VI

Kaupungissamme ja tässä kertomuksessamme "Arkun" nimellä tunnetun talon

pihamaalla telmivät lapset hernemaassa, ja jarrumiehen leski ilmestyi

huoneistonsa ovelle, kiljuen:

-- Pääsettekö pois, kakarat, sieltä hernemaasta! Sotkevat riettaat

nuo muutamat vaivaiset herneenvarret... ei annettaisi köyhälle edes

niistäkään iloa!

Nahka-Paapa kömpi pihan poikki keppinsä varassa ja itsekseen mutisten.

-- Menkää, Paapa kulta, ajamaan pois nuo hävyttömät pennut tuolta

hernemaasta, rukoili jarrumiehen leski mairitellen Nahka-Paapaa. --

Menkää nyt, Paapa kulta, kun teillä on noin vahva keppikin. Eivätkö

liene jo sotkeneet Paapankin herneitä viimeistä vartta myöten! lisäsi

hän sitten viekkaasti, saadakseen Nahka-Paapan omasta kohdastaankin

innostumaan asiaan.

Nahka-Paapa vihasi pihanperäläisten lapsia sammumattomalla vihalla,

joten jarrumiehen lesken ehdottama tehtävä ei ollut hänelle suinkaan

vastenmielinen. Keppi pystyssä hän hyökkäsi hernemaahan nopeudella,

jollaista ei olisi odottanut hänen ravistuneilta liikuntovälineiltään.

Puoli tusinaa likaisia, resuisia lapsia, jotka kuuluivat pihan perällä

asustavan Sikasen huonekuntaan, pakeni parkuen hernemaasta, josta näkyi

Nahka-Paapan harmaa, lahoa kantoa muistuttava pää ja sen yläpuolella

heilahteleva ryhmysauva.

Lasten huuto ja kiljunta kutsui näyttämölle Sikasen akan. Hän ilmestyi

eräälle ovelle siinä hökkelirivissä, joka käsitti ulkohuoneet ja

pihanperäläisten asunnot.

-- Mitä se Nahka-Paapa lapsiraukkoja ajelee! huusi Sikasen akka

vihaisella äänellä ja nyrkkiään heristellen.

-- Pitäkää kurissa pentunne älkääkä päästäkö niitä hernemaahan

pahojaan tekemään! neuvoi jarrumiehen leski. -- Ei ole kohta yhtään

herneenvartta pystyssä, kun nuo teidän elävät siellä kaiket päivät

sotkevat!

-- Kuka siellä on sotkenut! huusi Sikasen eukko. -- Katsokaa nyt itse,

mitä jälkeä tuo teidän Nahka-Paapanne tekee! Syytetään sitten köyhän

lapsia, kun ensin usutetaan tuo ukonrähjä hävityksen tekoon!

Sikasen eukko oli tavallaan oikeassa, sillä Nahka-Paapa teki tosiaankin

ikävää jälkeä hernemaassa, kompuroidessaan pitkin penkkejä ja

kompastuessaan niihin vähän väliä.

-- Tulkaa jo pois, Paapa kulta! huusi jarrumiehen leski.

Ukko Saksman oli ilmestynyt portailleen ja näytti suuresti nauttivan

tapahtumasta ja siihen liittyvästä ajatustenvaihdosta.

Nahka-Paapa kömpi esiin hernevarsikosta kuin mikäkin tonttu, mutisten

ja mutisten.

-- Aina ne vain vainoovat lapsiraukkoja... ei se köyhän lapsi saisi

leikkiäkään... tulkaa sisään lapsikullat! mankui Sikasen eukko. --

Älkää itkekö, lapsiraukat, tulkaa sisään niin saatte äidiltä voileipää!

-- Kuka heitä tässä on vainonnut, mutta mitäs ette ensinkään pidä

kurissa puoskianne! huusi jarrumiehen leski.

-- Väy väy väy! huusivat lapsiraukat.

