IV

Kaupunkilaiset, joiden on joskus tapana puhua pahaa toisistaan,

väittävät maisteri Wahlia lähes satavuotiseksi, mutta se on aivan

varmasti valetta. Maisteri Wahl erosi kolleganvirastaan lyseossa

noin viisi vuotta takaperin täysin palvelleena ja nuhteettomana

poikamiehenä, ja koska hän erotessaan oli kuudenkymmenenviiden

vuoden ikäinen, niin käsittää jokainen, vaikkei olisikaan perehtynyt

korkeampaan matematiikkaan, että maisteri Wahl on yhtä kaukana

satavuotiaasta kuin 30-vuotias 60-vuotiaasta. Toinen seikka, joka

voimakkaasti todistaa mainittua hataraa juorupuhetta vastaan, on se,

että maisteri Wahl vasta kolme vuotta takaperin rakastui tulisesti

nuorimpaan Svebeliuksen neitiin, siihen, joka asuu Pastorinniemessä.

Onko kukaan tavannut korviaan myöten rakastuneita satavuotiaita? Me

emme ainakaan ole tavanneet, emmekä suoraan sanoen halua tavatakaan,

vielä vähemmän tehdä kertomustamme naurunalaiseksi haalimalla siihen

moisia päästään vialla olevia muinaismuistoja.

Maisteri Wahl oli siis tuskin 70 vuoden ikäinen, ja virallinen

tilastokin todistaa, ettei sitkeän ja elinvoimaisen kansamme

keskuudessa 70-vuotiaiden miesten -- eikä naistenkaan -- vihille

astuminen suinkaan ole niin harvinainen tapaus, että siitä kannattaisi

erityistä melua nostaa.

Mutta vaikka se olisi kielletty rikoslaissamme, niin ei se tässä

tapauksessa olisi vaikuttanut mitään asiaan, sillä kestettyään yli

35-vuotisen tulikoetuksen lyseon alaluokkien enimmän kiusattuna

koulumestarina oli maisteri Wahl tullut sitkeämmäksi kuin purukummi,

ja jos hän sai päähänsä jonkin asian, niin ei sitä olisi saanut sieltä

pois muulla kuin dynamiitilla.

Iskettyään silmänsä neiti Fanny Margareta Svebeliukseen, joka silloin

oli ainoastaan viidenviidettä ikäinen, oli maisteri Fredrik Wahl

nukkunut hieman rauhattomasti seuraavan yön, pukeutunut aamulla

hännystakkiin, jonka vasemmasta kainalosta oli sauma ratkennut, ja

lähtenyt komea kukkakimppu sylissään ajamaan Pastorinniemeen.

Jos harjasniskainen vuorenpeikko olisi tullut rytisten sisään

suljettujen ovien läpi ja vaatinut Fanny-neitiä peikottarekseen,

niin ei tämä arka, herkkä ja ylenmäärin tunteellinen neito olisi

voinut enemmän kauhistua kuin päästyään selville siitä, mitä

maisteri Wahlin vierailu oikein tarkoitti. Neiti Svebelius pyörtyi

silmänräpäyksessä ja taloon oli haettava lääkäri. Maisteri Wahl,

joka luuli äkillisen ilon lyöneen hänen lemmittynsä tajuttomaksi,

lähti kotiinsa hyvin tyytyväisenä ensimmäisen rynnäkkönsä oivalliseen

tulokseen, riisui hännystakin yltään ja meni nukkumaan. Seuraavana

aamuna hän arveli rakastettunsa voimistuneen sen verran, että voisi

painaa hänet sydäntään vasten, mutta portissa tuli häntä vastaan roteva

sairaanhoitajatar ja paksuniskainen renki, jotka ilman pitempiä puheita

tarttuivat maisterin käsivarsiin ja taluttivat hänet ulos portista,

ilmoittaen hänelle talon emännän ehdottoman ja jyrkän kiellon astumasta

enää milloinkaan Pastorinniemen portin sisäpuolelle. Maisteri Wahl

esitti heti mitä pontevimman vastalauseensa, mutta sitä ei otettu

ensinkään huomioon, ja portti paukahti lukkoon aivan hänen nenänsä

edessä.

