IX

Tähän aikaan alkoi kaupungilla levitä uskomaton huhu.

Se oli niin outo, tavaton ja ällistyttävä, ettei kukaan osannut aluksi

sanoa sen johdosta yhtään mitään. Mutta yhä uudet ja uudet viestit

vahvistivat sitä.

Ja tämä huhu, joka päivä päivältä kasvoi, varttui ja vahvistui kuin

käenpoikanen, oli se, että Jaakkola, jonka luultujen tarumaisten

rikkauksien loiste oli häikäissyt koko kaupungin, hakkaili neiti

Svebeliusta, mutta ei Antti-neitiä eikä Matti-neitiä, vaan -- kauheata

kertoakin -- hullua Fanny-neitiä.

Melkein joka päivä nähtiin Amerikan pohatan kävelevän Pastorinniemeen

ja viipyvän siellä useita tunteja. Ja eräänä päivänä saattoi koko

kaupunki omin silmin nähdä Fanny-neidin ja Jaakkolan ajavan vaunuissa

halki kaupungin, vieläpä pysähtyvänkin parin talon kohdalla innokkaasti

keskustellen.

Tämä satumainen näky vaikutti niin voimakkaasti kaupungilla, että

luotettavalta taholta kerrottiin useiden henkilöiden menettäneen

järkensä. Emme tiedä, onko se totta, mutta se ainakin on totta, että

Jumppilan matami juuri niihin aikoihin sai halvauksen, joka lamautti

hänen suuren puhekykynsä, ja tämänkin onnettomuuden katsottiin johtuvan

mainitusta mieliäkuohuttavasta tapahtumasta.

Kerrottiin myöskin, että Antti-neiti ja Matti-neiti olivat raivoissaan.

Ihmekös tuo! Mutta tämän raivon syistä oli vallalla useita eriäviä

mielipiteitä.

Tähän aikaan jakautui kaupunki kahteen puolueeseen. Alkoi näet ilmestyä

henkilöitä, jotka julkisesti väittivät, ettei Fanny-neiti olisikaan

niin hullu kuin oli yleensä luultu. Nämä rikkiviisaat henkilöt olivat

tietävinään, että Fanny-neiti 18-vuotisena neitosena oli rakastunut

mielettömästi nuoreen ja kauniiseen ylioppilas Jacobsoniin, sittemmin

Jaakkolaan, joka niihin aikoihin matkusti Amerikkaan, ja kätkeytyi

nyt suruineen Pastorinniemeen, jonne hän eristäytyi muusta maailmasta

erakkoelämää viettämään ja jossa hänen pienet omituisuutensa hankkivat

hänelle hullun nimen ja maineen. Mutta nyt oli -- näin selittivät

mainitut rikkiviisaat -- Jaakkola pitkän poissaolonsa jälkeen

palannut takaisin naimattomana syistä, joilla ehkä saattoivat olla

kolmisenkymmentä vuotta vanhat juuret, ja ihmiset voivat nyt omin

silmin nähdä, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Enemmistö oli kuitenkin yhä edelleenkin lujasti entisessä

vakaumuksessaan, että Fanny-neiti oli kuin olikin päästään vialla. Ja

tämä enemmistö alkoi osoittaa taipumusta omaksumaan sen katsantokannan,

etteivät asiat Jaakkolankaan yliskamarissa olleet juuri paremmalla

tolalla.

Mutta missä on maisteri Wahl? Mihin ihmeeseen tämä huomattava ja

kunnioitettava vanhus on hävinnyt? Niin kyseli jokainen toiseltaan. Ja

täydellä syyllä, sillä maisteri Wahl oli joku aika takaperin kadonnut

tuntemattomalla tavalla, eikä hänestä ollut sen jälkeen kuulunut hiiren

hiiskausta.

Maisteri Wahl ei kuitenkaan ollut vielä tullut kootuksi isäinsä tykö.

Sen sai Jaakkola piakkoin elävästi tuta.

Jaakkola oli tähän saakka asunut yhä edelleenkin rehtori Peranderin

luona, mutta sanaakaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla puhuttiin, ei

talossa oltu vaihdettu. Palvelustytöt olivat kyllä kerran alkaneet

keittiössä jutella siitä, mutta olivat saaneet Anna-neidiltä sellaisen

läksytyksen, että muistivat sen vielä seuraavalla viikollakin.

Mutta eräänä iltana, illallisen jälkeen, kun rehtori Perander ja

Jaakkola istuivat pihalla tupakoiden, sanoi Jaakkola:

-- Kuules, Pessu, nyt sinä pääset loisestasi. Minä olen ostanut talon.

-- Mitä? Milloin? huudahti rehtori hämmästyneenä.

-- Tänään iltapäivällä. Ostin Silvénin talon kauppatorin laidasta.