-- Tuolla tavalla näet vänkyttävät vanhemmille ihmisille vasten silmiä!

vetosi jarrumiehen leski ukko Saksmaniin, mutta viimemainittu nauroi

vain täyttä kurkkua.

-- No nythän se kuuluu sen entisen Jaakopsonninkin poika tulleen

takaisin Amerikasta? tiedusteli jarrumiehen leski ukko Saksmanilta.

-- Tulihan se, myönsi ukko, pyyhkien naurunkyyneleitä poskiltaan.

-- Tuo Hilda Laine kertoi, että oli se amerikkalainen jo teilläkin

käynyt?

-- Kävihän se, sanoi ukko, sytytellen sikariaan ja istuutuen portaille

päivää paistattamaan.

-- Hölyävät näet kaupungilla, että sillä olisi viisi miljoonaa...

tietääkö herra Saksman, onko siinä mitään perää?

-- Valetta se on! sanoi ukko.

-- No sitähän minäkin sanoin, innostui leskiakka. -- Mistä ne

semmoiset rikkaudet yhdelle ihmiselle tulisivat! Eihän sillä

Takkula-vainajallakaan kuulu olleen niin paljoa, vaikka oli semmoinen

pohatta?

-- Niin, valetta se on, toisti ukko Saksman rauhallisesti, pöllytellen

paksuja savuja. -- Saatte sanoa minun vastuullani kenelle tahansa, joka

niistä Jaakkolan miljoonista puhuu, ettei hänellä ole päälle kahden

miljoonan.

-- Vai ei ole kuin kaksi... no sitähän minäkin. Mutta onpa sitä

siinäkin... on maar sitä siinäkin yhdelle miehelle, niin... kun ei näet

kuulu rouvaakaan olevan.

-- Eihän sillä ole rouvaa eikä perillisiä, todisti ukko Saksman.

-- Voi, voi, vai ei ole perillisiäkään! Sitähän ne akat nyt puhuvat

tuolla pyykkihuoneella, että kenenkähän se ottaa... totta kai se nyt

rouvan ottaa, kun kerran on tänne tullut?

-- Se on tietty, sanoi ukko. -- Mitäs varten hän sitten olisi tänne

tullut!

-- No ihan niin justiinsa, ihan niin justiinsa, aivan kuin minun

suustani! Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut -- niin -- ei ole

ihmisen hyvä yksinänsä olla, minä teen hänelle avun, joka on hänelle

sopiva, sanotaan sanassakin. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla -- niin

-- ja yksinänsä on ihminen, vaikka hän olisi miljooniensakin parissa...

ei ole rahalla sielua -- niin -- ja kuka sitten perii kaiken sen, mitä

hän vieraalla maalla on koonnut? Tuntemattomille ihmisille menee,

kun hänestä kerran aika jättää -- niin -- ja kuolla täytyy hänenkin,

ei auta -- ei auta meitä rikkaus eikä miljaardit eikä biljaardit,

kuolla pitää vain, ja sitten: mihinkä jää sult' rikkaus, maailman paha

prameus, kun mato silmääs' kaivaa, ja perkel' sieluus' vaivaa? --

niin...

Jarrumiehen leski pysähtyi vetämään henkeä ja kuivaamaan silmiään

esiliinan nurkkaan, ja tätä pysähdystä käytti ukko Saksman hyväkseen

kysyäkseen:

-- Onkos siitä kuulunut, ketä ne arvelevat sille Jaakkolalle rouvaksi?

Akka oli taas heti asiassa kiinni:

