XVIII

Sen merkillisen päivän jälkeisenä päivänä, josta viime luvussa

kerrottiin, saapui kaupunkimme laivarantaan -- meillä ei ole vielä

rautatietä, mutta saamme sen varmaankin aivan piakkoin, sillä

valtiopäivillä on kolmenkymmenen kahden vuoden aikana tehty yhteensä

seitsemänkymmentä anomusta ja ehdotusta kaupunkimme liittämisestä

valtion rautatieverkkoon -- saapui siis kaupunkimme laivarantaan

teatterikiertue Cangastus & Muttonen, jonka jäsenet me heti riennämme

erittäin suurella mielihyvällä esittelemään lukijallemme.

Kiertueen jäsenten, taiteilija Woldemar Cangastuksen ja herra

Jassi Muttosen, menneisyys on oikeastaan hämärän salaperäisyyden

esiripun takana. Me olemme kuitenkin, palvellaksemme lukijoitamme,

koettaneet hiukan kohottaa tuon esiripun reunaa ja kurkistaa sen

alle, saaden tällöin selville sen verran, että taiteilija Cangastus

on ensin kilvoitellut valkean lakin saamiseksi ja ollutkin juuri

pääsemäisillään päämääräänsä, kun eräs pulpetista permannolle pudonnut

pieni paperilappu, johon oli suoritettu pari nerokasta matemaattista

tehtävää, ja vartioivan opettajan ilkeämielinen turhantarkkuus

katkaisivat hänen lupaavan tiedemiesuransa ja pakottivat hänet

ohjaamaan kykynsä muille aloille. Herra Muttosen entisyydestä emme,

tutkimuksistamme huolimatta, sitävastoin tiedä senkään vertaa -- ikävä

kyllä, sillä hän on joka tapauksessa mieltäkiinnittävä henkilö, kuten

myöhemmin tulemme näkemään.

He saapuivat kaupunkiimme vanhassa Mainingissa, joka yhä vieläkin

saattaa häpeään kaikki ne profeetat, jotka ovat ennustaneet sille joko

hyvin äänekästä loppua paljon kokeneen höyrykattilansa räjähdyksessä,

tai aivan äänetöntä loppua kovassa aallokossa jonain pimeänä ja

myrskyisenä syysyönä.

Muita matkustajia ei laivassa ollutkaan. Eikä ollut myöskään muuta

yleisöä vastaanottamassa näitä vieraitamme kuin pari paljasjalkaista

poikaa, joilla oli onget olalla ja matopurkit kädessä, ja Kähkösen

leski, joka kysyi laivan lämmittäjältä, eikö tällä ollut kirjettä

Kähköskälle viimemainitun velivainajan leskeltä, joka antoi joskus

Kähköskän toimitettavaksi pieniä kaupunkiasioita.

Lämmittäjä, joka oli pistänyt hikiset ja nokiset kasvonsa laivan

reunan yli ja syventynyt niiden huolelliseen ja perinpohjaiseen

puhdistamiseen, ilmoitti kesken kiireen Kähköskälle, ettei hänellä

ollut minkäännäköistä kirjettä kenellekään, minkä masentavan tiedon

saatuaan Kähköskä ensin vähän huokaili ja haikaili, mutta unohti sitten

pian surunsa huomatessaan teatterikiertueen Cangastus & Muttonen, joka

oli sille ominaisella arvokkaisuudella astunut ulos höyrypurresta ja

katseli nyt ilta-auringon kultaisessa hohteessa kylpevää kaupunkiamme,

jota kohti tämä taiteilijapari lähti kävelemään.

Taiteilija Cangastus oli keskikokoinen ja laiha, huolestuneen ja

samalla syvämietteisen näköinen mies, jolla oli pitkä nenä ja

etupuolelta kalju pää, mikä teki hänet tavattoman korkeaotsaisen

ja viisaan näköiseksi. Päässä oli tummunut olkihattu ja hartioilla

laaja päällystakki, jonka silmäänpistävimpänä osana olivat kauhean

suuret taskut. Kun vielä mainitsemme, että hänen housunsa olivat

puolen korttelia liian lyhyet, mutta hänen tukkansa ikäänkuin tuon

puutteen korvaamiseksi puolen korttelia liian pitkä, ja että hän lausui

ajatuksensa syvällä, ehkä hieman surunvoittoisella rintaäänellä,

niin olemme antaneet hänestä mahdollisimman seikkaperäisen ja

omantunnontarkan kuvan.