Muutan siihen huomenna. Perustan rautakaupan.

Sen talon, jonka tuleva rautakauppias Jaakkola oli ostanut kaupungin

parhaalta liikepaikalta, oli omistanut varakas, lapseton leskimies,

koroillaan elävä entinen apteekkari Otto Silvén. Hän oli sisustanut sen

aistikkaasti ja mukavasti, ja talo oli aivan uusi ja ensiluokkaisesti

rakennettu.

Jaakkola oli käynyt ukko Saksmanin kanssa tarkastamassa taloa, ja ukko

Saksman oli sanonut, ettei hänen tietääkseen paremmin rakennettua taloa

ollut toista koko maassa. Se oli ukko Saksmanin lausumaksi erittäin

huomattava tunnustus, ja Jaakkola oli, neuvoteltuaan Saksmanin kanssa

siitä, mitä talosta kannattaisi maksaa, mennyt ukko Silvénin puheille

ja kysynyt ovelta:

-- Myöttekö talonne?

-- Myön! oli ukko vastannut silmää räpäyttämättä.

-- Irtaimistoineen?

-- Myöskin irtaimistoineen, oli ukko vastannut pyytämättä vieläkään

vierasta istumaan.

-- Mikä on hinta irtaimistoineen? oli Jaakkola sitten kysynyt.

Ukko oli istunut silmät ummessa pari minuuttia, sitten hän oli

vastannut:

-- Kaksisataakymmenentuhatta.

-- Ja luovutus tapahtuu heti?

-- Heti! oli ukko vastannut.

-- Kauppa on tehty! sanoi Jaakkola.

-- Talo on teidän! sanoi ukko Silvén.

Hän oli ojentanut laihan, kurttuisen kätensä Jaakkolalle ja Jaakkola

oli sanonut:

-- Maksun saatte huomenna.

-- Hyvä on! sanoi ukko Silvén.

Sitten oli ukko lähtenyt kävelemään poikki lattian. Ovella hän oli

kääntynyt ja kysynyt:

-- Saanko ottaa hatun päähäni?

Silloin oli Jaakkolalta päässyt nauru.

-- Saatte ottaa hatun, vieläpä kaikkikin vaatetavaranne ynnä muut

semmoiset. Mutta jääkää nyt tänne vielä ensi yöksi. Huomenna laadimme

kauppakirjan ja suoritamme muut muodollisuudet.

Jaakkolan äkillinen ja odottamaton talonosto antoi kaupungin

kahvitädeille uutta vettä myllyihin. Oltiin, eikä suotta, sitä mieltä,

että oli jouduttu suurten tapahtumain kynnykselle.

Eikä mikään ollutkaan tervetulleempaa. Kovin oli hiljaista ja

jokapäiväistä ollut elämä viime aikoina kaupungissa. Miten suuri

ainesten puute oli ollut, käy selville siitä, että kevättalvella oli

Sikasen akan kanasta puhuttu toista viikkoa.

Sikasen akalla oli näet ollut kaksi kanaa. Toinen niistä, se

harmaantäplikäs, oli sairastunut. Kaksi päivää oli Sikasen akka

tuuditellut sairasta sylissään ja tarjonnut sille kaikenlaisia

herkkupaloja, mutta mikään ei ollut kelvannut. Sitten oli kana

kolmantena päivänä kuollut. Sikasen akka oli itkenyt, mennyt vainaja

sylissä halkoliiteriin ja hakannut kanalta pään poikki. Senjälkeen

oli hän mennyt torille ja myynyt kanan kojukauppias Pylkkäselle,

jonka erikoisalana oli varustaa kaupunkilaisten päivällispöydät

lintupaistilla. Vasta parin viikon kuluttua oli huhu Sikasen akan

kanankaupasta levinnyt kaupungille Lauri Saksmanin suosiollisella

myötävaikutuksella, mutta silloin ei enää voitu saada selkoa siitä,

kenen keittiöön tuo harmaantäplikäs oli joutunut.

Tällaisesta seikasta, kuten sanottu, oli kaupungissa kevättalvella

riittänyt puheenaihetta enemmän kuin viikon ajaksi. Olivatpa jotkut

alkaneet vaatia Sikasen akan saattamista oikeuden eteen, vaikka tuo

ankara ehdotus tosin sai raueta, kun ei kanavainajan viimeisistä

vaiheista oltu saatu varmaa selkoa. Lauri Saksman vain joutui kaikkien

oikeinajattelevien perheenäitien vihoihin, sillä he olivat vakuutetut

siitä, että hän pelkästä ilkeydestä oli säilyttänyt Sikasen akan

mieltäkääntävän salaisuuden omana tietonaan siihen saakka, kunnes

arvasi kanan tulleen syödyksi.

