VII

Jos luulemme, että kirjailija Kauno Tuulonen olisi jäänyt pitemmäksikin

aikaa seurahuoneelle rakennusmestarien henkevästä seurasta ja heidän

ilmaisesta kestityksestään nauttimaan, niin silloin tunnemme perin

huonosti tätä lupaavaa nuorukaista.

Hra Tuulonen osasi kyllä iloita iloitsevaisten kanssa ja koukisti

kätensä siinä, missä joku toinenkin, varsinkin silloin, kun se ei

hänelle mitään maksanut -- ja rakennusmestareillemme on totuuden

ja kohtuuden nimessä annettava tinkimättä se tunnustus, että he

aina ilmaiseksi, vieläpä mitä suurimmalla mielihyvällä syöttivät ja

varsinkin juottivat niitä hengen ylimyksiä, pääasiassa kesämatkoilla

olevia aloittelevia taidemaalareita ja kiertelevien teatteriseurueiden

jäseniä, jotka olivat suvainneet laskeutua korkeuksistaan nopeasti

kiitäväksi iltahetkiseksi tavallisten pikkukaupunkirakennusmestarien

kieltämättä kylläkin hyvinvarustettuun pöytään.

Mutta herra Tuulonen ymmärsi myöskin vallan erinomaisesti yhdistää

huvin ja hyödyn. Saapuessaan tähän pikkukaupunkiin, jota hän sivumennen

sanoen tietysti sydämensä pohjasta halveksi, oli hänellä ollut määrätty

tarkoitus ja päämäärä, jonka hän aikoi toteuttaa järkähtämättömästi

kuin Napoleon. Hän oli sattumalta joutunut nuoren, kauppakorkeakoulunsa

juuri päättäneen Yrjö Kurosen seuraan, tämän ollessa matkalla Turun

kautta Englantiin, ja Samppalinnan kauniissa ravintolassa iltaa

istuttaessa oli nuori Kuronen hyvän soiton ja vielä paremman punssin

vaikutuksesta niin lämmennyt, että oli tarjonnut kirjailijalle vapaan

asunnon koko kesäkaudeksi kotonaan hiljaisessa maaseutukaupungissa,

jossa hän saisi rauhassa päättää aloittamansa suuren romaanin.

Seuraavana aamuna hän oli kyllä, muistettuaan hieman epäselvästi

edellisen illan tapahtumat, syvästi katunut tuota lupaustaan, mutta kun

kirjailija, joka seuraavana aamuna ilmestyi hotelliin noutamaan häntä

silliaamiaiselle, kysyi, vieläkö hän pysyi lupauksessaan, ei hän ollut

kehdannut peruutua siitä, vaan oli vielä ennen lähtöään kirjoittanut

kotiinsa kirjeen, jossa hän suositteli hra Tuulosta kotiväelleen

niin hyvin kuin osasi, ja kiiruhti sitten laivaan häveten tekoaan.

Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä aamulla ei hra Tuulonen ollut

tuntunut läheskään niin miellyttävältä kuin edellisenä iltana, ja hän

aavisti, etteivät hänen vanhempansa suinkaan tulisi tuntemaan erikoista

kiitollisuutta ainoata poikaansa kohtaan siitä seurasta, jonka hän oli

heille toimittanut.

Kirjailija Tuulosella sitä vastoin ei mielestään ollut mitään syytä

katua kauppaansa. Hän oli kyllä ollut tarpeeksi terävänäköinen

huomatakseen sen mielenmuutoksen, jonka yhden yön uni oli hänen uudessa

ystävässään vaikuttanut, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.

Hän oli näet onkinut tietoonsa, että kauppias Kuronen oli sangen

varakas, ja että hänellä, paitsi poikaansa, oli vain yksi lapsi,

miellyttävä ja hyvän kasvatuksen saanut tytär. Silloin se tuuma kypsyi

kirjailija Tuulosen aivoissa.

-- Kukapa tietää! ajatteli hän, pakatessaan pientä matkalaukkuaan. --

Kukapa tietää...!