-- Onhan sitä kuulunut ja onhan sitä puhuttu ja tuumattu monelta

kantilta -- niin -- ja sitähän ne kuuluvat useimmat arvelevan

rakennusmestari Relanterin leskeä, kun se on niin rikas ja muutenkin

vielä näyttävä ihminen ja säätyläisen tytär -- niin -- "immeiset

immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan", sanottiin minun kotipuolessani

ennen vanhaan, ja kyllä se tavallisesti paikkansa pitää... Ja olisihan

se sitten se apteekkarin leski, vaan huolineeko tuo semmoinen

miljuneeri hänestä, kun sillä on, sillä apteekkarin leskellä, semmoinen

pahannäköinen näppylä nenässä, ja ihminen näkee sen kuin silmäin

edessä on -- niin -- ja eivätkö liene senkin apteekkarin lesken

sadattuhannet huvenneet lapsia kouluuttaessaan -- paikattuja paitoja

ja muita alusvaatteita kuuluu pyykissäkin olevan, ja näinhän minä sen

itsekin, kun heidän vaatekoriaan tuolla pyykkihuoneella vähän kaivelin

-- ja joka toinen sukka oli parsittu -- niin -- antaisivat köyhille,

jos kerran semmoisia rikkaita ovat kuin miltä tahtovat näyttää...

eiväthän ne ennen ole tämän kaupungin rikkaat ja mahtavat parsituissa

kulkeneet -- niin -- ja varsinkin se semmoinen näppylä nenässä, kun

on kuin mikä karpalo. Minä sanoin että ei, ei tule se tapahtumaan!

Olisihan niitä sitten muitakin rakennusmestarin leskiä, mutta eihän se

niistä, entisistä piioista ja mökkiläisen tyttäristä, kun on kerran

miljuneeri ja oli herra jo ennen Amerikkaan lähtöään. Vaan tämä nyt

olisi ainoa tämä Relanterin leski, kun on satatuhatta pankissa ja talo

ja on rovastin tytär ja äiti kuuluu olleen oikein Ruotsinmaasta eikä

ollut kunnolleen suomea oppinut eläissään, vaikka oli koko ikänsä

semmoisessa pitäjässä Savossa, jossa ei ruotsinkieltä osannut kukaan

muu kuin vallesmannin rouva. Ei ollut näet itse vallesmannikaan osannut

kuin hyvin huonosti ruotsia, semmoinen suomalainen tollisko oli ollut!

Niin että kyllä tämä Relanterin leski on syntyjään parempien ihmisten

lapsia, vaikka miten lienee mennyt tavalliselle turpeenpuskijalle,

niinkuin se Relanterikin oli ollut ennen tänne kaupunkiin muuttoaan ja

rakennusmestariksi tuloaan...

Nyt täytyi jarrumiehen lesken taas pysähtyä henkeä vetämään. Ukko

Saksman odotteli rauhallisesti jatkoa, katsellen, miten pääskyset

härnäsivät käräjäkirjurien kissaa. Kissa, suuri, harmaa otus, monen

linnun surma, makasi raukeana kuumassa auringonpaisteessa nurmikolla,

silloin tällöin vähän käpäliään nuoleskellen, ja pääskyset sinkoilivat

oikein parvena sen yläpuolella, kovasti virskuttaen ja laskeutuen

välistä niin matalalle, että siivet melkein kissan selkää sipaisivat.

Kissapa ei kuitenkaan ollut tästä tietääkseenkään, mutta mitä

suunnitelmia se kiusanhenkiensä tulevaisuuteen nähden rakenteli, sitä

ei voi kenkään tietää.

Pitkään ei puhelias leskivaimo kuitenkaan joutanut lepäämään.

-- Olisivat sitten vielä ne Svebeliuksen neidit, Antti-ryökkynä ja

Matti-ryökkynä... nehän ovat ylhäistä sukua ja varakkaitakin. Taitavat

olla lapsuuden tuttaviakin sen Amerikan miljuneerin kanssa, mutta

niihin älä hyvä Luoja salli miljuneerin takertua...

-- No, miksikäs niin? kysyi ukko Saksman, ottaen sikarin suustaan.

-- Nehän ovat ihan erottamattomia... jos hän toisen ottaa, niin pitäisi

ottaa toinen myöskin, eikähän me olla täällä Turkin uskossa! Ja siksi

toiseksi minä luulen, että niistä yhdestäkin saisi enemmän kuin

tarpeekseen...

-- Mutta onhan Fanny-neiti sitäpaitsi... jos hän ottaisikin sen?

