XIV

Kello puoli kymmenen aikaan seuraavana aamuna oli kauppias Jaakkola,

käytyään aamukävelyllään tarkastamassa palopaikkaa, täydessä työssä

järjestämässä myymälänsä sisustamista kolmen tästä päivästä lähtien

palvelukseensa astuneen kauppa-apulaisen avulla, kun sisään astui

poliisikonstaapeli, joka pyysi häntä saapumaan tulipalon johdosta

toimitettavaan poliisitutkintoon.

Jaakkola ihmetteli kutsua, mutta lupasi kuitenkin saapua tuohon

huomattavaan tilaisuuteen, kävi muuttamassa ylleen toisen takin ja

lähti poliisikamariin.

Tämä kunnioitusta herättävä virasto oli Papinkadun varrella olevassa

vanhassa talossa, jonka toinen puoli oli maalattu keltaiseksi, toinen

viheriäiseksi.

Jaakkolan saapuessa poliisikamarin pihaan ei pihamaalla näkynyt ketään

muita kuin ukko Römpötti, joka sahasi halkoja pihan perällä olevan

ulkohuonerakennuksen edustalla.

Ukko Römpötti oli kaupungin julkinen syntipukki, joka tavallisesti

tuotiin poliisikamariin, jos kaupungissa tapahtui katumellakoita,

torikahakoita tai muita suuria epäjärjestyksiä. Tästä oli ukko

Römpötille se huomattava etu, ettei hän pidätyspäivinään saanut

myrkyttää itseään mielijuomallaan pulituurilla, ja kaupungin

poliisilaitokselle se etu, että Römpötti vapaan asuntonsa ja ruokansa

korvaukseksi sai siivota ja talvella myöskin lämmittää poliisiputkat,

sahata ja pilkkoa halot sekä tehdä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä

palvelusta.

Nytkin oli ukko Römpötti tällaisessa tilapäisessä pakkotyössä.

Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen oli näet julistanut hänet

eilen pidätetyksi sen vuoksi, että oli tavannut Römpötin pahasti

päissään tappelemassa eräässä palokujassa muutaman maalaisen

vasikannahkakauppiaan kanssa. Tappelu oli tosin sitä laatua,

että Römpötti makasi kamalasti öristen maassa vatsallaan ja

vasikannahkakauppias istui hänen hartioillaan, vanuttaen Römpöttiä

tämän pitkästä tukasta ja potkien häntä kantapäillään kylkiin, aivan

kuin olisi hän ollut ratsastaja ja Römpötti hänen ratsunsa. Näin ollen

olisi ehkä puolueettoman katselijan mielestä ollut pidätettävä pikemmin

vasikannahkakauppias kuin Römpötti, mutta vasikannahkakauppias esitti,

että kun kiireelliset liikeasiat eivät tekisi vasikannahka-asioitsijan

pidättämistä suotavaksi, Römpötti uhrattaisiin hänen sijastaan

oikeudenjumalattaren alttarille. Tätä vastaan ei poliisi Kekkosellakaan

ollut oikeastaan mitään muistuttamista, jonka johdosta Römpötti vietiin

putkaan.

Hänen vankeutensa ei kuitenkaan ollut erittäin ankaraa nyt enempää

kuin ennenkään. Sen illan ja yön hän nukkui putkassa vanhurskaan unta,

kuorsaten niin, että vanhan rakennuksen perustukset vapisivat, heräsi

aamulla virkistyneenä sielun ja ruumiin puolesta, koputti ovelle,

pääsi ulos, sai leipää, suolaista kalaa ja muutamia perunoitakin,

sekä hyvänlaista kaljaa palanpaineeksi, jonka jälkeen hän sai ryhtyä

siivoamaan poliisikamarin huoneita. Sen tarpeessa ne olivatkin, sillä

niitä ei oltu puhdistettu senjälkeen kuin Römpötti oli viimeksi

putkassa ollut. Sitten ryhtyi tämä järjestysvallan kouriin langennut,

hairahtunut kansalainen sovittamaan vielä sovittamatta olevia syntejään

halonhakkuulla poliisikamarin pihan perällä olevan halkopinon ääressä.

Römpöttiä ei kukaan pitänyt silmällä, eikä se ollut tarpeellistakaan.

Minnepä hän olisi paennut? Ja miksi hän olisi paennut? Poliisin

huostasta päästyään saisi hän nukkua jonkun pensaan suojassa tai

korkeintaan jonkun vajan nurkassa, kun taas putkassa oli hyvät

olkipahnat, ja Römpötin ruokaileminenkin oli hänen kultaisessa

vapaudessaan ollessaan useimmiten hyvin epätietoista ja sattuman

varassa.