-- Kukapa tietää! ajatteli hän vihellellen Turun asemasillalla,

odottaessaan junan lähtöä. Ja sama iloinen ajatus askarteli alituiseen

hänen aivoissaan, kun hän lopuksi laivalla lähestyi matkansa päämäärää.

Rakennusmestarien seurassa ollessaan hän käytti aikansa hankkiakseen

laulujen lomassa itselleen tarpeellisimmat tiedot Kurosen perheen

tavoista ja jäsenistä, ja kuulemansa oli vain omiaan vahvistamaan häntä

päätöksessään.

Erotessaan myöhään illalla rakennusmestariensa seurasta hän oli

juonut veljenmaljat koko pöytäseuran kanssa, lukuunottamatta

valkopartaista ukko Saksmania, joka oli kohdellut häntä melkoisen

kylmästi, melkeinpä kuin ei häntä olisi pöydässä ollutkaan. Mutta

ukko oli onneksi eronnut seurasta ennen päivällistä, suureksi suruksi

rakennusmestareille ja suureksi iloksi hra Tuuloselle, jota ukon

tutkiva ja ilmeisesti epäluuloinen katse oli koko ajan vaivannut.

Rakennusmestarit sitävastoin olivat kerrassaan mieltyneet kirjailijaan

hänen hauskojen juttujensa vuoksi, jotka olivat jo kolme vuotta sitten

olleet ikivanhoja Turussa, mutta jotka täällä herättivät hämmästystä

uutuudellaan ja pirteydellään, ja ennenkaikkea hänen suuren ja

repäisevän lauluvarastonsa takia. Kun sitten illan suussa oli siirrytty

pianohuoneeseen ja hra Tuulonen oli pariinkymmeneen kertaan rämpyttänyt

pianolla ne kaksi pientä harjoituskappaletta, jotka hän osasi, oli hän

ehdottomasti aseman herra, ja yksinpä rakennusmestari Kopparikin, joka

muuten syvästi halveksi tieteitä ja taiteita, mutta varsinkin niiden

edustajia, tunnusti empimättä hänet etevimmäksi ja ensimmäiseksi tässä

seurassa.

Rakennusmestarien kaipaus oli syvä ja vilpitön, mutta sitä oli omiaan

jonkinverran lieventämään hra Tuulosen lupaus pistäytyä silloin tällöin

seurahuoneella ilahduttamassa uusia tuttaviaan. Ja verotettuaan

uusia ystäviään useilla kymmenillä markoilla pienten tilapäisten

lainojen muodossa olisi hän ollut valmis myöntämään, että noissa

rakennusmestareissakin oli joitakuita valoisia puolia, niin suuria

nautoja kuin he hänen mielestään muuten olivatkin.

Ja seuraavana päivänä muutti kirjailija puolenpäivän tienoissa kauppias

Kuroselle.

Vastaanotto olisi voinut olla hullumpikin. Ukko Kuronen,

vanhanpuoleinen, ilmeisesti koko lailla hermostunut ja kärtyinen mies,

koetti silminnähtävästi olla niin kohtelias kuin osasi, ja rouva

Kuronen, lihavahko, hieman yksinkertaisen, mutta ylipäänsä hyvänsuovan

näköinen porvariemäntä, oli pelkkää päivänpaistetta. Hän saattoi hra

Tuulosen Yrjön huoneeseen ja pyysi häntä olemaan kuin kotonaan, ja

kirjailija puolestaan vakuutti vilpittömästi tekevänsä parhaansa siinä

suhteessa.

Huone oli suuri ja valoisa, kolmi-ikkunainen kulmahuone.

Muusta, vanhanaikaisesta, mutta mukavasta huonekalustosta erosi

silmiinpistävästi suuri, uuden uutukainen kirjoituspöytä siihen

kuuluvine varustuksineen ja pronssisine, kreikkalaista kiekonheittäjää

esittävine pystykuvineen. Yksi ikkunoista oli kadullepäin, eikä siitä

avautuva näköala ollut omiaan ilahduttamaan mieltä, mutta pihalle päin

olevista ikkunoista näkyi joukko vanhoja puita sekä niiden välissä pari

riippumattoa ja niiden alla houkutteleva, siisti nurmikko.

