Oli sunnuntai. Aamupäivä.
Kirjailija Tuulonen oli laittautunut sunnuntaikuntoon ja lähti
laivarantaan, josta höyrypursi Sirkka veisi hänet Kurosen huvilalle.
Laivalle saapuivat myöskin neiti Leijanen ja Kalle Kannas.
Neiti Leijanen tuli purren perään ja oli pian vilkkaassa keskustelussa
hra Tuulosen kanssa, mutta alakuloisen näköinen Kalle Kannas meni,
tervehdittyään kirjailijaa niukalla lakinkohotuksella, keulaan ja pysyi
siellä koko matkan.
Kurosen huvila oli kauniilla paikalla, mutta siitä oli vasta
rakennuksen toinen pää kunnossa.
Pihamaa ja puutarha olivat sitävastoin täydessä järjestyksessä,
sillä kauppias Kuronen oli ostanut vanhan, hyvinhoidetun huvilan,
rakennuttaen siihen vain uuden asuinrakennuksen.
Huvilalla saivat vieraat ensimmäiseksi sen tiedon, että kauppias
Kuronen vaimoineen ja tyttärineen oli lähtenyt puolen peninkulman
päässä olevaan kauppias Salinin huvilaan, jonne kauppias Salin itse oli
moottorivenheellään käynyt heitä hakemassa. Mutta he olivat antaneet
palvelusväen toimeksi saattaa perille vilpittömän toivomuksen, että
vieraat olisivat tästä huolimatta ihan niinkuin kotonaan.
-- Kiitoksia paljon! ajatteli hra Tuulonen harmistuneena.
Eikä suinkaan suotta.
Hän oli varustautunut tänä päivänä aloittamaan ensimmäisten
piirityshautojen kaivamisen sen linnoituksen ympärille, johon hänen
tuleva puolisonsa oli varustautunut. Häntä oli laivassa salaa
harmittanut, että neiti Leijanenkin oli "tuppautunut" mukaan, sillä
viimemainitun läsnäolo vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa,
mutta nyt hän tunsi harminsa keskellä kiitollisuutta neiti Leijasta
kohtaan, jonka läsnäolo pelasti hänet kuolettavan ikävästä päivästä.
-- Tämähän on aivan kuin minun järjestelmällistä karttamistani!
soimasi Kauno Tuulonen ajatuksissaan herrasväki Kurosta. -- Ensin
saan olla yksin koko viikon kaupungissa, tuo keikaileva tytönletukka
ja sivistymättömät talonhuijarit ainoana seuranani, ja sunnuntaiksi
puikkivat vieraisille!
Hra Tuulonen ryhtyi nyt korvaamaan edes vähäiseksi osaksi vahinkoaan
pitämällä innokkaasti seuraa neiti Leijaselle.
Kalle Kannaksesta ei heillä ollut mitään haittaa, sillä tämä surullisen
haahmon ritari hävisi kohta valokuvauskoneineen ja murheellisine
mielialoineen kiertelemään metsää ja kallioita sillä niemellä, jolla
huvila oli.
Neiti Leijanen oli sunnuntaipuvussaan ja tukka huolellisesti
käherrettynä vielä viehättävämpi kuin arkipäivinä. Hän puhui paljon
ja nauraa kikatti iloisesti jokaiselle sanalle, minkä kirjailija
suustaan päästi. Hra Tuulonen jäi itsekin välistä ihmettelemään, mitä
merkillisen lystillistä ja sukkelaa hän olikaan mahtanut lausua,
riehahtelevan toverinsa purskahtaessa niin hillittömään nauruun.
Päivällistä syötiin kolmisin. Neiti Leijanen ja hra Tuulonen
ylläpitivät vilkasta, henkevää keskustelua luonnon kauneudesta,
maalaiselämän eduista ja varjopuolista, suurkaupunkielämän ihanuudesta
ja pikkukaupunkielämän naurettavasta mitättömyydestä. Kalle Kannas
oli aivan vaiti tai naurahti kohteliaasti, mutta hieman vaisusti,
kun kirjailija lausui jonkin väittämän, joka silminnähtävästi oli
sukkeluudeksi tarkoitettu.
