Vaskiseppä Grönberg oli tällä välin ehtinyt saada aikaan kaikenlaista.
Ajuri Jehkoselta lainaamillaan viikatteilla oli hän vaimoineen
niittänyt heinäpeltonsa, olipa jo korjannut heinät latoonkin. Sitten
hän oli lupauksensa mukaan niittänyt myöskin Jehkosen perunapellon
pientareet.
Välillä oli hän ennättänyt hoitaa liikkeensäkin asioita. Maikin ikävä
velvollisuus oli ollut ilmoittaa, että heidän sällinsä Jeremias Kuitu
oli mestarinsa ruvettua heinäntekoon ratkennut juomaan ja juonut kolme
päivää yhteen kyytiin.
Ukko Grönberg oli ollut hakemassa kotoaan uutta kovasinta katkenneen
sijaan ja kuullut tällöin mainitun uutisen apulaisensa valitettavasta
hairahduksesta, jonka tytär kyllä koetti esittää kiivaalle isälleen
niin varovaisin sanoin kuin mahdollista, mutta joka kuitenkin oli
vaikuttanut tähän vilkasveriseen ja toimintatarmoiseen vanhukseen
jokseenkin samalla tavalla kuin ruutitynnyriin pistetty tulikekäle.
Ukko oli istahtanut tuolille hikeä pyyhkimään, mutta hypähti heti
pystyyn, kuin olisi raketti alkanut räiskiä hänen allaan, ja huusi:
-- Onko se lurjus nyt pajassa?
-- Älkää nyt, isäkulta, nostako siitä melua, ennenkuin heinänteko on
lopussa! pyysi tyttö hartaasti, vastaamatta suoraan kysymykseen. -- Jos
sattuisi vielä tulemaan joku kiireellinen tilaus sillä aikaa...
-- Pidä sinä vain huoli _omista_ asioistasi, kyllä minä _omani_ hoidan!
kivahti Grönberg, ollen hirveän kiihtymyksen vallassa. -- Mitä apua ja
hyötyä sinä luulet minulla olevan apulaisesta, joka juo ja relluttelee
heti kun isännän silmä välttää. Kadulle minä semmoiset miehet heitän!
Ja ukko Grönberg, joka ei koskaan siekaillut päätöksiensä
toimeenpanossa, painoi hatun lujasti päähänsä ja hyökkäsi pihan poikki
pajansa ovelle.
-- Jeremias! huusi hän, ääni vihasta täristen.
-- No nyt tulee vihuri! ajatteli kohmeloinen Jeremias, hyvin käsittäen,
mistä oli kysymys. Ääneen hän vastasi:
-- Täällä on!
-- Ulos sieltä, heti! karjaisi Grönberg.
Jeremias kolisteli joitakin vaskenromuja eikä tuntunut pitävän
erikoisempaa kiirettä.
-- Pitääkö sinua tulla auttamaan, vai?! huusi hänen pelättävä isäntänsä.
Jeremias ilmestyi vähitellen hitaasti pajan ovelle, nenä noessa ja
silmät veristävinä.
-- Kävele suoraan yhtä kyytiä kadulle portista, äläkä koskaan pistä
päätäsi minun ovieni sisäpuolelle! julisti Grönberg.
-- Mistä syystä? kysyi Jeremias viattoman ja hämmästyneen näköisenä.
-- Syystäkö? huusi ukko Grönberg aivan tyrmistyneenä moisesta
julkeudesta. -- Vai kysyt sinä vielä syytä, senkin juopporatti!
-- Neljäntoista päivän irtisanominen! väitti Jeremias uhkamielisesti.
-- Jaa, että irtisanominen! kiljaisi ukko. -- Sen sinä, peijakas
vieköön, saat pikemmin kuin luuletkaan!