Jaakkola, joka oli katsellut ympärilleen, huusi Römpötille, osoittaen

rakennuksen keskimmäistä ovea:

-- Tuostako poliisikamariin mennään?

Römpötti keskeytti sahuunsa, pyyhki nenäänsä oikean käden hihaan,

katseli Jaakkolaa tuokion vetisillä silmillään ja sanoi:

-- Ka, siitähän sinne pääsee...

Jaakkola alkoi siis kiivetä poliisikamarin lahoja, pahasti narisevia

portaita.

Tultuaan pimeään porstuaan hän näki erään oven olevan raollaan ja astui

siitä sisään. Huone oli nähtävästi jonkinlainen odotushuone.

Siellä ei tällä hetkellä ollut ketään. Tupakansavua siellä sen sijaan

oli sitäkin enemmän, josta päättäen huone ei ollut vielä kovin pitkää

aikaa ollut tyhjänä. Perällä oli pitkä, jotenkin musta pöytä, jolla

oli papereita ja sanomalehtiä. Pitkin seinävieriä kiersi huoneen

ympäri paksut penkit. Seinillä oli joitakin virallisia tupakansavun

tummentamia ja kärpästen pilkuttamia kuulutuksia, ilmoituksia

poliisin etsimistä henkilöissä ja heidän tuntomerkeistään, ynnä muita

samantapaisia julistuksia.

Paitsi penkkejä oli huoneen ainoan, pihalle päin olevan ikkunan edessä

jonkinlainen matalahkolla selkänojalla varustettu istuin. Se ei ollut

penkki, sillä penkiksi se oli liian lyhyt. Ei se ollut tuolikaan,

sillä tuoliksi se oli liian pitkä. Sohvaksi se oli liian rahimainen ja

rahiksi liian sohvamainen. Se muistutti jonkin verran vanhanaikaista

kahden hengen keinutuolia, josta oli otettu pois jalakset ja käsinojat.

Jaakkola istuutui tähän vehkeeseen ja alkoi katsella ympärilleen.

Huoneen sisustus ei jaksanut kiinnittää hänen mieltään kuin minuutin.

Toisen minuutin hän katseli katossa surisevia kärpäsiä, joka

hyönteislaji oli huoneessa erittäin lukuisasti edustettuna. Sitten hän

suuntasi katseensa ulos ikkunasta pihalle, jossa ukko Römpötti yhä

edelleen sahasi halkoja.

Vähän ajan kuluttua ilmestyi poliisikamarin pihaan kaupungin

etsiväpoliisi Juhola, joka ruumiillisilta mittasuhteiltaan muistutti

entisajan tunnettua filistealaista voimamiestä Goljatia. Hänen

perässään tallusteli resuinen poika, jota suuri poliisimies näkyi

taluttavan ohuista, kiiltävistä vitjoista, ja Jaakkolasta näytti siltä

kuin poika, joka oli hyvin säikähtäneen ja masentuneen näköinen, itse

olisi pidellyt kiinni vitjoista, jotka eivät millään tavoin olleet

kiinnitetyt hänen ranteeseensa.

Kun poliisi poikineen tuli sisään, osoittautuikin asia sellaiseksi.

-- Saat päästää nyt irti! sanoi poliisimies pojalle, ja poika

hellitti samassa ketjuista, jotka Jaakkola tunsi tuollaisiksi

ranteenkiristysketjuiksi, joissa on tappi kummassakin päässä ja joilla

poliisi masentaa pidättämänsä, vastarintaa tekevän henkilön.

Poliisi avasi erään nähtävästi putkaan vievän oven, työnsi pojan

niskasta sisään ja väänsi oven lukkoon.

Sitten hän ripusti ketjut naulaan ja huomautti selitykseksi pojan

pidättämiseen:

-- Oli varastanut torilla kananmunia erään maalaisen kuormasta.

Ja huomattuaan Jaakkolan tarkastelevan seinälle ripustettuja ketjuja

poliisi jatkoi viekkaasti, silmää iskien:

-- Ne ovat minun "sähkövitjani". Kun pidätän jonkun pikkupojan, niin

annan sille ketjujen toisen pään käteen ja käsken pitää lujasti kiinni,

sillä jos hän hellittää, niin saa hän samassa ketjuista sellaisen

iskun, että se voisi tappaa härän ja kaksi hevosta. Pojat antaisivat

ennemmin leikata kätensä poikki kuin hellittäisivät ketjuista.

Jaakkola ihmetteli ison miehen suurta oveluutta ja kysyi sitten, eikö

poliisitutkinto pian jo ala.