-- Herra Kannas on viime aikoina ollut niin hirveän hiljainen, sanoi
neiti Leijanen, joka alusta alkaen oli ollut selvillä siitä, että
työtoverinsa surumielisyys oli mustasukkaisuutta hänen takiaan ja joka
mielessään suuresti nautti toisen sydämentuskista.
-- Varmaankin se johtuu huonosta ruuansulatuksesta, kuten kauppias
Kuronen arveli. Minä suosittelisin herra Kannakselle kasvisruokia tai
pientä paastoa, neuvoi kirjailija suopean leikillisesti.
Kauppa-apulainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja avasi jo suunsa
antaakseen pisteliään vastauksen, mutta malttoi sitten mielensä ja
vastasi rauhallisesti:
-- Olen nukkunut viime aikoina hiukan huonosti ja olen siitä syystä
ehkä vähän väsynyt.
-- On omituista, mikä teille pikkukaupunkilaisille oikeastaan voisi
unettomuutta aiheuttaa? Sehän on sellainen kulttuuritauti, josta
luulisi ainakin teidän, herra Kannas, säilyneen! sanoi kirjailija
Tuulonen, hieman sääliväisen hymyn väreillessä hänen pyöreillä,
itsetietoisilla kasvoillaan.
-- Niin, todellakin! huudahti neiti Leijanen, helähtäen iloiseen
nauruun.
-- Jollei tuo ole jokseenkin peittelemätön letkaus minun
koulunkäymättömyydestäni, ajatteli Kalle Kannas, niin sitten ei mikään.
-- Mutta olkoon.
Eikä hän sitten puhunut enää sanaakaan päivällispöydässä.
Päivällisen jälkeen täytyi kirjailijan välttämättömästi nukahtaa. Hän
oli tottunut pitämään perusteelliset ruokalevot, eikä häntä haluttanut
uhrata tätä suurta nautintoa neiti Leijasen takia. Hän siis pyysi
anteeksi neitoselta, että hänen täytyi mennä hetkiseksi lepäämään,
ilmoittaen päätään kivistävän.
Neiti Leijanen lausui valittelunsa kirjailijan pahoinvoinnin johdosta
ja tarjoutui parantamaan hänen päänsä käsilaukussaan olevilla
pulvereilla, joita hän itse samanlaisissa tapauksissa käytti, mutta
hra Tuulonen kieltäytyi niitä nauttimasta, ilmoittaen pulverien olevan
vahingollisia hänen sydämelleen.
Koska neiti Leijanen luonnollisesti kaikkein viimeiseksi olisi tahtonut
vahingoittaa hra Tuulosen sydäntä, tyytyi hän kohtaloonsa. Kirjailija
laskeutui levolle tuuhean koivun juurelle ja nukkui toista tuntia,
jonka ajan neiti Leijanen käytti osaksi peilin edessä istumiseen,
osaksi runollisiin haaveisiin.
* * * * *
Oli jo iltapäivä.
Ilma tuntui vähän viileämmältä. Tuuli, joka myöskin oli ollut
päivällislevolla, heräsi ja lehahti lentämään. Aurinko oli kiertänyt
metsäisen vuoren taa, mutta ilmestyi nyt sen toiselta puolen näkyviin,
lähempänä taivaanrantaa kuin vuoren taakse purjehtiessaan.
Hra Tuulonen heräsi, ojenteli puutuneita jäseniään, haukotteli ja
katsoi kelloaan. Kuluisi vielä pari tuntia, ennenkuin "Sirkka" saapuisi
laituriin, viedäkseen sunnuntaivieraat takaisin kaupunkiin.
Koska kirjailija tunsi suuresti virkistyneensä, lähti hän etsimään
neiti Leijasta. Tämä ei ollutkaan vaikeasti löydettävissä, sillä hän
istui rakennuksen toisella puolen olevassa amerikkalaisessa keinussa,
hyräillen hentomielisiä säveliä.
-- Onko herra Tuulosen pää nyt terveempi? kysyi neitonen osaaottavasti.
