Kunnioitettu ystävämme kirjailija Kauno Tuulonen on tällä haavaa
pahanlaisesti satimessa, mutta siinä on hänellä kieltämättä suurin osa
omaa syytään. Hän oli antanut runollisen kielensä houkutella hänet
liian pitkälle neiti Leijasen seurassa, ja kun sitten neiti Leijasen
kaulaanlankeemus tapahtui, ei hänellä ollut riittävästi moraalista
rohkeutta voidakseen sanoa neitoselle, että tässä oli tapahtunut
valitettava erehdys ja väärinkäsitys. Toivoen, että aika jollain tavoin
selvittäisi vyyhdin ja päästäisi hänet pälkähästä, hän oli antanut
asian jäädä silleen, mutta vannottanut mitä ankarimmin neiti Leijasta
pitämään tapahtuman heidän kahdenkeskisenä salaisuutenaan.
Mitä neiti Julia Leijaseen tulee, niin koskettivat tosin hänen
korkeakantaiset kengänpohjansa vielä katukivitystä, pihanurmikkoa sekä
Kurosen myymälän ja konttorin permantopalkkeja, mutta hänen sielunsa
oleskeli enimmäkseen seitsemännessä taivaassa. Vaikka hra Tuulonen
karttoikin häntä niin paljon kuin mahdollista, ei hän kuitenkaan
voinut välttää kohtaamasta neitosta vähintäänkin puolenkymmentä kertaa
päivässä, ja joka kerta tyttö loi häneen silmäyksen, joka puhui
suunnilleen yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista rakkaudenkirjettä
yhteensä. Sitäpaitsi tyttö kysyi häneltä joka kerta, kun he joutuivat
kahden kesken:
-- Oi Kauno, miksi olet niin harvoin minun seurassani?
Johon nuori miehemme vastasi aina seuraavin sanoin:
-- Tiedäthän, se romaani... se vie minulta nykyään kaiken aikani.
-- Tuo kauhea romaani... heitä se tuleen! pyysi tyttö.
Itse asiassa ei hra Tuulosella periaatteessa suinkaan ollut mitään tätä
ehdotusta vastaan, mutta sitä karttoi hän tietysti visusti ilmaisemasta.
Joka aamu herätessään lupasi kirjailija itselleen:
-- Tänään selitän tytölle kaikki ja teen eron.
Ja joka ilta ennen maatamenoaan hän vilkaisi suuttuneena kuvaansa
peilissä, heristi sille nyrkkiään ja mutisi hampaitaan kiristäen:
-- Raukka, nahjus, saamaton vätys!
Mitä pitemmälle aika kului, sitä vaikeampi oli hänen selittää tytölle,
että tämä oli käsittänyt väärin Kauno Tuulosen aikomukset ja ettei
viimemainittu koskaan tulisi menemään naimisiin hänen kanssaan. Lopuksi
kiusasi tämä asia hra Tuulosta niin, että hän alkoi nukkua huonosti ja
menettää ruokahalunsa, mikä häneen nähden oli varsin merkillepantava ja
harvinainen ilmiö.
Aika, tuo kaikkivoipa, johon hän oli toiveensa perustanut, siis
päinvastoin pahensi hänen asemaansa eikä suinkaan parantanut sitä.
Jokailtaiset kävelyretket neiti Leijasen kanssa, jotka viime viikolla
olivat tuottaneet kirjailijalle mieluista vaihtelua hänen elämänsä
yksitoikkoisuudessa, olivat muuttuneet kidutustilaisuuksiksi, jolloin
hän teeskenteli, valehteli ja näytteli iloista naamaa, näkymättömien,
mutta pahanilkisten pikkupaholaisten kärventäessä hänen sieluaan
hehkuvilla kekäleillään. Eräänä iltana hän ei ollut neiti Leijasta
vastassa kadulla, kun tämä läksi työstään. Hra Tuulonen oli tuntia
aikaisemmin paennut seurahuoneelle, jossa rakennusmestarien ydinjoukko
otti hänet vastaan vilpittömillä ja valtaavilla suosionosoituksilla. Se
ilta kului repäisevän hauskasti. Neiti Leijanen unohtui kokonaan hänen
mielestään, eivätkä laulut ole seurahuoneella koskaan kaikuneet niin
voimakkaina kuin sinä iltana ja seuraavana yönä. Rakennusmestarikuoro
kävi lopulta niin äänekkääksi, että ravintolan omistaja kaksi
kertaa kävi pyytämässä herroja olemaan hiukan hiljempaa. Tällaista
äänioikeuden riistämisyritystä eivät rakennusmestarit olleet koskaan
ennen kokeneet.