Näyttelijä Muttonen oli lyhyt, teerenpisamainen, punatukkainen,

pystynenäinen ja teräväkielinen henkilö. Hän ontui vähän oikeata

jalkaansa ja syljeskeli hämmästyttävän taiturimaisesti, sillä häneltä

puuttui yläleuasta kaksi hammasta. Hän käveli aina herra Cangastuksen

vasemmalla puolen, mutta puoli askelta jälempänä, varmaankin siitä

syystä, etteivät vastaantulijat erehtyisi siitä, kumpi tämän huomiota

ja tunnustusta saavuttaneen kiertueen päämies oli.

-- Lausun meidät tervetulleiksi tähän kulttuurikeskukseen ja suljen

meidät sen taidettarakastavan väestön vieraanvaraisuuteen, sanoi

herra Muttonen, ottaen päästään sellaisen lippalakin, jollaisia

koneenkäyttäjät tavallisesti pitävät, ja kumartaen rantapuiston

reunassa olevalle pahasti kallistuneelle pölkylle, jonka päässä oli

maistraatin sakkotaulu varoitukseksi niille uskalikoille, jotka

rohkenivat ryhtyä tallaamaan puiston ruohokenttää, mikä muuten,

vaikkakin hieman harventuneena, oli valloittanut myöskin viisi vuotta

takaperin hiekoitetut käytävät haltuunsa. -- Olkoon toimintamme

tällä paikkakunnalla menestyksellinen sekä taiteelliselta että

myöskin rahalliselta kannalta katsottuna! lisäsi hän sitten hartaana

toivomuksenaan, sylkäisten keskelle sakkotaulua ja lähtien nilkuttamaan

johtajansa perässä.

-- Amen! murahti herra Cangastus kumeasti. -- Minulla on nälkä!

ilmoitti hän sitten vielä kumeammalla äänellä.

-- "Nälkä meill' on aina vieraanamme", lauloi herra Muttonen. --

Kiertueen rahaston tila on markka kaksikymmentä penniä, lisäsi hän

virallisella äänellä.

-- Hm, sanoi kiertueen johtaja ja vaipui taas syviin mietteisiin.

Kahdessa kirkonkylässä ja yhdessä n.s. taajaväkisessä yhdyskunnassa

oli kiertueella ollut melkoisen hyvä menestys, mutta seuraavassa

kaupungissa oli sitä kohdannut tuntuva vastoinkäyminen, kun

ensimmäisessä näytännössä oli ollut saapuvilla, paitsi viittätoista

vapaapilettiläistä, ainoastaan kaksi maksanutta katselijaa, ja toisessa

näytännössä, johon oli jaettu neljäkymmentä vapaapilettiä, kolme

vapaapilettiläistä ja eräs maalaisukko, joka oli ostanut 50 pennin

seisomapaikan, ja joka hänkin sai rahansa takaisin anteeksipyynnöllä,

että näytäntö oli sattuneesta syystä peruutettava. Kiertue, johon

oli kuulunut seitsemän jäsentä, oli tällöin hajaantunut, mutta

sen päävoimat, johtaja Cangastus sekä kiertueen rahastonhoitaja,

koomillisten osien esittäjä herra Jassi Muttonen olivat päättäneet

horjumattomalla lujuudella pitää yllä kiertueen nimeä ja mainetta,

ja "ontuvallakin jalallani polkaisen minä maasta uudet legioonat

näyttämötaiteilijoita lippumme ympärille!" oli herra Muttonen sanonut.

Nyt me siis tiedämme näistä herroista kaiken, mitä meidän tarvitsee

tietää.

-- Onko väestö paennut valloittajien hyökätessä kaupunkiin? kysyi herra

Muttonen, katsellen ympärilleen. -- Kotkankatseeni ei kohtaa yhtään

vieraanvaraista alkuasukasta -- oi, ei ainoatakaan!

