Ulkona paistoi päivä lämpimästi, kadulla kaakattivat Illikaisen kanat
ja pihalla melusivat ja tappelivat keskenään Illikaisen lapset, mutta
Illikainen itse emäntänsä kanssa, joka oli kuin leivinuuni, istui salin
sohvassa ja nautti täysin siemauksin taiteesta.
Sillä Illikaisen salissa harjoiteltiin nyt hikipäin Kiven "Kihlausta".
Salin toinen pää esitti kraatari Aapelin huonetta: perällä ovi,
oikealla pöytä -- Illikaisen suuri sohvapöytä, ja sen vieressä
rahina punaisella päällystetty salin tuoli. Vasemmalla tulisijana
toinen pöytä, jonka ääressä parturi Jönsson seisoi oppipoika
Jooseppina, kauhalla (viivottimella) liikutellen liedellä kiehuvaa
pataa: Illikaisen mustaa huopahattua. Keskellä permantoa seisoi
teatterinjohtaja Cangastus päättäväisen näköisenä, ja Illikaisen vanhin
poika, lyseolainen, 15-vuotias Heikki Illikainen istui liesipöydän alla
kuiskaajana.
Salin toisella puolen, ikkunan ääressä, istui viehättävästi hymyillen
ja vuoroaan odottaen Herrojen-Eeva, neiti Leijanen, ainoa näytelmän
henkilöistä, joka jo osasi osansa ulkoa.
-- Valmiit! huusi johtaja Cangastus, jolloin tavallista useamman
totilasin nauttinut Jooseppi hätkähti ja liikautti niin hermostuneena
viivotin-kauhaansa, että pata putosi lattialle, ja Illikainen huusi
sohvaltaan:
-- Ei tee mitään, ei tee mitään... se on vanha hattu, he he he!
Kuiskaaja ojensi padan Joosepille, joka asetti sen paikoilleen
liedelle, ja johtaja Cangastus huusi uudestaan:
-- Valmiit! ja läiskäytti kolme kertaa kämmeniään yhteen, jolloin
Eenokki, nimittäin herra Jassi Muttonen, nilkutti kraatari-Aapelin
huoneeseen ja sanoi:
-- Päivää, Jooseppi!
"Jooseppi kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä
kuitenkaan kauhaa kädestänsä: päivää!" luki kuiskaaja puoliääneen
pöydän alta.
-- Kuiskaaja ei saa kuiskata sulkumerkkien välissä olevia sanoja!
huomautti hra Cangastus.
-- Lue sinä poika vain mitä on luettava, äläkä joutavia loruja! huusi
harmistunut isä sohvalta.
-- Heikki! Etkö tottele! huusi huolestunut äiti.
-- Otetaan alusta! sanoi Cangastus. -- Valmiit!
Eenokki:
"Päivää, Jooseppi!"
"Päivää!" vastasi parturi Jönsson, osoittaen siten tutustuneensa
ainakin osansa alkuun.
-- Joosepin pitää kääntää enemmän päätään Eenokkiin päin, muistutti hra
Cangastus.
-- Ahaa! sanoi parturi Jönsson. -- Nä-näinkö?
-- Niin, mutta kauhaa ei saa päästää kädestä, neuvoi johtaja. -- No,
jatketaan nyt!
Eenokki:
"Sainpas mestariltas tärkeän kutsumuksen tulemaan tänne hänen
huoneeseensa noin tähän aikaan".
Hikinen parturi potkaisi pöydän alla istuvaa kuiskaajaa ja murahti:
-- Sano nyt sukkelaan!
"Niin on asia!" luki kuiskaaja.
"Niin on asia!" sanoi Jooseppi.
Näin jauhettiin eteenpäin hartaasti ja innostuksella. Ihastusta
herätti varsinkin hra Cangastuksen esiintyminen. Se oli suurta, syvää,
todellista taidetta, ja se kosketteli kaikkein herkimpiä kieliä neiti
Leijasen sydämessä.
Joosepin osan tulevaisuus näytti tosin hieman harmaalta, mutta
Joosepillahan olikin vain pieni sivuosa.
-- Hyvä siitä tulee! riemuitsi Illikainenkin, kun kappale oli ensi
kerran päästy päähän.
-- Kunhan on sunnuntaihin asti harjoiteltu, niin eiköhän se jo ala
mennä, myönsi johtaja Cangastuskin. Aika on kyllä lyhyt, mutta sitä
pontevammin täytyy työskennellä. Joosepin pitää koettaa huomiseksi
oppia osansa ulkoa.
* * * * *
Nyt sai herra Tuulonen olla rauhassa neiti Leijaselta.
