Kello puoli kymmenen aikaan seuraavana aamuna oli kauppias Jaakkola,
käytyään aamukävelyllään tarkastamassa palopaikkaa, täydessä työssä
järjestämässä myymälänsä sisustamista kolmen tästä päivästä lähtien
palvelukseensa astuneen kauppa-apulaisen avulla, kun sisään astui
poliisikonstaapeli, joka pyysi häntä saapumaan tulipalon johdosta
toimitettavaan poliisitutkintoon.
Jaakkola ihmetteli kutsua, mutta lupasi kuitenkin saapua tuohon
huomattavaan tilaisuuteen, kävi muuttamassa ylleen toisen takin ja
lähti poliisikamariin.
Tämä kunnioitusta herättävä virasto oli Papinkadun varrella olevassa
vanhassa talossa, jonka toinen puoli oli maalattu keltaiseksi, toinen
viheriäiseksi.
Jaakkolan saapuessa poliisikamarin pihaan ei pihamaalla näkynyt ketään
muita kuin ukko Römpötti, joka sahasi halkoja pihan perällä olevan
ulkohuonerakennuksen edustalla.
Ukko Römpötti oli kaupungin julkinen syntipukki, joka tavallisesti
tuotiin poliisikamariin, jos kaupungissa tapahtui katumellakoita,
torikahakoita tai muita suuria epäjärjestyksiä. Tästä oli ukko
Römpötille se huomattava etu, ettei hän pidätyspäivinään saanut
myrkyttää itseään mielijuomallaan pulituurilla, ja kaupungin
poliisilaitokselle se etu, että Römpötti vapaan asuntonsa ja ruokansa
korvaukseksi sai siivota ja talvella myöskin lämmittää poliisiputkat,
sahata ja pilkkoa halot sekä tehdä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä
palvelusta.
Nytkin oli ukko Römpötti tällaisessa tilapäisessä pakkotyössä.
Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen oli näet julistanut hänet
eilen pidätetyksi sen vuoksi, että oli tavannut Römpötin pahasti
päissään tappelemassa eräässä palokujassa muutaman maalaisen
vasikannahkakauppiaan kanssa. Tappelu oli tosin sitä laatua,
että Römpötti makasi kamalasti öristen maassa vatsallaan ja
vasikannahkakauppias istui hänen hartioillaan, vanuttaen Römpöttiä
tämän pitkästä tukasta ja potkien häntä kantapäillään kylkiin, aivan
kuin olisi hän ollut ratsastaja ja Römpötti hänen ratsunsa. Näin ollen
olisi ehkä puolueettoman katselijan mielestä ollut pidätettävä pikemmin
vasikannahkakauppias kuin Römpötti, mutta vasikannahkakauppias esitti,
että kun kiireelliset liikeasiat eivät tekisi vasikannahka-asioitsijan
pidättämistä suotavaksi, Römpötti uhrattaisiin hänen sijastaan
oikeudenjumalattaren alttarille. Tätä vastaan ei poliisi Kekkosellakaan
ollut oikeastaan mitään muistuttamista, jonka johdosta Römpötti vietiin
putkaan.
Hänen vankeutensa ei kuitenkaan ollut erittäin ankaraa nyt enempää
kuin ennenkään. Sen illan ja yön hän nukkui putkassa vanhurskaan unta,
kuorsaten niin, että vanhan rakennuksen perustukset vapisivat, heräsi
aamulla virkistyneenä sielun ja ruumiin puolesta, koputti ovelle,
pääsi ulos, sai leipää, suolaista kalaa ja muutamia perunoitakin,
sekä hyvänlaista kaljaa palanpaineeksi, jonka jälkeen hän sai ryhtyä
siivoamaan poliisikamarin huoneita. Sen tarpeessa ne olivatkin, sillä
niitä ei oltu puhdistettu senjälkeen kuin Römpötti oli viimeksi
putkassa ollut. Sitten ryhtyi tämä järjestysvallan kouriin langennut,
hairahtunut kansalainen sovittamaan vielä sovittamatta olevia syntejään
halonhakkuulla poliisikamarin pihan perällä olevan halkopinon ääressä.
Römpöttiä ei kukaan pitänyt silmällä, eikä se ollut tarpeellistakaan.
Minnepä hän olisi paennut? Ja miksi hän olisi paennut? Poliisin
huostasta päästyään saisi hän nukkua jonkun pensaan suojassa tai
korkeintaan jonkun vajan nurkassa, kun taas putkassa oli hyvät
olkipahnat, ja Römpötin ruokaileminenkin oli hänen kultaisessa
vapaudessaan ollessaan useimmiten hyvin epätietoista ja sattuman
varassa.