Tultuaan kuukauden kuluessa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä

samalla tavoin talutetuksi Pastorinniemen portin ulkopuolelle,

näkemättä tänä aikana kertaakaan edes rakastettunsa hameenlievettä,

alkoi maisteri Wahlille vähitellen selvitä, ettei hän tätä tietä

ainakaan mitään pikaista voittoa saavuttaisi. Mutta jos joku luulee,

että tämä havainto olisi vaikuttanut jollain tavoin jäähdyttävästi

maisterin tunteisiin, niin erehtyy hän perin pohjin. Päinvastoin se

oli kuin tulta tappuroihin. Turhaanpa olisikin tämä kokenut koulumies

viidenneljättä ajastajan kuluessa takonut oppilaittensa enimmäkseen

melkoisen visaisiin päihin lauseita sellaisia kuin "ahkeruus kovan

onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää", ellei hän olisi näitä vihdoin

itsekin oppinut.

Maisteri Wahl teki kuten moni muukin suuri sotapäällikkö:

hyökkäyksensä tultua takaisin lyödyksi hän alkoi varustautua

uusiin sotatoimenpiteisiin järjestelmällisellä ja perusteellisella

pommituksella. Hän sulkeutui kokonaan huoneeseensa ja laati siellä joka

päivä kymmenen arkin pituisen rakkaudenkirjeen, joka olisi tuottanut

kunniaa paljon nuoremmillekin kosiomiehille. Ja saatuaan mielipahakseen

kuulla, että Pastorinniemessä sytytettiin uunit hänen kirjeillään

niitä edes avaamatta, hän opetteli väärentämään käsialaansa ja lähetti

kirjeensä milloin mistäkin postitoimistosta, osoittaen tällöin vallan

hämmästyttävää kekseliäisyyttä.

Maisteri Wahl vainosi Fanny-neitiä kirkossa ja teatterinäytännössä,

iltamissa ja hautajaisissa, sanalla sanoen kaikissa tilaisuuksissa,

joissa hän vain voi päästä sydämensä kuningattaren lähettyville.

Vihdoin ei viimemainittu uskaltanut liikkua kaupungilla tai kaupungin

ympäristöllä muulloin kuin milloin tiesi kiusanhenkensä syystä tai

toisesta poistuneen kaupungista. Mutta kosijapa oli niin ovela, että

koetti visusti salata tuollaiset matkansa, milloin hän sattui sellaisia

tekemään.

Vaikka Pastorinniemen hallitsijatar olikin julistanut valtakuntansa

täydelliseen piiritystilaan maisteri Wahliin nähden, onnistui

viimemainitun kuitenkin tunkeutua tuohon häneltä kiellettyyn, mutta

hänen niin himoitsemaansa paratiisiin. Olipa hän päässyt heittäytymään

Fanny-neidin jalkoihinkin, ennenkuin viimemainitun hätähuudot kutsuivat

hyvinharjoitetun palvelusväen paikalle antamaan tarmokkaalle kosijalle

pikaisen, ehkä hieman kovakouraisenkin lähdön.

Kaupunkilaiset olivat tätä itsepintaista taistelua seuranneet pari

vuotta mitä suurimmalla mielenkiinnolla, mutta ihmiset tottuvat

kaikkeen, eikä tähän juttuun oltu viime aikoina kiinnitetty mitään

erikoista huomiota muulloin kuin milloin maisteri oli keksinyt jonkin

aivan uuden, entisiäkin nerokkaamman sotajuonen.

Paitsi maisteri Wahlia pelkäsi Fanny-neiti tulipaloa, likaisia ja

resuisia kerjäläisiä sekä basilleja. Niinpä hän ei tarttunut mihinkään

muuten kuin hansikkaat kädessä, ja kaupungin rouvat kertoivat hänen

hansikkaat kädessä kylpevänkin.