Ja kuten edellisestä tiedämme, oli hra Tuulonen jo ehtinyt rakastua
neiti Anni Kuroseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Ikävä kyllä hän ei kuitenkaan ehtinyt vaihtaa montakaan sanaa päivässä
rakkautensa esineen kanssa, sillä viimemainittu oli kaiket päivät
rehtori Peranderilla, jossa hän valmisti sitä merkillistä, suurta ja
taiteellista pöytäliinaa.
Hra Tuulonen huomasi alkaneensa vähitellen vihata pöytäliinoja.
Varsinkin taiteellisia.
Sitäpaitsi hän tunsi vastenmielisyyttä rehtori Peranderin perhettä
kohtaan, ja kuultuaan sattumalta, että taiteellisen pöytäliinan
valmistuksessa avusti lankavyyhtien pitimenä, maahan pudonneiden kerien
nostajana ja kadonneiden neulojen etsijänä joku varatuomari Sakkamaa,
hän tajusi heti, että siinä mahdollisesti piili jotain.
Neiti Kurosen kaupunkiin saapumisen herättämä ihastus alkoi silloin
muuttua epäluuloksi ja mustasukkaisuudeksi, ja hra Tuulonen kirjoitti
tämän tunteen vallassa kaksi runoa, synkimpiä, mitä koskaan oli hänen
kynästään ja sydämestään vuotanut.
Eräänä päivänä lähti hra Tuulonen kävelemään kaupungille,
haihduttaakseen synkkiä ajatuksiaan.
Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Arkku kaikkine asukkaineen,
rehtori Peranderin talo ynnä muut kertomuksessamme esiintyvät tärkeät
paikat olivat, pysähtyi hän Peranderin talon portin kohdalle ja silmäsi
pihaan.
Portti oli vähän raollaan, ja raosta näki kirjailija, miten neidit
Kuronen ja Perander sekä nuori, tummaverinen, vilkkaan näköinen
herrasmies, joka ei voinut olla kukaan muu kuin varatuomari Sakkamaa,
istuivat puitten siimeksessä olevan suuren, ompelutarpeita täynnä
olevan pöydän ääressä, ja koko piha oli täynnä iloista puhelua ja
heleätä naurua.
-- Vai niin niitä taiteellisia pöytäliinoja tehdään! ajatteli
kirjailija katkerasti.
Tällä hetkellä hän vihasi itseään, noita pihassa istuvia iloisia
ihmisiä ja varsinkin neiti Kurosta, sekä koko hyvää kaupunkiamme. Hän
tunsi itsensä hylätyksi, loukatuksi olennoksi, ja himoitsi kostoa.
Pihan poikki kulki samassa nuori, vaaleaverinen nainen portille päin.
Hra Tuulonen läksi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi lukemaan maisteri
Wahlin talon nurkkaan naulattua painettua tiedonantoa:
'Hauskan iltaman
toimeenpanee
Kiertue
CANGASTUS & MUTTONEN
ensi sunnuntaina
täkäläisellä
Seurahuoneella
vaihtelevalla ohjelmalla
joka päättyy näytelmällä
"KIHLAUS"
Huvinäytelmä kirj. Aleksis Kivi.
Aapeli........ Wald. Cangastus.
Eenokki....... Jassi Muttonen.
Eeva.......... Julia Leijanen.
Jooseppi...... G. Jönsson.
Lopuksi yleinen tanssi.
Iltama alkaa klo 1/2 8 i.p. Pääsymaksut: herroilta 2 mk.,
naisilta 1:50, lapsilta ja palvelusväeltä puolet'.
Äskenmainittu vaaleaverinen nainen oli neiti Maikki Grönberg,
joka oli saanut sulhaseltaan tärkeän kirjeen, sanonut kiitolliset
jäähyväiset enolleen Jooseppi Rinkalle: ja muuttanut maaseurakunnasta
takaisin kaupunkiin, ja jolle oli toistaiseksi, Kalle Kannaksen,
Lauri Saksmanin: ja Otto Sakkamaan yhteisestä toimesta, hankittu
asunto rehtori Peranderin talossa, jossa hän avusti palvelijattaria
keittiöpuuhissa tai piti seuraa talon neidille.
Maikki Grönberg meni kadun poikki Arkun portille, johon kohta
ilmestyivät Lauri Saksman ja näyttelijä Jassi Muttonen, ja
iltamailmoitusta lukeva kirjailija kuuli seuraavan salaperäisen
keskustelun:
-- Niin, nyt minä olen tullut, sanoi vaaleaverinen neitonen.
-- Terve tuloa! sanoi ruskeaviiksinen nuori mies. -- Saanko luvan
esitellä teille tulevan sulhasenne, herra Muttosen.
-- Hi hi hi! nauroi tyttö hämillään.
-- Olen ihastunut heti ensi silmäyksestä! vakuutti punatukkainen
innokkaasti.
