on Muttonen,
Jassi Muttonen. Näyttelijä ynnä muuta. Ettekö suostuisi rupeamaan
Joosepiksi? Neiti Leijanen on ystävällisesti suostunut Eevaksi.
-- Miksi Joosepiksi? kysyi Kalle Kannas melkoisen tyhmän näköisenä.
-- Oppipojaksi. Kraatarimestari Aapelin oppipojaksi Kiven
kuolemattomassa näytelmässä "Kihlaus". Kiertueemme esittää sen täällä
ensi sunnuntaina. Eikö nyt ole tiistai?
-- Mistäs te neiti Leijasen löysitte? kysyi Kalle Kannas.
-- Johtaja Cangastus tuntee sattumalta kirjailija Tuulosen, joka taas
suositteli neiti Leijasta. Neiti Leijanen suostui heti.
-- Tietysti. Ja suositteli minua Joosepiksi?
-- Niin. Osahan on niin helppo. Siinä ei ole paljon vaivaa...
-- Kuinka suuret voimat kiertueella itsellään on? puuttui Lauri Saksman
puheeseen.
-- Kaksi miestä, Cangastus ja minä Muttonen. Kiertue kärsi haaksirikon
kesken purjehduskauden. Robinson Cangastus ja Perjantai Muttonen
pelastuivat tälle saarelle. Täytyy toimia jotain, sillä on kysymys
olemassaolosta.
-- Aivan oikein, myönsi Lauri Saksman.
-- Herra Kannas suostuu siis! Kiitoksia paljon! Se on erittäin
ystävällisesti tehty. Tietysti kohtuullinen osinko näytännön tuloista...
Herra Kannas kiirehti ilmoittamaan, ettei hän ole suostunut eikä ole
aikonutkaan suostua. Tästä tuli herra Muttonen niin hämmästyneeksi ja
liikutetuksi, että itku ei näyttänyt olevan kaukana.
-- Minulla on teille tiedossa sopiva Jooseppi, sellainen, joka on
ennenkin esiintynyt seuranäytelmissä, sanoi Lauri Saksman.
Herra Jassi Muttonen kirkastui.
-- Oi, sanokaa hänen nimensä! Minä riennän tuulena hänen luoksensa.
Tuulena, tuulispäänä, hirmumyrskynä...!
-- Parturi Jönsson, sanoi Lauri Saksman.
-- Suostuuko hän?
-- Ilolla! Olkaa varma siitä.
-- Minä riennän! huudahti punatukkainen. -- Sulkeudun suosioonne, hyvät
herrat! Mieluinen tuttavuus!
Hän oli jo ovella.
Mutta siinä hän kääntyi takaisin ja nilkutti Lauri Saksmanin luo.
-- Anteeksi! Pieni tunkeileva kysymys: voitteko lainata viitosen
kiertueelle? Suoritetaan takaisin viimeistään näytäntöpäivän iltana.
-- Ei, sanoi Lauri Saksman. -- Minulla on harvoin niin suuria rahoja.
-- Anteeksi sitten! Ehkäpä tämä toinen herra...? sanoi kerkeä
näyttelijä, kääntyen toivorikkaana Kalle Kannaksen puoleen.
Tämä toinen herra näytti epätietoiselta, mutta Lauri Saksman kiiruhti
pelastamaan hänet.
-- Hän pyysi juuri äsken pientä avustusta minulta.
-- Jahah, jahah! No ei sitten mitään. Suokaa anteeksi, arvoisat
herrat, että olen kuluttanut kallista aikaanne. Sulkeudun vielä kerran
suosioonne ja kiiruhdan. Velvollisuuteni kutsuu minua, taide kutsuu,
Melpomene ja Thalia, nykyisin varsinkin Melpomene...
Lauri Saksman lähti myös, sanoen:
-- Tulen opastamaan teidät parturi Jönssonin luo.
-- Te murskaatte minut ystävällisyydellänne! Olen teille kiitollinen
kalpeaan kuolemaani saakka! huudahti eloisa taiteilija.
Heidän tultuaan kadulle sanoi Lauri Saksman näyttelijälle:
-- Pyytäisin teiltä pientä -- enkä niin aivan pientäkään -- palvelusta.
Tietysti asianmukaista rahallista korvausta vastaan.
-- Paistun jännittävän odotuksen hiilivalkealla! Uhraisin punaisen
pääni, jos voisin sillä palvella ympäristöäni! vakuutti tämä
merkillinen mies. -- Ja se on suuri uhraus, sillä punaiset päät ovat
harvinaisia. Mutta rahasta uhraisin molemmat pääni tänä kiertueellemme
raskaiden koettelemuksien aikana, lisäsi hän, vääristellen naamaansa
mitä ihmeteltävimmällä tavalla. -- Olen nimittäin kiertueen
rahastonhoitaja. Muun muassa.
-- Kysymys on vain pienestä kepposesta, sanoi Lauri Saksman. --
Haluaisitteko ryhtyä tuon äskeisen Kalle Kannaksen kilpakosijaksi?