Kirjailija ilmoitti käänteen parempaan päin tapahtuneen, mikä tieto
suuresti ilahdutti toista.
-- Ehkä lähtisimme kävelemään tuonne rannalle päin? ehdotti kirjailija.
Jos hän olisi pyytänyt neiti Leijasta kanssaan maailman ääriin, olisi
tämä suostunut silmää räpäyttämättä. Vielä vähemmän voi hänellä siis
olla mitään väittämistä esitettyä vaatimatonta retkeilysuunnitelmaa
vastaan.
Aluksi he kävelivät rantaan päin vievää tietä pitkin, mutta poikkesivat
sitten eräälle niitylle, jolla kasvoi kauniita kukkia. Neiti Leijanen
keräsi pienen, sievän kukkakimpun ja pisti sen hra Tuulosen rintaan,
napinläpeen. Napinläpi sattui olemaan juuri kirjailijan sydämen
kohdalla, mutta sehän oli räätälin syy eikä neiti Leijasen.
Käveltiin äänettöminä halki niityn ja noustiin aidan yli. Aidan takana
oli kantoinen aho, jonka toisella reunalla kasvoi lehtimetsää, ja
lehtimetsän takana, järven rannalla, oli rosoinen, pensaita ja pieniä
mäntyjä kasvava kallio.
-- Neiti Leijanen on niin totinen, huomautti kirjailija äkkiä.
Puhuteltu loi katseensa maahan. Emme ole aivan varmat siitä, mutta
pidämme kuitenkin sangen todennäköisenä, että neitosen rinnasta samalla
kohosi pieni, aivan pieni huokaus.
-- Onko neiti Leijasella ikävä? jatkoi kirjailija tutkimustaan.
-- Oh... on... tai ei... en tiedä itsekään... sopersi neiti Leijanen
hiljaa.
Kirjailija huiski kepillään poikki päivänkakkaroita, joita sillä
kohdalla kasvoi erittäin runsaasti, ja ajatteli, että mitähän tässä
oikein olisi tehtävä.
Koivikossa niukahdutti neiti Leijanen pienen jalkansa. Ei tosin
ensinkään vaarallisesti, mutta kuitenkin sen verran, että hän alkoi
kävellä yhä vaivalloisemmin ja vihdoin, heidän päästyään tuon
äskenmainitun kallion juurelle, vaipui istumaan rantakivelle ja
valitti, ettei hän voinut kävellä kauemmaksi.
-- Oi voi, miten koskee! valitti neito.
-- Jos minä hieroisin teidän nilkkaanne, esitti kirjailija.
-- Voi voi, ei teidän pidä vaivata itseänne minun tähteni!
Nuori mies vakuutti, ja aivan totuudenmukaisesti, ettei se ole hänelle
mikään vaiva, vaan päinvastoin ilo. Tältä kannalta katsottuna esiintyi
asia tietysti koko lailla uudessa valossa, mutta oli kuitenkin vielä
eräs seikka, johon neitosen mielestä oli ehkä kiinnitettävä huomiota
ennen asian lopullista ratkaisua:
-- Mutta jospa se ei ole sopivaa? kuiskasi hän.
Tämä oli hra Tuulosen mielestä kovin lapsellinen pelonaihe, sillä,
kuten hän huomautti, tässä ei ollut ketään syrjäisiä näkemässä, joten
kenenkään sopivaisuudentunteet eivät voineet tulla loukatuiksi.
-- Mutta... olettehan te kuitenkin herra... ja mies...
Tietysti. Hra Tuulonen oli jos kukaan herra ja mies, sanalla sanoen
herrasmies. Mutta herrasmiehenä hän tietysti tiesi varsin hyvin, mikä
on sopivaa, mikä ei.
-- _Meidän_ kesken, huomautti hän, eivät tietysti tarvitse mitkään
joutavanpäiväiset muodollisuudet tulla kysymykseen.