Muuten hän oli kaikin puolin hyvä ihminen.

Jaakkola, joka toistaiseksi asui rehtori Peranderin luona, päätti käydä

tervehtimässä Svebeliuksen neitejä, kaksoisia nimittäin, ja toteuttikin

heti tämän päätöksensä. Vanhat kaupunkilaiset, jotka ovat kuuluisia

hyvästä muististaan, kertoivat hänen ylioppilasvuosinaan heitä

hieman hakkailleenkin. Olkoonpa sen väitteen todenperäisyyden laita

miten tahansa, niin varmaa ainakin on, että hra Jaakkola sai hyvän

vastaanoton, koskapa hän palattuaan lausui rehtori Peranderille:

-- Tuhlaajapoika ja entinen sikopaimen ei saanut parempaa vastaanottoa

isänsä tykönä kuin minä tässä kaupungissa.

Aivan samaa mieltä kaupunkilaistemme vieraanvaraisuudesta ei hra

Tuulonen aluksi ollut.

Selvittyään ajuristaan hän astui seurahuoneen eteiseen katkeralla

mielellä, jota ei ollut omiaan lieventämään se kylmähkö varovaisuus,

jolla hotellin palvelusväestö näytti suhtautuvan sekä häneen että hänen

vaatimattomaan matkalaukkuunsa. Varsinkin viimemainittua tarkastelivat

sekä ovenvartia että hra Tuulosta huoneeseensa ohjaava siivoojatar

varsin kriitillisesti.

Tuodessaan päiväkirjan nimen kirjoittamista varten siivoojatar lausui

kaiken kukkuraksi toivomuksen, että herra Tuulonen suorittaisi maksun

huoneestaan etukäteen.

-- Luuletteko minua rosvoksi?! kuohahti hra Tuulonen.

Ei, ei suinkaan. Siivoojatar päinvastoin koetti saada hra Tuulosen

vakuutetuksi siitä, että hänellä omasta puolestaan oli varsin korkeat

käsitykset hra Tuulosen persoonasta, mutta pysyi kuitenkin yhä

edelleen väitteessään, että matkustajat, joilla ei ole matkatavaroita,

suorittavat maksun etukäteen.

-- Mikäs tämä sitten on? kysyi hra Tuulonen, viitaten pieneen

matkalaukkuunsa, mutta siivoojatar loi niin merkillisen katseen tuohon

esineeseen, että hra Tuulonen punastui niskaan asti, kaivoi kukkaronsa

ja maksoi kolme markkaa, yhden vuorokauden vuokran.

-- Kauempaa en aio tässä pesässä viipyä, sanoi hän maksaessaan.

-- Jaha, kiitos! sanoi siivoojatar ja läksi, mutta kääntyi ovessa

ilmoittamaan:

-- Ruokasali on tämän käytävän päässä, vasemmalla.

Herra Tuulonen katseli ympärilleen. Huone oli ikävän näköinen,

ikkunaverhot tupakansavusta mustat, tuolipahaiset narisivat

arveluttavasti ja seinäpaperit olivat parista paikasta halkeilleet.

Näköala oli pihan puolelle. Pihalla oli rattaita, vesitiinuja,

kumollaan olevia tyhjiä pakkilaatikoita ja olutkoreja ynnä muuta

samanlaista sekatavaraa. Avonaisesta ikkunasta kantoi tuulenhenki

sisään paistin ja sipulin käryä, ja savuisten ikkunaverhojen poimuihin

oli sotkeutunut paarma tai ampiainen, joka pörisi siellä vimmatusti.

Nuori kirjailijamme, joka oli vaipunut surunvoittoisiin katselmuksiin,

muisti paistinkärystä, ettei hän ollut syönyt vielä aamiaista. Hän pesi

silmänsä, katseli henkeviä kasvojaan seinällä olevasta peilistä, joka

vääristi ja muokkasi ne vielä henkevämmiksi, melkeinpä peloittaviksi,

ja lähti sitten etsimään ruokasalia, jonka hän helposti löysikin

käytävän päästä kuuluvan lasien ja lautasten helinän opastamana.

