Herra Tuulonen heräsi aamulla kello kahdeksan tienoissa kadulta
ikkunansa alta kuuluvaan rummun pärrytykseen, joka ensin hiukan
säikähdytti häntä.
Hän hypähti vuoteestaan ja avasi ikkunan, pistäen päänsä ulos.
Kadulla ei näkynyt muuta kuin vanha, ontuva ukko, joka suurta,
paikattua rumpua pärryttäen marssi eteenpäin hyvin sotaisen näköisenä.
Kadunkulmaan päästyään ukko pysähtyi, päästi soittokoneestaan ankaran
loppupärrytyksen ja luki sitten kovalla äänellä seuraavan julistuksen:
"_Kuulutus!_ Huomenaamulla muutetaan kaupungin karja Sipilän niityltä
Jussinpuron laitumelle. -- _Rahatoimikamari_".
Tiedonantonsa ensimmäisen ja viimeisen sanan lausui ukko erityisellä
ponnella, pisti sitten julistuksen taskuunsa ja lähti mahtavasti
rummuttaen ontumaan seuraavaan kadunkulmaan. Hra Tuulonen oli täten
tutustunut kaupunkimme julkiseen "rummuttajaan" Kyllös-Pekkaan.
Kirjailija pukeutui ja lähti ulos, otettuaan käteensä pari kirjaa Yrjö
Kurosen kirjastosta.
Aamu oli kaunis. Pihapuissa livertelivät linnut, vanhan haavan lehdet
kahisivat tuulessa ja nurmikko tuoksui raikkaasti.
Nuori mies asettui mukavaan asentoon riippumattoon ja alkoi lukea.
Neljännestuntiin ei pihalla näkynyt ketään.
Sitten juosta sipsutteli pihan poikki puodista päin neiti Leijanen.
Hän ei näyttänyt huomanneenkaan hra Tuulosta.
Neiti Leijasen tultua aivan lähelle putosi hänen kädestään lankakerä,
vierien juuri riippumaton alle.
Hra Tuulonen kiiruhti heti hyppäämään alas riippumatosta, mutta
koska matto oli hieman liian korkealla, niin ei se onnistunut ensi
yrityksellä.
Neiti Leijanen huudahti hiljaa huomatessaan hra Tuulosen rimpuilemisen
riippumatossa ja sanoi:
-- Ai, anteeksi... älkää vaivatko itseänne... mutta samassa onnistui
hra Tuulosen pudottautua alas riippumatosta. Vähällä oli, ettei hän
pudonnut neiti Leijasen niskaan, viimemainittu kun juuri silloin
kyykistäytyi ottamaan lankakerää puun juurelta.
Kirjailija esitti itsensä, ja neiti Leijanen vakuutti syvästi
punehtuen, että hänestä oli tavattoman hauskaa tutustua. Aivan samaa
vakuutti omasta puolestaan mitä lämpimimmin myöskin hra Tuulonen.
Nuorten välille olisi varmaankin sukeutunut pitempikin keskustelu,
ellei neiti Leijanen samassa olisi kuiskannut: "kauppias tulee" ja
rientänyt nopein, kevein askelin tiehensä.
Kauppias Kuronen ei kuitenkaan ollut huomannut mitään. Hän oli tulossa
kaupungilta ja oli ilmeisesti tavallista paremmalla tuulella.
Kirjailija asettui jälleen riippumattoon ja alkoi lukea. Vähitellen
hänen katseensa kuitenkin siirtyi kirjan lehdiltä puitten latvoihin,
joiden välitse näkyi sinistä taivasta ja pilvenhattaroita.
-- Mukava tyttö! ajatteli hän, neiti Leijasta tarkoittaen. -- Ehkäpä
hänen kanssaan voi pitää hieman hauskaa...
Hra Tuulonen vaipui haaveilemaan. Mutta äkkiä hän muisti, mitä
varten oli tähän kaupunkiin saapunut, karisti kaikki neiti Leijaseen
suuntautuneet rusohohteiset haaveet ajatuksistaan ja rankaisi
huikentelevaista mieltään alkamalla uudelleen ahkerasti lukea
"Monte-Criston kreiviä".