Nyt sitävastoin ei olisi joudettu kiinnittämään mitään huomiota siihen,

vaikka olisi saatu kuulla Sikasen akan kissan käyneen läpi samat

vaiheet kuin hänen harmaantäplikäs kanansa.

Eikä yksin kahvikesteissä, vaan myöskin rakennusmestaripiireissä

seurahuoneella, vieläpä seuraklubillakin, jossa ainoastaan varsinaiset

herrat saivat janonsa sammuttaa ja nyppiä toisiaan korttipelissä,

olivat päivän tapahtumat vilkkaan keskustelun aiheena.

-- Kuules, veli, sanoi pormestari Andersson tullinhoitaja Spöörille,

mikähän mies se Jaakkola oikein on?

-- Mistä hiidestä minä tiedän, enhän edes tuntenut häntä ennen hänen

historiantakaista Amerikkaan lähtöäänkään. Mutta eiköhän hän liene

tavallinen ihminen, kuten me muutkin, otaksui Spöör.

-- Kuuluu perustavan tänne rautakaupan, tiesi raatimies Johansson.

-- No sitä täällä kyllä tarvittaisiinkin, sanoi pormestari. --

Kunnollista nimittäin. Ja varmaankin pystyy hän sen kunnolliseksi

saamaan, kun on kerran pystynyt Amerikassa itselleen omaisuudenkin

kokoamaan.

-- Kuinkahan suuri omaisuus sillä mahtanee olla? kysyi raatimies. --

Akat puhuvat monista miljoonista.

-- Puoli miljoonaa, vähän päälle, puuttui pankinjohtaja Skarp

viereisestä pöydästä puheeseen. -- Pyydän muuten huomauttaa, etteivät

hänen rahansa tietysti meidän pankissa ole.

-- Taisi maksaa vähän liikaa talostaan, sanoi tullinhoitaja.

-- Tahtoi näyttää, että "näin me amerikkalaiset", murahti pormestari.

-- Tjaa, se on vähän vaikea sanoa, lausui pankinjohtaja. -- Hänellä

kuuluu olleen apunaan ukko Saksman, ja kyllä se vanha Holofernes osaa

pitää huolen siitä, ettei kovin paljoa liikaa makseta. Ja ottakaa

huomioon, hyvät herrat, että hän sai pienimpiä yksityiskohtiaan,

viimeistä naulaa myöten täydessä kunnossa olevan talon ja asunnon.

Hänen ei tarvinnut hukata yhtään minuuttia sen sisustamiseen. Ei muuta

kuin ala olla ja elää.

-- Ja mennä naimisiin Pastorinniemen Genovevan kanssa! lisäsi raatimies.

-- No se on vissi se! vakuutti pormestari. -- Joka päivä näen

ikkunastani hänen kävellä keputtelevan Pastorinniemeen niin että keppi

viuhkaa. Mutta, hyvät herrat, missä on ukko Wahl?

-- Niin, mihin hiiteen on ukko hävinnyt juuri nyt, kun koko kaupunki

kaipaa häntä? huudahti raatimieskin.

Samana iltana oli Jaakkola lähtenyt kävelemään kaupungin ulkopuolelle.

Hänellä oli aamupäivällä ollut pitkä keskustelu Fanny-neidin

kanssa Pastorinniemessä. Sen jälkeen oli hän työskennellyt koko

päivän ahkerasti uudessa talossaan, kirjoittanut kirjeitä, tehnyt

kustannusarvioita ja lähettänyt sähkösanomia. Välillä hän oli käynyt

antamassa määräyksiä puusepille ja maalareille, jotka olivat työssä

rakennuksen siinä päässä, johon myymälä oli tuleva. Se oli alunpitäen

liikehuoneistoksi rakennettu, mutta oli ollut käyttämättä apteekkari

Silvénin hallitessa taloa. Siinä oli nyt vain suoritettava eräitä

muutostöitä.

Ensi sanoista olivat puusepät ja muut työntekijät tajunneet Jaakkolan

mieheksi, joka osasi panna työn käyntiin, tiesi mitä on tehtävä

ja miten se on tehtävä. Hän ikäänkuin sähkötti ympäristönsä heti

kun hän työhön ryhtyi. Rehtori Perander, joka oli pistäytynyt

päivällä ohikulkiessaan katsomaan ystävänsä puuhia, ei ollut tuntea

Jaakkolaa samaksi mieheksi, joka niin tyynesti ja levollisesti nautti

joutilaisuudesta ja "katsasteli", kuten hän sanoi.

-- Tässä on nyt taas eri meininki! sanoi Jaakkola jostakin katonrajasta

rehtorin sisäänastuessa. -- Ensi kuussa pitää liikkeen olla pystyssä ja

hyvässä vauhdissa.

-- Niin, ellet sitä ennen ole pudonnut noilta tikapuiltasi ja taittanut

niskaasi, sanoi rehtori.