Suurehkossa, verrattain upeassa ruokasalissa aterioi osa

kaupunkimme henkiseen ja rahaylimystöön kuuluja punakoita, hikisiä

herrasmiehiä. Siellä, erään ikkunan luona olevan pöydän ääressä istui

viskaalikin seurueineen. Herroilla oli pöydillä olevista mahtavista

olutpuolikaspattereista päättäen enemmän jano kuin nälkä, mutta eihän

se vuodenaikaan katsoen ollutkaan mikään ihme.

Kirjailija, jota vaivasi se kiinteä huomio, jota paikkakunnan

alkuasukkaat hänelle ensin omistivat, astui nurkassa olevan yhteisen

voileipäpöydän ääreen, hieroi valkoisia, lihavahkoja käsiään toisiaan

vasten ja tarkasteli arvostelevasti voileipäpöydän laitoksia. Niitä

vastaan ei hänellä ollut mitään muistuttamista, sillä alkuasukkaat

olivat kyllä opettaneet ravintoloitsijan kohtelemaan heidän vatsojaan

niille tulevalla arvonannolla ja huolenpidolla. Sitten hän latoi

lautaselleen kunnioitusta herättävän määrän maukkaita ja ravitsevia

ruokatavaroita, valitsi joutilaan pöydän, tilasi asiaankuuluvat ryypyt

ja oluet ja alkoi ruokkia ruumistaan.

Viereisestä huoneesta kuului suljettujen ovien takaa myöskin lautasten

ja haarukoiden kilinää, kovaa puheensorinaa, naurua ja tuolien kolinaa.

Äkkiä muut äänet vaikenivat, kuului vain matalaa mutinaa, kunnes

sekin lakkasi, ja täten syntyneestä hiljaisuudesta puhkesi ilmoille

jonkinlainen kvartettilaulu, koskapa siinä oli huomattavissa sekä

ylempiä että alempia ääniä:

"Lö-kö-kö-kö Lökkönen,

Mö-kö-kö-kö Mökkönen

Läksivät laivalle, lai-lai-laivalle..."

Herra Tuulonen kuunteli tätä kaunista laulua ja katsoi sitten kelloa,

joka oli vasta neljänneksen yli 11 aamupäivällä. Laulajat olivat siis

ehtineet jo melkoisen pitkälle, vuorokauden aikaan katsoen.

-- Mikä huone tuo on? kysyi hän tarjoilijattarelta.

Laiha ja laihuutensa lisäksi vielä ankarasti kureliiviin kiristetty

tarjoilijatar, ensimmäinen ihminen tässä kaupungissa, joka oli

kohdellut kirjailijaa hänelle kuuluvalla arvonannolla, vaikkakin ehkä

hiukan liian tuttavallisesti herra Tuulosen mielestä (joka oli ottanut

vasta kaksi ryyppyä), sanoi että viereinen huone oli pienempi ruokasali.

-- Kutka siellä oikein laulavat? tiedusteli nuori mies senjälkeen

otsaansa rypistäen.

-- Rakennusmestarit tietysti! Rakennusmestarit aloittavat aamiaisensa

syönnin aina kello yhdeksän aikaan, heti kun ravintola on avattu, ja

alkavat laulaa puoli kahdentoista tienoissa.

-- Olisipa hauska nähdä sellaisia herroja, sanoi kirjailija

suvaitsevasti hymyillen. -- Voinko minä jatkaa aamiaistani tuolla

toisessa salissa?

-- Se käy kyllä päinsä, sanoi tarjoilijatar.

Parin minuutin kuluttua oli palveleva neitonen kattanut hänelle

pienen pöydän viereisen salin ovinurkkaan, ja pihviä syödessään oli

kirjailijalla tilaisuus tarkastella sitä valittua ja äänekästä seuraa,

joka kolmen yhteenliitetyn pöydän ääressä huoneen toisessa päässä oli

aloittanut aikamoiset juomingit.