Pöydällä oli hyvässä järjestyksessä puolen korttelin korkuinen pakka

suuria, valkeita kirjoituspaperiarkkeja, virallista paperia nro 2.

Kaikesta päättäen olivat ne siihen asetetut varta vasten kirjailijan

käytettäväksi. Hra Tuulonen hymyili, mutta tunsi samalla jostain

syystä hieman punastuvansa. Hänellä oli laukussaan suuren, tekeillä

olevan romaaninsa käsikirjoitusta kymmenkunta arkinpuolikasta, jotka

hän kerran neljä vuotta takaperin pyhän innostuksen vallassa oli

kirjoittanut, mutta joihin ei sen jälkeen ollut tullut riviäkään lisää.

Hieman epäröityään hän asetti käsikirjoituksen keskelle pöytää, sytytti

sitten savukkeen, heittäytyi mukavaan asentoon suureen keinutuoliin ja

vaipui mietteisiinsä.

Jonkin ajan kuluttua hän muisti, ettei hän ollut nähnyt tärkeintä,

nimittäin talon tytärtä, Anni-neitiä.

Hra Tuulonen nousi, vilkaisi peiliin ja astui eteiseen. Laajasta

ja aina hämärästä eteisestä johti eri huoneisiin neljä ovea, jotka

kaikki olivat auki, mutta yhdessäkään huoneessa ei näkynyt ketään.

Pantuaan merkille, että sali, jossa oli m.m. suuri palmu ja piano, teki

hienon ja arvokkaan vaikutuksen, asetti hra Tuulonen pyöreän, matalan

olkihatun päähänsä, otti kepin käteensä ja lähti ulos pihamaalle.

Sielläkin vallitsi sama hiljaisuus ja autius. Kivillä lasketun

kauppapihan asuinrakennuksen pihasta erottavien tuuheiden puiden

lomitse näki kirjailija vain vilauksen makasiinirengin jauhoisesta

selästä.

Hra Tuulonen tunsi olonsa hieman yksinäiseksi. Päätäkin tuntui

kivistävän. Hänen mielestään ei talonväen puolelta ollut ollenkaan

kohteliasta jättää vieraansa heti tällätavoin yksikseen.

Samassa ilmestyi rakennuksen siitä päästä, jossa puotihuoneisto oli,

näkösälle solakka, veikeä, valkopukuinen neitonen, päässään leveä,

kukilla runsaasti koristettu hattu, jonka alla liehahteli vallattomasti

pari irtainta, vaaleaa kiharaa. Tyttö otti pari tanssiaskelta, mutta

huomasi samassa hra Tuulosen ja loi punehtuen silmänsä alas.

Hra Tuulosen sydän, joka hänen omakätisesti allekirjoittamiensa,

useissa joululehdissä ja muissa tilapäisjulkaisuissa tuon tuostakin

runopukuisessa muodossa antamiensa vakuutusten mukaan oli niin usein

voimakkaasti sykähdellyt ilosta, taikka surusta, jonkun kerran vihasta,

mutta paljon useammin rajattomasta, palavasta ja yli-inhimillisestä,

vaikkakin todennäköisesti toivottomasta rakkaudesta, tykytti tällä

hetkellä ankarammin kuin koskaan ennen.

Niin voimakkaasti vaikutti tämä ilmestys häneen.

Tyttö loi häneen puoleksi aran, puoleksi -- ah! -- veitikkamaisen

katseen, kiiruhtaessaan hänen ohitseen. Katseen, joka kesti vain

silmänräpäyksen, mutta jonka vaikutus oli suuri.