-- Mitä? Pastorinniemen ryökkynän! huusi leskiakka ihmeissään,

läiskäyttäen kätensä yhteen. -- Mitenkä hän sitä ottaisi, joka on

päästään vialla!

-- Turhia loruja! sanoi ukko Saksman. -- Fanny-neiti on yhtä viisas

kuin mekin.

-- No, no -- niin, no -- jos herra Saksman sen paremmin tietää kuin

minä, niin en minä tahdo sitten siihen mitään sanoa. Mutta Lehikoisen

Amanta, joka on palvellut Pastorinniemessä, on kyllä kertonut minulle

sellaista Fanny-ryökkynästä, etten ainakaan minä uskaltaisi yötäni

nukkua saman katon alla kuin hän. Kun näet kuuluu hansikkaita pitävän

sellaisissakin paikoissa, ettei minun sovi sitä tässä sanoa, ja jos

paljain käsin on sattunut oven ripaan koskettamaan, niin lysooliveden

kanssa on heti kädet pestävä! Ovatko nämä viisaan ihmisen kujeita?

On vaikea sanoa, kuinka kauan tätä vilkasta ja mieltäkiinnittävää

keskustelua olisi ylläpidetty, ellei samassa portille olisi ilmestynyt

rakennusmestari Retunen, joka ähkien ja puhkien ja ankarasti hikoillen

haastoi ja manasi ukko Saksmanin oluenjuontiin seurahuoneelle, jonne

hänen ilmoituksensa mukaan oli jo ehtinyt kertyä rakennusmestarikunnan

valiojoukko.

Ukko Saksman oli sitäkin esteettömämpi lähtemään heti, kun hänellä

sattui olemaan lakkikin valmiiksi päässä.

Pihalla oli taas hiljaista, ainoastaan joku auki jätetty liiterinovi

narahteli hiljaisessa tuulenhengessä. Ei missään näkynyt sieluakaan.

Käräjäkirjurin kissakin oli, kyllästyttyään pääskysten kiusantekoon,

tassutellut isäntäväkensä luo. Sikasen lapset olivat tainneet lähteä

uimaan.

Vähän ajan kuluttua poikkesi portista sisään nuorehko, mutta siitä

huolimatta hiukan kumarassa kävelevä mies, jolla oli yllään ainoastaan

vaalea, karkea piikkopaita, hihaton päälle päätteeksi, ja samasta

aineesta tehdyt housut. Päässä ei ollut muuta kuin pitkä, olkapäille

valuva, rohtimenkaltainen tukka, jaloissa oli tuohivirsut, selässä

tuohikontti ja kädessä pitkä, koivuinen sauva.

Kontinkantaja oli luonnollisten elämäntapojen apostoli, entinen

satulaseppä Matti Muikkunen, joka oli muuttanut nimensä samalla

kuin entiset elämäntapansakin ja oli nyt nimeltään Matti Luonto.

Hän kulki talosta taloon, kylästä kylään, myyskennellen kontissaan

olevia, luonnollisia elämäntapoja neuvovia kirjasia ja saarnaten koko

olemuksellaan voimakkaasti järkiperäisten elintapojen puolesta. Oman

ilmoituksensa mukaan hän söi ainoastaan kasvisruokia, ollen siis

siinä suhteessa Johannes Kastajaakin etevämpi, jonka ruokana, kuten

tunnettua, olivat m.m. heinäsirkat. Keskiviikkoisin hän ei syönyt

mitään, ja paastosi sitäpaitsi joka kesä yhteen kyytiin kolme tai neljä

viikkoa. Hänellä oli vetisenharmaat, ymmyrkäiset ja totiset silmät ja

hänen leukaansa peitti pitkä, vaaleanruskea parransänki.