Pöydän päässä istui pitkä, luiseva, pitkäpartainen ukko, jonka

sinipunertava kotkannenä loisti huomattavasti valkeata täysipartaa

vasten. Parta ulottui liivin puoliväliin, paksujen, hopeisten

kellonvitjojen kohdalle, antaen omistajalleen varsin arvokkaan,

patriarkaalisen ulkonäön. Muut pöydän ääressä istujat olivat lihavia,

punoittavia ja hikisiä keski-ikäisiä miehiä, jotka tuntuivat ehtineen

kallistaa jo monta lasia, huolimatta siitä, että ravintola oli vasta

kolmatta tuntia auki.

Aluksi eivät rakennusmestarit kiinnittäneet mitään huomiota uuteen

tulokkaaseen. Mutta neljännestunnin kuluttua nousi kaikkein lihavin

heistä, astui hiukan epävakaisin askelin herra Tuulosen luo, joka

kateellisena oli kuunnellut juomaseuran kerskauksia rikkauksistaan,

teki kumarrusta tarkoittavan liikkeen ja sanoi vähän sammaltaen:

-- Anteeksi, nimeni on Retunen... rakennusmestari Retunen...

Herra Tuulonen nousi, vastasi tervehdykseen kohteliaasti, puristi herra

Retusen pehmeätä, hikistä kättä ja esitteli itsensä:

-- Tuulonen, kirjailija.

Kuullessaan herra Tuulosen arvonimen näytti rakennusmestari Retunen

tulevan mieluisasti yllätetyksi ja selitti kovasti anteeksipyydellen,

että hänen tarkoituksensa oli ollut pyytää herra kirjailijaa samaan

pöytään.

-- Mutta mitä nämä toiset herrat...?

Toiset herrat, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, ilmoittivat

meluten herra Retusen esiintuoneen koko pöytäseuran yksimielisen ja

hartaan toivomuksen.

Koska kirjailija Tuuloselle oli aina erittäin mieluista päästä

rahakkaiden ja alkoholipitoisten juomien nauttimista harrastavien

kansalaisten seuraan, niin ei hän tehnyt mitään esteitä.

Rakennusmestareilla puolestaan ei ollut katumisen syytä, sillä kun

heidän melkoisesti rajoitettu pöytälauluvarastonsa oli lopussa, opetti

kirjailija heille uusia, kerrassaan erinomaisia.

Mennessään kello yhden aikaan uimaan pysähtyi rehtori Perander

seurahuoneen kohdalla kuuntelemaan pienemmästä ruokasalista lainehtivaa

melua. Siellä veteli rakennusmestarikuoro äsken oppimaansa, sittemmin

kansanlauluksi muuttunutta veisua:

"Eipä meittiä.

Ei piru saa.

Taivaassa meitill' on torpanmaa".

Ja bassot vakuuttivat möristen:

"Piru ei saa.

Ja eikähän se saa,

Kun taivaassa meitin on torpanmaa".

V

Jaakkola saapui tervehtimään vanhaa tuttavaansa ukko Saksmania.

Ukko Saksmania ei meidän tässä tarvitse tarkemmin esitellä, sillä hän

on juuri se sama valkopartainen, kyömynenäinen kunniavanhus, joka

edellisessä luvussa istui musikaalisten rakennusmestarien pöydässä

puheenjohtajan paikalla.

Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän oli ensiksikin

rakennusmestariyhdistyksen kunniajäsen ja toiseksi saman arvoisan

yhdistyksen kunnioitettu puheenjohtaja. Aluksi oli hieman epäröity,

voitaisiinko miestä, joka ei itse ole rakennusmestari, valita

rakennusmestariyhdistyksen päämieheksi, mutta ukko Saksman iski

silloin nyrkkinsä pöytään ja ilmoitti maatilanomistajana ollessaan

rakennuttaneensa kartanoon hyvän, ensiluokkaisen ja ihka uudenaikaisen

kivinavetan.