-- Tuollahan noita näyttää alkavan tulla miehiä -- -- eivätkö liene

sitä varten, sanoi poliisi, katsoen ulos ikkunasta.

Odotushuoneeseen saapui palovartia Nissinen ynnä muutamia muita

tilaisuuteen kutsuttuja miehiä. Sitten saapui viskaali, ja hänen

seurassaan tullinhoitaja Spöör asianomaisen palovakuutusyhtiön

edustajana. Viimemainitut herrat menivät odotushuoneen läpi sen takana

olevaan kansliahuoneeseen, tervehtien ohimennessään kauppias Jaakkolaa

lyhyellä kumarruksella.

Sitten tuli viimemainitun suureksi ihmeeksi ukko Wahl yllään

iankaikkinen sininen viitta.

Ovessa loi tämä tarmokas vanhus pyöreiden silmälasiensa lävitse

kilpakosijaansa katseen, joka ilmaisi useita erilaisia, voimakkaita

tunteita ja intohimoja, kuten ivaa, katkeruutta, halveksimista,

voitonriemua, vahingoniloa ja kostonhimoa, mutta ennen kaikkea vihaa,

syvää, sammumatonta ja viimeiseen hengenvetoon saakka leppymätöntä

vihaa.

Ukko ei ruvennut istumaan, vaan kävellä köpitti edestakaisin huoneessa

kädet seläntakana ja viitta hartioilla heilahdellen. Jaakkolaa hän ei

enää kunnioittanut ainoallakaan silmäyksellä.

Hetken kuluttua avasi poliisilaitoksen Goljat oven ja käski sisään

palovartia Nissisen, joka huolestuneen näköisenä rykäisi, pyyhkäisi

leukaansa ja astui sisään.

Torninvartian kuulustelu kesti kymmenen minuuttia. Koko aikana ei

odotushuoneessa puhuttu mitään. Tuntemattomat miehet katselivat

miettiväisinä kenkäinsä kärkiä, Jaakkola silmäili pöydältä ottamaansa

vanhaa sanomalehteä, ukko Wahl mittaili yhä edelleen lattiaa tuiman

näköisenä ja kärpäset surisivat katossa.

Sitten aukeni ovi, Nissinen astui ulos punakkana ja hikisenä ja

maisteri Wahl kutsuttiin sisään.

Ukko muljautti uhkaavan silmäyksen Jaakkolaan ja katosi ovesta.

Jaakkola oli alkanut aavistaa, että hänen kutsumisensa

poliisikuulusteluun oli jossain yhteydessä ukko Wahlin läsnäolon

kanssa. Mutta missä, siitä ei hän päässyt perille, vaikka vaivasikin

sillä päätään.

Maisteri oli kuulusteltavana tuskin viittä minuuttia. Sitten tuli

kauppias Jaakkolan vuoro.

Kansliahuoneen kalustona oli pari pöytää, suuri, vanha kaappi ja

muutamia tuoleja, joista yhdellä istui tullinhoitaja Spöör. Suuremman

pöydän takana istui viskaali, jolla oli turpeat kasvot ja pitkät,

ruskeat viikset. Hänen lähellään teki muistiinpanoja unisen ja laiskan

näköinen nuori mies.

Viskaali pyysi Jaakkolaa kertomaan, mitä tämä oli tehnyt ennen

nukkumaan menoaan.

Jaakkola kertoi tarkoin iltakävelynsä, unohtamatta palotornin ohitse

kulkuaan ja työvajan ovelta katsomistaan.

-- Huomasitteko vajassa mitään epäilyttävää? kysyi viskaali.

-- En muuta kuin suuren epäjärjestyksen, vastasi Jaakkola.

-- Ette myöskään tuntenut mitään palonkäryä?

-- En, en mitään.

-- Teittekö tulta, katsoessanne vajan ovesta?

-- En.

Viskaali katseli edessään olevaa paperiarkkia, johon oli lyijykynällä

tehty jonkinlaisia harakanvarpaita ja jonka alareunaan oli piirretty

isonenäisen miehen naama, jota viskaali kuulustellessaan varjosti, ja

sanoi:

-- Maisteri Wahl ilmoittaa teidän tehneen tulta vajan ovella ja

heittäneen sitten palavan tulitikun vajaan.

-- Vai niin, maisteri Wahl on siis vakoillut minua?

-- Siltä se vähän näyttää, sanoi viskaali, alkaen sivellä viiksiään,

mistä varovaisuustoimenpiteestä huolimatta tarkkanäköinen katsoja

saattoi havaita hänen koettavan piilottaa hymyn noihin suuriin

huulikoristeisiinsa.