Mutta seuraavana päivänä olivat neiti Leijasen silmät punaiset ja
niiden ympärillä mustat renkaat. Kahvipöydässä, jossa he tavallisuuden
mukaan olivat kahden, hän sai hysteerisen kohtauksen, ja hra Tuulosella
oli täysi työ saada hänet rauhoittumaan. Hän lupasi, ettei hän koskaan
enää tekisi sillä tavalla, katui ja sai anteeksiannon.
Kauno Tuulonen tunsi vaipuvansa hetki hetkeltä yhä syvemmälle siihen
suohon, johon hän oli erehdyksessä tullut polkaisseeksi.
Joku toinen olisi tuollaisessa tapauksessa hänen sijassaan jättänyt
saappaansa suohon ja poistunut kaikessa hiljaisuudessa paikkakunnalta,
mutta niin ei tehnyt hra Tuulonen. Hän oli nimittäin, kuten jo
aikaisemmin olemme huomauttaneet, erittäin itsepintainen mies, mikä
on jokseenkin harvinaista nykyajan nuorisossa, ja hän oli päättänyt,
maksoi mitä maksoi, ajaa alkuperäisen suunnitelmansa perille.
Näin oli aika kulunut torstaihin asti. Oliko neiti Leijanen tämän ajan
kuluessa alkanut aavistaa, että jotain oli vinossa, sitä on meidän
vaikea mennä sanomaan, mutta se on ainakin varmaa, että hän riippui
lemmityssään kiinni kiinteämmin kuin koskaan ennen. Nyt ei hra Tuulonen
enää uskaltanut ajatellakaan mitään välien rikkomista, ennenkuin hän
olisi saanut asiansa selviksi toisella taholla, sillä hän pelkäsi, että
neiti Leijanen siinä tapauksessa panisi toimeen ikävän kohtauksen,
joka voisi odottamatta viedä karille koko yrityksen. Parasta oli kai
antaa asian mennä menojaan ja sitten, kun se suuri voitto oli saatu,
selvittää välit neiti Leijasen kanssa äkkiä ja pontevasti.
Tehtyään lopullisesti tämän päätöksen tunsi hra Tuulonen itsensä
rauhallisemmaksi ja katsoi voivansa osoittaa neitoselle suurempaa
huomaavaisuutta kuin viime päivinä.
Torstaina iltapäivällä tuli kaupunkiin neiti Kuronen.
Anni Kurosella oli ollut hieman paha omatunto sen välinpitämättömyyden
johdosta, jota hra Tuulosta kohtaan Kurosen perheessä oli osoitettu.
Kun hänen nyt täytyi erikoisista syistä -- valmistaakseen erään
suuren pöytäliinan, josta oli tuleva alallaan mitä arvokkain
taideteos! -- viipyä kaupungissa pari viikkoa, päätti hän korvata
Kurosten laiminlyönnit osoittamalla hra Tuulosta kohtaan erikoista
ystävällisyyttä.
Hra Tuulonen loikoili pihamaalla salapoliisikertomuksia lueskellen,
kun neiti Kuronen tuli sisään portista. Yllätettynä ja ihastuksissaan
nousi kirjailija tervehtimään häntä, ja ihastuksensa kasvoi vielä
suuremmaksi, kun neiti Kuronen rakastettavasti hymyillen ojensi hänelle
kätensä ja sanoi:
-- Tässä minä nyt olen -- saanko ryhtyä pitämään teille seuraa täällä
yksinäisyydessänne?
Hra Tuulonen ei ollut uskoa aistimiensa todistusta ja oli pyörtyä
ilosta, voimatta ensinkään käsittää, mikä neiti Kuroselle oli tullut.
Viimemainittu pyyteli anteeksi sitä, etteivät Kuroset olleet
huvilassaan viime sunnuntaina, ja kertoi sitten, että hänen täytyi
viipyä kaupungissa kaksi viikkoa, saadakseen valmistetuksi erään
suuren ja paljon työtä vaativan pöytäliinan, ja kysyi, saisiko hän
silloin tällöin häiritä hra Tuulosen kirjallisia töitä pyytämällä häntä
pitämään seuraa neiti Kuroselle tunnin tai pari päivässä.
Oikeastaan lienee meidän turha mainita hra Tuulosen vastanneen, että
hänen aikansa oli kokonaan, _kokonaan_ neiti Kurosen käytettävissä
ja ettei hän, Kauno Tuulonen, olisi mistään niin mielissään kuin
saadessaan omistaa mahdollisimman suuren osan ajastaan neiti Kuroselle.