-- Kuka teistä, herrat yli-insinöörit, kykenee rakentamaan

ensiluokkaisen kivinavetan? oli ukko Saksman kysynyt musertavan

ivallisesti.

Nöyryytetyt rakennusmestarit olivat luoneet katseensa seurahuoneen

lattiaan ja valinneet ukko Saksmanin puheenjohtajakseen. He olivat

hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ukko Saksman,

joka vielä vanhoilla päivilläänkin oli terävä kuin partaveitsi,

ajoi rakennusmestarien lukuisat ja monesti erinomaisen sotkuiset

talonkauppajutut kolme kertaa huokeammalla kuin kaupungin asianajajat

ja muut tuomarismiehet, jotka ukko Saksman sitäpaitsi useinkin

armottomasti höyhensi.

Tultuaan siihen notkoselkäiseen, maahan vajoavaan taloon, jota

sanottiin Arkuksi, meni Jaakkola sisään portista, tarkasteli pihassa

olevaa hernemaata, astui sisään ensimmäisistä rapuista ja koputti.

-- Sisään!

Jaakkola huomasi tulleensa pieneen keittiöön, josta nuori, veikeä

tyttö, silminnähtävästi ukko Saksmanin tytär, ohjasi hänet kamariin.

Siellä otti hänet vastaan Lauri Saksman, ja kun Jaakkola oli

esittäytynyt tälle kunnon miehelle, selitti Saksman nuorempi:

-- Isä on jossain rakennusmestarien kanssa -- luultavasti

seurahuoneella -- mutta tulee kai pian. Ukko ei tosin enää juuri

paljon ryyppää, on tullut varovaiseksi, kun ikääkin on karttunut jo

paljonlaiseen, mutta hän on niin kaikki kaikessa tämän kaupungin

rakennusmestareille, etteivät ne osaa edes lasia kallistaa, ellei ukko

ole mukana.

-- Täällä onkin paljon rakennusmestareita, sanoi Jaakkola.

-- Onhan niitä, myönsi nuorempi Saksman, tappaen ikkunasta sisään

lentäneen kärpäsen suoraan lennosta ja jatkaen tämän taidonnäytteensä

jälkeen: -- Oikeastaan ne ovat vain tavallisia talonomistajia, mutta

joku niistä keksi ensin itselleen rakennusmestarin arvonimen, ja

toiset seurasivat heti esimerkkiä. Varsinaisia rakennusmestareita on

kaupungissa vain kaksi, ja erotukseksi rakennusmestariyhdistyksen

jäsenistä rupesivat he nimittämään itseään arkkitehdeiksi.

Sitten ilmaisi nuori mies olevansa rakennusmestarien kruununperillinen

ja valmistautuvansa siihen tärkeään tehtävään, joka häntä odotti,

oleskelemalla kotonaan viisaan levossa, ryöväriromaaneja lukien ja

kärpäsiä tappaen, jossa viimemainitussa urheilussa hän vakuutti

saavuttaneensa erinomaisen taidon. Kuultuaan, että Jaakkola aikoi ostaa

itselleen talon, hän sanoi:

-- Siinä suhteessa ette voi saada parempaa neuvonantajaa ja apulaista

kuin isä-ukko on. Hän tuntee tämän kaupungin talot paremmin kuin omat

taskunsa.

Samassa tulikin sisään ukko Saksman. Hän käveli vielä pää pystyssä ja

silmät kirkkaina, ja lukuunottamatta sinipunertavaa könkönenää oli

hänen kasvoillaan hyvä väri.

Hän puristi voimakkaasti Jaakkolan kättä ja sanoi:

-- Olet ollut kauan poissa!

-- Olenhan minä, myönsi vieras.

-- Ukko Saksmania on sen ajan kuluessa monessa liemessä keitetty, mutta

ukko on vielä ukko! sanoi vanhus, heittäytyen istumaan keinutuoliin

ja alkaen kiivaasti keinua. -- Vielä ei ole ukon selkää notkistettu,

vaikka seurapiiri onkin sitten viimenäkemän ehkä tullut hieman

sekalaisemmaksi. Kuinka sinua on onnistanut?