* * * * *
Aamiaispöydässä tutustui hra Tuulonen neiti Anni Kuroseen.
Kirjailija oli kuvitellut neiti Kurosta omenaksi, joka mahdollisesti
saattoi kasvaa korkeanlaisella oksalla, mutta havaitsi nyt suureksi
pelästyksekseen, että tässä olikin nähtävästi kysymys taatelista, joka
oli huikean palmun latvassa.
Neiti Kuronen oli hyvin miellyttävä, hyvin sivistynyt ja hyvin
kohtelias, mutta hänellä oli merkillinen eikä suinkaan rohkaiseva tapa
katsella hra Tuulosen pyöreitä, nykeröllä nenällä ja vetisenharmailla
pässinsilmillä kaunistettuja kasvoja kuin kaukoputken läpi, nimittäin
kääntäen kaukoputken ohuemman pään hra Tuuloseen päin, jolloin, kuten
tunnettua, katseltava esine siirtyy kuin taivaanrantaan.
Neiti Kuronen jutteli siitä huolimatta vilkkaasti ja älykkäästi,
melkeinpä liiankin älykkäästi kirjailijamme mielestä. Hänellä oli suuri
varasto omia kokemuksia ulkomailta, sillä hän oli matkustellut paljon,
ja hän osasi kertoa havainnoistaan huvittavalla tavalla, mutta kun
hra Tuulonen ei ollut koskaan käynyt Maarianhaminaa edempänä, käänsi
hän pian keskustelun kotoisiin asioihin. Siitä oli se seuraus, että
neiti Kuronen alkoi tehdä hänen tulevaa suurta romaaniaan koskevia
kysymyksiä. Kirjailija noudatti kuitenkin salaperäistä vaiteliaisuutta
tuohon teokseen nähden, ja siihen hänellä kyllä olikin hieman syytä.
-- Toivottavasti saatte täällä ollessanne paljon työtä tehdyksi, sanoi
neiti. -- Koetamme puolestamme antaa teidän olla niin rauhassa kuin
suinkin.
Hra Tuulonen kiiruhti vakuuttamaan, ettei se ollut ensinkään
tarpeellista. Olisi päinvastoin virkistävää seurustella niin paljon
kuin mahdollista miellyttävien ja sivistyneiden ihmisten kanssa. Se
lisäisi työhalua, avartaisi näköaloja ja antaisi uusia vaikutteita.
-- Meidän seurassamme ette varmaankaan kovin paljon avartaisi
näköalojanne, hymyili neiti Kuronen vaatimattomasti. -- Mutta olemmekin
järjestäneet asiat niin, että voitte työskennellä aivan häiriytymättä.
Me olemme kaiket viikot mailla, huvilassa, ja kaupunkiasuntomme on
vapaasti käytettävissänne. Voitte isännöidä aivan mielenne mukaan.
Isä on kyllä täällä kello kuuteen asti illalla, mutta hän on omissa
hommissaan ja enimmäkseen myymälän puolella. Olisimme mielellämme
antaneet herra Tuuloselle yhden huoneen huvilastamme, mutta rakennus on
vielä osaksi keskeneräinen...
Kirjailija tunsi ikäänkuin maan luisuvan jalkainsa alta. Kylmä hiki
kihosi hänen otsalleen hänen ajatellessaan tulevia pitkiä, yksinäisiä
viikkoja.
-- Niin, sanoi rouva Kuronen. -- Kun Yrjökin lähti koko kesäksi
Englantiin, niin emme pitäneet kiirettä huvilan kuntoon laittamisella.
Mutta toivottavasti tulee kirjailija sunnuntaisin meitä silloin tällöin
tervehtimään. Neiti Leijanen ja Kalle Kannas, kauppa-apulaisemme, ovat
usein sunnuntaisin siellä, kun ilma on kaunis.