Kirjailija puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että neiti Kuronen
katsahti häneen hieman pitkään, mutta purskahti sitten nauramaan ja
sanoi:
-- Te runoilijat liioittelette niin mahdottomasti!
Hra Tuulonen heräsi kuin huumauksesta, punastui hämillään, huomatessaan
olleensa vähällä mennä kenties liian pitkälle näin alussa, mutta ryhtyi
sitten kääntämään asiaa leikiksi ja otti ihastuneesti vastaan neiti
Kurosen tarjouksen tulla sisään hänen kanssaan juomaan iltapäiväkahvia.
Puolen tunnin kuluttua alkoi hra Tuulonen tulla tajuihinsa huoneessaan
ja huomasi silloin tanssivansa sormiaan näpsäytellen keinutuolin
ympärillä. Hän muisti kuluneen puolen tunnin tapahtumat kuin unessa:
kuinka herttainen Anni oli ollut... mistä he olivat jutelleet... kuinka
heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan, kun Anni tarjosi hänelle
kahvia... kuinka Anni silloin näytti vähän punastuvan... kuinka Annin
oli lopuksi täytynyt lähteä rehtori Peranderille, jossa rehtorin
tytär odotti häntä ryhtyäkseen opastamaan neiti Kurosta tuon suuren
taiteellisen pöytäliinan alkuvalmistuksissa...
-- Minä voitan, minä voitan! riemuitsi kirjailija Tuulosen sielu. --
Hänelle on tullut ikävä minua! Miksi täytyy hänen juuri kaupungissa
ommella tuota pöytäliinaa? Loruja! Voi minua onnenpoikaa... minä...
minä... minä...
Kädet niskassa hän tanssi nyt sohvan edessä kiihkoisaa sotatanssia,
nostaen polvet korkealle ilmaan ja huutaen aina väliin: "hei!"
Hän oli niin onnellinen, että hän olisi pakahtunut, ellei hän olisi
käyttänyt tätä keinoa jonkinlaisena varaventtiilinä.
Kun palvelustyttö, joka oli kaksi kertaa arasti koputtanut, tuodakseen
pöydälle vesikarahvin, johon kirjailija oli pyytänyt raikasta vettä,
ei saanut mitään vastausta, oli hän pudottaa tarjottimen maahan,
avatessaan oven ja nähdessään heidän kesävieraansa hyppivän ja
loiskivan keskellä lattiaa kuin vasikka.
Samassa huomasi kirjailija palvelustytön, pysähtyi, punastui
selkäruotoon asti ja änkytti:
-- Minä... minä hyppelin vähän...
-- Niin, sanoi tyttö hiljaa, vilkuillen hätäisenä ympärilleen, sillä
hän pelkäsi mielipuolen tuossa tuokiossa hyökkäävän hänen kimppuunsa ja
iskevän hänet kuoliaaksi.
-- Hyppeleminen edistää verenkiertoa... minä hypin ja voimistelen aina,
istuttuani pitkän aikaa kirjoituspöydän ääressä...
-- Niin, sanoi tyttö, alkaen tämän luonnollisen selityksen saatuaan
rauhoittua. -- Tässä olisi maisterille raitista vettä...
-- Kiitos!... Saarankin pitäisi hyppiä välistä -- se edistää
verenkiertoa! sanoi kirjailija ystävällisesti.
-- Niin... kiitos... sanoi Saara, niiasi ja poistui, arvattavasti
harkitsemaan hra Tuulosen hyppimisehdotusta.
Samassa kuului kadunpuoleisesta ikkunasta hiljainen koputus. Kauno
Tuulonen hätkähti ja meni katsomaan.
Kadulla odotti häntä neiti Leijanen.
Hra Tuulonen sadatteli hiljakseen, painaessaan hatun päähänsä. Mutta
kadulle päästessään hän oli jo ehtinyt malttaa mielensä ja hymyili
hyväntahtoisesti ystävättärelleen.
Neiti Leijanen sitävastoin ei hymyillyt, vaan oli synkkä kuin
ukkospilvi.
-- Mikäs meidän pientä nirpukkaamme vaivaa? kysyi hra Tuulonen hänelle
ominaiseen sukkelaan ja hupaiseen tapaan.
Pieni nirpukka sähähti kuin kissa vastatessaan:
-- Luulit kai, etten nähnyt, millä tavoin keikuttelit pyrstöäsi neiti
Kuroselle! Kyllä minä näin kaiken ikkunasta! Sinä vaihdat tunteitasi
kuten pa... pa... pa...
