Aurinko laski.
Hiljaisuus levittäytyi yli kaupungin.
Viimeisetkin ihmiset, jotka olivat ikävystyneen näköisinä istuneet
kirkkopuiston penkeillä tai seisoskelleet laivarannassa laivoja
katselemassa, olivat lähteneet kotiinsa nukkumaan.
Taivaalle keräytyi harmaita pilviä, ennustaen sadetta, ellei heti, niin
ainakin huomiseksi.
Kauppias Jaakkola, joka oli saanut myymälänsä muutos- ja korjaustyöt
loppuunsuoritetuiksi lauantai-iltaan mennessä, oli ollut päivällisellä
Pastorinniemessä ja illallisella rehtori Peranderin luona, väitellyt
rehtorin kanssa valtiollisista asioista, sanonut rehtorin alettua
haukotella hyvää yötä ja lähtenyt kotiin.
Koska ilta oli lauha eikä Jaakkola koskaan ollut pelännyt pientä
kastumista, eivät taivaan merkit ensinkään vaikuttaneet hänen
päätökseensä kävellä puolituntia pitkin kaupunkia ennen nukkumaan
menoaan.
Astuttuaan ulos rehtori Peranderin talon portista hän huomasi Arkun
portinviereisessä ikkunassa ukko Saksmanin valkoisen parran. Hän
poikkesi siis tervehtimään vanhaa tuttavaansa ja kysyi, eikö hänenkin
alkaisi jo olla aika mennä nukkumaan.
-- Ei ole paljon enää nukkumisesta väliä näin vanhemmalla puolen
ikää, sanoi ukko. -- Mikä onkin varsin paikallaan, sillä haudassa saa
kuitenkin nukkua oikein tarpeekseen. Olen tässä muuten pitänyt jo
tuntikauden silmällä sitä miestä, joka pitää sinua silmällä.
-- Mitä ihmettä? kysyi kummastunut rautakauppias.
Ukko Saksman alensi vähän ääntään ja sanoi:
-- Etkö ole huomannut, että ukko Wahl vakoilee sinua? Me olemme jo
parina kolmena päivänä panneet sen merkille, sinun käydessäsi tuolla
Peranderin luona. Nytkin se peijakkaan huuhkaja on istunut tikapuillaan
koko sen ajan, minkä olet ollut Peranderilla. Teillä näyttää olevan
selvittämättömiä asioita keskenänne! sanoi ukko ja hymyili kuin vanha
susi.
-- Antaa hänen vakoilla, sanoi Jaakkola. -- Minä en sittenkään ryhdy
kaksintaisteluun hänen kanssaan.
Annettuaan ukko Saksmanille tämän vakavan ja rauhoittavan lupauksen
Jaakkola lähti jatkamaan matkaansa, vilkaisten kuitenkin vähän ajan
kuluttua taakseen nähdäkseen, hiipikö ukko Wahl hänen kintereillään.
Mutta kilpakosijaa ei näkynyt.
* * * * *
Palotorni oli pienoisella töyräällä kaupungin laidassa. Siitä oli
se etu, ettei torninvartian tarvinnut katsella ympärilleen, kuten
sellaisissa torneissa, jotka ovat keskellä kaupunkia, vaan suoraan
eteensä. Kaupunki oli silloin kuin tarjottimella hänen edessään.
Torninvartia Nissinen seisoskeli päivät torninsa kaidepuuhun nojaten ja
syljeskellen reunan yli maahan. Yövuorossa ollessaan hän sitä vastoin
laskeutui pitkälleen ja nukkui aamuun asti. Jos tulipalo syttyi yön
aikana, niin juoksi palavasta rakennuksesta joku paitasillaan oleva
henkilö tornin juurelle ja huusi:
-- Nissinen, Nissinen! Meillä palaa!
Ja oitis Nissinen kapsahti jaloilleen, otti naulasta suuren
vaskitorven ja alkoi törähytellä peloittavia, tulta ja savua
julistavia säveliään, jotka saivat koko kaupungin jalkeille,
herättäen viimein kellonsoittaja Koposenkin, vaikka viimemainittu
olikin erittäin sikeäuninen. Kellonsoittaja Koponen veti heti housut
jalkaansa ja kiiruhti läppäämään kirkonkelloja. Juhlallisen kaamea
oli silloin näytelmä: mahtavat keltaisenpunaiset liekit syöksyivät
mustalle taivaalle, lennättäen miljoonia kipinöitä, valkomekkoisia
palokuntalaisia juoksi pitkin katuja, Nissinen puhalsi torveensa kuin
tuomiopäivän pasuunaan: "tuut -- tuut -- tu-uuut!" ja Koponen läppäsi
kirkontornissa hätäkelloa: "päm päm, päm päm, päm päm!" Joskus ehti
sikeäuninen Koponen kylläkin ottamaan osaa näytelmään vasta palon
loppuessa, mutta kaupunkilaiset olivat kuitenkin tyytyväiset tällaiseen
jälkisoittoonkin, joka arvokkaalla tavalla lopetti öisen tilaisuuden.