-- Ei poika, älä luule! Näkisitpä, millaisilla telineillä ukkoset New

Yorkissa keikkuvat, kun pilvenpiirtäjän rautarunkoa rakennetaan!

Päivän työn tehtyään oli Jaakkola lähtenyt kävelemään ohi kirkon, halki

kirkkopuistikon ja pitkin rantaa vievää polkua kaupungin laitumille

päin.

Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja hämärä.

Hänen päästyään Jussinpuron poikki sillaksi asetettujen hirsien yli

sukelsi tien vierestä esiin olento, jota olisi voinut pitää jonain

romanttisen ryöväriheimon kunnioitettuna johtajavanhuksena -- pieni,

kuivettunut ukko, jolla oli hartioillaan haalistunut sinertävä viitta

ja tavattoman leveälierinen huopahattu syvälle päähän painettuna.

Nenällä oli pyöreät silmälasit ja leuassa vaaleanharmaa, harva parta.

Tämä merkillinen otus, joka nähtävästi oli tullut puron reunaa johtavaa

polkua Pastorinniemestä päin, pysähtyi kädet ristissä rinnalla keskelle

tietä Jaakkolan eteen ja sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä:

-- Mite te teelle vaanitte?

Jaakkola pysähtyi hämmästyneenä ja tarkasteli ukkoa.

-- Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyi hän.

-- Mine olen majister Wahl, jos tietee tahdotte, vinkui ukko. -- Nyt te

olette satimessa!

-- Ahaa, sanoi Jaakkola, jonka hartioita pidätetty iloisuus alkoi

hytkyttää. -- Vai olette te maisteri Wahl! Sanomattoman hauskaa tavata

pitkästä aikaa. Minun nimeni on Jaakkola.

-- Mine tieden sen! kirkaisi ukko. -- Ei, elkee ojentako minulle,

ketenne, en mine siihen kuitenkaan tartu.

-- Yhtä lystiä, sanoi Jaakkola, pistäen kädet päällystakkinsa

taskuihin. -- Mitäs te sitten oikein minusta haluatte?

-- Olenhan jo kysynyt teilte, ette mite te teelle vaanitte? huusi ukko

kimeällä äänellä.

-- Suuremmalla syyllä voisin minä tehdä teille saman kysymyksen, sanoi

Jaakkola, tarkastellen ryöväripäällikkö-maisteria silminnähtävästi

hyvin huvitettuna. -- Mutta jos välttämättä tahdotte tietää, niin olin

täällä vain kävelyllä, iltakävelyllä.

-- Miksi hiivitte te iltakevelylle metsesse kuin rosvo? jatkoi ankara

ukko kuulusteluaan. -- Tunnustakaa suoraan, ette te aioitte kiertee

tete tiete Pastorinniemeen! kiljaisi maisteri ja otti niin uhkaavan

askeleen eteenpäin, että Jaakkola vaistomaisesti peräytyi askeleen.

-- Hen pakenee! Hen pakenee! kirkui ukko riemuissaan.

-- Enkä pakene! väitti Jaakkola hiukan nolona. -- Mutta mitäs teillä

oikein on asiaa minulle?

-- Tunnustakaa, ette aikomuksenne oli hiipie Pastorinniemeen! huusi

ukko.

-- Minä käyn Pastorinniemessä päivällä, selitteli Jaakkola

hyväntahtoisesti. -- Päivällä ja valtatietä myöten. Olin siellä muuten

jo tänään aamupäivällä.

-- Mine tieden sen! huusi vanhus, heristäen nyrkkiään. -- Te olette

olleet sielle usein, liian usein! Luulitte voivanne tehde mite haluatte

minun poissaollessani. Mutta nytpes olettekin kiikisse!

-- Miksi en minä saisi käydä Pastorinniemessä milloin haluan? kysyi

Jaakkola.

-- Siksi, ette mine kiellen sen! huusi ukko, hypähtäen tasajalkaa

tantereesta, molemmat nyrkit pystyssä.

-- Mutta jospa en välitä kiellostanne? kysyi Jaakkola.

-- Fanny kuuluu minulle! kirkaisi ukko. -- Olen teneen puhunut henen

sisariensa kanssa, ja he ovat ilmoittaneet, ettei heille enee ole

miteen minua vastaan.

-- Vai niin, mutta mikäli olen huomannut, on Fannyllä itsellään koko

joukon teitä vastaan, sanoi toinen.

-- Te tulette katumaan, ellette heti katkaise velejenne Fannyn kanssa!

huusi ukko.

-- Vanha mies, sanoi Jaakkola vakavasti. -- Annan täyden kunnian

harmaille hiuksillenne...

-- Mite on teille minun hiusteni kanssa tekemiste! huusi ukko aivan

suunniltaan raivosta.