Kynämme on valitettavasti liian harjaantumaton ja kömpelö voidaksemme

kuvata sitä riemun, onnen, toivon, rakkauden ja rajattoman ihastuksen

hyökyaaltoa, joka tässä silmänräpäyksessä huuhteli hra Tuulosen

runollista sydäntä. Jonkinlaisella vahingonilolla tahdomme senvuoksi

mainita, että tuo samainen hyökyaalto teki hra Tuulosenkin niin

kömpelöksi ja saamattomaksi, ettei hän ehtinyt tervehtiä, ei edes

nousta seisomaan tuon taivaallisen ilmiön vilahtaessa hänen ohitseen.

Hra Tuulonen oli varustautunut vaikeaan tehtävään. Hän oli alkanut

vaistomaisesti saada sen käsityksen, että neiti Kuronen olisi

mahdollisesti hänen otettavakseen joltisenkin korkealla oksalla, ja hän

oli pannut koko luottamuksensa aitosuomalaiseen sitkeyteensä. Varovasti

urkkimalla kaikilta mahdollisilta tahoilta hän oli saanut kuulla

Anni Kurosesta asioita, jotka ennustivat melkoisia vaikeuksia hänen

yritykselleen.

Mutta tämä heilakka! Hra Tuulonen hymyili jo etukäteen. Mikäli

hra Tuulonen kokemuksestaan tunsi tällaisia asioita -- ja meidän

täytyy tunnustaa, että hra Tuulosella, kuten muuten hänen runonsakin

todistavat, on todellakin jonkinverran kokemusta näissä asioissa --

oli hän varma siitä, että hän kesyttäisi tuon tytönheiskaleen yhdessä

viikossa. Tuskinpa vaatisi tuo tehtävä niinkään pitkää aikaa.

Mutta näin selvästi, järkevästi ja käytännöllisesti kykeni hra Tuulonen

ajattelemaan vasta noin parin minuutin kuluttua, kun äskenmainittu

hyökyaalto oli vähän laskeutunut.

Tyttö oli mennyt sisään paraatiportaista. Hra Tuulonen oli vielä

kahdenvaiheilla, mennäkö perässä ja esitellä itsensä vai odottaako

paikoillaan hänen palaamistaan, kun tyttö taas ilmestyi portaille,

luoden häneen jälleen tuollaisen salamannopean, puoleksi aran, puoleksi

veitikkamaisen silmäyksen, joka äsken oli aiheuttanut hra Tuulosen

sydämessä sellaisen tunteiden kuohun.

Tällä kertaa oli runoilijamme kuitenkin jo päässyt tunteittensa

herraksi. Hän nousi seisomaan ja varustautui ensimmäiseen hyökkäykseen,

mutta huomasi samassa, että tyttö oikaisi pihan poikki suoraan kadulle,

vilkaisten kuitenkin portista mennessään taakseen.

Hra Tuulonen oli hyvin tyytymätön siihen, että tyttö oli lähtenyt

kaupungille, mutta mielissään ja hyvillään siitä, että tämä vielä

portilla vilkaisi taakseen.

-- Alku on varsin lupaava! totesi hra Tuulonen ja läksi kadun kautta

Kurosen puotiin, tutustuakseen siihenkin osaan uutta asuinpaikkaansa.

Puodissa oli vain Kalle Kannas. Ostajia ei ollut yhtään.

Hra Tuulonen esitteli itsensä kauppa-apulaiselle ja syventyi sitten

tarkastamaan pientä, siroa valokuvauskonetta, jonka toinen kertoi juuri

äsken ostaneensa.

Kirjailija antoi koneesta hyväntahtoisen ja alentuvaisen

tunnustuksensa, mutta pitkää aikaa ei hän viihtynyt Kalle Kannaksen

seurassa. Häntä hieman loukkasi se, ettei tuo vähäpätöinen puotilainen

kohdellut häntä kirjailijalle ja sivistyskeskuksista saapuneelle

miehelle kuuluvalla kunnioituksella, vaan puhutteli häntä huolettomasti

ja kevyesti, melkeinpä kuin vertaistaan.