Koska kaupunkimme väestöllä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan

kiertueen vierailusta, ei se siis ollut voinut ryhtyä sellaiseen

varokeinoon kuin kaupungin tyhjentämiseen. Kurosen puodin kohdalle

tultuaan näkivätkin näyttämötaiteilijamme melkoisen osan kaupungin

väestöstä seisomassa sekä vastapäätä olevalla jalkakäytävällä että

myöskin keskikadulla, vaihtaen innokkaasti ja äänekkäästi ajatuksiaan

jostakin yleistä huomiota herättäneestä tapauksesta.

Svebeliuksen neidit olivat nimittäin lähteneet iltapäivällä kävelylle

kaupungille, ja oli heidän matkaansa silloin liittynyt hiljainen

ja nöyrä luonnonihminen Matti Luonto, joka oli alkanut kävellä

Anna-neidin rinnalla ja puhua hänelle tulevaisuudensuunnitelmistaan,

joihin tuntui lähinnä kuuluvan Matti Luonnon ja Anna Kristina

Svebeliuksen kirkollinen vihkimys ja nuoren parin muuttaminen

luonnonmukaiseen ja terveelliseen omaan kotiin Kelovuorelle. Neidit

vaativat Mattia silmänräpäyksessä poistumaan seurastaan, jolloin tämä

tottelevainen, mutta itsepintainen kansalainen oli jättäytynyt pari

askelta jäljemmäksi ja seurasi heidän perässään pitkine sauvoineen ja

valkoisine kultamitalihousuineen kuin mikäkin kansallinen kunniavartia.

Tämä näky oli omiaan saamaan koko kaupungin jalkeille. Ei ollut

päätöntä ikkunaa eikä hymytöntä päätä, ja mitä kaupungin koiriin tulee,

niin eivät ne suinkaan siekailleet liittyessään niihin virkaveljiinsä,

jotka olivat ilokseen huomanneet luonnonihmisen taas esiintyvän

virkistämässä kaupungin yksitoikkoista iltapäivää.

Svebeliuksen neidit olivat suunniltaan häpeästä ja raivosta,

poiketessaan kiireesti Kurosen puotiin ja katsellessaan ovilasien läpi,

miten kadulle kertyi suuri väkijoukko, Matin seisoessa katse maahan

luotuna, sauvaansa nojaten puodin rapuilla.

-- Menkää ajamaan pois tuo inhoittava mies puotinne rappusilta!

sanoivat neidit Kalle Kannakselle.

Viimemainittu, joka oli syntisellä ilolla seurannut tapahtumain

kehitystä, yritti vastustella, mutta Svebeliuksen neitien katseet

nujersivat silmänräpäyksessä hänen vastustushalunsa.

Kalle avasi siis oven, jolloin ääni väkijoukosta tervehti häntä:

-- Hei, Kalle!

-- Neidit käskivät teidän astua alas portailta, sanoi Kalle

luonnonihmiselle.

-- Eihän se ole neitien puoti! kuului kapinallinen huomautus

väkijoukosta.

-- Kyllä minä astun alas portailta, sanoi luonnonihminen alistuvaisesti

ja kuuliaisesti.

Matti Luonto astui alas portailta ja Svebeliuksen neideiltä pääsi

helpotuksen huokaus, mutta ilo ei tullut pitkäaikaiseksi, sillä

luonnonihminen pysähtyi portaiden viereen katukäytävälle.

-- Neidit pääsevät kyllä tuon konttorin läpi pihalle ja sieltä portista

toiselle kadulle, neuvoi Kalle Kannas.

Neidit noudattivat viivyttelemättä tätä vihjausta. Samalla hetkellä

sanoi Lauri Saksman, joka seisoi isänsä kanssa väkijoukossa,

luonnonihmiselle:

-- Morsiamesi pujahtaa pakoon pihaportista!

Matti Luonto käveli heti kadunkulman ympäri pihaportille ja joutui

tällöin parahiksi Svebeliuksen neitejä vastaan.

-- Poliisi! huusi Anna Kristina.

Koska kauppias Kurosen talon portilta on seurahuoneelle vain

kivenheiton matka, ja seurahuoneen edustalla tavallisesti on poliisi

-- ellei häntä näy kadulla, niin löytää hänet varmasti seurahuoneen

keittiön puolelta oluen juonnista -- niin läksi järjestyskonstaapeli

Tossavainen heti juoksemaan niin että tuppi heilui sinne päin, josta

huuto kuului.