-- Kunnioitan ikäänne, mutta annan teille samalla sen hyväätarkoittavan

ilmoituksen, että ellette tästä hetkestä alkaen heitä rauhaan neiti

Svebeliusta, jota olette vuosikausia hävyttömästi kiusannut, niin

joudutte tekemisiin minun kanssani, ja silloin teidät peijakas perii!

Minä toimitan teidät heti hullujenhuoneeseen!

-- Mihin?! kirkaisi ukko.

-- Hullujenhuoneeseen! toisti Jaakkola järkähtämättömästi.

-- Haa, konna! huusi maisteri, kaivoi taskustaan jotain ja heitti sen

Jaakkolan silmille.

Jaakkola koppasi lennosta käteensä tuon esineen ja havaitsi sen

vanhaksi, kuluneeksi hansikkaaksi. Hän ripusti sen varovaisesti

vieressä olevan pajupensaan oksaan, mutta ukko huusi:

-- Teiden on taisteltava kanssani!

-- Mitä! huudahti Jaakkola kummissaan. -- Tahtoisitteko nyrkkeillä

kanssani?

-- Ei, kaksintaistelu pistooleilla, kymmenen askeleen peeste... piff,

paff, puff! huusi vanhus, sätkytellen käsiään ja jalkojaan, niin että

viitta liehahteli hänen hartioillaan.

Jaakkola pani kätensä ristiin ja katseli ukkoa vilpittömästi ihmetellen.

-- Kuulkaa, menkää nyt kotiin nukkumaan! sanoi hän sitten isällisesti.

-- Minä ainakin olen saanut teistä tarpeekseni ja käännyn takaisin.

-- Hen pelkee! Hen pelkee! hihkaisi ukko ihastuneena.

Jaakkola kääntyi takaisin, pitäen kuitenkin varansa, ettei ukko saisi

pukata häntä alas puroon. Sillalla hän kääntyi antamaan viimeisen

varoituksen:

-- Ja muistakaa sanani: ellette lakkaa hassutuksistanne, niin teidän

käy huonosti!

-- Pelkuri! Raukka! huusi ukko. -- Mine en velite -- heiden

uhkauksistanne!

Jaakkola lähti kävelemään takaisin kaupunkiin, ukon jäädessä

voitonriemuisena seisomaan puron toiselle puolen, hajasäärin, kädet

lanteilla ja leveälierinen hattu korvien yli painettuna.

X

Kähkösen lesken turhamaisuus aiheutti seuraavana aamuna pienen

kohtauksen Neuvoksen Arkun pihamaalla.

Kähkösen leskellä, joka asuu pihan perällä olevassa rakennuksessa

aivan Sikasen huonekunnan seinäntakana, on tytär, joka on naimisissa

Tampereella poliisikonstaapelin kanssa. Tästä tyttärensä arvoasemasta

on Kähkösen leski hyvin ylpeä ja käy joka kesä tytärtään ja vävyään

tervehtimässä.

Nytkin hän oli ollut tällaisella matkalla ja palasi juuri kotiin.

Hän oli ottanut laivarannasta ajurin, ajuri Jehkosen, ja käskenyt ajaa

kotiinsa.

Jehkonen kyyditsi hänet portille ja pysäytti siihen hevosensa, mutta

akka huusi:

-- No aja pihaan asti!

-- Enkä aja, sanoi Jehkonen. -- Eihän siellä pääse kääntymään takaisin.

-- Pääset kyllä kääntymään, kun ajat tuon hernemaan ympäri, sanoi akka.

-- Älä luulekaan, että minä sinulle mitään maksan, ellet kyyditse minua

portaitten päähän asti!

Jehkosen rokonarpinen naama nytkähteli kiukusta. Ensin hän aikoi

hypätä alas kuskipukilta, heittää akan myttyineen ja nyytteineen

kadulle ja ajaa tiehensä maksua ottamatta, mutta sitten meni tähän

kunnon hevosmieheen riivaaja, joka muutti hänen mielensä. Hän huitasi

hevostaan piiskalla ja ajoi hyvää vauhtia pihaan. Saksmanin portaitten

päässä oli maassa isonlainen kivi, ja hän ajoi ensiksikin sen yli,

niin että rattaat pahasti keikahtivat ja Kähköskä kiljaisi korvia

vihlovasti. Samassa löi Jehkonen hevostaan toisen kerran piiskalla, ja

koni lähti nelistämään täyttä kyytiä hernemaan ympäri. Kun lähestyttiin

hernemaan takana ulkohuonerakennuksen sitä ovea, joka kuului Kähköskän

huoneeseen, huusi akka:

-- Ptruu... ptruu... kuule, Jehkonen, älä aja enää... voi hyvä isä kun

ajoi ohi!

-- En saanut hevosta pysähtymään! rämähti Jehkonen, lasketellen täyttä

neliä ympäri pihaa.