Jaakkola, joka oli katsellut ympärilleen, huusi Römpötille, osoittaen
rakennuksen keskimmäistä ovea:
-- Tuostako poliisikamariin mennään?
Römpötti keskeytti sahuunsa, pyyhki nenäänsä oikean käden hihaan,
katseli Jaakkolaa tuokion vetisillä silmillään ja sanoi:
-- Ka, siitähän sinne pääsee...
Jaakkola alkoi siis kiivetä poliisikamarin lahoja, pahasti narisevia
portaita.
Tultuaan pimeään porstuaan hän näki erään oven olevan raollaan ja astui
siitä sisään. Huone oli nähtävästi jonkinlainen odotushuone.
Siellä ei tällä hetkellä ollut ketään. Tupakansavua siellä sen sijaan
oli sitäkin enemmän, josta päättäen huone ei ollut vielä kovin pitkää
aikaa ollut tyhjänä. Perällä oli pitkä, jotenkin musta pöytä, jolla
oli papereita ja sanomalehtiä. Pitkin seinävieriä kiersi huoneen
ympäri paksut penkit. Seinillä oli joitakin virallisia tupakansavun
tummentamia ja kärpästen pilkuttamia kuulutuksia, ilmoituksia
poliisin etsimistä henkilöissä ja heidän tuntomerkeistään, ynnä muita
samantapaisia julistuksia.
Paitsi penkkejä oli huoneen ainoan, pihalle päin olevan ikkunan edessä
jonkinlainen matalahkolla selkänojalla varustettu istuin. Se ei ollut
penkki, sillä penkiksi se oli liian lyhyt. Ei se ollut tuolikaan,
sillä tuoliksi se oli liian pitkä. Sohvaksi se oli liian rahimainen ja
rahiksi liian sohvamainen. Se muistutti jonkin verran vanhanaikaista
kahden hengen keinutuolia, josta oli otettu pois jalakset ja käsinojat.
Jaakkola istuutui tähän vehkeeseen ja alkoi katsella ympärilleen.
Huoneen sisustus ei jaksanut kiinnittää hänen mieltään kuin minuutin.
Toisen minuutin hän katseli katossa surisevia kärpäsiä, joka
hyönteislaji oli huoneessa erittäin lukuisasti edustettuna. Sitten hän
suuntasi katseensa ulos ikkunasta pihalle, jossa ukko Römpötti yhä
edelleen sahasi halkoja.
Vähän ajan kuluttua ilmestyi poliisikamarin pihaan kaupungin
etsiväpoliisi Juhola, joka ruumiillisilta mittasuhteiltaan muistutti
entisajan tunnettua filistealaista voimamiestä Goljatia. Hänen
perässään tallusteli resuinen poika, jota suuri poliisimies näkyi
taluttavan ohuista, kiiltävistä vitjoista, ja Jaakkolasta näytti siltä
kuin poika, joka oli hyvin säikähtäneen ja masentuneen näköinen, itse
olisi pidellyt kiinni vitjoista, jotka eivät millään tavoin olleet
kiinnitetyt hänen ranteeseensa.
Kun poliisi poikineen tuli sisään, osoittautuikin asia sellaiseksi.
-- Saat päästää nyt irti! sanoi poliisimies pojalle, ja poika
hellitti samassa ketjuista, jotka Jaakkola tunsi tuollaisiksi
ranteenkiristysketjuiksi, joissa on tappi kummassakin päässä ja joilla
poliisi masentaa pidättämänsä, vastarintaa tekevän henkilön.
Poliisi avasi erään nähtävästi putkaan vievän oven, työnsi pojan
niskasta sisään ja väänsi oven lukkoon.
Sitten hän ripusti ketjut naulaan ja huomautti selitykseksi pojan
pidättämiseen:
-- Oli varastanut torilla kananmunia erään maalaisen kuormasta.
Ja huomattuaan Jaakkolan tarkastelevan seinälle ripustettuja ketjuja
poliisi jatkoi viekkaasti, silmää iskien:
-- Ne ovat minun "sähkövitjani". Kun pidätän jonkun pikkupojan, niin
annan sille ketjujen toisen pään käteen ja käsken pitää lujasti kiinni,
sillä jos hän hellittää, niin saa hän samassa ketjuista sellaisen
iskun, että se voisi tappaa härän ja kaksi hevosta. Pojat antaisivat
ennemmin leikata kätensä poikki kuin hellittäisivät ketjuista.
Jaakkola ihmetteli ison miehen suurta oveluutta ja kysyi sitten, eikö
poliisitutkinto pian jo ala.