Ja ennenkuin ällistynyt kisälli oli kerinnyt koota ajatuksensa, oli
Grönberg karannut hänen niskaansa kuin kanahaukka sorsan kimppuun
ja potkinut hänet portille asti. Siinä keräsi ukko kaikki voimansa
juhlalliseen lähtöpotkuun, ja kisälliparka lensi sen voimasta keskelle
katua. Hattu putosi portille, sen potkaisi ukko omistajansa perässä.
Jeremias otti hattunsa maasta, pudisteli siitä pölyn pois ja painoi sen
jälleen päähänsä. Sitten hän kääntyi katsomaan ympärilleen, olisiko
lähistölle sattunut näkijöitä, voidakseen vaatia entistä isäntäänsä
edesvastuuseen pahoinpitelystä ja väkivallasta, mutta huomasi
ikäväkseen, ettei ketään todistajia ollut saapuvilla.
-- Tämä tulee teille vielä kalliiksi! huusi Jeremias, heristäen
nyrkkiään Grönbergille.
Ukko seisoi portilla hajasäärin, yhä edelleen uhkaavana ja tarmokkaana.
Jeremias lähti hitaasti kävelemään pitkin katua.
-- Se asia on nyt selvitetty, sanoi Grönberg tyttärelleen.
-- Kunhan ei vain tulisi vielä joitakin jälkiselvityksiä, ajatteli
tytär, mutta ei kuitenkaan viitsinyt sitä ääneen lausua.
Jälkijupakkaa tämä selkkaus aiheuttikin, vieläpä aika lailla.
Jeremias Kuitu oli valittanut ammattiyhdistykselleen laittomasta työstä
erottamisesta. Yhdistys valitsi kaksi edustajaa keskustelemaan ukko
Grönbergin kanssa asiasta, ja lähettiläiden tehtäväksi oli annettu
koettaa taivuttaa ukko Grönbergiä sovintoon.
Tuntien ukon vääjäämättömät ja jyrkät periaatteet sosialistisiin
rientoihin nähden osoitti lähetystö hyvää harkintaa jäädessään kadulle
ja keskustellessaan vaskisepän kanssa avonaisen ikkunan kautta.
Liikkeen omistaja ei kuitenkaan tuntunut olevan puolestaan taipuvainen
minkäänmoisiin myönnytyksiin ja kehoitti lähetystöä astumaan sisään,
jos se kaipaisi tukevampia todistuksia ukon lujasta päätöksestä,
minkä kutsun rauhanneuvottelijat sentään kohteliaasti, mutta varmasti
hylkäsivät.
Kun ei tämä yritys johtanut toivottuun tulokseen, oli ammattiyhdistys
katsonut velvollisuudekseen julistaa Grönbergin liikkeen lakkotilaan.
Tämän sodanjulistuksen olivat äskeiset rauhanneuvottelijat
käyneet antamassa vastapuolelle, tälläkin kertaa ikkunan läpi.
(Ohimennen mainittakoon, että myöskin Grönberg lähetti puolestaan
ammattiyhdistykselle terveisensä saman lähetystön mukana, mutta olivat
nämä terveiset sitä laatua, ettei niitä edes lievennettyinäkään voida
painosta julaista.)
Näin olivat Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välit käyneet varsin
kireiksi. Mutta sitten sattui tapaus, joka kärjisti ne huippuunsa.
Lopetettuaan heinänteon tunsi Grönberg tarvetta puhdistaa nahkansa
kiusallisesta, kutittavasta heinänpölystä ja päätti lähteä Maijalan
saunaan kylpemään.
Hän otti kainaloonsa puhtaan paidan ja pyyhinliinan ja käveli Maijalan
saunaan, joka on kaupungin kaatopaikan reunassa Kellonsoittajankadun
päässä. Käsityöläisenä, vaikkakin mestarina, hän meni viidenkolmatta
pennin puolelle -- oikeastaanhan se onkin kolmenkymmenen pennin puoli,
kun kylpyvihta maksaa viisi penniä.