Neiti Leijaseen sanat "meidän kesken" vaikuttivat kuin hieno, hyväilevä
sähkövirta, joka värähdytti hänen notkeata vartaloaan hiusneuloista
kengän korkoihin saakka. Hän ei enää väittänyt vastaan, vaan riisui
matalan, soljella kiinnitettävän kengän vasemmasta jalastaan, ja
hra Tuulonen alkoi hieroa hänen nilkkaansa. Alussa neitonen hieman
kiljahteli, mutta tottui sitten.
-- Alkaa jo tuntua vähän paremmalta, sanoi hän hetken kuluttua.
Tuuli kahisi kalliolla pensaissa, männynkäppyröissä ja risukoissa,
heidän edessään olevalla aukealla järvenpinnalla loiskuivat, läikkyivät
ja lipattivat tuhannet pienet laineet, ja aurinko heitti heleän
valaistuksen edempänä olevan saaren rannalla punertavina paistaviin
satavuotisten honkien kylkiin.
-- Paljon kiitoksia, kyllä se jo on hyvä! sanoi neito.
-- Ei, sallikaa minun vielä!... huudahti nuori mies.
Neito salli hänen jatkaa.
Hetken kuluttua sanoi kirjailija:
-- Miksi te olette nyt iltapäivällä ollut niin surullinen?
-- Ei se ole mitään... ettekä te voisi kuitenkaan auttaa minua, vastasi
tyttö hiljaa.
-- Mutta jospa sittenkin voisin! huudahti nuori mies. -- Tekisin vaikka
mitä, saadakseni teidät jälleen iloiseksi.
-- Mitäpä te välitätte siitä, mitä tällainen tyttöparka ajattelee ja
kärsii! sanoi neiti Leijanen katkera sävy äänessään. -- Te voimakas ja
ylpeä suuren maailman mies...!
Mutta nyt olivat viime aikoina jonkin verran turtuneina olleet
runoilijavaistot heränneet nuoren miehen sydämessä melkein
samankaltaisella voimalla kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran
näki neiti Leijasen.
-- Mitäkö välitän?! huudahti hän. -- Antaisin vuoden elämästäni,
saadakseni teidät hymyilemään! Uhraisin kaikki, mitä minulla on,
voidakseni auttaa teitä! Uhmaisin vaikka koko maailmaa, jos vain
tietäisin sillä... Tässä kohden runoilija äkkiä vaikeni, sillä tyttö
ikäänkuin raukeni hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa vasten,
niin että napinlävessä oleva kukkakimppu rutistui, ja kuiskasi:
-- Oi Kauno, minäkin olen rakastanut sinua ensi hetkestä saakka!
Sitten hän suuteli hra Tuulosta.
Ellei viimemainitulla muutenkin olisi ollut pystytukka, olisi se aivan
varmaan noussut pystyyn tällä hetkellä. Ajatukset tanssivat villiä
hypikepyörikettä hänen aivoissaan ja veri jyskytti ohimoissa, tuntuen
kuin hurjassa tahdissa toistavan hänen korvissaan ilkkuvaa: "Nyt sinä
olet kiikissä... kiikissä kiikissä kiikissä kiiiiii -- iiiiii -- iiii
-- iikissä..."
Nuori mies istui aivan tyrmistyneenä, tyttö vielä puoleksi kivellä,
puoleksi hänen sylissään. Tytön jalka oli yhä edelleen hänen kädessään.
Vihdoin tyttö irroitti hiljaa jalkansa ja otti näin vapaaksitulleen
käden omaansa.
* * * * *
Kalle Kannas oli päivällisen jälkeen kierrellyt niityillä ja metsissä,
hävittänyt erään variksenpesän ja ottanut sieltä täältä valokuvia.
Hän oli täten vähitellen saapunut metsänreunassa olevalle kalliolle,
istahtanut muutaman suuren katajapensaan juurelle varjoon ja antanut
katseensa harhailla ulapalla.
Kuinka kauan hän näin oli istunut, valokuvauskone polviensa välissä,
sitä ei hän olisi osannut sanoa, kun alhaalta rannalta kuului ääniä ja
hän huomasi neiti Leijasen ja hra Tuulosen saapuvan.
