III

Ajuri Tiihosen iso kukko kiekaista heläytti ensimmäisen kerran.

Ajuri Tiihosen kukko ei kukkona yleensä ole mikään erikoisen

merkillinen tai esimerkiksi kelpaava lintu. Kaupungissamme on monta

muuta, jopa kymmeniäkin parempia kukkoja, mutta Tiihosen kukko soveltuu

erinomaisesti tarkoitukseensa juuri ajuri Tiihosen kukkona.

Muut kukot kiekuvat kello kahdelta, kolmelta, neljältä... miten

mikin sattuu heräämään, häiriten vain tällä liian varhaisella

esiintymisellään isäntäväkensä makeinta aamu-unta. Ja aivan

hyödyttömästi, sillä kuka hullu nousisi kaupungissa kolmelta

tai neljältä, puhumattakaan kello kahdesta? Ei edes kaupunkimme

yövartiakaan, ukko Rummukainen, joka on illalla puoli kahdentoista

aikaan nukahtanut Nikkilän tyhjään heinämakasiiniin, jossa hän

tavallisesti näin kesäiseen aikaan lepää yönsä, uskoen vaarinpidon

kaupungin turvallisuudesta taivaallisen isänsä ja torninvartia Nissisen

huoleksi. (Ohimennen voimme samalla kuitenkin mainita, että myöskin

Nissinen jättää täydellisellä ja kauniilla lapsen luottamuksella

leiviskänsä hoidon Luojansa haltuun ja huomaan, heräten vasta siihen

kauheaan räminään, joka ilmoittaa Heinilän kartanon suuren maitokuorman

saapuneen Kauppaneuvoksenkadun päähän.)

Tiihosen kukko sitävastoin on ymmärtänyt ottaa kutsumuksensa talon

todellisen hyödyn ja elämänjärjestyksen kannalta. Ensimmäisen

kerran kiekaisee se kello viideltä. Silloin on renkipojan noustava

puhdistamaan rattaita ja hoitamaan hevosia.

Toisen kerran antaa tämä älykäs kotieläin kurkkunsa soida kello kuusi.

Silloin kapuaa Tiihonen kuskipukille, tempaisee ohjaksista, huutaa

hevoselleen: "i-grai, musikka!" -- tyhjentäen siten koko venäjäntaidon

varastonsa -- ja ajaa virantoimitukseensa joko laivarantaan taikka

kauppatorin nurkalle.

Naapuritalossa, joka mahdollisesti on joskus vedenpaisumuksen

jälkeenkin ollut keltaiseksi maalattu, mutta jonka nykyisestä väristä

on vaikea sanoa sitä taikka tätä, aukenee muutamia kadunpuoleisia

ikkunoita, nimittäin sellaisia, jotka eivät ole painuneet niin

paljon kadunpinnan alapuolelle, ettei niitä voida avata. Tämän

ainakin ikäänsä nähden suuresti kunnioitettavan rakennuksen

keskiosa on nimittäin painunut maan sisään ikkunalautoja myöten,

ja katon harja on samassa suhteessa notkistunut kuin ikälopun

hevoskaakin selkä. Vanhat muistelevat nähneensä nuoruudessaan vielä

kivijalkaakin rakennuksen alla, mutta siitä mahtaa olla hyvin kauan.

Upporikas kunnallisneuvosvainaja, jonka omaisuuteen tämä talo oli

kuulunut, oli pari vuosikymmentä takaperin, saatuaan siitä kerran

mahdollisimman ystävällisen, oikeastaan leikillisen huomautuksen

kaupungin viranomaisilta, aikonut korjauttaa sitä, mutta kun hänen

rakennusmestarinsa oli tarkastanut taloa ja ilmoittanut, ettei

sitä voi korjata muuten kuin rakentamalla sen kokonaan uudestaan,

oli kunnallisneuvos antanut viranomaisten leikin jäädä leikiksi ja

rakennuksen entiselleen. Siinä hän tekikin varsin ymmärtäväisesti,

sillä vielä senkin jälkeen oli tämä talo arveluttavasta ja

huolestuttavasta ulkomuodostaan huolimatta ansainnut hintansa

kaksinkertaisesti, vaikkakin kivijalka oli vähitellen painunut

näkymättömiin.

Rakennuksen portinpuoleinen pää oli uljaimmin taistellut vuosien

painoa ja perustuksensa pehmeyttä vastaan. Ikkunain alalaudoista oli

kadun nurmikkoon matkaa vielä yli kyynärän verran, joten siinä päässä

taloa asuvat tunsivat olevansa ikäänkuin ylemmässä kerroksessa talon

keskiosan vuokralaisiin nähden.

Mutta Tiihosen kukon herättävä vaikutus ulottui laajemmallekin.