-- Tuollahan noita näyttää alkavan tulla miehiä -- -- eivätkö liene
sitä varten, sanoi poliisi, katsoen ulos ikkunasta.
Odotushuoneeseen saapui palovartia Nissinen ynnä muutamia muita
tilaisuuteen kutsuttuja miehiä. Sitten saapui viskaali, ja hänen
seurassaan tullinhoitaja Spöör asianomaisen palovakuutusyhtiön
edustajana. Viimemainitut herrat menivät odotushuoneen läpi sen takana
olevaan kansliahuoneeseen, tervehtien ohimennessään kauppias Jaakkolaa
lyhyellä kumarruksella.
Sitten tuli viimemainitun suureksi ihmeeksi ukko Wahl yllään
iankaikkinen sininen viitta.
Ovessa loi tämä tarmokas vanhus pyöreiden silmälasiensa lävitse
kilpakosijaansa katseen, joka ilmaisi useita erilaisia, voimakkaita
tunteita ja intohimoja, kuten ivaa, katkeruutta, halveksimista,
voitonriemua, vahingoniloa ja kostonhimoa, mutta ennen kaikkea vihaa,
syvää, sammumatonta ja viimeiseen hengenvetoon saakka leppymätöntä
vihaa.
Ukko ei ruvennut istumaan, vaan kävellä köpitti edestakaisin huoneessa
kädet seläntakana ja viitta hartioilla heilahdellen. Jaakkolaa hän ei
enää kunnioittanut ainoallakaan silmäyksellä.
Hetken kuluttua avasi poliisilaitoksen Goljat oven ja käski sisään
palovartia Nissisen, joka huolestuneen näköisenä rykäisi, pyyhkäisi
leukaansa ja astui sisään.
Torninvartian kuulustelu kesti kymmenen minuuttia. Koko aikana ei
odotushuoneessa puhuttu mitään. Tuntemattomat miehet katselivat
miettiväisinä kenkäinsä kärkiä, Jaakkola silmäili pöydältä ottamaansa
vanhaa sanomalehteä, ukko Wahl mittaili yhä edelleen lattiaa tuiman
näköisenä ja kärpäset surisivat katossa.
Sitten aukeni ovi, Nissinen astui ulos punakkana ja hikisenä ja
maisteri Wahl kutsuttiin sisään.
Ukko muljautti uhkaavan silmäyksen Jaakkolaan ja katosi ovesta.
Jaakkola oli alkanut aavistaa, että hänen kutsumisensa
poliisikuulusteluun oli jossain yhteydessä ukko Wahlin läsnäolon
kanssa. Mutta missä, siitä ei hän päässyt perille, vaikka vaivasikin
sillä päätään.
Maisteri oli kuulusteltavana tuskin viittä minuuttia. Sitten tuli
kauppias Jaakkolan vuoro.
Kansliahuoneen kalustona oli pari pöytää, suuri, vanha kaappi ja
muutamia tuoleja, joista yhdellä istui tullinhoitaja Spöör. Suuremman
pöydän takana istui viskaali, jolla oli turpeat kasvot ja pitkät,
ruskeat viikset. Hänen lähellään teki muistiinpanoja unisen ja laiskan
näköinen nuori mies.
Viskaali pyysi Jaakkolaa kertomaan, mitä tämä oli tehnyt ennen
nukkumaan menoaan.
Jaakkola kertoi tarkoin iltakävelynsä, unohtamatta palotornin ohitse
kulkuaan ja työvajan ovelta katsomistaan.
-- Huomasitteko vajassa mitään epäilyttävää? kysyi viskaali.
-- En muuta kuin suuren epäjärjestyksen, vastasi Jaakkola.
-- Ette myöskään tuntenut mitään palonkäryä?
-- En, en mitään.
-- Teittekö tulta, katsoessanne vajan ovesta?
-- En.
Viskaali katseli edessään olevaa paperiarkkia, johon oli lyijykynällä
tehty jonkinlaisia harakanvarpaita ja jonka alareunaan oli piirretty
isonenäisen miehen naama, jota viskaali kuulustellessaan varjosti, ja
sanoi:
-- Maisteri Wahl ilmoittaa teidän tehneen tulta vajan ovella ja
heittäneen sitten palavan tulitikun vajaan.
-- Vai niin, maisteri Wahl on siis vakoillut minua?
-- Siltä se vähän näyttää, sanoi viskaali, alkaen sivellä viiksiään,
mistä varovaisuustoimenpiteestä huolimatta tarkkanäköinen katsoja
saattoi havaita hänen koettavan piilottaa hymyn noihin suuriin
huulikoristeisiinsa.