Hra Tuulonen kiitti lämpimästi ja vaipui surumielisiin ajatuksiin.
-- Se on ollut näinä päivinä merkillisen masentuneen näköinen, sanoi
kauppias Kuronen, puuttuen keskusteluun ensi kerran koko aterian aikana.
-- Kuka? kysyi rouva Kuronen.
-- No, sepä Kalle Kannas. Ihan kuin olisi voinsa myönyt ja rahansa
hukannut. Ei se ole ensinkään hänen, tapaistaan...
-- Onneton rakkaus! sanoi neiti Kuronen.
-- Hm, murahti isäukko. -- Tai huono ruuansulatus. Mutta tottapahan
siitä toipuu, kun on aikansa päätään riiputtanut.
Aamiaisen jälkeen lähtivät rouva ja neiti Kuronen huvilalle. Hra
Tuulonen käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessaan ja mietti
asemaansa.
Hän ei ollut vielä ehtinyt päästä mihinkään päätökseen, kun
palvelustyttö parin tunnin kuluttua kävi pyytämässä häntä
aamupäiväkahville ruokasaliin.
Siellä valkeni hra Tuulosen maailmankatsomus taas melkoisesti,
sillä pöytätoverinaan oli hänellä neiti Leijanen, joka mitä
rakastettavimmalla tavalla hoiti emännän tehtäviä. Hra Tuulonen,
joka pari tuntia takaperin oli samassa pöydässä tuntenut itsensä
arveluttavan pieneksi ja köykäiseksi neiti Kurosen kriitillisen katseen
edessä, varmistui taas silmänräpäyksessä neiti Leijasen seurassa
siksi maailmanmieheksi, mikä hän epäilemättä varsinkin tällaisella
maalaispaikkakunnalla oli.
Neiti Leijanen oli puolestaan suorastaan suloinen. Hänen koko
olennostaan henki ihaileva arkuus ja arka ihailu hra Tuulosen väkevää
ja voimakasta runoilijapersoonallisuutta kohtaan, ja se kaino,
vaatimaton tapa, jolla hän ilmitoi sydämensä syvyydessä jo pitkän aikaa
piilleen salaisen toivomuksen päästä vielä joskus kauas, kauas pois
näistä ahtaista oloista ja näiden pikkumaisten ihmisten keskuudesta
kauniiseen, iloiseen, vapaaseen maailmaan, teki melkeinpä liikuttavan
vaikutuksen.
Nopeasti, oi nopeasti kiiti se puolituntinen, joka neiti Leijasella
oli käytettävänään kahvilomakseen. Hra Tuulosen innokkaista pyynnöistä
huolimatta hän ei kuitenkaan uskaltanut viipyä kauempaa, huomauttaen
että "ukko on niin hirveän tarkka tällaisissa pikkuasioissa", mutta
hän lupasi kuitenkin tulla illalla kävelemään hra Tuulosen kanssa ja
puristi lähtiessään hra Tuulosen kättä hieman alakuloisesti hymyillen
ja pienillä, pyöreillä poskillaan kaino punastus.
-- Ehkäpä nämä arkipäivät sentään menevät, kunhan järjestetään,
ajatteli hra Tuulonen.
Ja hyvinhän ne menivätkin. Hra Tuuloselta kului viikko kuin Muhametin
paratiisissa. Hän nukkui hyvin, söi hyvin ja kuherteli -- meidän täytyy
valitettavasti jo käyttää tätä sanaa -- neiti Leijasen kanssa. Tyttö
oli tosin vielä hiukan kaino ja arka, mutta arkuus näkyi vähenevän
nopeasti päivä päivältä.
-- Ei kuitenkaan tämän pitemmälle! ajatteli hra Tuulonen joka ilta,
palattuaan saattamasta neiti Leijasta hänen kotiinsa ja keskusteltuaan
tämän pirteän neitosen kanssa taiteista, runoudesta, kuutamon
vaikutuksesta ihmismieleen, kukista, tähdistä ja sielujen sympatiasta.