Kadun toisella puolen asuva klassillisen lyseon rehtori,

luonnontieteiden lehtori Johan Augustus Perander eli Pessu, kuten

lyseolaiset häntä tavallisesti nimittivät, on myöskin tullut

järjestäneeksi nousunsa Tiihosen kukon aamuhuutojen mukaan.

Niinpä hän tänäänkin herää Tiihosen kukon ensimmäiseen kiekaisuun,

nousee tapansa mukaan sängystään, hiihtelee pehmeissä, lämpöisissä

tohveleissaan ikkunan ääreen ja ottaa vastaan ilmapuntarin ja

lämpömittarin raportit.

Ne lupaavat erittäin kaunista, poutaista säätä, ja todettuaan, että

Tiihosen renkipoika ohjesääntöjensä mukaisesti ryhtyy puhdistamaan

rattaiden pyöriä ja kiilloittamaan likasuojuksia, palaa rehtori

sänkyynsä ottamaan vielä pienen aamu-unen.

Lopullisesti nousee hän Tiihosen kukon toisen kerran kiekaistua.

Äskenmainitussa, osittain jo maan mustiin multiin vaipuneessa

talovanhuksessa asuu eräs viipurilainen jarrumiehen leski, muuan vanha

pariskunta, jota sanotaan Nahka-Paapaksi ja Nahka-Paapan mammaksi,

ompelijatar Hilda Laine sisarineen, pari ryypiskelevää, mutta siitä

huolimatta useimmiten yhtä janoista kuin nälkäistäkin käräjäkirjuria

vaimoineen, ja lapsineen, sekä asioitsija Saksman perheineen, jota ei

kotona ole muuta kuin ukko itse, leskimies, sekä yksi poika ja yksi

tytär.

Asioitsija Saksmanin perhe asuu juuri siinä päässä rakennusta, joka on

portin vieressä ja siis ylimpänä. Tämäkin todistaa mainitun perheen

varakkaimmaksi, sillä sen pään huoneet, juuri korkeamman asemansa ja

siis laajempien näköalojensa vuoksi maksavat viisi markkaa enemmän

kuussa kuin talon muut huoneet.

Pihan perällä on sitäpaitsi rakennus, joka liittyy suoranaisena jatkona

ulkohuoneisiin, niin että ulkoapäin on vaikea sanoa, missä ulkohuoneet

loppuvat ja asuinhuoneet alkavat. Ja vaikeatapa sitä olisi aivan

tarkoin määritellä sisästäkään päin. Täällä asuu muutamia epämääräisiä

ukkoja ja akkoja, ja parilla akalla on lapsiakin, jotka meluavat kilpaa

rottien kanssa rappeutuneissa vajoissa tai ovat piilosilla hernemaassa.

Pihan koko keskiosa on nimittäin hernepeltona, jossa kullakin talon

vuokralaisella on pari penkkiä.

Päärakennuksen vuokralaisista availivat siis ikkunoitaan muut

paitsi edellämainitut käräjäkirjurit, jotka eivät olisi saaneetkaan

ikkunoitaan auki, kun maanpinnan läheisyys teki tuollaisen yrityksen

mahdottomaksi Avatuista ikkunoista kurkisteli kadulle pörröisiä päitä

ja haukottelevia naamoja. Ompelijatar pudisteli ulos sänkyvaatteitaan,

ja jarrumiehen leski ripusti ikkunastaan kuivamaan lapsenriepuja.

Saksmaneilla oli kadun puolella kaksi ikkunaa. Portinpuoleiseen, joka

oli ollut auki koko yön, ilmestyi paitahihasillaan oleva noin 30 vuoden

ikäinen mies, jolla oli tuuheat, ruskeat viikset ja hieman luisevat

kasvot. Katse oli hajamielinen, mutta muuten muistuttivat silmät ja

nenä haukkaa, joka valmiina lähtöön tarkastelee oksaltaan uuden päivän

merkkejä ja tunnustähtiä.

Ajuri Tiihonen ajoi ulos portistaan.

-- Huomenta! sanoi nuorempi Saksman ikkunastaan.

-- Huoment'! vastasi Tiihonen ja pysäytti hevosensa. -- Tulee kuuma

päivä!

-- Tuntuu tulevan! myönsi ikkunassa olija. -- Torilleko se Tiihonen

ajaa?

-- Laivarantaan, ilmoitti Tiihonen. -- Yöllä on tullut laivoja.

Tämän lyhyen, mutta virkistävän keskustelun päätyttyä kiljaisi Tiihonen

hevoselleen: "Ala ravata!", räpsäytti ohjasperiä ja ajoi tiehensä.