Riisuuduttuaan yhteisessä pukeutumishuoneessa ja nähtyään seinällä
kahden miehen vaatteet hän kysyi kylvettäjä-ämmältä, keitä
saunassaolijat olivat.
-- Riku Nikki ja Topi Pösönen, vastasi ämmä.
Grönbergin silmissä välähti. Ämmä ei kuitenkaan tätä välähdystä
huomannut, eikä olisi luultavasti käsittänyt sen syytä, vaikka olisi
huomannutkin.
Lukija kuitenkin epäilemättä käsittää sen, kuultuaan, että Topi Pösönen
oli ammattiyhdistyksen puheenjohtaja ja Riku Nikki saman yhdistyksen
pöytäkirjuri -- juuri sen yhdistyksen, jonka kanssa ukko Grönberg oli
sotakannalla.
-- Minä olen tehnyt kovasti heinää! sanoi Grönberg painavasti.
-- Vai niin! sanoi kylvettäjä-ämmä. -- Sittenhän se kylpy maistuu.
-- Luulisi maistuvan! sanoi Grönberg. -- Koko pinta on täynnä
heinänrupaa. Mutta minä otan _kovan_ löylyn, lisäsi hän ääntään
koroittaen. -- Saako teidän saunasta tänä iltana _oikein kovan_ löylyn?
-- No eiköhän saane, arveli ämmä. -- Ei ole vielä tänään ollut kuin
kahdet kylpijät. Tulenko minä löylyä heittämään?
-- Ei tarvitse, sanoi Grönberg kiireesti. -- Kyllä minä heitän itsekin
lauteille mennessäni.
-- Mestari katsoo sitten, ettei seiso luukun kohdalla, kun heittää,
neuvoi ämmä. -- Se puhaltaa löylyn ulos niin tuimasti, että nahka
palaa, jos kohdalle sattuu.
-- Koetan katsoa, lupasi Grönberg ja astui saunaan.
Sauna oli melkein pimeä. Lauteilta kuului kylpevien puhkumista, silloin
tällöin joku vihdan läiskäys ja puheen porinaa.
-- Tarvitaanko lisää löylyä? huusi ukko Grönberg. Täällä on tulossa
uusia kylpijöitä.
-- Mahtuuhan tänne lisää kylpijöitä ja lisää löylyäkin, sanoi Riku
Nikki, joka ei pimeässä erottanut, kuka tulija oli.
-- No minä lyön sitten löylyä vankanlaisesti, sanoi Grönberg.
Uunin vieressä oli avara vesisaavi ja sen vieressä kaksi suurta kippoa,
joissa kylpijät tavallisesti pesivät päänsä. Grönberg täytti molemmat
kipot ääriään myöten vesisaavista, avasi uunin luukun, huomaten
samalla, että uuni oikein päältäkin kihisi kuumuuttaan, ja paiskasi
nopeasti veden molemmista kipoista uunin kiukaalle.
Kiuas parahti ja paukahti. Töintuskin ennätti ukko Grönberg kyykistyä
lattiaan, kun höyry hirmuisena pilvenä ampuutui uunista kuin savu
laukaistun kanuunan kidasta.
Vaikutus oli voimakas.
Kamalasti karjahtaen syöksyivät molemmat lauteilla olleet miehet alas,
putosivat portailta päistikkaa lattialle ja kiiruhtivat kiroten ja
voivotellen ulos koko saunasta. Grönbergiä, joka oli vetäytynyt syrjään
ja kärsi kuumuudesta, vaikka olikin kyykistynyt permannolle, eivät he
ehtineet edes huomaamaankaan.
Seuraavana aamuna mittasi kauppa-apulainen Kalle Kannas kaikessa
rauhassa kauraryynejä postinkantaja Sipilän emännälle, kun puotiin
astui maalari Tolvanen ostamaan lehtitupakkaa ja kertoi hämmästyttäviä
uutisia.
