XV

Oli iltapäivä.

Tuollainen rauhallinen iltapäivä, jolloin kauppiaat seisoskelevat

paitahihasillaan myymäläinsä portailla, kädet housuntaskuissa ja

lakki takaraivolla, tuumien että tuskinpa enää ostajia tulee... paras

siis pistää puoti kiinni ja lähteä pitkänsiiman laskuun. Jolloin

lehmänkellojen kilkatus ja kalkatus karjaa Jussinpuron laitumelta

tuotaessa kaikuu kautta kaupungin. Jolloin Sinkkolan mulipää lehmä on

paarmaa säikähtäen karannut häntä pystyssä rakennusmestari Koljosen

pihaan ja sotkenut sorkillaan portin vieressä olevaa kukkapenkkiä, ja

jolloin Sikasen akan lapset alkavat yhä tiukemmin huutamalla vaatia:

-- Äiti hoi! Anna voileipää!

Tähän aikaan raahaa Sukkulan mummo ukko Römpötin suosiollisella

avustuksella pitkin katua pois torilta pientä, kahdella matalalla

puupyörällä kulkevaa kahvikojuaan. Mutta anteeksi! Lukijamme ei

tunnekaan vielä Sukkulan mummoa. Se on se sama mummo, joka kello

viidestä aamulla kello seitsemään illalla myy kahvia torilla tuossa

samaisessa kojussa. Viidellä pennillä saa läkkimukillisen kahvia ja

kolme sokeripalasta. Jos joku tahtoo herkutella, niin ottaa hän vielä

korvapuustinkin, mutta se maksaa viisi penniä lisää. "Tipot" taas

ovat pienempiä vehnäsiä, mutta niitäpä saakin kaksi viiteen penniin.

Maalaiset ostavat mieluummin korvapuusteja, koska niiden keskellä on

hiukan sokerisulaketta, mutta käytännölliset ajurit ja torikauppiaat

ostavat tavallisesti tipoja, koska he ovat huomanneet, että kahdessa

tipossa on enemmän vehnästä kuin yhdessä korvapuustissa. Ostavatpa

ajurit usein sokeriakin hevosilleen Sukkulan mummolta. Sokeria saa

viidellä pennillä kaksitoista palasta, ja hevoset pitävät suuresti

tästä kestityksestä.

Ja se on juuri se sama Sukkulan mummo, joka tinki varkaiden kanssa

viime vuonna.

Sukkulan mummo asuu Kellonsoittajankadun toisessa päässä pienessä

mökissä, jossa on vain kaksi huonetta. Eräänä syksy-yönä hän kuuli

viereisestä huoneesta melua ja alkoi huutaa, luullen siellä olevan

varkaita. Varkaitahan siellä olikin, ja ne tulivat sieltä heti ja

ilmoittivat hirttävänsä mummon pellinnauhoihin, ellei hän lakkaa

huutamasta ja anna rahojaan.

Mummo sanoi antavansa rahat sillä ehdolla, että rosvot poistuvat

eteiseen. Vähän aikaa neuvoteltuaan varkaat menivätkin sinne. Silloin

mummo väänsi oven lukkoon ja päästi tytärvainajansa keskenkasvuisen

pojan, joka asui Sukkulan mummon luona, ulos ikkunasta apua hakemaan.

Rosvot alkoivat tulla kärsimättömiksi ja potkivat ovea, vaatien heti

käsiinsä niitä kolmeasataa markkaa, jotka mummo ensi hädässään oli

tunnustanut asunnossaan olevan. Mummon täytyi itse rikkoa eteisen

ovessa oleva pieni ikkunaruutu ja ojentaa sieltä rosvoille rahat. Mutta

kun rosvot laskivat rahoja, olikin siinä vain 65 markkaa viidenmarkan

seteleinä. Tällaisesta epärehellisyydestä ja sopimuksen rikkomisesta

rosvot suuresti suuttuivat ja vaativat koko summan. Mummo tinki

oviaukon läpi, ojensi aina vähän rahaa lisää ja manasi rosvoja menemään

tiehensä. Rosvot sadattelivat mummoa ja uhkasivat murtaa oven, elleivät

he saa ainakin kaksisataa markkaa. Näin tinkien oli mummon ollut pakko

antaa jo 170 markkaa, kun pihaan samassa juoksi kirveillä ja seipäillä

varustettu miesjoukko, joka otti rosvot kiinni, ja Sukkulan mummo sai

rahansa takaisin.

Tämä neuvokas mummo laahasi juuri kojuaan pitkin katua kotiinsa päin

Kurosen kaupan ohi. Mummo veti aisoista ja ukko Römpötti lykkäsi

takaapäin. Pahat kielet olivat tietävinään, että ukko Römpötin ja

Sukkulan mummon välillä oli olemassa n.s. hellempi suhde, ja että

Sukkulan mummo vielä menisi naimisiin Römpötin kanssa, mutta me

voimme vakuuttaa sen varmasti valheeksi. Eihän Sukkulan mummo, joka

niin kekseliäästi ja kylmäverisesti oli pelastanut omaisuutensa

murtovarkailta, voi olla niin hullu, että ottaisi Römpötin tuhlaamaan

vaivalla ansaittuja säästöjään. Ei, Römpötti sai vain joka kerta, kun

hän oli lykännyt mummon apuna kahvikojun torilta kotiin, kaksi suurta

kupillista kahvia vehnäsen kanssa. Se oli mummon tavallinen taksa tästä

avustuksesta, eikä Römpötillä ollut mitään oikeutta esittää sen lisäksi

muita vaatimuksia, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskivat Sukkulan

mummon sydäntä ja kättä.