Vähän ajan kuluttua käveli rannasta päin pitkin katua hitain askelin

keski-ikäinen, tanakka ja hyvin puettu mieshenkilö, nähtävästi joku

matkailija, joka uteliaasti ja mielenkiinnolla näytti tutustuvan

paikkakunnan merkillisyyksiin. Saavuttuaan maahan vaipuvan

notkoselkäisen talon kohdalle hän pysähtyi, katseli rakennusta kauan

ja eri puolilta ja tervehti sitten Lauri Saksmania, joka yhä edelleen

hengitti ikkunassa raikasta aamuilmaa.

-- Huomenta! sanoi vieras herrasmies.

-- Antakoon! vastasi toinen, joka oli koko ajan pitänyt muukalaista

silmällä.

-- Onko tämä se talo, jota ennenmuinoin sanottiin "Neuvoksen

aarrearkuksi"? kysyi vieras.

-- On, vastasi ruskeaviiksinen. -- Nykyään sanotaan tätä vain

"Arkuksi", lisäsi hän sitten.

-- Tässä kai asuu asioitsija Saksman? kysyi tuntematon, nyppien

mietteissään kultaisia kellonperiään.

-- Asuu, mutta hän lähti juuri kaupungille, vastasi nuorempi Saksman,

katsellen toista entistä tarkemmin. -- Tulee kai parin tunnin kuluttua

kotiin.

Vieras kohotti lakkiaan, ikkunassa oleva Arkun asukas nyykäytti

päätään, ja jäi haukansilmineen katselemaan, miten tuntematon hitain,

varmoin askelin jatkoi matkaansa katua ylöspäin, pientä käsilaukkuaan

heilautellen ja pysähtyen joka portin kohdalla katsomaan pihaan.

Kaupunki läähätti tulisessa auringonpaahteessa, vaikka kello oli tuskin

puolta kymmentä aamupäivällä.

Rehtori Perander oli ollut tavallisella aamukävelyllään torilla,

kysellyt maalaisilta kalanhintoja ja kuullut uutisia tutuilta

isäntämiehiltä. Pellikkavaaran Simoselta oli sairastunut punatautiin

kaksi lehmää ja hieho. Hieho ja toinen lehmä olivat parantuneet,

mutta toinen lehmä, talon paras lypsäjä, oli kuollut lääkkeistä ja

lääkitsemisestä huolimatta.

Sitten oli rehtori käynyt laivarannassa katselemassa siellä vallitsevaa

vilkasta vilinää. Yöllä oli tullut suuri laiva, pitkämatkaiset

"Ilmatar" ja "Vedenneito" olivat lähteneet, huutopillejään mahtavasti

törähytellen, kaukaisille vesille, ja lähipaikkakuntien liikennettä

välittävät pienemmät laivat olivat saapuneet väkeä täynnä,

toimeenpannen kaupunkia lähestyessään kauheat kilpa-ajot, jotka

olisivat vähemmän suotuisissa olosuhteissa voineet hukuttaa sekä laivat

että matkustajat.

Lähtiessään kotiinsa aamiaiselle tuli rehtori Peranderia vastaan

sama outo muukalainen, joka oli haastatellut ikkunassa ollutta Lauri

Saksmania.

Muukalainen pysähtyi ja sanoi tyynesti:

-- Päivää, Pessu! Rehtori Peranderia tällainen tuttavallisuus suuresti

hämmästytti, jonka johdosta hän hämillään änkytti:

-- Minulla ei ole kunnia...

-- Ole vaiti! sanoi omituinen vieras huolettomasti. -- Kuinkas olet

muuten viime aikoina voinut ja kuinka järkesi juoksee?

-- Tuota noin... Jaakkolako? huudahti rehtori.

-- Tuota noin... Jaakkola! vakuutti vieras, ojentaen lujan kouransa.

Emme ehkä ihmettele kunnianarvoisan koulumiehemme hämmästystä, kun

kuulemme, ettei hän ollut nähnyt lapsuutensa tappelu- ja sittemmin

ylioppilastoveriaan kolmeenkymmeneen vuoteen.

-- Mistäs tulet? kysyi rehtori, kun ensimmäinen jälleennäkemisen

synnyttämä ihastuksen puuska oli ehtinyt mennä ohi.

-- Amerikasta! vastasi toinen lyhyesti, osoittaen samalla merkitsevästi

oikealla etusormellaan kultaisia kellonperiään. Sitten hän iski silmää,

nauroi niin että katu kajahti ja tökkäsi samaisella etusormellaan

rehtoria vatsaan.

Kun nämä peräti merkilliset temput, jotka mahdollisesti sisälsivät

kokonaisen elämäntarinan lyhyesti ja kuvaannollisesti esitettynä,

olivat suoritetut, sanoi rehtori äkkiä jyrkästi:

-- Sinä tulet meille aamiaiselle!

