II

-- Seis! sanoi kapteeni komennustorveen.

Laiva lähestyi hiljaa laituria.

-- Takaisin!

Potkurit mylläsivät vettä.

-- Seis!

Laiva painui laituria vasten ja kallistui vähän. Muuan laivamiehistä

heitti paksun köyden laiturille.

-- Poika hoi, juutastako sinä toljotat! Pistä kiinni pollariin!

Hölmistyneen näköinen risainen poika, joka oli ollut saada köyden

päähänsä, pisti silmukan pollariin.

-- Seisoo siinä, senkin tolvana, suu auki eikä ymmärrä mitään! haukkui

laivamies poikaa.

-- Minä en olekaan sinun passarisi! huusi tolvanaksi syytetty kimeällä

äänellä.

-- Älä räkätä! karjaisi vihaisen ja liian vähän nukkuneen näköinen

laivamies.

-- Siivolla siellä! huusi kapteeni komentosillalta.

-- Onko ne Kinnuselle tulevat paketit teidän mukana? huusi laiturilta

takkuinen jätkä, jolla oli oljenkorsia selässään ja housujen

takapuolissa, mistä päättäen hänen viimeöisessä makuupaikassaan ei

ollut käytetty lakanoita.

-- Kysy perämieheltä! vastasi kapteeni, joka silmäkulmat kurtussa

katseli laivamiestensä puuhia.

-- Hyvästi nyt, herra kapteeni! Ja kiitos hauskasta matkasta! sanoi

kapteenin selän takana nuori, vaaleaverinen, lihavahko herrasmies,

jolla oli pyöreät ja itsetietoiset, mutta hyvin jokapäiväiset kasvot

sekä kädessään pieni, ruskea matkalaukku, joka näytti monet kolhut

kokeneen tässä murheen laaksossa.

Kapteeni tekeytyi vähän ystävällisemmän näköiseksi, puristi hätäisesti

toisen ojennettua kättä ja mutisi:

-- Hyvästi, hyvästi...

-- Ja kiitoksia nyt vielä kerran oikein paljon tästä hauskasta

matkasta! sanoi pyöreänaamainen hartaasti.

-- Ei kestä... rahallannehan sen olette maksanut! vastasi kapteeni

kieltämättä hiukan epäkohteliaasti, kääntyi sitten jälleen hoitamaan

virkatehtäviään ja kiljaisi kiukkuisesti kaidepuun yli laiturille:

-- Ei saa kääntää pystyyn sitä kauppias Kitusen laatikkoa! Senkö

täytistä te sitä pyörittelette!

Pyöreänaamainen ja ruskealaukkuinen ei näyttänyt juuri erikoisemmin

loukkautuneen kapteenin kylmyydestä, vaan käveli tyynesti ja nykerö

nenä pystyssä laivasta laiturille.

-- Mikähän käki se tuokin mahtoi olla? huomautti kapteeni rouvalleen,

joka oli tullut kapteenin hytistä komentosillalle ja nojasi miehensä

vieressä kaidetta vasten.

-- Ei se ainakaan minua ensinkään miellyttänyt, sanoi rouva. -- Teki

vähän sivistymättömän ja niin perin pöyhkeän vaikutuksen.

-- Ja matkusti koko ajan ensimmäisessä luokassa, vaikka oli ostanut

vain toisen luokan piletin, murahti kapteeni. -- Mutta en viitsinyt

hänelle siitä mitään huomauttaa, kun tilaa kerran oli.

Tietämättä mitään osakseen tulleesta verraten epäedullisesta

arvostelusta pyöreänaamainen seisoi laiturilla ja katseli alentuvasti

hymyillen pientä kaupunkiamme, jonka laitimmaiset talot pilkoittivat

rantatörmältä puiden tuuhean vihreyden lomitse.

Sitten hän kääntyi poliisimiehen puoleen, joka ikävystyneen näköisenä,

kädet seläntakana, seisoi kasassa olevien vehnäjauhosäkkien leimoja

tarkastellen ja näytti kärsivän helteestä.