-- Hi hi hi! hihitti tyttö jälleen.
-- Varmaankaan ette tule salaamaan tunteitanne tulevalta appiukoltanne,
sanoi ruskeaviiksinen punatukkaiselle, naurahtaen samalla merkitsevästi.
-- Saammepa nähdä! vakuutti punatukkainen. -- Minä loistan, minä
hehkun, minä palan...! huusi hän, kohottaen oikean kätensä ylös ja
painaen vasemman kätensä sydäntään vasten.
-- Ja neiti puolestaan rakastuu teihin hurjasti! vakuutti
ruskeaviiksinen.
-- Minä koetan, lupasi tyttö.
-- Koetatte! Eikö rakkaus leimahtanut teissä kuin salama, nähtyänne
minut? huudahti punatukkainen. -- Tämä oli suuri pettymys! Olen aina
luullut, että naiset hurmaantuvat minuun ensi silmäyksestäni, selitti
hän sitten.
-- Saattepa nähdä, että entinen sulhanen tulee mustasukkaiseksi,
ennusti ruskeaviiksinen.
-- Mitä tämä merkitsee? ajatteli Kauno Tuulonen. -- Kuka tuo tyttö on
ja mitä ihmettä he oikein puhuvat?
-- Kallesta ei ole vaaraa, sanoi tyttö. -- Mutta minä pelkään, että isä
tappaa teidät, huokasi hän sitten.
-- "Oi kuinka kuolo nyt kaunis ois, jos kultansa keralla kuolla vois!"
huudahti punatukkainen kiihkeästi.
-- Minäpä en tahtoisi vielä kuolla, ilmoitti tyttö.
-- Ette minunkaan kanssani? kysyi punatukkainen hellästi, rukoilevasti.
-- En! sanoi tyttö varmasti.
-- Valloitukseni edistyy hitaasti! valitti punatukkainen. -- Te olette
keskustellut kanssani jo viisi minuuttia, ettekä vieläkään tahtoisi
kuolla kanssani! hän lisäsi moittivasti. -- Minä sitävastoin antaisin
isänne takoa minut kahvipannuksi, jos vain sitten pääsisin teidän
pöydällenne...
-- Saanko pyytää nuorta paria sisään nauttimaan kupin kahvia, sanoi
ruskeaviiksinen. -- Siellä voimme tarkemmin keskustella tästä uudesta
rakkaussuhteesta.
Portilla seisoneet hävisivät pihaan, ja Kauno Tuulonen katseli heidän
jälkeensä suu auki.
-- Käsittämätöntä! hän mutisi puoliääneen, päätään pudistaen.
Rehtori Peranderin pihasta kuului yhä edelleen iloinen nauru ja puhelu,
joka alkoi taas raadella kirjailijan sydäntä. Synkissä mietteissä hän
lähti kävelemään eteenpäin.
Sinä päivänä oli herra Tuulonen huonolla tuulella, jota haihduttaakseen
hän illalla lähti kaupunkimme parhaalle hyvän tuulen ja
mielenkevennyksen lähteelle, seurahuoneelle.
Mutta onnettomuudet eivät tule koskaan yksin. Tapahtui sellainen ihme,
ettei seurahuoneelle koko iltana saapunut yhtään rakennusmestaria eikä
muutakaan tuttua.
Herra Tuulonen ei voinut sitä käsittää. Mutta jos hän olisi ollut
synnynnäinen kaupunkilaisemme, niin olisi asia tuntunut hänestä aivan
luonnolliselta.
Sillä koko kaupunki puhui vain ensisunnuntaisesta suuresta iltamasta
lausuntoineen, puheineen ja näytelmäkappaleineen, ja seurahuoneen
vakinaiset vieraat kokoilivat nyt voimiaan vuoden suurenmoisimpiin
juominkeihin.
Syötyään vaatimattoman illallisen ja selailtuaan ruokasalin
nurkkahyllyllä olevia puolenvuoden vanhoja, repaleisia koti- ja
ulkomaisia pilalehtiä lähti herra Tuulonen raskain mielin kotiin,
tietämättä mitään siitä, että neiti Kuronen oli illalla, käydessään
etsimässä puodista tulipunaista lankavyyhtiä, huomannut erään hyllyn
nurkalla viidenkolmatta pennin muistikirjan alla Kalle Kannaksen
ottamia valokuvia, selaillut niitä, huudahtanut äkkiä hämmästyksestä ja
viheltänyt pitkään.
Mutta kun puoti jo oli kiinni ja Kalle Kannas oli mennyt Peranderille,
jossa hän juuri sillä hetkellä istui keittiön eteisessä halkolaatikon
kannella Maikki Grönbergin rinnalla, niin ei kukaan kuullut tuota
vihellystä.