-- Ja syyttää minua murhapoltosta! huudahti Jaakkola.
-- Sitä hän ei ole väittänyt, sanoi viskaali. -- Mutta hän pysyy
lujasti ilmoituksessaan, että kauppias raapaisi tulta tulitikulla ja
heitti tikun sitten latoon.
-- Hävytöntä! sanoi Jaakkola. -- Konnamaista! lisäsi hän sitten
varmemmaksi vakuudeksi.
-- Käskekää sisään maisteri Wahl! sanoi viskaali isolle poliisille,
joka seisoi ovenpielessä, mielenkiinnolla seuraten kuulustelun kulkua.
Maisteri Wahl astui sisään ja tuli aivan pöydän viereen.
-- Kauppias Jaakkola kieltää tehneensä tulta vajan ovella, sanoi
viskaali.
-- Sen kylle uskon! vinkui ukko. -- Mutta hen valehtelee! Hen on suuri
lurjus!
Jaakkola otti askeleen eteenpäin kuin lyödäkseen maisteria. Ukko seisoi
liikahtamatta paikoillaan kuin odottaen lyöntiä, ja hänen silmänsä
kiiluivat vahingoniloisesti.
-- Punnitkaa sananne! sanoi viskaali vakavasti.
-- Hen valehtelee! kirkaisi ukko. -- Hen ei uskalla tunnustaa. Hen on
suuri pelkuri! Hen otti tulitikkulaatikon takkinsa vasemmasta taskusta
ja raapaisi tulta.
Jaakkola säpsähti.
-- Se on totta! huudahti hän. -- Sytytin sikarini vajan ovella. Nyt
vasta muistan.
-- Hen tunnustaa! hihkui ukko. -- Hen ei uskalla enee kieltee. Hen
sytytti ladon palamaan!
-- Saatte mennä! sanoi viskaali ukko Wahlille.
Maisteri lähti, mutta kääntyi ovella ja sanoi:
-- Pitekee hente tiukalla! Hen on kiero mies!
Kauppias Jaakkola myönsi siis sytyttäneensä sikarin vajan ovella, mutta
pysyi jyrkästi väitteessään, että hän pudotti tulitikun maahan ja polki
sen sammuksiin. Hän piteli aina varovaisesti tulta. Hän huomautti
sitäpaitsi, että tulipalo oli huomattu vasta tuntia myöhemmin kuin hän
oli kulkenut palotornin ohi.
-- Tuli on voinut huomaamattanne jäädä kytemään lastuihin vajan ovelle
ja on levinnyt siitä vähitellen vajaan, arveli vakuutusyhtiön asiamies,
mutta Jaakkola ei pitänyt sitä mahdollisena.
Silloin raotettiin ovea ja pitkätukkainen, takkuinen pää kurkisti
odotushuoneesta poliisikamarin kaikkein pyhimpään.
-- Kuka horna sieltä kurkistelee! huusi viskaali.
-- Ei saa talla tänne! sanoi ovea vartioiva poliisi, yrittäen vetää
oven kiinni.
Huolimatta Goljatin yrityksestä onnistui pitkätukkaiseen päähän
kuuluvan vartalon tunkeutua sisään ovenraosta. Kaikkien ihmeeksi
osoittautui tulija luonnonihmiseksi, Matti Luonnoksi. Ovenvartia päästi
neuvottomana oven kokonaan auki, ja pitkätukkainen, piikkopukuinen,
tuohivirsuinen veljemme astui sisään, vasemmassa kädessään pitkä
sauvansa ja oikeassa kädessään kaksi poikaa, joita hän hallitsi
niskasta, niin että pojat näyttivät uusilta yhteenkasvaneilta
siamilaisilta kaksoisilta.
-- Mitä tämä on? kysyi viskaali ankarasti.
-- Tässä ovat ne pojat, jotka sytyttivät viimeöisen tulipalon, ilmoitti
luonnonihminen nöyrästi.
Pojat olivat yöllä, samoihin aikoihin kuin tulipalo syttyi, ilmestyneet
Kelovuorelle, melkein Matin pesän alle. Poikien keskinäisistä puheista
pääsi luonnonihminen pian selville siitä, että pojat olivat menneet
yöksi palotornin alla olevaan vajaan ja tupakoidessaan yöllä päästäneet
varomattomuudessaan tulen irti. Silloin oli luonnonihminen laskeutunut
puusta, ottanut heidät kiinni ja vienyt pesäänsä, jossa oli sitonut
heidät köydellä puuhun kiinni.
Pojat tunnustivat tekonsa poliisikuulustelussa, joka senjälkeen
julistettiin päättyneeksi.