-- Noh, kohtalaisesti, kiitos kysymästä.

-- Miljoona?

-- Vähemmän.

-- Satatuhatta?

-- Enemmän.

-- No niin, enempää ei minun tarvitse tietääkään. Kaupungilla

kerrottiin, että sinä olet kerännyt itsellesi miljoonan. En sitä

uskonut, -- arvelin puoletkin riittävän -- ja lisäsin siitä syystä

omasta puolestani toisen miljoonan. Niin että sinä olet nyt kahden

miljoonan mies. Rakennusmestariyhdistys, joka tapansa mukaan oli

jonkinverran väkijuomien liikuttama, olisi valinnut sinut heti

kunniajäsenekseen, mutta kun otaksuin, ettet ehkä erikoisemmin

välittäisi tuosta kunniasta, sain sen tällä kertaa ehkäistyksi. Mutta

yhdistyksemme ovet ovat sinulle avoinna, ne ovat sinulle selkosen

selällään... ha ha ha!...

Vanhus räjähti kauheaan nauruun, niin että keinutuoli natisi

liitoksissaan.

Saksmanilta lähdettyään käveli Jaakkola jonkin aikaa kaupungilla,

ennenkuin palasi rehtori Peranderin asuntoon. Hän mietti mielessään

äskeistä vierailuaan ja hänen täytyi myöntää, ettei hän nuorempaan

Saksmaniin nähden ollut oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. Ukko

oli entisellään, vuodet eivät tosiaankaan olleet näkyneet hänen

selkäänsä notkistaneen, mutta pojasta ei saa selvää, onko hän kala vai

lintu, suuri filosoofi vaiko suuri lurjus ja laiskajaakko. Missään

tapauksessa hän ei ollut mikään tusinaihminen.

-- Mutta tyttö oli vietävän nätti! ajatteli Jaakkola lopuksi. --

Mistähän on semmoinen huuhkaja kuin ukko Saksman moisen tytön saanut?

Jaakkola oli saapunut kaupungin vanhan kivikirkon luo, johon häntä

liittivät monet lapsuudenmuistot. Kirkkomaan portti oli lukossa, jonka

johdosta hän kiersi kirkon takana olevaan pieneen puistikkoon ja

istahti penkille puitten siimekseen katselemaan leikkiviä lapsia.

Hiekkaläjällä istui pari valkotukkaista poikaa syvämietteisesti

keskustellen. Toisella pojalla oli yllään punaiset uimahousut, toinen

oli aivan alasti, sillä hän oli, merkillistä kyllä, ripustanut housunsa

kuivamaan syreenipensaan oksalle.

-- Sinun isäsipä ei ole rakennusmestari, sanoi housuton poika.

Punahousuinen mietti kauan tätä surullista, mutta nähtävästi

kieltämätöntä asianhaaraa. Sitten keksi hän sopivan vastauksen.

-- Sinun isälläsipä ei ole suurta sikaa.

-- Eihän sinunkaan isälläsi ole, väitti housuton.

-- Onpas! noin iso sika!

Punahousuinen levitti laihat käsivartensa. Housuton oli lyöty.

Ja nauttien täysin siemauksin voitostaan huudahti punahousuinen

haaveillen:

-- Sitten se meidän iso sika tapetaan jouluksi ja me saamme sianpaistia!

Äänettömyys. Housuton kaiveli hiekkaläjää murheellisen näköisenä. Mutta

äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat:

-- Meilläpä on koira, Musti!

-- Entäs sitten? kysyi punahousuinen, joka ei näyttänyt ymmärtävän,

mihin toinen tähtäsi.

-- Me tehdään Mustista paistia jouluksi ja syödään Musti!

Tämä näkökohta saattoi toisen aluksi hämilleen. Pian hän kuitenkin

äkkäsi:

-- Tepä kuolette, jos syötte koiranlihaa!

Housuton oli nyt kuitenkin ilmeisesti voitonpuolella tässä väittelyssä

ja huudahti:

-- Jos me kuolemme, niin sitten me pääsemme taivaaseen!