Kerran vain sattui Koposelle paha erehdys: yöllä oli pääkaupunkilainen
auto saapunut kaupunkiin ja törähytteli Koposen ikkunan alta ajaessaan
torveensa "tuut tuut tuut!" aivan samanlaisella äänellä kuin Nissisen
palotorvi. Koponen sattui nukkumaan niin keveästi, että heräsi heti.
Ehkäpä vaikutti siihen sekin seikka, että torvi törähti juuri hänen
ikkunansa alla. Koponen juoksi heti kirkontorniin ja alkoi läpätä.
"Päm päm, päm päm, päm päm!" kaikui yli hiljaisen, nukkuvan kaupungin.
Nissinen heräsi tornissaan ja alkoi puhaltaa: "tuut-tuut -- tu-uut!"
Ihmiset juoksivat puoleksi pukeutuneina palotornin juurelle ja
huusivat: "Nissinen hoi, missä palaa?" Nissinen huusi vastaan: "En minä
tiedä, kysykää Koposelta, se alkoi läpätä!" Ihmiset juoksivat halki
kaupungin kirkolle ja huusivat: "Koponen, kuule Koponen! Älä rämpytä
niin vietävästi, että kuulet kun sinulta kysytään!" Koponen keskeytti
läppäämisensä, pisti päänsä ulos tornin ikkunasta ja huusi: "Häh?"
-- Missä palaa? huusi väkijoukko.
-- Hiidestäkö minä tiedän! kiljui Koponen. -- Kysykää Nissiseltä!
-- Nissinen sanoi, että sinä olit alkanut läpätä ensin!
-- Enpäs alkanut, Nissinen tuuttasi ensin! kiisti Koponen, veti päänsä
takaisin ja jatkoi kiivaasti työtään: "päm päm, päm päm!"
Vähitellen päästiin kyllä selville siitä, mistä erehdys johtui, mutta
paljon oli vielä puuhaa, ennenkuin saatiin Nissinen lopettamaan
toitotuksensa ja Koponen pämpätyksensä. Senjälkeen tuli Koponen niin
varovaiseksi, ettei koskaan mennyt läppäämään, ennenkuin oli käynyt
palopaikalla ja nähnyt talon olevan ilmitulessa.
* * * * *
Palotornin alapuolella oli suuri vaja, jossa kaupungin rakennusmestarin
työmiehet suorittivat kaikenlaisia kirvesmiehen ja puusepän töitä.
Vajan lattia oli täynnä laudanpätkiä, höylänlastuja ja muuta rojua.
Nurkassa oli pari vanhaa, suurta höyläpenkkiä. Vajan ovet olivat
tavallisesti auki yöt päivät, koska avain oli kadonnut pari vuotta
sitten, eikä vajassa sitäpaitsi ollut mitään sellaista, joka olisi
voinut varkaalle kelvata. Palotorni oli tämän vajan toisessa päässä.
Kulkiessaan palotornin ohi kurkisti Jaakkola sisään vajan ovesta,
mutisi "huono järjestys!" ja sytytti sikarinsa, heitti tulitikun
maahan ja jatkoi matkaa kotiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän jo nukkui
sikeästi.
Keskiyön aikana juoksi pitkin katuja kauppias Kinnusen renki, lyöden
nyrkillään ikkunalautoihin ja huutaen:
-- Palotorni on tulessa!
Tämä kaamea uutinen sai muutamassa minuutissa koko kaupungin jalkeille.
Kellonsoittaja Koponenkin heräsi, juoksi palotornin luo ja nähtyään
vajan palavan kiiruhti takaisin kirkolle läppäämään. "Päm päm, päm päm,
päm päm!" soi hätäkello hirmuisesti.
Talonomistajien renkejä ja ajomiehiä karahutteli paikalle
vesitynnyreineen. Palokuntalaisia juoksi valkoinen mekko yllään ja
keltainen nauha lakissaan. Palomestari saapui klubilta ja hänen
punainen hattunsa vilahteli hetki hetkeltä kasvavassa väkijoukossa.
Kolisevia ruiskuja tuotiin paikalle vapaaehtoisen palokunnan jonkin
matkan päässä olevasta varastohuoneesta, letkuja asetettiin paikoilleen
ja joku suihku suunnattiin jo tuleenkin, joka mahtavana suilakkeena
loiskahteli korkeuteen vajan ovesta kuin tultasyöksevän lohikäärmeen
hehkuva kieli.