-- Tämä mies ahdistaa meitä kadulla, huusi Antti-neiti vihasta

rätisten. -- Eikä poliisi tee mitään! Minä valitan pormestarille! Minä

valitan kuvernöörille! Kuvernööri on minun serkkuni!

-- Kuka ahdistaa neitiä? kysyi konstaapeli Tossavainen, katsellen

ympärilleen.

-- Tuo ihminen! huusi Anna Kristina, viitaten luonnonihmiseen. --

Pidättäkää hänet! Vangitkaa hänet!

Poliisi kohautti vyötään ja laski kätensä Matin olkapäälle.

-- Seis! huusi ääni väkijoukosta, joka oli kiirehtinyt Matin perässä

portille.

-- Kuka puhuu? kysyi poliisi ankarasti. -- Lauri Saksman, asioitsija

Saksmanin vanhin poika! vastasi huutaja rohkeasti.

-- Mitä olisi asiaa? kysyi poliisi.

-- Koko tämä väkijoukko voi todistaa, ettei Matti Luonto ole tehnyt

mitään pahaa näille neideille.

Väkijoukko, joka oli piirittänyt poliisi Tossavaisen ja Matti Luonnon

(jonka olkapäällä esivallan käsi yhä edelleen raskaana lepäsi), näytti

kaikesta päättäen valmiilta todistamaan Matin eduksi vaikka viimeisellä

tuomiolla.

-- Vangitkaa hänet minun vastuullani! huusi neiti Anna Kristina

Svebelius, joka sisarineen oli jäänyt piirin ulkopuolelle.

-- Herra puheenjohtaja! kuului väkijoukosta.

Konstaapeli Tossavainen katseli ympärilleen nähdäkseen, ketä

tuollaisella arvonimellä kunnioitettiin, mutta äkkäsi pian sen

nähtävästi olevan tarkoitetun hänelle itselleen ja vastasi siis

arvokkaasti:

-- Kuka pyysi puheenvuoroa?

-- Minä, asioitsija Saksman, edellisen puhujan isä ja

rakennusmestariyhdistyksen puheenjohtaja, sanoi puhuja, pistäen ison,

heleänvärisen nenänsä näkyviin väkijoukosta.

-- Ukko Saksmanilla on puheenvuoro! ilmoitti konstaapeli Tossavainen

vakavasti.

-- Minä vain huomautan konstaapelille siitä ankarasta edesvastauksesta,

jonka laki säätää laittomasta vangitsemisesta! lausui ukko Saksman

kovalla äänellä.

Järjestysvallan edustaja pyyhki sillä kädellään, joka ei ollut Matti

Luonnon olkapäällä, hikeä otsaltaan, ja hänen katseensa etsivät

Svebeliuksen neitejä, kuvernöörin serkkuja.

Mutta näitä vaikutusvaltaisia henkilöitä ja vielä vaikutusvaltaisemman

henkilön sukulaisia ei näkynyt missään. He olivat kaikessa

hiljaisuudessa peräytyneet Kurosen kauppatalon pihalle ja sieltä toisen

portin kautta sille kadulle, jonka varrella puoti oli.

-- No joko ne nyt hävisivät! ihmetteli poliisi.

-- Niin, laki säätää laittomasta vangitsemisesta ankaran

edesvastauksen! toisti ukko Saksman varoittavasti.

-- Laki seetee, laki seetee! huusi kimeä ääni portilta. -- Piteke te,

konstaappeli, vain kiinni velvollisuudesta ja pidetteke se lurjus.

-- Kuka puhuu? kysyi konstaapeli Tossavainen, jonka päivänpaahtamille

kasvoille oli levinnyt helpotuksen hymy, hänen huomattuaan Svebeliuksen

neitien poistuneen näyttämöltä.

-- Mine puhun! Mine olen majister Wahl -- eikö konstaappeli tunne

minut? huusi puhuja.

-- Joo, kyllähän minä tunnen, myönsi konstaapeli.

-- Niin noh, niin noh! huusi ukko Wahl innoissaan huitoen.

