Sen jälkeen kun ukko Wahlin yritys saada kauppias Jaakkola syytteeseen
murhapoltosta oli mennyt myttyyn, ei tuota toimeliasta vanhusta näkynyt
kaupungilla kolmeen päivään muuta kuin yhden kerran, jolloin hänen oli
nähty tulevan Svebeliuksen neitien -- Antti-neidin ja Matti-neidin --
talosta.
Mutta samaan aikaan alkoi kaupungilla levitä huhuja, että ukko Wahl
oli luvannut toimeenpanna sarjan oikein ihmeellisiä skandaaleja,
jollei kauppias Jaakkola luovu nuorimmasta neiti Svebeliuksesta. Samat
huhut kertoivat, että ukko Wahlia kannustivat ja yllyttivät näissä
edesottamisissaan toiset Svebeliuksen neidit, jotka aina olivat olleet
pienellä sotakannalla sisarensa kanssa ja jotka nyt olivat suuresti
suuttuneet siitä, että Jaakkola, sivuuttamalla kokonaan vanhemmat
sisaret ja mainitsematta heille sanallakaan aikomuksistaan, aikoi ottaa
heidän sisarensa.
Kuultuaan näistä huhuista lähti Anna Perander varoittamaan Jaakkolaa.
Tämä, jonka rautakauppa alkoi jo olla täydessä kunnossa, hymyili vain,
kun Anna kertoi, mitä oli tekeillä.
-- Niin, setä, hymyile sinä vain, sanoi Anna, mutta sinä et tunne
vielä tarpeeksi Antti-neitiä, joka on tämän kaiken takana, etkä voi
aavistaakaan, kuinka julkea ja itsepintainen ukko Wahl on. Tietysti
eivät he voi sinulle mitään varsinaista vahinkoa tehdä, mutta he voivat
saattaa sekä sinut että nuorimman neiti Svebeliuksen naurunalaiseksi
sellaisella hetkellä, jolloin tuollainen kohtaus saattaisi vaikuttaa
hirmuisen kiusallisesti.
-- Tarkoitat: vihkiäisissäni! sanoi Jaakkola nauraen.
-- Esimerkiksi silloin! myönsi Anna.
-- Ole sinä vain levollinen, sanoi Jaakkola. -- Ennenkuin sinne asti
tullaan, on saattanut tapahtua monenlaisia asioita, ja niin Antti-neiti
kuin ukko Wahlkin muuttaa esiintymistään tässä jutussa. Kuinka muuten
isäsi jaksaa?
-- Isä lähti eilen Ouluun tervehtimään veljeään, joka on viime aikoina
vähän sairastellut, ja viipyy sillä matkalla pari viikkoa. Niin, minä
olen joka tapauksessa varoittanut sinua!
-- Kiitos vain! sanoi Jaakkola. -- Palkinnoksi olisi minun kai
tarjottava sinulle kuppi kahvia, mutta lykkään sen kuitenkin siksi,
kunnes on saatu edes jonkinlainen emäntä taloon. Voit myöskin
olla rauhassa siitä, etten käy teillä isäsi poissaollessa! lisäsi
rautakauppias salaperäisesti, iskien samalla silmää niin peijakkaan
viekkaan näköisenä.
-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Anna punastuen.
-- Voisihan ehkä sattua, että tulen sopimattomaan aikaan, sanoi ovela
rautakauppias vieläkin salaperäisemmin. -- Minä ehkä tiedän, ehkä
aavistan jotain...
-- Sinä olet yksinkertainen, vanha ja ilkeä tolvana! huudahti tyttö,
läiskäyttäen juuri huoneeseen tulleen kauppa-apulaisen suureksi
ihmeeksi ja kauhuksi liikkeen päämiestä poskelle ja juosten tiehensä.
Mutta Jaakkola avasi vain ikkunan ja huusi poisrientävälle tytölle
nauraen:
-- Nyt minä olen siitä varma! Ei meitä petetä!
* * * * *
Hiljainen iltapäivä.
Koko kaupunki torkkui.
Ihmiset torkkuivat, hevoset torkkuivat, kyyhkyset torkkuivat, ajuri
Tiihosen kukko torkkui ja aurinkokin torkahti pienen pilven takana.
Keittiöistä kuuluva paistinpannujen pihinä vaikutti uuvuttavasti kuin
kehtolaulu, ja vanha viiri kirkon tornissa kirahteli silloin tällöin
hiljaisessa, melkein huomaamattomassa tuulenhengessä kuin unissaan
itkua äännähtelevä pieni lapsi.
Oli sellainen helteinen päivä... mitäpä olisi silloin voinutkaan muuta
tehdä kuin torkkua!
Silloin alkoi äkkiä kuulua Kirkkokadun päästä koiran haukuntaa.
Äänestä päättäen se oli Sinkkolan piski. Sehän se tuolla tavoin räkytti
ja äyski.