Meidän on kuitenkin, väärinkäsitysten välttämiseksi, annettava hra
Tuuloselle se tunnustus, ettei hän hetkeksikään unohtanut suurta
päämääräänsä. Hän oli tosin vielä hietikolla palmun juurella, ja palmu
oli korkea, mutta juuri siinä hän erosi useista muista runoilijoista,
että vaikeudet vain kannustivat ja karaisivat häntä, ja kun taateli oli
vähintäänkin 50,000 markan arvoinen -- ukko Kurosen kuoltua vieläkin
arvokkaampi -- niin kannatti hänen mielestään lähteä kiipeämään puuhun
vaikka kynsin ja hampain.
Aivan joka ilta ei hän sentään neiti Leijasta saatellut. Eräänä päivänä
hän lähti seurahuoneelle tervehtimään ystäviään rakennusmestareita.
Nämä suuresti kunnioitettavat kansalaiset ottivat hra Tuulosen
vastaan ihastuksen horinalla. Rakennusmestarien suosikki rämpytteli
taas niitä kahta kappaletta, jotka hän osasi soittaa pianolla, jonka
jälkeen ryhdyttiin laajoihin ja voimaperäisiin lauluharjoituksiin.
Rakennusmestarit olivat mielikarvaudekseen unohtaneet kaikki muut
hra Tuulosen laulut paitsi tuon jylhässä yksinkertaisuudessaan ja
vakaumuksen syvyydessä mahtavasti vaikuttavan hymnin "Eipä meittiä".
Sitä olivatkin rakennusmestarit sitten vedelleet ainakin viisisataa
kertaa. Kello yhden aikaan yöllä lähti kuoro jaloittelemaan,
ja havaittuaan, ettei minkäänlaisia järjestyksenvalvojia ollut
läheisyydessä, viritti se järisyttävällä äänen voimalla keskellä katua
laulun:
"Suutarin on suuri parta..."
Tähän vastasi hyvinharjoitettu kvartetti kadun toisesta päästä:
"Koska meill' on nyt joulu.
Juhla armas lapsien..."
Sieltä oli tulossa joukko kaupungin herroja, jotka olivat olleet
pienellä illallisella seuraklubilla ja olivat nyt kotimatkalla, hyvin
virkistyneinä niin ruumiin kuin hengenkin puolesta.
Molemmat lauluseurat tervehtivät toisiaan lauluilla. Senjälkeen
päätettiin toimeenpanna leskenjuoksu. Osanottajat järjestyivät
pareiksi. Lihava rakennusmestari Retunen joutui leskeksi, ja hänen
huudettuaan: "Viimeinen pari ulos!" lähtivät rakennusmestari Mattila ja
raatimies Johansson juoksemaan.
Rakennusmestari Retunen osoittautui suuresta vatsastaan huolimatta
kaikkien ihmeeksi melkoisen hyväksi juoksijaksi ja oli jo saamaisillaan
kiinni Johanssonin, kun viimemainittu äkkiä pyörähti erääseen
palokujaan, huutaen mennessään:
-- Juokse, Mattila, Sikilän pihan kautta minua vastaan! Kaikki
kolme hävisivät näkyvistä. Silloin ehdotti klubilaisten pisin mies,
proviisori Brändvik:
-- Juostaan me nyt niitä piiloon!
Tämä sukkela esitys hyväksyttiin riemulla, ja miesjoukko lähti
juoksemaan laivarantaan päin.
Hetken kuluttua saapuivat edelliset juoksijat takaisin. Retunen oli
kuin olikin saanut kiinni Johanssonin ja palasi nyt hänen kanssaan
käsikoukussa, Mattilan kävellessä leskenä perässä.
Kolmikon suuttumus oli vilpitön ja suuri, havaitessaan, minkä
halpamaisen jutkun toiset olivat heille tehneet. Ilmaistuaan
äänekkäästi vastalauseensa he kaatoivat erään lahon portinpatsaan ja
lähtivät kotiinsa.