Ihmiset olivat jo aikoja sitten tottuneet häneen, ja vain harvoin

pysähtyi kadulla joku maalainen katsomaan hänen jälkeensä. Ainoat,

joiden näytti olevan mahdoton tottua häneen, olivat koirat. Nämä aina

valppaat luontokappaleet nostivat hänen lähestyessään tavallisesti

hirmuisen äläkän ja ilmaisivat peittelemättömän toivomuksensa olevan

saada iskeä vahvat hampaansa hänen laihoihin sääriinsä. Tämän

johdosta vallitsi hänen ja koirien välillä ainainen sotatila, josta

luonnonihminen kuitenkin pitkän sauvansa avulla poikkeuksetta selvisi

voittajana.

Hän ei mielellään mennyt huoneisiin, vaan hoiti kirjakauppaansakin

talojen portailla. Istuttuaan jonkin aikaa portailla keräytyi hänen

ympärilleen ihmisiä, ja silloin hän otti kontistaan kirjasia, otti

yhden kerrallaan käteensä ja piti sitä jonkin aikaa ylhäällä peukalonsa

ja etusormensa välissä, niin että katsojat voivat lukea kirjan nimen.

Jollei kukaan halunnut kirjaa ostaa, pisti hän sen mitään puhumatta

konttiinsa ja otti esille toisen. Kauppojen jälkeen, tai jos ei niitä

syntynyt, hän nosti kontin selkäänsä ja käveli ulos portista yhtä

vaiteliaana kuin oli tullutkin. Harvoin hän ketään edes silmiin katsoi.

Lauri Saksman oli ainoa, jonka kanssa hän ryhtyi pitempiin puheisiin,

selitellen hänelle matalalla äänellä maailmankatsomustaan ja

suunnitelmiaan. Miten juuri Lauri Saksman oli tullut saavuttaneeksi

hänen luottamuksensa, sitä on vähän vaikea syrjäisen sanoa, mutta

nähtävästi oli rakennusmestarien vallan kruununperillisessä jotain,

mikä veti luonnonihmistä puoleensa.

Matti Luonto oli tuskin astunut portista sisään, ennenkuin äsken vielä

typötyhjälle näyttämölle ilmestyi takkuinen, roistomaisen näköinen

koira. Mistä se lieneekään siihen ehtinyt? Ehkäpä se oli nukkunut

hernemaassa taikka halkoliiterin oven takana. Joka tapauksessa se

alkoi haukkua ja rähistä vimmatusti, pysytellen kuitenkin turvallisen

välimatkan päässä luonnonihmisen pitkästä sauvasta.

Martta Saksman, joka tapansa mukaan puuhaili punakkana keittiössä,

katsahti ulos ikkunasta kuullessaan koiran metelöimisen ja huusi

kamarissa leposohvalla loikovalle veljelleen:

-- Lauri, ystäväsi on tullut taas!

-- Kuka?

-- Matti Luonto.

Kruununperillinen laski kirjan kädestään pöydälle, mutta piti

kärpäslätkän kädessään ja käveli paitahihasillaan portaille. Aurinko

oli nyt kiertänyt rakennuksen taakse, niin että portailla voi

avopäinkin istua.

Luonnonihminen oli istahtanut toiselle portaalle -- useampia niitä ei

ollutkaan -- hellittänyt kontin selästään ja katseli nyt miettiväisenä

lahonnutta kaidepuuta. Lauri Saksman istuutui hänen viereensä ja

tavoitteli lätkällään kärpäsiä lennosta.

Oltiin ääneti pitkän aikaa. Aidan takaa kuului ajuri Tiihonen

riitelevän renkinsä kanssa ja ärähtävän jotain hevoselleen.

-- Kuuluuko mitä? kysäisi Lauri Saksman vihdoin lyhyesti.

-- Ka... mitäpä tässä... paitsi tuota kuumuutta, vastasi toinen

hitaasti.

-- Oletko myynyt kirjoja?

-- Eihän noita ole juuri saanut myydyksi tähän aikaan... kaupunkilaiset

eivät osta paljon muutenkaan, ja mailla ovat ihmiset heinätöissä.

Koira pakkasi yhä ärhentelemään piikkopukuiselle, jolloin Lauri Saksman

kumartui ikäänkuin ottaakseen kiven maasta. Koira juoksi silloin ulos

portista.