-- Mitähän se oikein tiuskuttaa? ajatteli itsekseen Janhusen matami,
levittäessään pyykkivaatteita kuivamaan katukäytävän reunalla kasvavien
koivujen väliin kiinnitetylle nuoralle.
Nyt yhtyi haukuntaan jo toinenkin koira. Sillä oli leveä, laiska,
louskuttava ääni.
-- Metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, mutisi Janhusen matami.
Hektorin äänestä ei voinut erehtyä.
Mitä lähemmäksi haukunta lähestyi, sitä useampia koiria siihen yhtyi.
Melkein joka talosta kiiruhti portille koira katsomaan, mistä oli
kysymys, ja edustamaan taloaan tilaisuudessa.
Ikkunoita avattiin siellä täällä ja ikkunoista kurkisti kadulle
haukottelevia päitä.
Keskellä katua käveli luonnonihminen, luontaisen terveydenhoidon
apostoli Matti Luonto virsuissaan, kontti selässä ja pitkä sauva
kädessään. Hänen perässään, kohtuullisen välimatkan päässä sauvan
ulottuvilta, juoksi neljä tai viisi kiukkuista, terhentelevää koiraa,
jotapaitsi esijuoksijoina toimi pari takkukarvaista rakkia, jotka
äänekkäästi julistivat ympäristölle kulkueen lähestymisen.
-- Mattihan se on... ja oikein pyhävaatteissaan, totesi Janhusen
matami, jääden kädet lanteilla katselemaan juhlakulkuetta.
Matti Luonnon juhlapukuna oli avara valkoinen liinapaita ja
lumivalkeat, nilkkoihin asti ulottuvat housut, joiden takapuolessa
loisti komeilla kirjaimilla tunnettu vehnäjauhomerkki: "_Gold Medal_".
Matin juhlahousut olivat nimittäin valmistetut käytetyistä
vehnäjauhosäkeistä, jotka, kuten tunnettua, soveltuvat erinomaisesti
alusvaatteiden valmistukseen. Tähän arvokkaaseen seurueeseen liittyi
matkan varrelta jokainen koira, joka sattui sen huomaamaan, ja
konsertti oli lopuksi korviasärkevä.
Herättämästään huomiosta välittämättä, välittämättä myöskään
nelijalkaisten seuralaistensa pirullisesta rähinästä Matti käveli
hiljaisena ja nöyränä, mutta samalla tyynenä ja arvokkaana valkoisessa
paidassaan ja valkoisissa kultamitalipöksyissään kohti päämääräänsä, ja
levollisena laskeutui hänen pitkä tukkansa hartioille.
Näin käveli hän keskellä katua aina Svebeliuksen neitien taloon
asti Kirkkopuiston reunassa. Koirat, harkittuaan asiaa, katsoivat
viisaimmaksi pysähtyä portille odottamaan tapahtumain kehitystä, mutta
Matti itse astui suoraan pääportaita ylös ja soitti ovikelloa.
-- Menkää kyökinportaita! sanoi sisäkkö, joka järjesti kukkaruukkuja
pienille jalustoilleen kuistilla, jossa oli lasiseinät.
-- Haluan tavata neiti Anna Kristina Svebeliusta, sanoi luonnonihminen
nöyrästi, mutta varmasti.
Juuri se henkilö, itse Antti-neiti, jota Matti Luonto oli ilmoittanut
haluavansa tavata, tulikin samassa kaikessa komeudessaan avaamaan ovea.
Nähdessään totisen veljemme Matin tarkasteli uhkea nainen hänet
kiireestä kantapäähän asti silmäyksellä, joka vei aikaa vain sekunnin,
mutta joka riitti kiinnittämään hänen huomioonsa kaikki Matin puvuston
yksityiskohdat.
-- Mitä haluatte? kysyi neiti Anna Kristina sitten kovalla, terävällä
äänellä, jota hän aina käytti, joutuessaan tekemisiin alhaiseen kastiin
kuuluvan olion kanssa.
-- Haluaisin puhua neiti Anna Kristina Svebeliukselle pari sanaa kahden
kesken, sanoi Matti Luonto alati nöyrään, mutta järkähtämättömään
tapaansa.
-- Mitä salaisuuksia teillä voi olla minulle kerrottavana? kysyi talon
valtijatar kummastusta ilmaisevalla äänellä. -- Käykää sisään!
Matti Luonto astui sisään, astuipa käskemättä aina saliin asti, jonka
ovi oli auki, ja istuutui varovaisesti ovenpielessä olevalle tuolille.
Neiti Svebelius oli niin ällistynyt tuon hänelle näöltään kylläkin
tutun vieraan omituisesta häikäilemättömyydestä ja rohkeudesta,
ettei hän edes muistanut antaa Matille sitä läksytystä, minkä hänen
tunkeileva esiintymisensä olisi ansainnut.