Kalle Kannas kiinnitti juuri rautapönkiä puodin ikkunaluukkujen päälle,

ja Sukkulan mummo sanoi:

-- Jopas panee puukhollarikin puotinsa kiinni!

-- Joutaahan tämä, sanoi kauppa-apulainen. -- Ei ole koko iltapäivänä

ostajia ollut.

-- Se on nyt niin kamalan hiljainen aika, kun alkaa olla heinäntekokin

parhaillaan, valitteli mummo, kiskoen kärryjä edelleen.

Mutta Kalle Kannas, vaikka aina pitikin talonsa puolta, ei tällä

hetkellä välittänyt vähääkään kauppamarkkinoilla vallitsevasta

hiljaisuudesta. Hänellä oli pää täynnä muita, yksinomaan hänen omiin

yksityisasioihinsa kohdistuvia ajatuksia.

Maikki Grönberg istui tavallisella paikallaan ikkunan ääressä käsitöitä

tehden. Ukko Grönberg oli pajassaan, joka yhä edelleenkin oli

lakkotilassa, mutta jossa ukko itse liehui sitäkin ahkerammin, ja hänen

vaimonsa oli lähtenyt johonkin kaupungille.

Oli hiljaista kadulla. Tuuli vain kantoi silloin tällöin vähän

palonkäryä läheisiltä palotornin raunioilta, muistuttaen tuosta

äskeisestä suuresta tapahtumasta.

Tyttö ompeli syvissä ajatuksissa, niin kiintyneenä työhönsä ja niin

vaipuneena mietteisiinsä, ettei huomannut Kalle Kannasta, ennenkuin,

tämä yskähti hiljaa ikkunan alla.

-- Oletko yksin kotona? tiedusteli nuorimies ensimmäiseksi

tavallisuuden mukaan.

Tyttö loi häneen terävän katseen ja sanoi:

-- Olenhan sanonut, ettet saa käydä enää minua tapaamassa!

-- Minun täytyy näyttää sinulle jotain, joka ehkä saa sinut muuttamaan

päätöksesi, sanoi Kalle Kannas.

Tyttö näytti epäröivän, mutta vastasi sitten:

-- Tule sisään!

Kalle Kannas meni myymälään, jonne tyttökin tuli, otti povitaskustaan

postikortin kokoisen valokuvan ja ojensi sen mitään puhumatta tytölle.

-- Neiti Leijanen ja... ja...

-- Ja kirjailija Tuulonen! täydensi Kalle Kannas. -- Vieläkö nytkin

epäilet minua?

Kuvassa näkyivät molemmat henkilöt niin selvästi, ettei mitään

erehdystä voinut syntyä, ja sellaisessa asennossa, joka puhui

puolestaan paremmin kuin puolen arkin pituinen selitys.

-- Siinä se nyt sitten on se "sinun neiti Leijasesi", kuten minulle

sanoit! huomautti Kalle Kannas katkerasti.

Sivuutamme vaitiololla nyt seuranneen keskustelun ja muut asiat ja

siirrymme suoraan siihen, että ukko Grönberg sattui astumaan sisään,

ennenkuin Kalle Kannas ehti edes saada kättään Maikin vyötäisiltä. Ukko

aivan jähmettyi.

Huomattuaan hänet siirtyi onnellinen sulhasmies nopeasti puolen

askeleen päähän tytöstä ja sanoi:

-- Päivää... lämmin ilma on ollut tänäänkin...

-- Ahaa! huusi ukko. -- Vai on ollut lämmin ilma! Vai on ollut niin

vietävän kuuma päivä! Ja tänne läksit jäähdyttelemään! Voi sinä

turkinpunainen...

-- Isäkulta! rukoili tytär.

-- Vai isäkulta! Vai jo johtui isäkultakin mieleen! Mene sisään siitä,

minulla on tälle nuorelle kauniille herralle vähän kahdenkeskistä asiaa!

Tyttö, joka tunsi isänsä riehahtelevan luonteen, siirtyi sanaa

sanomatta viereiseen huoneeseen. Siinä ei hän oikeastaan mitään

menettänyt, sillä keskustelu kävi siksi korkeassa äänilajissa, että

jokainen sana olisi kuulunut kauas kadullekin, jos olisi sattunut

kuulijoita olemaan. Lopuksi potkaisi vaskiseppä vävypoikatarjokkaansa

vähääkään kursailematta kadulle.