Kähköskän huudot ja kiljunta kutsuivat ulos koko talon väen.

Ulkohuonerakennuksesta tuli Sikasen akka lapsineen ja muut siellä

asuvat akat ja ukot, toisella puolen ilmestyivät portailleen ukko

Saksman ja Martta, kohmeloiset käräjäkirjurit ja ompelijatar sisarineen

sekä jarrumiehen leski, pieni, puolialaston lapsi käsivarrellaan.

Jehkonen antoi hevosensa nelistää kolme kertaa ympäri pihan Kähköskän

kiljuessa ja voivotellessa ja lukuisan katsojajoukon äänekkäästi

riemuitessa.

Neljännen kerran ulkohuonerakennuksen kohdalle tullessaan ajoi hävytön

Jehkonen niin läheltä hernemaata, että rattaiden oikeanpuoleiset pyörät

putosivat hernemaan ojaan ja Kähköskä lensi rattailta myttyineen suin

päin hernemaahan, vieläpä juuri omaan penkkiinsä.

-- Hööööö! hurrasi ihastunut katsojajoukko, ja Sikasen lapset hyppivät

rajattomassa riemussaan korkealle ilmaan.

Ennenkuin Kähköskä oli ehtinyt päästä jaloilleen hernemaasta, oli

Jehkonen nostanut rattaat ojasta ja ajanut tiehensä. Siinä hän teki

varsin viisaasti, sillä julmistunut Kähköskä olisi ylös päästyään

raapinut hänen kasvonsa verille kuin vihastunut kollikissa.

Kun Kähköskä ilmestyi näkyviin hernepenkistä, esitti ukko Saksman, joka

polvet koukussa ja vatsaansa pidellen oli nauranut läkähtymäisillään

tälle ilmaiselle, erinomaisesti esitetylle näytökselle, eläköönhuudon

Kähköskälle:

-- Eläköön!

-- ... köööön! yhtyi kiitollinen katsomo keuhkojensa pohjasta

suosionosoitukseen.

Kun ei Kähköskä nähnyt Jehkosta missään, huusi hän, pudistellen multaa

hameistaan, mytyistään ja käsistään:

-- Osasipas hävitä näkymättömiin, pahanhengen rupinaama! Onko tämä

mikä ajuri, tämä, joka lennähtää ihmistä kuin rietas! Hävytön heittiö,

ptfui! Ei olisi ensin viitsinyt pihaan ajaa ja sitten teki tämän!

Mutta olipa vieraitamiehiä, oli, oli, oli vieraitamiehiä, oli, oli,

oli näkijöitä tarpeeksi asti, kaikki olivat läsnä hyvät naapurit ja

kylänmiehet ja Saksmannin pitkäparta ja Sikasen akka pentuineen, ja

kyllä nyt on lysti ja kyllä nyt nauretaan ja rähätetään "hähä hähä

hähä" ja kyllä nyt on kielet pitkällä ja vesi tippuu suupielistä ja

niin ollaan kuin korpit ja silmätkin noukittaisiin turvattoman lesken

päästä... rähähähä hähähähä! matki suuttunut akka toisten naurua ja

kömpi ovelleen, tehden kuitenkin koko katsomolle omistetun ruman

tempun, ennenkuin hävisi ovesta sisään.

Katsojat palasivat, hyvin tyytyväisinä näkemiinsä ja kuulemiinsa,

takaisin kukin kotilietensä ääreen. Ukko Saksman vain jäi istumaan

portailleen ja jarrumiehen leski lapsi käsivarrellaan seisomaan omalle

portaalleen.