-- Järjestys! huusi Riku Nikki, toinen vaskiseppä Grönbergin kuuluisan

murhayrityksen uhreista. -- Täytyy pyytää puheenvuoroa järjestyksessä

-- eikö niin, herra puheenjohtaja?

-- Niin juuri! myönsi konstaapeli Tossavainen, kasvot loistaen

sisällisestä ilosta. -- Haluaako kukaan puheenvuoroa?

-- Herra puheenjohtaja! sanoi heleänvärisen nenän kunniakas omistaja.

-- Ukko Saksmanilla on puheenvuoro, ilmoitti konstaapeli tärkeänä.

-- _Herra_ Saksmanilla! huomautti Lauri Saksman merkitsevällä

äänenpainolla.

-- Herra Saksman vanhemmalla on puheenvuoro, korjasi puheenjohtaja

ilmoitustaan.

-- Pyytäisin vain kysyä maisteri Wahlilta, lausui ukko Saksman, minkä

tähden hän vaatii Matti Luonnon pidätettäväksi?

-- Herr ordföran... herra puheenjohtaja! kirkui maisteri Wahl. -- Mine

vaadin teme pitketukka hullu mies pidetetteveks sen tehden, ette hen

kulkke fröken Svebeliuksen peresse kuin yks koira... hen on vaarallinen

ihminen... hen on hullu ja hen teke vallan kiusa ja harmi fröken

Svebeliukselle! Se ei ole miken laitton fangitseminen, jos otta kiinni

temen pitketukka hullun miehen!

-- Herra puheenjohtaja!

-- Ukko... herra Saksmanilla on taas puheenvuoro, julisti poliisi.

-- Vai maisteri Wahl se tässä nyt puhuu kiusanteosta! huusi ukko

Saksman. -- Kysykääpäs häneltä, arvoisat kansalaiset, kuka se hävytön

ja juonikas äijä on, joka on vuosikaudet tehnyt ilkeätä kiusaa

nuorimmalle neiti Svebeliukselle! Kysykää häneltä, kuka on köpittänyt

neiti Fanny Svebeliuksen perässä kuin vanha kyöpeli, itsepintaisena

kuin synti, ja katkeroittanut viattoman, kenellekään mitään pahaa

tekemättömän naisen elämän sekä saattanut hänet naurunalaiseksi koko

kaupungissa! Kysykää häneltä...

-- Suu kiinni! huusi ukko Wahl. -- Te ette ole minun tuomarini, tesse

on kysymys teste pitketukkaisesta...

-- Tässä on kysymys jokaisesta, joka tekee turvattomille naisille

häiriötä! huusi pitkä ja paksu rakennusmestari Illikainen, jonka

ritarilliset tunteet ukko Saksmanin loistava ja kaunopuhelias esitys

oli saanut kuohuksiin.

-- Herra puheenjohtaja! huusi sihteeri Riku Nikki.

-- Annetaanpas selkään ukko Wahlille! kiljaisi eräs keskenkasvuinen

poika, mutta säikähti samassa itsekin ehdotustaan ja piiloutui

kiireesti väkijoukkoon.

-- Hyvä! huusi osa väkijoukosta.

-- Kannatetaan! huusi toinen osa.

Mutta ukko Wahl oli jo kadonnut. Huomattuaan, mille puolelle väkijoukon

tunteet kallistuivat, oli hän hävinnyt samaa tietä kuin äsken

Svebeliuksen neiditkin.

-- Maisteri Wahl on poistunut kokouksesta, ilmoitti Lauri Saksman.

-- Herra puheenjohtaja! huusi ammattiyhdistyksen sihteeri uudestaan.

-- Herra Riku Nikillä on puheenvuoro, sanoi konstaapeli Tossavainen,

jonka kasvot loistivat sitä kirkkaammin, mitä pitemmälle kokous ehti

käsittelyissään.

-- Minä pyytäisin, että pysyttäisiin asiassa, lausui puhuja. --

Pyytäisin, että kokous keskustelisi siitä, mihin toimenpiteisiin olisi

ryhdyttävä kansalaisemme Matti Luonnon laittoman vangitsemisen johdosta.

-- Matti Luontoa ei ole vielä vangittu, huomautti konstaapeli

Tossavainen.