Hän ei tiennyt enempää eikä vähempää kuin että ukko Grönberg, jonka
katkera ja leppymätön sosialistiviha oli tunnettu koko kaupungissa,
oli tehnyt puoleksi onnistuneen murhayrityksen kahta metallityöläisten
ammattiyhdistyksen huomattavinta luottamusmiestä Topi Pösöstä ja Riku
Nikkiä vastaan. Oli päivänselvää, että kysymyksessä oli kostomurha,
sillä eihän kaupungissa ollut viime vuorokausien aikana paljon muusta
puhuttukaan kuin Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välillä puhjenneesta
ilmisodasta.
Tapauksen kaameutta oli omansa suuresti lisäämän se petomaisen julma
kuolemantapa, jonka ukko Grönberg oli uhreilleen valmistanut: elävältä
polttaminen kuumassa vesihöyryssä. Pahoin palaneina olivat Topi ja
Riku töintuskin päässeet pakenemaan julmurin kynsistä. Heidän huikeat
hätähuutonsa olivat kutsuneeet paikalle paljon väkeä, poliisikin oli
kutsuttu, palohaavoja tarkastettu ja poliisitutkinto pidetty. Ukko
Grönberg kieltää kuitenkin jyrkästi kaikki ja puolustautuu sillä, että
hän, kuten jo edeltäpäin oli kylvettäjä-ämmälle ilmoittanut, oli kovan
löylyn tarpeessa ja sitäpaitsi saanut Topilta ja Rikulta itseltään
nimenomaisen luvan lyödä vahvasti löylyä. Eikähän hän ollut muuta
tehnytkään.
Tästä puolustuksesta huolimatta olivat poltetut maalari Tolvasen
tietämän mukaan päättäneet nostaa jutun Grönbergiä vastaan
kaksoismurhayrityksestä.
Sipilän emäntään, joka oli Grönbergin emännän äitipuolen
serkku, vaikutti tämä uutinen niin järkyttävästi, että hän sai
sydämentykytyksen ja kiiruhti Grönbergin asuntoon hankkimaan lähempiä
tietoja murhenäytelmästä.
Kalle Kannas puolestaan ei oikein tiennyt mitä uskoa. Pitkin päivää
sai hän uusilta puodissakävijöiltä lisätietoja, jotka vahvistivat
todeksi edellisten kertojien tiedot ja värittivät tapahtumaa uusilla
vivahduksilla, ja hän tunsi sitäpaitsi mainiosti ukko Grönbergin
kiukkuisen ja tulisen luonteen, jonka ilmauksiin hänellä omastakin
puolestaan oli syytä tuntea pelonsekaista mielenkiintoa, varsinkin
tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta varsinaista murhayritystä ei hän
sentään voinut uskoa toivomansa appiukon tahtoneen tehdä.
Illalla, kun puoti oli suljettu, päätti Kalle Kannas lähteä
kuulostelemaan, millä kannalla asiat olivat Grönbergin asunnossa.
Kävellen kadun toista puolta teki hän sen huomion, että Maikki näytti
olevan yksin kotona, istuen tavallisella paikallaan avonaisen ikkunan
ääressä ja ommellen jotain.
Kalle siirtyi toiselle katukäytävälle ja lähestyi ikkunaa. Tyttö
huomasi hänet ja sanoi:
-- Tule sisään.
-- Oletko yksin kotona? tiedusteli ylkämies varovaisuuden vuoksi.
-- Isä lähti kalaan ja äiti on vieraisilla.
Kalle uskalsi nyt pistää päänsä siihen jalopeuran luolaan, joka oli
hänen mielitiettynsä kotina.
Heti sisälle tultuaan hän huomasi, että jotain erikoista oli
tapahtunut. Maikki oli itkeneen, kalpean ja hyvin juhlallisen näköinen.