Ensin oli Kalle Kannas aikonut nousta ja poistua toisten huomaamatta,
mutta nähtyään neiti Leijasen jalkaansa valitellen istuutuvan kivelle,
ei hän katsonut paikanvaihdosta tarpeelliseksi, siirtyihän vain hieman
lähemmäksi katajapensasta, etteivät toiset huomaisi häntä.
Täten hän joutui edelläkerrotun kohtauksen todistajaksi alusta loppuun,
ainoastaan parinkymmenen metrin päässä.
Mitä neiti Leijanen hra Tuuloselle kuiskasi, sitä ei hän kyllä kuullut,
mutta sen paremmin hän näki, mitä sitten seurasi.
Ensin hän katui sitä, että oli jäänyt paikoilleen, sillä hänestä
tuntui ilkeältä, että hän, vaikkapa tahtomattaankin, oli joutunut
tuollaisen kahdenkeskisen kohtauksen syrjästäkatsojaksi. Mutta samassa
silmänräpäyksessä välähti hänen mielessään ajatus, joka melkein huumasi
hänet. Hän käänsi vähän konettaan ja painoi nappia. Kuului hiljainen
näpsähdys, joka kokonaan hukkui tuulen huminaan, ja alempana oleva pari
oli tullut valokuvatuksi juuri tärkeimmällä hetkellä.
Hetken kuluttua nousivat alhaalla olevat seisomaan. Kalle Kannas näki
heidän lähtevän kävelemään eteenpäin pitkin rantahietikkoa. Neiti
Leijanen, joka ei enää ensinkään ontunut, nojautui kiinteästi herra
Tuuloseen. Minuutin kuluttua he olivat kadonneet näkyvistä.
Oli hyvä, ettei kukaan ollut tällä hetkellä jossain toisessa
piilopaikassa valokuvaamassa Kalle Kannasta itseään, sillä kuva
olisi näyttänyt tämän järkevän ja tyyniluontoisen kauppa-apulaisen
esittämässä yksinään rantakalliolla jonkinlaista hurjaa, riemuitsevaa
sotatanssia, jollaista varmaankin julmat ihmissyöjät esittävät
padan ympärillä, odottaessaan vihollisensa kypsymistä, se kuitenkin
erona, ettei tanssivalla ihmissyöjällä todennäköisesti ole kädessään
valokuvauskonetta.
Puolen tunnin kuluttua meni Kalle Kannas, poikkeamatta enää huvilalle,
laiturille "Sirkkaa" odottamaan. Hän istui laiturin reunalla,
silitellen silloin tällöin hellästi pientä, siroa konettaan, jupisten
ja naurahdellen itsekseen kuin hölmö.
Kului vielä neljännestunti, ennenkuin "Sirkan" huuto kuului
Palvionniemen takaa.
Laivan laskiessa rantaan saapuivat laiturille myöskin neiti Leijanen ja
hra Tuulonen. Tyttö oikein säteili onnesta, mutta kirjailija, vaikka
hymyilikin aina häntä puhutellessaan, näytti hajamieliseltä, ikäänkuin
hän olisi vaivannut päätään jollain vaikealla laskuopillisella
esimerkillä.
Pari meni laivan peräosaan, mutta Kalle Kannas asettui pannun viereen
katselemaan, miten hikinen ja rasvainen koneenkäyttäjä, jonka nenä oli
aivan noessa, puuhasi koneensa ääressä.
Kaupungin rannassa kysyi onnellinen Julia-neiti Kalle Kannakselta,
jotain sanoakseen ennenkuin erottiin:
-- No onko herra Kannas nyt saanut paljon hauskoja kuvia uudella
koneellaan?
-- En tiedä, vastasi Kalle. -- Olen vielä tottumaton käsittelemään
tätä. Mutta toivottavasti edes yksi kuvista on onnistunut...
Aavistamatta tässä viattomassa vastauksessa piilevää hirveää
salaisuutta kirjailija lähti saattamaan neiti Leijasta kotiin, mutta
Kalle Kannas kiiruhti juoksujalkaa asuntoonsa kehittämään ottamiaan
levyjä.