-- Pyytäisin sitten, että keskusteltaisiin siitä, onko kansalaisemme

Matti Luonto vangittava vai päästettävä vapaaksi, jatkoi Riku Nikki.

-- Arvoisat kansalaiset! jatkoi hän sitten ääntään koroittaen. -- Minä

ehdottaisin, että kansalaisemme Matti Luonto päästettäisiin vapaaksi.

-- Hyvä! huusivat arvoisat kansalaiset jyrisevällä äänellä. --

Kannatetaan!

-- Onko se kansan tahto? kysyi konstaapeli Tossavainen ylevästi ja

juhlallisesti.

-- On! riemuitsi kansa.

-- Onko se yksimielinen päätös? kysyi puheenjohtaja kaiken varmuuden

vuoksi.

-- On! huusivat läsnäolijat.

-- Herra puheenjohtaja! kuului samassa kiihkeä ääni.

-- Kuka pyysi puheenvuoroa? kysyi konstaapeli Tossavainen otsaansa

rypistäen.

Väkijoukosta tunkeutui esiin lyhytkasvuinen, punatukkainen, ontuva

mies, joka kumarsi oikealle ja vasemmalle lakki kädessä ja sanoi:

-- Arvoisa yleisö! Rohkenen huomauttaa, että on olemassa myöskin

ehdotus herra Matti Luonnon vangitsemisesta.

-- Minä en ole mikään herra, sanoi matalalla äänellä luonnonihminen,

joka koko tämän keskustelun ajan oli seisonut nöyränä ja äänettömänä

paikoillaan, konstaapeli Tossavaisen oikea käsi vasemmalla

olkapäällään. -- Minä olen kaikkien palvelija...

-- Kukas te olette? kysyi konstaapeli Tossavainen uudelta tulokkaalta.

-- Minä olen kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitaja, näyttelijä

Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen, kumartaen jälleen oikealle ja

vasemmalle.

-- Matti Luonnon vangitsemisehdotusta ei ole kukaan kannattanut! huusi

Riku Nikki. -- Ehdotus, jota ei ole kannatettu, raukeaa.

-- Minä kannatan! sanoi punatukkainen häikäilemättömästi.

Matti Luonto loi pieneen punatukkaiseen näyttelijään levottoman

katseen, ja useat äänet huusivat uhkaavasti:

-- Mistä syystä?

-- Herättääkseni huomiota! sanoi punatukkainen, siristäen viekkaasti

silmiään, ja kumarsi taas oikealle ja vasemmalle. -- Me olemme aikoneet

antaa tässä kaupungissa näytäntöjä, ja meidän täytyy siitä syystä

koettaa herättää huomiota. Reklaamin vuoksi!

-- Hyvä! huusi perin ihastunut rakennusmestari Illikainen, joka tunsi

rajatonta kunnioitusta kaikkia näyttämötaiteen edustajia kohtaan. -- Ha

ha ha! Hyvä!

-- Minä siis kannatan sen pakoon lähteneen vanhan herran ehdotusta,

että herra palvelija Matti Luonto vangittaisiin, jatkoi punatukkainen

reippaasti, ja teki sen sanottuaan kohteliaat kumarrukset kaikille

ilmansuunnille.

-- Mitäs sitten tehdään? kysyi konstaapeli Tossavainen ymmällä. --

Toiset tahtoivat, että tämä Matti päästettäisiin vapaaksi, toiset taas

vaativat häntä vangittavaksi.

-- Ehdottaisin äänestystä! sanoi näyttelijä nopeasti.

-- Hyvä, kannatetaan! huusi väkijoukko.

-- Kuinkas tässä sitten oikein äänestettäisiin? kysyi konstaapeli

Tossavainen epäröiden.

-- Huutoäänestys tietysti! sanoi Lauri Saksman.

-- Sehän on selvä! vahvisti ukko Saksman.

-- Hyvä, oikein hyvä! riemuitsi Illikainen.

-- No, äänestäkää sitten! sanoi Tossavainen.

-- Vapaaksi! huusivat useat äänet.

-- Ei! hihkasi Jassi Muttonen varpailleen nousten.

-- Hm, sanoi konstaapeli Tossavainen epätietoisena. -- Yhdet huutavat

yhtä, toiset toista...