Kalle luuli tämän johtuvan eilisillan saunakohtauksesta ja alkoi
kysellä, mutta tyttö, vaikka myönsikin tapauksen kiusalliseksi, sanoi,
ettei se sentään kai niin kovin vaarallinen ollut. Topi Pösönen ja
Riku Nikki olivat käyneet lääkärissä, mutta vaikka he olivat omien
vakuutustensa mukaan miltei kuoliaiksi kärventyneet, ei lääkäri
ollut voinut huolellisimmallakaan tutkimisella löytää heistä mitään
palohaavoja eikä ollut määrännyt heille lääkkeitä. Poliisitutkinnon
toimittanut ylikonstaapeli oli näin ollen ollut sitä mieltä, että juttu
murhayrityksestä, jos Topi ja Riku sellaisen todellakin nostavat,
raukeaa toteennäyttämättömänä. Ukko näytti kuitenkin olevan asian
johdosta hiukan hermostunut, mutta se tekisi hänelle varmaankin vain
hyvää ja opettaisi häntä hillitsemään vastaisuudessa paremmin sisunsa.
Kalle tunsi itsensä heti rauhallisemmaksi ja yritti lähestyä
morsiantaan, mutta silloin sanoi tyttö:
-- Meidän välillämme on nyt kaikki lopussa!
-- Häh? kysyi Kalle Kannas, voimatta uskoa korviaan.
-- Kaikki saa nyt olla lopussa meidän välillämme, uudisti tyttö
jäykästi, soinnuttomalla äänellä.
-- Mutta mistä syystä? änkytti Kalle, tuntien hiuksienpa nousevan
pystyyn.
-- Sinä voit mennä nyt matkaasi! tarkisti tyttö tiedonantoaan. -- Ja
toivon, ettet enää koskaan astu silmäini eteen.
Vaikka olikin aivan huumautunut tästä äkillisestä iskusta, oli
Kalle Kannaksella kuitenkin vielä parahiksi sen verran sielun- ja
ruumiinvoimia jäljellä, että jaksoi pyytää lisäselityksiä.
Tyttö sanoi silloin ihmettelevänsä hänen julkeuttaan. Ihmettelevänsä
sitä, että Kalle Kannas, joka on maailman suurin petturi ja maailman
sydämettömin ihminen, kehtaa seisoa hänen edessään kaiken sen jälkeen,
minkä koko kaupunki tietää. Hän oli, tyttö nimittäin, jo pitkän aikaa
tuntenut sydämessään jonkinlaista epäluuloa, vaikkei tähän saakka
ollut jaksanutkaan sitä todeksi uskoa. Mutta sen jälkeen kun Jumppilan
matami oli nähnyt hänen hellästi syleilevän neiti Leijasta Kurosen
puodissa keskellä päivää ja toitottanut tiedon tästä näytelmästä ympäri
kaupunkia, ei Maikki Grönberg koskaan, _ei koskaan_ tahtoisi olla
missään, _ei missään_ tekemisissä Kalle Kannaksen kanssa!
Turhaan Kalle Kannas vakuutti viattomuuttaan ja koki selittää asiaa.
Tyttö ei edes kuunnellut häntä, vaan pyysi itkien häntä poistumaan mitä
pikimmin talosta ja menemään neiti Leijasensa luo, joka varmaankin
juuri tällä hetkellä odotti häntä ikävöiden. Näin ollen ei Kallen
auttanut muu kuin lähteä.
Hurjassa sekamelskassa pyörivät ajatukset Kallen aivoissa hänen
kävellessään ilman päämäärää pitkin hiljaisia katuja. Vasta hautausmaan
aidan luona hän tuli jälleen tajuihinsa. Ja hänen myllertävissä
aivoissaan kasvoi ja lujittui vakaumus, ettei hänellä ollut enää muuta
tehtävissä kuin hirttää itsensä.
Mutta sitä ennen hän tahtoi kuitenkin kuristaa Jumppilan matamin
kuoliaaksi.