-- No siinä nyt näki herra Saksmankin, miten ylpeys riivaa tuommostakin

vanhaa akkaa! aloitti jarrumiehen leski sujuvasti. -- Kerjuulla

elää tämä Kähköskäkin toisen puolen vuotta ja toisen puolen juoksee

vaivaishoidon herrojen luona mankumassa, -- niin -- ja issikalla

häntä vain pitää kyyditä kuin parasta ruustinnaa! Se on taas ollut

siellä tyttärensä luona, -- niin -- ja kun tytär on poliisin rouvana,

niin siitä on sitten Kähköskän nokka pystyssä eikä jaksa nyyttejään

laivarannasta tänne asti kantaa! He-he-he, ihan näet naurattaa kun

ajattelee, miten komeasti se tahtoi ajaa pihaan ja näyttää, että

näin sitä meillä tullaan poliisin rouvan kestistä Tampereelta --

ja komeasti tultiinkin, niin että kuono oli lopuksi multapenkissä,

he-he-he! Minä ihan annan tuolle Jehkoselle vehnäskahvit, kun se

ensi kerran tästä sivu ajaa. Ei kannattaisi ylpeillä, ei kannattaisi

ylpeillä Kähköskänkään -- niin -- viime kuussa sai meiltäkin kupillisen

kahvinpapuja lainaksi, eikä ole vieläkään ollut millä takaisin maksaa,

vaikka kannattaa laivoissa ja junissa matkustaa ja issikalla ajella

ympäri hernemaata! Mutta kun synti ja rietas saa ihmisen sydämessä

vallan, niin on se sokea, "pöyhistellen ihmiskurja on niin nurja, ettei

huoli kestäkään"... tietäähän sen, kun on poliisi vävynä! Olisi jo aika

Kähköskälläkin ajatella tilaansa, niinkuin veisataan, että "mistäs siis

sä olet tullut vaivainen näin ylpeeksi, sull' ei mitään aluss' ollut,

lopuks' kaikki katoopi, kuink' ei sua inhota komeutes korea, tiedäthän:

se häviääpi, matoin ruuaks' viimein jääpi" -- niin --

Jarrumiehen leski veti henkeä, huokasi, niisti nenäänsä ja pyyhki

silmiään esiliinalla. Sitten hän jatkoi:

-- Kummallinen on maailma tähän aikaan, ihmeellisen kummallinen --

niin -- mitähän tiennee? Ei se ainakaan hyvää tiedä, tietäneekö sitten

pahaa, niin -- Ei ole tainnut herra Saksman kuullakaan vielä sitä

viimeisintä asiaa, kun näet tulee kaksintaistelu sen maisteri Wahlin ja

sen entisen Jaakobsonnin pojan välillä, sen miljuneerin...?

-- En minä ole vielä sitä kuullut, ilmoitti ukko Saksman ihmeissään ja

totuuden mukaisesti.

-- Niin, semmoinen on asia, että se Wahlin maisteri on eilen antanut

manuun sille miljuneerille siitä Pastorinniemen ryökkinästä -- niin

--. Eikös se ole hullua, kun kaksi hullua rupeaa kaksintaisteluun

kolmannesta hullusta... he-he-he? Vaikka eihän tämä olisi mikään naurun

asia, tämä kaksintaistelu... Kamalaa on, kun kaksi ristittyä ihmistä

ja herraa alkaa ampua toisiaan ihan välipuheen perästä ja kuuluuhan

ne olevan vieraatkin miehet semmoisessa tilaisuudessa -- niin -- ja

lääkäri ja pappi. Niin kertoivat akat tuolla torilla, että semmoinen

on laki kaksintaistelussa, että kuka ensiksi kuolee, niin lääkäri sen

todistaa kuolleeksi ja sitten pappi siunaa haudan siihen paikkaan --

niin -- mutta eikö se olekaan sanottu herroille ja muille ylhäisille,

että ei sinun pidä tappaman?

-- Mistäs te oikein olette sellaisia uutisia kuullut? kysyi ukko

Saksman epäileväisesti.

-- Voi, voi, herra Saksman, koko kaupunkihan siitä puhuu... Wahlin

maisteri on itse kertonut, että hän on antanut sille miljuneerille

manuun kaksintaisteluun ja ampuu sen seulaksi. Nyt kuuluu Wahlin

maisteri harjoittelevan ampumaan omissa huoneissaan, ja kadulle kuuluu

kuuluvan sellainen räiske, etteivät ihmiset uskalla ohi kulkea... ja

semmoinen paksu ruudinsavu kuuluu pöllyävän ikkunoista -- niin --

kamalaa on ajatella sitä Wahlin maisteria, kun on semmoinen vanha

tarhapöllö ja vielä tuollaisia asioita puuhaa... akat sanoivat sen

miljuneerin tehneen jo testamenttinsa -- niin -- voi hyvä isä kun

vellipata on unohtunut tulelle, joko lie pohjaanpalanut!

Jarrumiehen leski katosi äkkiä sisään. Lauri Saksman tuli samassa

portista ja sanoi:

-- No nyt sitä, isä, tulee lysti, kun ukko Wahl on ilmestynyt

kaupunkiin!

-- Sitähän se tuo jarrumiehen leski tuossa juuri toimitti. Tiesipä

vielä kaksintaistelunkin olevan tulossa.

-- Kyllä siinä perää on. Kuulin torilla akkojen siitä kaakattavan

ja pistäydyin kysymässä Jaakkolalta itseltään. Jaakkola oli vähän

harmissaan siitä, että asia oli jo joutunut kaupunkilaisten hampaisiin,

ja kertoi, että Wahl oli eilen illalla ollut syödä hänet ja haastanut

oikein kaksintaisteluunkin... mutta kyllä se ukko on vielä päivissä,

jos se saa Jaakkolan suuttumaan.