-- Herra puheenjohtaja! sanoi Riku Nikki. -- Saanko minä semmoisiin

asioihin perehtyneenä toimittaa äänestyksen?

-- Kyllä! lupasi konstaapeli kiireesti ja mielissään siitä, että toinen

otti suorittaakseen tämän pulmallisen tehtävän.

-- Kuulkaa nyt, arvoisat kansalaiset! huusi Riku Nikki. -- Ne, jotka

haluavat, että Matti Luonto päästetetään vapaaksi, huutavat "jaa". Jos

"ei" voittaa, niin on Matti Luonto vangittava.

-- Jaa! Jaa! huusi kymmenkunta ääntä.

-- Ei saa huutaa sillä tavoin! neuvoi Riku Nikki. -- Pitää huutaa yhtä

aikaa! Huutakaa sitten kaikki yhtä aikaa, kun minä olen lukenut kolmeen.

-- Ei kuitenkaan tarvitse huutaa hyvin kovasti, huomautti konstaapeli

Tossavainen hiukan huolestuneena.

-- Ei muuta kuin yhdellä äänellä jokainen, sanoi eräs mies

väkijoukosta. -- Ääni ja mies...

-- Ensiksi minä kysyn, hyväksytäänkö tämä minun tekemäni

äänestysehdotus? sanoi Riku Nikki.

-- Hyväksytään! huusi kokous yksimielisesti.

-- Siis: ne arvoisat kansalaiset, jotka tahtovat Matti Luonnon

vapaaksi, huutavat "jaa". Ne, jotka vastustavat sitä, huutavat "ei".

Pitäkää nyt varanne, kun minä olen lukenut kolmeen. Jaa vaiko ei? Yks,

kaks, kolm...

Tällä silmänräpäyksellä järisytti kaupunkiamme hirmuisin huuto, mitä

meillä milloinkaan on kuultu. Penikulmien päähän kaikui varmaankin tänä

tyynenä kesäiltana kuin pitkäisen jylinä:

-- _Jaaaa... aaa!!_

Ei kukaan ollut voinut jäädä epätietoisuuteen siitä, kumpi mielipide

oli voitolla.

-- "Jaa" on voitolla! ilmoitti äänestyksen toimittaja kokouksen

puheenjohtajalle, konstaapeli Tossavaiselle äänestyksen tuloksen.

-- Kyllä minä kuulin, vastasi Tossavainen, jonka korvat olivat melkein

lukossa. -- Matti Luonto pääsee siis vapaaksi. Ala laputtaa!

Ja sitten huusi konstaapeli väkijoukolle:

-- Alkakaa nyt hajota hyvän sään aikana ja tavallista vikkelämmin,

ennenkuin pormestarit ja viskaalit ovat meidän kimpussamme.

Hajaantukaa! Huusitte vietävät niin, että korvat meni halki!

Tyytyväisenä oikeuden voittoon ja viattoman vapautukseen alkoi

väkijoukko nopeasti hajota.

-- Kiitoksia paljon, hyvät ihmiset! sanoi Matti Luonto lähtöä tekevälle

väkijoukolle.

-- Ei kestä, ei kestä! vakuutti hra Jassi Muttonen.

Poliisi käveli jo seurahuoneen nurkalle päin hyvillään siitä, että oli

saanut hauskan puolituntisen kesken yksitoikkoista virantoimitustaan.

-- Kiitos itsellesi, sanoi Lauri Saksman Matti Luonnolle, heidän

kävellessään rinnakkain palotornin raunioille päin. -- Sinä hoidat

tehtäväsi erinomaisesti.

-- Vaikealta tämä tosin minusta vähän tuntuu, sanoi luonnonihminen,

tavoittaen sauvallaan takkuista koiraa, joka oli hiipinyt hänen

lähelleen silminnähtävästi pahoissa aikeissa.

-- Niin, kyllähän sen arvaa, sanoi rakennusmestarien vallanperillinen.

-- Mutta jos koettaisit kestää vielä vähän aikaa, niin minä luulen,

että me pääsemme voitolle.

-- Kylläpä tätä silti kestää, kun niikseen tulee -- mitäpä minusta

väliä..., sanoi luonnonihminen. -- Mielellänihän minä teen tämän pienen

palveluksen hyville ystäville, jotka aina ovat minua auttaneet. Se

minua vain vähän peloittaa, jos viranomaiset puuttuvat asiaan.