Luonnonihminen katseli virsujensa kärkiä. Toinen jalkineista oli

kulunut, niin että varvas pisti esiin.

Sitten hän jatkoi, puhellen kuin itsekseen:

-- Mutta minä aloitinkin viime viikolla kuukauden pituisen paaston,

niin etten minä mitään tarvitse, paitsi vettä... ja sitä saa ilmaiseksi.

-- Sinä tulet hyvin vähällä toimeen, sanoi Lauri Saksman.

-- Tuleehan sitä näin kesällä, myönsi luonnonihminen. -- Mutta talvella

on suuremmat kulungit.

-- Hm.

-- Sitä ajattelin sinulta kysyä, uskaltaisinko minä asettua tuonne

Kelovuorelle asumaan? sanoi luonnonihminen äkkiä, luoden nopean

syrjäsilmäyksen Lauriin.

Lauri huomasi luonnonihmisen silmissä omituisen kiillon, jota ei niissä

ennen ollut näkynyt.

-- Kelovuorelleko? Miksi sinne? kysyi hän vähän kummissaan.

Luonnonihminen vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:

-- Henki sanoi minulle: Mene Kelovuorelle ja tee itsellesi pesä puuhun,

asuaksesi siellä vapaana ja luonnollisena...

Saksman nuorempi, joka oli pitänyt tarkoin silmällä lähestymisyrityksiä

tehnyttä paarmaa, rusensi sen äkkiä läiskällään ja sanoi sitten:

-- Mistä tiedät, että se oli henki?

-- Kyllä sen tuntee! vakuutti luonnonihminen innokkaasti.

Lauri Saksman oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten:

-- Kissan jalka sinulle puhuu, vaan ei mikään henki! Minä luulen, että

sinä paastoat aivan liiaksi ja tulet lopulta kaistapäiseksi.

Luonnonihminen ikäänkuin vaipui kokoon kuullessaan tällaista puhetta

ainoan uskottunsa suusta. Toiselle alkoi tämä käydä vähän sääliksi,

jonka johdosta hän hetken kuluttua virkkoi:

-- Niin, tiedäthän sen ennestään, etten minä oikein usko niihin sinun

henkiisi. Mutta jos päähäsi on pälkähtänyt mennä asumaan puuhun

rakentamaasi pesään, niin mitäpäs siinä. Saattaisi siellä olla

hauskakin näin kesällä. Vaan jos olet aikonut siellä myöskin talvella

asua, niin kyllä silloin on parasta, että menet ensin Repolaan karhuja

ampumaan ja sisustat sen sitten karhunnahoilla.

-- Enpä minä vielä talvesta tiedä... kunhan nyt kesänkin ensin, sanoi

luonnonihminen hiljaa.

-- Asu sinä vain Kelovuorella kaikessa rauhassa, kunhan et tulta

pitele. Jos kuka sinua hätyyttäisi, niin tule sanomaan minulle.

-- En minä muuta pelkää, vaan jos tuo kaupungin metsänvartija Tolonen

kieltää...

-- Ole huoleti, kyllä minä Tolosen aisoissa pidän. Minua pelkäävät

Svebeliuksen neiditkin, sillä minä osaan tarvittaessa päästää

heistäkin liikkeelle sellaisia juoruja, että kuolleet hevoset nousevat

seisaalleen. Ja Tolosen pikkusyntejä minulla on tiedossa enemmän kuin

hänellä on varpaissa kynsiä. Niin että ole sinä vain rauhassa ja

rakenna itsellesi pesä korkeimman kuusen latvaan.

Matti Luonto asetti kontin selkäänsä ja lähti syvästi kiitollisena

rakentamaan itselleen asuinsijaa puuhun kaupungin ulkopuolella

olevalle Kelovuorelle. Saksman nuorempi katseli hänen lähtöään

tuuheita viiksiään liikutellen ja palasi sitten kamariin lukemaan

rosvoromaaniaan ja pitämään sohvaltaan silmällä, mitä kadulla tapahtui.