Tarkasteltuaan valkopukuista miestä hetken äänettömänä hän meni
istumaan sohvaan ja sanoi Matille ylpeästi kuin kuningatar:
-- No puhukaa nyt asianne, mutta nopeasti! Minulla on vieraita!
Se oli epäilemättä totta, sillä Svebeliuksen neideillä oli aina
vieraita, runsas valikoima kaupungin kielevimpiä kahvitätejä, joiden
äänekäs ja nopea puhelu kuului viereisestä huoneesta, jonka ovi oli
jäänyt raolleen.
Silloin nousi Matti ylös ja piti, katse permantoon luotuna, seuraavan
peräti merkillisen puheen:
-- Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla... nämä sanat ovat lausutut
kaikille, siis myöskin sinulle, Anna Kristina Svebelius, ja minulle,
Matti Luonnolle... koska me emme vielä kumpikaan ole avioliiton
satamaan ehtineet, niin pyydän minä täten sinua vaimokseni...
Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Matti tassutellut virsuissaan lattian
poikki ja notkisti nyt toisen polvensa Antti-neidin edessä, lausuen
hiljaa ja vakavasti:
-- Minä rakastan sinua, Anna Kristina!
Sitten kun Antti-neiti voi mitään puhua -- ja siihen kului melkoinen
aika -- hän huusi kauhistuksissaan:
-- Ihminen on hullu!
-- Niin, ihminen on hullu... ellei hän mene naimisiin, myönsi
luonnonihminen hiljaiseen tapaansa. -- Minä rakastan sinua!
Samassa silmänräpäyksessä kauhistutti kaikkia talossa olevia naisia
sydäntäsärkevä hätähuuto:
-- Auttakaa! Apua... apua!
Kun talon melkein mielettömäksi pelästynyt naisväki yhtä säikähtyneine
vieraineen juoksi saliin, kohtasi sitä outo näky:
Sohvalla huusi ja potki neiti Anna Kristina Svebelius, josta yleensä
tiedettiin, ettei hän koskaan ollut pelännyt ketään eikä mitään. Hänen
kasvoillaan oli tavattoman kauhun ilme.
Hänen edessään oli lattialla polvillaan pitkätukkainen, päivänpaahtama
harvapartainen mies, jolla oli yllään paita ja valkoiset housut sekä
tuohivirsut ja selässään suuri tuohikontti. Tämä harvinainen kosiomies
toisteli tuon tuostakin, katsoen potkivaa ja kirkuvaa naista kasvoihin:
-- Minä rakastan sinua!
-- Auttakaa... viekää pois tuo hirmuinen mies... minä pyörryn! huusi
Antti-neiti.
Koska koko talossa oli miesväestä yhtä suuri puute kuin
naisluostarissa, pisti eräs vieraista päänsä ulos ikkunasta ja huusi:
-- Poliisi! Poliisi!
Kirkkopuistossa ei sattunut tällä hetkellä olemaan muita ihmisiä kuin
Muttoskan 9-vuotias Petteri, joka hyppi vasemmalla jalalla, pitäen
oikean jalkansa varpaiden välissä viispennistä, jolla äitinsä oli
lähettänyt hänet ostamaan tulitikkuja. Tämä nuori henkilö pysähtyi suu
auki katsomaan huutajaa.
-- Poliisi! Juokse poika sukkelaan hakemaan poliisia! huusi ikkunasta
näkyvä naisenpää.
Muttoskan Petteri tuumi jonkin aikaa ja ilmoitti sitten:
-- Poliisit lähtivät verkonlaskuun!
Mutta hätähuudot olivat avoimien ikkunain kautta kuuluneet
naapuritaloihin. Väkeä alkoi keräytyä sen talon portille, josta
poliisia huudettiin.
Sillä välin oli Matti Luonto noussut seisomaan ja sanonut hiljaa,
nöyrästi:
-- Ei minua varten tarvitse poliisia hakea... lähden minä muutenkin.
Ja näin sanoen hän lähti kävelemään ovelle, mutta kääntyi vielä
kynnyksellä ja lausui:
-- Minä tahdon joka tapauksessa Anna Kristinan vaimokseni.
Sitten hän poistui.
Eteisen nurkasta hän otti pitkän sauvansa ja astui ulos. Pihalla
odottava koirajoukko tervehti häntä ihastuksen ulvonnalla. Matti
karkoitti lähimmät koirat sauvallaan ja astui ulos portista, jolloin
väkijoukko antoi tietä hänelle ja hänen perässään syöksähtävälle,
rähisevälle koirajoukolle.
-- Mikä siellä on hätänä? kysyi muuan akka Matilta, mutta tämä jatkoi
matkaansa mitään vastaamatta, ja hänen housujensa takapuolelta
loistivat ylpeät sanat:
"Gold Medal".