-- Mutta missä on Nissinen? kuului huuto väkijoukosta.
-- Niin, missä on Nissinen?
-- Hyvä isä, Nissinen on varmaankin palanut!
-- Se on yrittänyt yksin sammuttaa ja hukkunut tuleen!
Koko läsnäoleva kansanpaljous oli silmänräpäyksessä vakuutettu siitä,
että Nissinen oli kuollut sankarikuoleman liekeissä. Akat voivottelivat
ja itkivät.
-- Voi sitä Nissistä, kun semmoinen loppu piti hänellekin tulla!
-- Koko ikänsä hän muita tulenvaarasta varjeli ja vartioi, mutta tuleen
piti hänen poloisen itsensä lopuksi hukkua!
Silloin eräs pöhkönnäköinen poika sanoi:
-- Vaan jospa se vielä nukkuu tuolla tornissa?
-- Pitää huutaa, että se heräisi! sanoi muuan mies, joka heti hyväksyi
pojan katsantokannan.
Ja kansanpaljous koroitti äänensä ja huusi:
-- Nissinen, Nissinen! Torni palaa!
Liekit nuoleskelivatkin jo palotornin vajanpuoleista kylkeä.
Nissinen oli iltapäivällä, ennen vartiovuorolleen tuloa, ollut vävynsä
Jussi Kemppaisen luona. Vävy oli tarjonnut appiukolleen useita
väkevänlaisia kahvipunsseja, joista oli se seuraus, että palovartia nyt
nukkui tavattoman sikeästi...
Hän oli kyllä jo jonkin aikaa unensa läpi hämärästi kuullut jotain
melskettä ympäriltään, mutta ei ollut vielä jaksanut herätä. Väkijoukon
tärisyttävä huuto sai hänet vihdoinkin hereille.
Nissinen kuuli alhaalta ankaran kohinan, yö oli muuttunut valoisaksi
kuin päivä, kirkkaat liekit leimahtelivat aivan tornin vieressä ja ilma
tuntui kuumalta. Mutta yli kaiken melun, yli hevosien hirnuminen, yli
palomestarin kiljumisen, yli ruiskujen ja vesitynnyrien kolinan ja yli
tulen kohinan ja räiskeen kuuli palovartia väkijoukon huudon, joka oli
kuin meren pauhu: "Nissinen, Nissinen, torni palaa!"
Silloin kapsahti Nissinen jaloilleen, näki vajan palavan ja lieskan
leimuavan pitkin tornin toista kylkeä ja kuuli kellonläppäyksen
kirkontornista. Ja silloin tempasi Nissinen palotorven naulasta, veti
keuhkonsa ilmaa täyteen ja nosti torven huulilleen. Hänen poskensa
pullistuivat hirmuisesti ja palotorvi alkoi mylviä:
-- Tuut--tuut--tu-uut!
-- Nissinen on vielä tornissa! huusi riemuitseva väkijoukko.
-- Tuut--tuut! mylvi Nissisen torvi.
-- Nissinen, tule sukkelaan alas tornista! huusi huolestunut väkijoukko.
-- Tuut--tuut--tuut--tu-uut! vastasi Nissinen.
-- Ei se pääse enää alas tornista -- portaat jo palavat! huomautti se
äskeinen pöhkönnäköinen poika.
-- Voi hyvä isä, nyt se Nissinen palaa kuitenkin sinne! parkuivat akat.
-- Hyppää alas sieltä tornista! huusi palomestari. -- Muuten palat
sinne kohta!
Nissinen oli nyt itsekin huomannut tilansa vaarallisuuden ja lakannut
toitottamasta. Hän lähti tulemaan alas portaita, mutta lieska löi jo
sieltä häntä vastaan.
Kuullessaan palomestarinsa komennon Nissinen kurkisti yli kaiteen ja
vastasi:
-- En minä uskalla hypätä, minä katkaisen jalkani ja niskani.
-- Tänne palopurjeita! huusi palomestari.
Silloin huomattiin, ettei palopurjeita oltu tuotukaan paikalle. Kun
palotorni oli yksinäisellä paikalla, ei tarvinnut mitään palopurjeilla
suojella.
Palomestari puhkesi voimakkaisiin sadatuksiin, joiden vaikutuksesta
muutamia valkomekkoisia lähti juoksemaan varastohuoneelle päin.
Sinne oli kuitenkin matkaa pari, kolmesataa metriä, ja yhä korkeammalle
leimahtelivat liekit pitkin palotornin seiniä. Vielä minuutti, ja
Nissinen olisi auttamattomasti hukassa.