Tähän haasteeseen vastasi vieras vielä jyrkemmin:

-- Varmasti!

Rehtori oli niin haltioissaan, että hän kotimatkallaan, luotettavien

kaupunkilaisten todistuksen mukaan, käveli kolmea täysikasvuista

henkilöä vasten ja olisi tallannut jalkoihinsa katukäytävällä

leikkivän pienen lapsen, ellei kultaisilla kellonperillä kaunistettu

amerikkalainen olisi ehtinyt pelastaa pienokaista sysäämällä rehtorin

äkkiä syrjään.

Tultiin rehtorin taloon.

Pihalla, vanhojen ja tuuheiden puiden siimeksessä, vallitsi miellyttävä

viileys. Korkea, vaaleanvihreäksi maalattu lauta-aita sulki pihan

kadullakulkevien uteliailta katseilta. Puiden alla oli keinu, pöytä ja

korituoleja.

-- Omako talo? kysyi Jaakkola.

-- Oma, vastasi rehtori.

-- Kelpaa sinun, vanha peruukki, asua! sanoi Jaakkola vakaumuksen

lämmöllä ja läimäytti rehtoria käsilaukulla selkään.

* * * * *

Rehtori ja hänen vieraansa, Amerikasta palannut kansalaisemme ja

kaupunkilaisemme Jaakkola, olivat syöneet lujan aamiaisen, ja nämä

kunnioitusta ansaitsevat herrat istuivat nyt korituoleissa pihamaalla

puitten katveessa, poltellen rehtorin pitkiä piippuja. Siinä

lähistöllä istui nurmikolla rehtorin tytär, Anna-neiti, pitkänhuiskea,

vaaleaverinen tyttö, kirjaillen pöytäliinaa.

Herroilla oli paljon puhumista, sillä kolmessa vuosikymmenessä oli

kummallekin ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Nyt tutustutti rehtori

vierastaan kaupungin sisäiseen elämään ja nykyiseen asujaimistoon.

-- Svebeliuksen neidit ovat yhä edelleenkin kaupungin ylhäisimmät,

hienoimmat ja arvokkaimmat henkilöt, kuten lähtiessäsikin.

-- Ja suurimmat juorukontit! liitti neiti Perander välihuomautuksen,

nostamatta katsetta työstään.

-- Jaa, hm, se on valitettavasti totta sekin, myönsi rehtori silitellen

harmaata partaansa. -- Joka tapauksessa on parasta, jos tahdot

hengellesi rauhan, ettet millään tavoin rupea vetämään vastaköyttä

heidän kanssaan.

-- Asuvatko he yhdessä? kysyi vieras, joka näytti kuuntelevan

isäntäänsä aivan erikoisella mielenkiinnolla.

-- Kaksoiset Anna Kristina ja Mathilda Fredrika asuvat isänsä,

senaattori ja ritari Svebeliuksen kuoltua siinä kirkkopuiston vieressä

olevassa nelikulmaisessa talossa, joka on vastapäätä kirkkokaivoa.

Nuorin, Fanny Margareta, jota sanotaan hieman omituiseksi, asuu

erikseen Pastorinniemessä.

-- Kaksoisia sanotaan kaupungissa Antti-neidiksi ja Matti-neidiksi,

selitti tytär nurmikolta. -- Kolmas heistä taas viettää maailmasta

eristettyä elämää pienine omituisuuksineen ja hänellä on täysi työ

puolustautuessaan maisteri Wahlin rakkaudenvimmaisilta hyökkäyksiltä...

-- Maisteri Wahlin! huudahti Jaakkola.

-- Älä Herran nimessä huuda niin kovaan! säikähti rehtori. -- Hän asuu

tuon lankkuaidan toisella puolen, ja hänellä on vielä mainiot korvat

niinkuin silmätkin. Se on merkillinen juttu, mutta kerron sen sinulle

sitten sisällä, lupasi rehtori matalammalla äänellä. -- Luulenpa, että

se vanha hyypiä kuuntelee nytkin tuolla aidan takana.

Jaakkola istui pitkän aikaa otsa syvissä rypyissä kuin pohtien jotain

salaperäistä arvoitusta. Sitten hän kysyi:

-- Olen ollut huomaavinani, että tässä kaupungissa on suunnattomasti

rakennusmestareita... mistä ihmeestä niitä on tänne niin jumalattomasti

sikiytynyt?

-- Varoihinsa päässyt talollinen myy maansa ja mantunsa, muuttaa

kaupunkiin, ostaa tontin ja rakennuttaa sille talon -- tai korjauttaa

ainakin kattoa tai lankkuaitaa, selitti rehtori. -- Sitten on hän

rakennusmestari. Niitä on meillä nykyään viidettäkymmentä.