-- Paitaa, sanoi Kauno Tuulonen, auttaakseen tyttöä eteenpäin.
Kirjailijasta oli tämä erittäin mieluista puhetta neiti Leijasen
suusta. -- Enemmän sitä lajia! ajatteli hän. Sitten pieni riita ja ero.
Silloin on se asia selvä!
Mutta se ei ollut selvä niin helposti.
Sillä kun kirjailija ylpeästi huomautti olevansa vapaa mies, olevansa
oikeutettu olemaan kohtelias muillekin naisille kuin neiti Leijaselle
ja ilmoitti aikovansa vastakin noudattaa erikoista kohteliaisuutta
neiti Kurosta kohtaan, jonka vanhempien kotona hän, ventovieras
ihminen, oli saanut osakseen niin ystävällistä, vieläpä sydämellistäkin
kohtelua, niin puhkesi neiti Leijanen viljaviin kyynelvirtoihin,
vakuutti olevansa häijyin ja tyhmin tyttö maailmassa ja vannoi, ettei
hän lakkaa itkemästä, ennenkuin Kauno Tuulonen on antanut hänelle
anteeksi.
Koska kulkeminen itkevän ja tyrskivän tytön rinnalla halki kaupungin
aina on omiaan kiinnittämään asiaankuulumattomien uteliasta huomiota
puoleensa, niin ei hra Tuulosen auttanut muu kuin antaa anteeksi
Julialleen. Vieläpä hyvin nopeasti. Toivottu ja tarjoutunut
riidanrakentamistilaisuus raukesi siis siihen sekä neiti Leijasen
kiihkeään vakuutukseen, ettei hän koskaan tule luopumaan Kaunostaan --
lupaus, jota nuori mies kuunteli sekavin tuntein.
Seuraavana päivänä oli kahvipöydässä kolme henkeä, nimittäin kirjailija
sekä neidit Kuronen ja Leijanen. Neiti Kuronen oli iloinen, vilkas ja
puhelias kuten tavallisestikin. Neiti Leijanen, joka oli tuntenut hänet
jo pitemmän aikaa, olisi ehkä sanonut, että Anni-neiti oli tavallista
vilkkaampi ja iloisempi. Aluksi se seikka, hyvin ymmärrettävästä
syystä, oli vähällä ruveta hieman huolestuttamaan neiti Leijasta, mutta
naisen hienolla vaistolla hän tajusi pian, ettei tuo iloisuus voinut
johtua hra Tuulosen läsnäolosta.
Kauno Tuulonen esiintoi koko joukon järjettömyyksiä, kuten
rakastuneiden tapa on, mutta neiti Kuronen puhui niin paljon, ettei
kukaan ehtinyt kiinnittää huomiota runoilijan merkillisiin puheisiin.
Neiti Leijanen lopulta oikein hämmästyi neiti Kurosen puheliaisuutta.
Hra Tuulonen, jolla oli omat ajatuksensa neiti Kurosen iloisuuden
syistä, hymyili koko ajan onnellista, vaikka verrattain pöllömäistä
hymyä, mutta niin ovela osasi hän tälläkin hetkellä olla, huolimatta
siitä, että oli riemusta ja rakkaudesta aivan pyörällä päästään,
että tuon tuostakin salaa loi säteilevän katseen neiti Leijaseen.
Ja kun neiti Leijasella taas oli oma käsityksensä näiden katseiden
merkityksestä, niin loistivat hänenkin kasvonsa. Jos taiteilija olisi
nähnyt nämä ihmiset ja maalannut heistä taulun, niin olisi hän sen
nimeksi aivan varmaan merkinnyt "Onnellisia ihmisiä".
Taaskin täytyi neiti Kurosen lähteä heti kahvipöydästä noustuaan
Peranderille. Hra Tuulonen toivotti mielessään koko Peranderin talon
asujineen ja kaikkine muine sisältöineen hiiden hinkaloon, mutta
muuten hän oli ylimalkaan sangen tyytyväinen asioiden tähänastiseen
kehitykseen. Pääasia oli valloittaa vankka, heltiämätön jalansija neiti
Kurosen sydämessä. Kyllähän sitten olisi helppo lopettaa välit neiti
Leijasen kanssa.
Sinä iltana sanoi Julia Leijanen, Kauno Tuulosen saatellessa häntä taas
tapansa mukaan kotiin:
-- Sinä olet ollut tänään vallan loistavalla tuulella... minä olen
_niin_ ylpeä sinusta!
Kirjailija hymyili tyytyväisenä ja alkoi hyräillä jotain.