-- Kun olisi vaikka vanhoja palttoita, minkä päälle hypätä!
arveli edellämainittu pöhkönnäköinen poika, raapien miettiväisenä
kainalokuoppaansa.
Se oli pelastava sana. Silmänräpäyksessä oli väkijoukko riisunut
rakennusmestari Retusen yltä päällystakin. Tämä osoitti tervettä
vaistoa, sillä koska rakennusmestari Retunen oli lihavin
läsnäolijoista, niin oli hänen päällystakkinsa tietysti avarin ja niin
ollen tarkoitukseen sopivin.
Toistakymmentä miestä tarttui päällystakin reunoihin ja pingoitti
sen keskelleen tornin juurella. Tuli ei ollut vielä onneksi ehtinyt
vastatuuleen tunkeutua sille puolen tornia, niin että voitiin asettua
aivan tornin viereen.
-- Ei tuo kestä yksinään! sanoi pöhkönnäköinen poika arvostelevasti.
Liekit, jotka ylhäällä levisivät nopeammin kuin tornin juurella, olivat
jo ympäröimäisillään Nissisen, jonka tila alkoi näyttää toivottomalta.
Pojan huomautuksen kuullessaan oli väkijoukko sanaakaan sanomatta
riistänyt päällystakin eräältä toiselta rakennusmestarilta, joka oli
melkein yhtä lihava kuin Retunenkin, ja asettanut takit päällekkäin.
Puolentoistakymmentä tanakkaa miestä piteli lujin kourin kiinni takkien
reunoista.
Palotorni roihusi nyt mahtavana tulipatsaana, joka varmaankin näkyi
penikulmien päähän. Vielä silmänräpäys, ja Nissinen hukkuisi liekkeihin.
-- Hyppää nyt, Nissinen! huusi väkijoukko.
-- Mutta älä hyppää minun niskaani! huusi eräs tilapäisen
pelastuspurjeen pitelijöistä.
Nissinen hyppäsi. Eihän siinä muu auttanut.
Palovartia lensi alas palavasta tornista sääret väärässä ja kädet
harallaan. Takinliepeet liehuivat ilmassa, ja sekunnin kuluttua hän
mätkähti rakennusmestarien päällystakeille, jotka onneksi kestivät
tämän äkillisen ja ankaran koetuksen.
-- Eläköön! huusi väkijoukko.
-- Mahasta ihan vihlasi pudotessa! sanoi lentomatkan tehnyt Nissinen.
Palotorni leimusi nyt yhtenä roviona. Näytelmä oli kaamean suurenmoinen.
Palokuntalaiset lopettivat työnsä, koska mitään ei ollut
pelastettavissa eikä mitään varjeltavaa ollut läheisyydessä.
-- Nythän se vasta on oikea palotorni! sanoi seppä Viinanen, ihaillen
liekkien komeutta.
Mutta viskaali, joka oli ollut klubilla palomestarin kanssa, ryhtyi
pitämään alustavaa poliisikuulustelua tulen irtipääsyn syistä.
-- Sinä, senkin tuhjake, et tietysti tiedä mitään? hän kysyi
halveksivasti Nissiseltä.
-- Ka en, sanoi Nissinen. -- Painosti illalla niin, että taisin vähän
torkahtaa.
-- Mikä hornan palovartia sinä olet, joka nukut vartiopaikassasi!
kiljaisi palomestari. -- Virasta sinut pitää erottaa!
-- Ka, eipä tuota ole enää virkapaikkaakaan, murisi uninen Nissinen,
tuijottaen palavaa torniaan.
Silloin tunkeutui väkijoukon läpi viskaalin luo ukko Wahl sinisine
viittoineen ja leveälierisine hattuineen, pyöreine silmälaseineen
ja valkoisine partoineen. Vinkuvalla äänellä ilmoitti ukonkääppänä
kauppias Jaakkolan hiipineen myöhään illalla ladon ovelle, sytyttäneen
tulitikun ja heittäneen sen latoon, poistuen sitten nopeasti.
Tämä ilmianto synnytti suuren hämmästyksen. Viskaali kysyi:
-- Kuinka maisteri sattui sen näkemään?
-- Mine nein sen roiston hiiviskeleven pitkin katuja siihen aikaan,
jolloin rehelliset ihmiset ovat menneet nukkumaan, vinkui ukko, ja
leksin henen peresseen.
Kun ei tutkimuksessa käynyt ilmi mitään muuta, kuin mitä maisteri
Wahl oli ilmoittanut, julisti viskaali, että poliisitutkintoa
jatketaan poliisikamarissa seuraavana aamuna kello kymmenen, ja eräs
tulipalopaikalla oleva poliisikonstaapeli sai tehtäväkseen kutsua
kauppias Jaakkolan poliisikuulusteluun.