-- Ja syyttää minua murhapoltosta! huudahti Jaakkola.

-- Sitä hän ei ole väittänyt, sanoi viskaali. -- Mutta hän pysyy

lujasti ilmoituksessaan, että kauppias raapaisi tulta tulitikulla ja

heitti tikun sitten latoon.

-- Hävytöntä! sanoi Jaakkola. -- Konnamaista! lisäsi hän sitten

varmemmaksi vakuudeksi.

-- Käskekää sisään maisteri Wahl! sanoi viskaali isolle poliisille,

joka seisoi ovenpielessä, mielenkiinnolla seuraten kuulustelun kulkua.

Maisteri Wahl astui sisään ja tuli aivan pöydän viereen.

-- Kauppias Jaakkola kieltää tehneensä tulta vajan ovella, sanoi

viskaali.

-- Sen kylle uskon! vinkui ukko. -- Mutta hen valehtelee! Hen on suuri

lurjus!

Jaakkola otti askeleen eteenpäin kuin lyödäkseen maisteria. Ukko seisoi

liikahtamatta paikoillaan kuin odottaen lyöntiä, ja hänen silmänsä

kiiluivat vahingoniloisesti.

-- Punnitkaa sananne! sanoi viskaali vakavasti.

-- Hen valehtelee! kirkaisi ukko. -- Hen ei uskalla tunnustaa. Hen on

suuri pelkuri! Hen otti tulitikkulaatikon takkinsa vasemmasta taskusta

ja raapaisi tulta.

Jaakkola säpsähti.

-- Se on totta! huudahti hän. -- Sytytin sikarini vajan ovella. Nyt

vasta muistan.

-- Hen tunnustaa! hihkui ukko. -- Hen ei uskalla enee kieltee. Hen

sytytti ladon palamaan!

-- Saatte mennä! sanoi viskaali ukko Wahlille.

Maisteri lähti, mutta kääntyi ovella ja sanoi:

-- Pitekee hente tiukalla! Hen on kiero mies!

Kauppias Jaakkola myönsi siis sytyttäneensä sikarin vajan ovella, mutta

pysyi jyrkästi väitteessään, että hän pudotti tulitikun maahan ja polki

sen sammuksiin. Hän piteli aina varovaisesti tulta. Hän huomautti

sitäpaitsi, että tulipalo oli huomattu vasta tuntia myöhemmin kuin hän

oli kulkenut palotornin ohi.

-- Tuli on voinut huomaamattanne jäädä kytemään lastuihin vajan ovelle

ja on levinnyt siitä vähitellen vajaan, arveli vakuutusyhtiön asiamies,

mutta Jaakkola ei pitänyt sitä mahdollisena.

Silloin raotettiin ovea ja pitkätukkainen, takkuinen pää kurkisti

odotushuoneesta poliisikamarin kaikkein pyhimpään.

-- Kuka horna sieltä kurkistelee! huusi viskaali.

-- Ei saa talla tänne! sanoi ovea vartioiva poliisi, yrittäen vetää

oven kiinni.

Huolimatta Goljatin yrityksestä onnistui pitkätukkaiseen päähän

kuuluvan vartalon tunkeutua sisään ovenraosta. Kaikkien ihmeeksi

osoittautui tulija luonnonihmiseksi, Matti Luonnoksi. Ovenvartia päästi

neuvottomana oven kokonaan auki, ja pitkätukkainen, piikkopukuinen,

tuohivirsuinen veljemme astui sisään, vasemmassa kädessään pitkä

sauvansa ja oikeassa kädessään kaksi poikaa, joita hän hallitsi

niskasta, niin että pojat näyttivät uusilta yhteenkasvaneilta

siamilaisilta kaksoisilta.

-- Mitä tämä on? kysyi viskaali ankarasti.

-- Tässä ovat ne pojat, jotka sytyttivät viimeöisen tulipalon, ilmoitti

luonnonihminen nöyrästi.

Pojat olivat yöllä, samoihin aikoihin kuin tulipalo syttyi, ilmestyneet

Kelovuorelle, melkein Matin pesän alle. Poikien keskinäisistä puheista

pääsi luonnonihminen pian selville siitä, että pojat olivat menneet

yöksi palotornin alla olevaan vajaan ja tupakoidessaan yöllä päästäneet

varomattomuudessaan tulen irti. Silloin oli luonnonihminen laskeutunut

puusta, ottanut heidät kiinni ja vienyt pesäänsä, jossa oli sitonut

heidät köydellä puuhun kiinni.