Lauri istui isänsä viereen portaalle, nyppi viiksiään ja jatkoi:

-- Kävin säikyttelemässä metsänvartija Tolosen, joka oli ruvennut

hätyyttelemään Matti Luontoa, ja Tolonen oli aluksi hyvin koppavata

poikaa, mutta kun minä aloin puhua niistä kaatuneista puista, jotka hän

keväällä möi omin lupinsa Räsäselle, niin lankesi siltä luonto! Ihan

oli nenänpääkin valkoisena. Ja Matti saa nyt asua rauhassa puussaan.

Kävin sitten Mattia katsomassa. Oli rakentanut jonkinlaisen lavan

ainakin kahden sylen korkeuteen muutamaan isoon petäjään ja lavalle

havumajan. Siellä hän nyt sitten paastoaa. Elää kuin kotka pesässään.

Sikasen akka kulki hernemaan poikki portille päin tyhjä pärevasu

selässään.

-- Minnekäs Sikasen emäntä oikein vasun kanssa lähti? kysyi Saksman.

-- Läksin tuolta Nissisen työmaalta lastuja kahvipuikseni pyytämään,

sanoi akka, pysähtyen keskustelemaan. -- Ei viitsi kotonakaan olla,

kun tuo Kähköskä haukkuu ja säkentää seinän takana, niin ettei sitä

jaksa koko päivää kuunnella. Mutta eiköhän herkeä säkentämästä kun

kahvinhajua nokkaansa saapi! Vaan taitaa saada tänä päivänä minun

kahviani odottaa... on se niin hävittömästi siellä minunkin kunniaani

loukannut. Se on _niin_ hävitön ihminen, että sitä ei uskoisi! On se

välistä makeata ja matlakkaa, niin että luulisi, ettei ihmisellä voi

tuon parempaa ystävää olla, mutta annas taas toisen kerran! Se on

olevinaan vielä semmoinen unennäkijäkin. Kuulkaas, herra Saksmanni,

minkälaisia unia se näkee! Yhtenä päivänä viime kesänä oli tuolta

jarrumiehen lesken porstuasta kadonnut varsiluuta, ja tietäähän sen,

minkälainen kotkotus tässä pihassa silloin oli! Jarrumiehen leski

haukkui rosvoiksi koko talon väen, jokaisen erikseen -- teistäkin

sanoi, ettei sitä tiedä, vaikka olisivat nuo Saksmannit ottaneet,

kun aina tässä pihalla kuikuilevat, eivätkä taida omat luudat hääviä

olla... ajatelkaas, herra Saksmanni! -- ja sitten oli mennyt Kähköskä

hänen luokseen kertomaan nähneensä semmoisen unen, että se kadonnut

varsiluuta oli muka minun porstuassani! _Minun_ porstuassani! Ja eikös

vain akka, nimittäin tuo jarrumiehen leski, tule minun porstuaani

ja ala siellä hamuilla ja koluta. Minä olin juuri puuronkeitossa --

oli lauantaipäivä siinä puoli kolmen korvissa, taisi olla jo kohta

kolmekin -- ja kuulen kolinaa porstuasta ja ajattelen, että koiratkohan

siellä koluavat vai olisiko se Tiihosen sianporsas taas lähtenyt

juoksentelemaan ja tullut meidän porstuaan. Aukaisen oven ja ajattelen

että ajan pois, olipa tuo sitten koira tai porsas. Siinä on sinulla

sitten koira tai porsas! Jarrumiehen leski on juuri ulos menossa,

meidän luuta kädessä. Minä kysyn, että mitä hän meidän porstuasta

hakee, ja tämä alkaa soimata minua, että olen muka pihalta ottanut

hänen varsiluutansa. Kyllähän minä annoin hänelle senkin varsiluudan!

Tulihan siitä oikein käsirysy, ja kun pihalle päästään ja katsotaan,

niin minun luutanihan se tietysti oli. Ei ole meillä milloinkaan

vierasta tavaraa tarvittu eikä haluttu. Rehellisinä on koetettu olla ja

vaeltaa, vaikka on paljon murhetta ollut ja vastoinkäymistä, jaa jaa,

sillä rehellisyys se maan perii, ja puuro kerkisi siinä kahakassa palaa

pohjaan. Mutta Kähköskä ihmettelee siinä samassa jarrumiehen lesken

hävittömyyttä, että sillä tavalla ihmisiä epäilee ja syyttää, vaikka

itse oli koko sopan keittänyt. -- Terveenäkö se on tämä herra Saksmanni

ollut?

-- Terveenähän sitä on oltu, kiitos kysymästä.

-- On tainnut olla Martta-ryökkinäkin terveenä?

-- Mikäpäs häntä olisi vaivannut, nuorta ihmistä.

-- Niin, kyllähän nuorten kelpaa -- hyvä isä, kun menee tässä päivä

tarinoidessa, ja minulla on niin kiire niitä lastuja hakemaan. No

hyvästi nyt sitten!