-- Ole huoleti! Mitä se viranomaisiin kuuluu, jos sinä olet korviasi

myöten rakastunut -- hihii -- kun et kerran kenellekään mitään pahaa

tee! Ja jos joku syrjäinen, viranomainen tai kuka tahansa yrittää

sekaantua asiaan, niin onpa sinulla mahtavia liittolaisia ja auttajia:

kauppias Jaakkola, joka on oikeastaan sangen tanakka mies, isäukko

sekä hänen kauttaan kaikki rakennusmestarit, ja ennen kaikkea yleinen

mielipide, kuten juuri huomasit. Pari samanlaista juttua vielä kuin

tuo äskeinen, niin kyllä Anna Kristina Svebeliuksen ja hänen rakkaan

sisarensa niskat nöyrtyvät.

-- Minä teen parhaani, lupasi luonnonihminen.

-- Herrat on siis näyttelijä, sanoi rakennusmestari Illikainen

punatukkaiselle. -- Minun nimeni on Illikainen, rakennusmestari Raafael

Illikainen.

Ja hra Illikainen puristi voimakkaasti näyttelijän kättä.

-- Minun nimeni on vain Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen. --

Näyttelijä Jassi Muttonen. Mutta sallikaa minun esittää johtaja

Cangastus, c-kirjain alussa -- mihinkäs se nyt hävisikään?

Johtaja Cangastus löytyi kuitenkin aivan läheltä. Hän vain haastatteli

kadunkulmassa avopäin, kädet housuntaskussa seisovaa Kalle

Kannasta, saadakseen tältä lähempää valaistusta äskeisen kohtauksen

ymmärtämiseksi.

Johtaja Cangastus antoi esitellä itselleen rakennusmestari Raafael

Illikaisen, ja viimemainittu kunnon mies ylisti itseään onnelliseksi

rohjettuaan pyytää kiertueen molemmat johtajat, sekä taiteellisen että

taloudellisen, vaatimattomalle illalliselle seurahuoneelle -- pyyntö,

johon uudet tuttavamme suhtautuivat erittäin suopeasti.

Me emme tiedä, mitä kaikkea seurahuoneella sinä iltana puhuttiin,

päätettiin, lausuttiin ja laulettiin, mutta sen me kumminkin

tiedämme, että kun ajuri Tiihonen puoli kahden aikaan yöllä kuuli

kadulta tavallista kovempaa ääntä ja unentohjakkeisena kurkisti

ulos ikkunasta, näki hän rakennusmestari Illikaisen laskettelevan

täysin purjein, vaikkakin hieman epävarmoin askelin, keskellä katua,

toisessa käsikoukussaan pieni, punatukkainen ja ontuva henkilö, joka

melusi hirveästi, ja toisessa käsipuolessaan laiha, pitkänenäinen

ja pitkätukkainen mies, joka juuri ajuri Tiihosen asunnon kohdalla

kohotti vasemman kätensä kohti taivasta ja huusi jotain, josta Tiihonen

ei oikein saanut selvää. Tämän kolmivaljakon jäljessä asteli, ei

rinnakkain, ei riveissä eikä ryhmissä, vaan peräkkäin, hanhenmarssissa,

kymmenkunta yhdistyksen arvokkainta jäsentä paljain päin, niin

juhlallisin ja arvokkain askelin, kuin heidän jonkinverran heiluva

tilansa vain salli, ja laulaen hitaassa tahdissa:

"Eipä meittiä

Ei piru saa..."

-- Häpeemättömät, kun laulavat virsiä humalapäissään! murahti ajuri

Tiihonen, joka oli pohjaltaan vakava mies, ja painautui jälleen

vuoteeseensa.

Kulkue jatkoi matkaansa rakennusmestari Illikaisen talon portille.

Siinä otettiin yhtä hellät kuin äänekkäätkin jäähyväiset, sillä kiertue

Cangastus & Muttonen oli saanut asunnon ja täysihoidon rakennusmestari

Illikaisen perheessä, ilmaiseksi tietystikin -- järjestely, jota

parempaa kiertue varsinkaan rahastonsa tilaan katsoen ei voinut toivoa.