-- Kiitos, vanha velho! sanoi Jaakkola, astuessaan odotushuoneeseen ja
tavatessaan siellä ukko Wahlin. -- Tällä kertaa ette oikein onnistunut.
Keksikää seuraavaksi kertaa jotain parempaa!
Ukko kohotti raivoissaan nyrkkinsä ja koetti pukata sillä Jaakkolaa
vatsaan. Jaakkola tarttui hänen käteensä, pyöräytti hänet seinään päin
seisomaan ja lähti tiehensä.
-- Vekivaltaa! huusi ukko. -- Pidettekee henet!
Kukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä
vangitsemaan Jaakkolaa, joka siis pääsi esteettömästi lähtemään.
Portilla hän tapasi ukko Römpötin, joka katseli häntä vetisillä
silmillään, pyyhki nenäänsä ja ilmoitti ylpeästi:
-- Nyt sitä olen minäkin taas vapaa mies!
-- Niin olen minäkin, vastasi Jaakkola ja antoi Römpötille
viisikymmentä penniä.
Iltapäivällä kävi Jaakkola Arkussa tervehtimässä ukko Saksmania ja
tapasi silloin hänen nuoremman poikansa, varatuomari Otto Sakkamaan,
joka oli saapunut käymään kotonaan Helsingistä ja jonka ukko esitteli
Jaakkolalle silminnähtävällä ylpeydellä.
Varatuomari oli hauska ja iloluontoinen nuori mies, jossa ei ollut
havaittavissa ukon ja vanhemman veljen omituista ivamielisyyttä
ja kiusanteon halua ympäristöään kohtaan. Hän puhui vapaasti ja
avomielisesti kaikista asioista, vieläpä niinkin yksityisluontoisista
kuin että hän oli salakihloissa ja että hänen valittunsa oli tässä
kaupungissa.
-- Anna Perander! pääsi Jaakkolalta aivan tahtomattaan.
Ukko Saksman silitteli kiperästi hymyillen valkoista partaansa ja
hieroi sitten heleätä nenäänsä vasemman käden peukalon ja etusormen
välissä. Varatuomari nauroi.
-- Ei, ei aivan, vaikka arvasittekin melkoisen lähelle. Anna Perander
on vain minun puhemieheni. Oikeastaan on minulla koko ajan ollut
piiput kallellaan häneen päin ja ukko Pessu epäilee minua vieläkin,
mutta hän ei tiedä, että me olemme hänen tyttärensä kanssa tehneetkin
toisenlaisen sopimuksen kuin alkuperäisesti oli aikomus. Hän ei tahdo
luopua isästään ja toimitti minulle toisen. Rehtori Pessu sulkee
minut syliinsä ja isäukon ja Laurin myöskin, kunhan asian oikea laita
paljastuu. Mutta minä vannotan teitä, ettette puhu hänelle vielä mitään
tästä asiasta! Tahdomme valmistaa hänelle yllätyksen.
-- Minä vannon! sanoi Jaakkola juhlallisesti.
-- Mutta tiedätkös sinä, kutka nykyään yllyttävät Wahlia tekemään
sinulle kiusaa? kysyi ukko Saksman Jaakkolalta.
-- No kutka?
-- Antti-neiti ja Matti-neiti!
-- Sitä minä vähän aavistinkin, sanoi Jaakkola. -- Vaikka en tahtonut
itsekään uskoa sitä mahdolliseksi.
-- Varsinkin Antti-neiti, vahvisti ukko. -- Tiedän sen aivan
luotettavista lähteistä.
Senjälkeen kertoi Jaakkola, minkä juonen ukko Wahl oli hänelle viimeksi
virittänyt.
Lauri Saksman, joka oli kuunnellut keskustelua ottamatta siihen osaa
-- hän oli näet aloittanut uuden, laajan rosvoromaanin -- lähti
Jaakkolan poistuessa saattamaan häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen,
jota Jaakkola ensin kuunteli päätään pudistellen, mutta johon hän
vihdoin antoi suostumuksensa, puhjeten niin äänekkääseen nauruun, että
ohikulkijat kääntyivät katsomaan taakseen.
-- Matti Luonto on juuri siihen sopiva mies, sanoi Lauri. -- Hän on
oikea helmi!
-- Ha ha ha! nauroi Jaakkola, pyyhkien naurunkyyneliä silmistään. --
Hullu juttu!
Jaakkolan kauppa-apulaiset ihmettelivät sinä päivänä, miksi heidän
isäntänsä oli niin hyvällä tuulella.
Hän ihan loisti.