Kalle Kannas taas ei ehtinyt vieraan lähdettyä ruveta itselleen

selvittelemään, minkä vaikutuksen talon uusi asukas oli tehnyt

häneen, sillä samassa tuli ostajia, ja hänen oli ryhdyttävä hoitamaan

tehtäviään. Ensin hän kuitenkin kääri uuden koneensa huolellisesti

samoihin papereihin, jotka hän äsken oli sen ympäriltä purkanut.

Hra Tuulonen lähti melkoisen ikävystyneenä kävelemään kaupungille,

mutta huomasi joka paikassa niin naurettavia ja pikkukaupunkimaisia

ilmiöitä, että tuli jälleen hyvälle tuulelle.

Hänen palatessaan takaisin oli talo yhtä autio kuin ennenkin.

-- Nämäpä vasta merkillisiä ihmisiä?! ajatteli hra Tuulonen. --

Missähän ne oikein piileskelevät?

Paremman puutteessa hän meni huoneeseensa, heittäytyi selälleen

sohvalle ja kuorsasi minuutin kuluttua ankarasti.

Hän heräsi vasta siihen, että palvelustyttö tuli pyytämään häntä

päivälliselle.

Ruokasalissa oli pöytä katettu vain kolmelle hengelle, ja hra Tuulonen

sai pöytätovereikseen herra ja rouva Kurosen.

-- Pyydämme anteeksi, sanoi rva Kuronen, että herra Tuulonen on saanut

olla niin kovin yksin ensimmäisenä päivänään, jolloin herra Tuulonen

ei kai vielä työhön ryhtyne, mutta miehelläni ja minulla on ollut

niin paljon puuhaa uuden huvilamme kuntoonlaittamisessa, ettemme ole

parhaalla tahdollammekaan ehtineet...

Hra Tuulonen kiiruhti tietysti heti vakuuttamaan, että hänen päivänsä

oli kulunut erinomaisen hupaisesti. Hän oli kävellyt kaupungillakin...

täällä oli niin kovin paljon mieltäkiinnittävää katselemista j.n.e.

Hra Kuronen vilkaisi hieman epäluuloisesti puhujaan, mutta ei huomannut

hänen kasvoissaan mitään ivallista vivahdusta. Hetken kuluttua kysyi

kauppias:

-- Oletteko jo kauankin ollut meidän Yrjön tuttava?

-- Hm, jaa -- oikeastaan tutustuin häneen vasta nyt, Turussa...

-- Sen arvasinkin, sanoi kauppias, -- sillä Yrjö tavallisesti puhuu

kaikista tuttavistaan, mutta teistä hän ei ole mitään maininnut...

Tämän huomautuksen johdosta syntymäisillään olleen kiusallisen

hiljaisuuden kiiruhti hra Tuulonen taitavasti katkaisemaan puhkeamalla

oikeaan ylistysvirteen Yrjö Kurosen miellyttävistä, oivallisista ja

miehekkäistä ominaisuuksista. Harva isä voi pysyä aivan kylmänä, kun

saa kuulla kehumisia ainoasta pojastaan, ja päivällisen loppupuolella

oli ukko Kurosen mielialassa selvästi havaittavissa muutos vieraansa

eduksi.

-- Mutta... muistelen kuulleeni, että herrasväellä on toinenkin lapsi,

sanoi hra Tuulonen vihdoin, ikäänkuin olisi tämä asia äkkiä juolahtanut

hänen mieleensä.

Taas vilkaisi Kuronen vieraaseen, mutta tämän viaton naama ei antanut

mitään aihetta epäluuloihin.

-- On tytär, sanoi kauppias lyhyesti.

-- Anni lähti jo eilen huvilallemme, selitti rouva Kuronen. Hänellä on

siellä niin kovin paljon järjestämistä.

-- Eilenkö! huudahti hra Tuulonen hyvin hämmästyneenä. Näin tänään

pihamaalla erään neidin ja arvelin häntä neiti Kuroseksi.

-- Se on varmaankin ollut neiti Leijanen, selitti rouva Kuronen.

-- Meidän konttoristimme, täydensi ukko Kuronen selitystä.