-- Se on vielä kätevä ja jalkava ukko! tunnusti Kalle Kannas itselleen,

ottaessaan lakkinsa ovenedustalta katukäytävältä ja pannessaan auenneen

kauluksensa jälleen kiinni. -- Kyllä siitä vielä hyvä appiukko tulee,

jahka vähän talttuu.

Appiukko oli sillävälin siirtynyt viereiseen huoneeseen esitelmöimään

tyttärelleen hyvistä tavoista ja siitä verrattain pimeästä

tulevaisuudesta, joka Maikkia odottaisi, ellei hän heittäisi

mielestään Kalle Kannasta ja yleensä kaikkia sellaisia mieshenkilöitä,

jotka tavalla tai toisella voitiin käsittää kosiomiehiksi. Tässä

esitelmässään kohosi ukko Grönberg sellaiseen kaunopuheisuuden lentoon,

että hän alkoi hetken päästä itsekin ihmetellä suuria puhujalahjojaan

ja lähti melkoisesti rauhoittuneena takaisin työhönsä, tultuaan ensin

kadulle kurkistettuaan vakuutetuksi siitä, ettei siltä taholta enää

mikään vaara uhannut hänen kotoista rauhaansa.

Mutta Kalle Kannas lähti kotiinsa ja kirjoitti siellä Maikilleen pitkän

kirjeen, jonka hän seuraavana päivänä, Maikin kulkiessa Kurosen puodin

ohi, pisti morsiamensa käteen.

Kun Maikki oli lukenut Kallen kirjeen, lausui hän sulhasmiehestään

seuraavan ankaran arvostelun:

-- Kalle on hullu!

Sitten hän otti kynän ja paperia ja ilmoitti tämän merkillisen

keksintönsä kirjeellisesti ihailijalleen.

Seurauksena oli Kallen puolelta uusi, vielä pitempi kirje, jossa hän

laajasti perusteli niitä näkökohtia ja ehdotuksia, jotka olivat saaneet

Maikin epäilemään hänen järkensä tilaa.

Tätä kirjeenvaihtoa kesti viikon päivät, ja se johti varsin

ällistyttävään tulokseen.

Kun Grönbergin emäntä seuraavana lauantai-iltana palasi navetasta

lehmää lypsämästä, tapasi hän herransa ja miehensä hyvin arveluttavassa

mielentilassa, jossakin tuolla raivon ja epätoivon välimailla,

kourassaan palloksi rutistettu kirje, jonka hän tuon tuostakin

paiskasi lattialle ja potkaisi nurkkaan, mutta jonka hän seuraavassa

silmänräpäyksessä taas otti käteensä, levitti auki ja alkoi lukea,

saadakseen aiheen uuteen purkaukseen.

Kirje oli Maikilta isälleen, ja tytär toi siinä esille koko joukon

ajatuksia, jotka lyhimmiten voitaisiin ehkä supistaa seuraaviin

ponsilauselmiin: että hänen isänsä on julma tyranni; että mainitun

tyrannin ainoa tytär on syvästi onneton; että, koska edellämainittu

tyranni on potkaissut syvästi onnettoman tyttärensä rakastetun kadulle,

niin ei tytär tahdo enää päivääkään olla vielämainitun tyrannin

katon alla; että useinmainittu, syvästi onneton tyrannin tytär on

täysi-ikäinen eikä pieni turvaton lapsi, jota tyrannit saavat kohdella

mielensä mukaan; ja lopuksi että ukko Grönberg, vielä kerran, on julma

ja sydämetön tyranni.

Sitäpaitsi sisälsi kirje muutamia hämäriä viittauksia toiselle

paikkakunnalle muuttamisesta tai järveen menosta -- miten ne vain

tahtoi käsittää.

Jos ukko Grönberg oli toivonut paremmalta puoliskoltaan myötätuntoa,

ymmärtämystä ja kannatusta tällä raskaalla hetkellä, jolloin hän piteli

kourissaan oman lihansa ja verensä sodanjulistusta häntä vastaan,

niin hän erehtyi perusteellisesti, sillä hänen emäntänsä, selvittyään

ensimmäisestä itkukohtauksestaan, ei suinkaan säästellyt sanoja

takoessaan miehensä tietoisuuteen sitä vakuutusta, että vaimo ja äiti

yhtyi täydellisesti lapsen ja tyttären järkähtämättömään mielipiteeseen

kyseessäolevan puolison ja isän tyrannimaisista ominaisuuksista. Oman

puolisonsa suusta sai ukkoparka kuulla senkin masentavan tiedon,

että häntä, ukko Grönbergiä nimittäin, pidetään koko kaupungissa

sietämättömän pahansisuisena hirviönä, jonka kanssa kukaan ihminen ei

voi tulla toimeen.

Mihin Maikki oli lähtenyt, siitä hän ei ollut mitään ilmoittanut,

mutta kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli muuttanut

maaseurakunnassa asuvan enonsa Jooseppi Kinkan luo. Ja siihen taloon

ei ukko Grönbergin ollut päätään pistämistä, sillä Jooseppi Kinkka oli

hänen verivihollisensa sukulaisuudesta huolimatta -- tai ehkä juuri

sukulaisuuden takia.