-- Oikein, poikani, pidä sinä vain puoliasi! sanoi Jaakkola, joka oli

hyväksyvästi kuunnellut housuttoman esittämiä väitteitä.

-- Täälläkö sinä setä leikit pikkupoikien kanssa! sanoi Anna Perander,

joka tuli puistikon poikki yllään keveä kävelypuku ja olkihattu. --

Odotimme sinua isän kanssa kahville, mutta sinua ei näkynyt eikä

kuulunut.

-- Kuule, poika, pane housut jalkaasi, kun naisväkeä tulee! sanoi

Jaakkola alastomalle pojalle. -- Pistäysin tuolla ukko Saksmania

tervehtimässä.

-- Vai niin, sanoi Anna. -- Ukko on kai entisellään? kysyi hän sitten

välinpitämättömällä äänellä.

-- Entisellään oli. Ja taitaa entisellään pysyäkin loppuun asti.

Hänellä on hyvin miellyttävä tytär, mikä hänen nimensä taas olikaan?

-- Martta. Onhan hän kyllä miellyttävä tyttö.

-- Tunnetko häntä tarkemmin?

-- Olimmehan me samoilla luokilla tyttökoulussa.

-- Seurustelette kai yhä edelleenkin ahkerasti keskenänne?

-- No, eipä juuri... isä ei pidä Saksmaneista, vastasi Anna vältellen.

Anna Perander ja Jaakkola lähtivät kävelemään kotia kohti. Aurinko

alkoi tehdä laskuaan ja miljoonat hyttyset tanssivat sen kultaisissa

säteissä iltatanssiaan. Lehmät oli tuotu kaupungin laitumelta ja

melkein jokaisesta pihasta kuului karjan kellojen kotoinen kilkatus ja

kalkatus.

Sepän- ja Kellonsoittajankadun kulmassa tuli heitä vastaan omituisen

näköinen pitkä mies yllään kulunut, mutta huolellisesti harjattu puku.

Hänellä oli jonkinlainen hunningolle joutuneen Mefiston piikkipartainen

naama, suuret kravunsilmät ja hieman kiero nenä. Hän käveli yksin,

kädet seläntakana, päätään keikutellen, mutisten jotain puoliääneen

ja salaperäisesti naurahdellen. Anna Peranderin ja Jaakkolan kohdalle

tultuaan hän säpsähti, muuttuen samalla silmänräpäyksessä vakavan

ja tärkeän näköiseksi, käänsi päänsä poispäin, kurotti kaulaansa

ja venytti leukaansa, kuin olisi hänellä ollut kaulassaan paisuma,

joka kaulukseen sattuen tuotti hänelle kipua. Samalla hän kohenteli

kalvosimiaan ja astui jäykkänä muutamia askelia.

Jaakkola ei voinut olla katsahtamatta taakseen ja ennätti parhaiksi

huomata jännityksen taas ikäänkuin laukeavan omituisen herran kasvoilta

ja hänen jatkavan matkaansa polviaan hieman notkutellen, hyräillen

jotain ja vasemmalla kädellään salaa tahtia lyöden.

-- Kuka hän oli? kysyi Jaakkola.

-- Tehtailija Takkulan poika. Isä kuoli, jättäen jälkeensä suuren

omaisuuden, lähes puoli miljoonaa. Poika muutti heti kaikki rahaksi

ja lähti Parisiin. Kahdeksaan vuoteen ei hänestä kuulunut muuta kuin

joskus kaukaista humua. Sitten hän ilmestyi kerran kotimaahansa

pennitönnä ja tuollaisena kuin hänet näit. Sukulaiset pitävät hänestä

nyt huolta. Mitä kaikkea hänelle lienee Parisissa tapahtunut, sitä ei

kukaan tiedä, mutta rahoistaan hän siellä ainakin pääsi -- ja vähästä

järjestään.

-- Hänet olisi hirtettävä! sanoi Jaakkola.