Pojat tunnustivat tekonsa poliisikuulustelussa, joka senjälkeen

julistettiin päättyneeksi.

-- Kiitos, vanha velho! sanoi Jaakkola, astuessaan odotushuoneeseen ja

tavatessaan siellä ukko Wahlin. -- Tällä kertaa ette oikein onnistunut.

Keksikää seuraavaksi kertaa jotain parempaa!

Ukko kohotti raivoissaan nyrkkinsä ja koetti pukata sillä Jaakkolaa

vatsaan. Jaakkola tarttui hänen käteensä, pyöräytti hänet seinään päin

seisomaan ja lähti tiehensä.

-- Vekivaltaa! huusi ukko. -- Pidettekee henet!

Kukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä

vangitsemaan Jaakkolaa, joka siis pääsi esteettömästi lähtemään.

Portilla hän tapasi ukko Römpötin, joka katseli häntä vetisillä

silmillään, pyyhki nenäänsä ja ilmoitti ylpeästi:

-- Nyt sitä olen minäkin taas vapaa mies!

-- Niin olen minäkin, vastasi Jaakkola ja antoi Römpötille

viisikymmentä penniä.

Iltapäivällä kävi Jaakkola Arkussa tervehtimässä ukko Saksmania ja

tapasi silloin hänen nuoremman poikansa, varatuomari Otto Sakkamaan,

joka oli saapunut käymään kotonaan Helsingistä ja jonka ukko esitteli

Jaakkolalle silminnähtävällä ylpeydellä.

Varatuomari oli hauska ja iloluontoinen nuori mies, jossa ei ollut

havaittavissa ukon ja vanhemman veljen omituista ivamielisyyttä

ja kiusanteon halua ympäristöään kohtaan. Hän puhui vapaasti ja

avomielisesti kaikista asioista, vieläpä niinkin yksityisluontoisista

kuin että hän oli salakihloissa ja että hänen valittunsa oli tässä

kaupungissa.

-- Anna Perander! pääsi Jaakkolalta aivan tahtomattaan.

Ukko Saksman silitteli kiperästi hymyillen valkoista partaansa ja

hieroi sitten heleätä nenäänsä vasemman käden peukalon ja etusormen

välissä. Varatuomari nauroi.

-- Ei, ei aivan, vaikka arvasittekin melkoisen lähelle. Anna Perander

on vain minun puhemieheni. Oikeastaan on minulla koko ajan ollut

piiput kallellaan häneen päin ja ukko Pessu epäilee minua vieläkin,

mutta hän ei tiedä, että me olemme hänen tyttärensä kanssa tehneetkin

toisenlaisen sopimuksen kuin alkuperäisesti oli aikomus. Hän ei tahdo

luopua isästään ja toimitti minulle toisen. Rehtori Pessu sulkee

minut syliinsä ja isäukon ja Laurin myöskin, kunhan asian oikea laita

paljastuu. Mutta minä vannotan teitä, ettette puhu hänelle vielä mitään

tästä asiasta! Tahdomme valmistaa hänelle yllätyksen.

-- Minä vannon! sanoi Jaakkola juhlallisesti.

-- Mutta tiedätkös sinä, kutka nykyään yllyttävät Wahlia tekemään

sinulle kiusaa? kysyi ukko Saksman Jaakkolalta.

-- No kutka?

-- Antti-neiti ja Matti-neiti!

-- Sitä minä vähän aavistinkin, sanoi Jaakkola. -- Vaikka en tahtonut

itsekään uskoa sitä mahdolliseksi.

-- Varsinkin Antti-neiti, vahvisti ukko. -- Tiedän sen aivan

luotettavista lähteistä.

Senjälkeen kertoi Jaakkola, minkä juonen ukko Wahl oli hänelle viimeksi

virittänyt.

Lauri Saksman, joka oli kuunnellut keskustelua ottamatta siihen osaa

-- hän oli näet aloittanut uuden, laajan rosvoromaanin -- lähti

Jaakkolan poistuessa saattamaan häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen,

jota Jaakkola ensin kuunteli päätään pudistellen, mutta johon hän

vihdoin antoi suostumuksensa, puhjeten niin äänekkääseen nauruun, että

ohikulkijat kääntyivät katsomaan taakseen.

-- Matti Luonto on juuri siihen sopiva mies, sanoi Lauri. -- Hän on

oikea helmi!

-- Ha ha ha! nauroi Jaakkola, pyyhkien naurunkyyneliä silmistään. --

Hullu juttu!

Jaakkolan kauppa-apulaiset ihmettelivät sinä päivänä, miksi heidän

isäntänsä oli niin hyvällä tuulella.

Hän ihan loisti.