-- Voiko konstaapeli sanoa, mistä saa hevosen? kysyi muukalainen.

-- Jaa, että issikan? kysyi vuorostaan konstaapeli, kääntyen

matkustavaiseen päin ja nykäisten tervehdykseksi lakkinsa reunaa oikean

kätensä etusormella.

-- Niin, ajurin! sanoi pyöreänaamainen nuori herra äänellä, joka tuntui

todistavan hänen liikkuneen maailmassa.

-- Näyttää tuolta tulevan tuo ajuri Tiihonen... jos hän joutanee

ottamaan herran kyytiinsä, aprikoi järjestyksenvalvoja, tarkastellen

matkustavaisen ruskeata laukkua.

-- Eikö täällä aina pidä olla ajureita, kun laiva tulee? kysyi nuori

miehemme kulmakarvojaan kohottaen ja katsellen konstaapelia käsi

puuskassa.

-- Milloin on, milloin ei, vastasi poliisi välinpitämättömästi. --

Tässä kaupungissa on niin vähän ajureita, ettei niitä joka paikkaan

riitä, lisäsi hän sitten selitykseksi ja kaupunkimme puolustukseksi.

Tiihoseksi mainittu ajaa lönkytteli lähemmäksi.

-- Tiihonen! sanoi poliisi. -- Onko sinulla kyytiä?

-- Ei, vastasi Tiihonen, kiristäen ohjaksia ja alkaen kääntää hevostaan

miesten kohdalle tultuaan.

-- Otatko sinä sitten tämän herran kyytiisi? kysyi poliisi, kaivellen

miettiväisenä nenäänsä.

-- Voipihan tämän ottaa, myönsi Tiihonen ja kiljaisi hevoselleen, joka

potki ja telmi kärpästen käsissä: "Ka-ka, _ka-ka!_"

-- Kuuluu tämä Tiihonen ottavan herran kyytiinsä, tulkitsi poliisi

vieraalle Tiihosen vastauksen, ikäänkuin olisi kääntänyt sen muulle

kielelle.

Kunnioittamatta enää poliisia yhdelläkään silmäyksellä, vielä vähemmän

kiitoksella vieras nousi Tiihosen rattaille, heitettyään pienen

käsilaukkunsa Tiihosen polville.

-- Mihinkäs ajetaan? kysyi Tiihonen, kokoillen ohjasperiä käteensä.

-- Parhaaseen hotelliin! sanoi vieras, heittäytyen selkäkenoon.

-- Se on sitten niinpaljon kuin seurahuoneelle, selitteli ajuri

saamaansa määräystä. -- Hei, konkari, alapas ravata, huusi hän

senjälkeen hevoselleen, joka tästä pontevasta vaatimuksesta innostui

hölkkäjuoksuun.

Ajettiin seurahuoneelle päin.

-- On sitä tänä kesänä tuota lämmintä, huomautti ajuri kyydittävälleen.

Kirjailija Kauno Tuulonen ei alentunut vastaamaan. Hän vain ajatteli

ihmeissään, millaisia moukkia tämän kaupungin issikat olivat, jotka

puhuttelivat kyydittäviään, vieläpä niinkin hienoja herroja ja

arvokkaita henkilöitä kuin hän oli, melkein kuin vertaisiaan.

Kun ei Tiihonen saanut keskustelua alkuun, ajoi hän vähän aikaa ääneti,

mutta teki sitten uuden yrityksen.

-- On se kauppias Kinnunen tuohon rakentanut vähän toisenmoisen talon

kuin se entinen oli, joka toissa talvena paloi! huudahti hän uuden,

suuren kauppatalon ohi ajettaessa.

-- Ajaa nyt vain eikä puhu roskaa! ärähti hermostunut kirjailija.

Tällainen odottamaton ja tässä osassa maata tuntematon tapa ottaa

osaa keskusteluun säikähdytti issikka Tiihosen niin pahanpäiväisesti,

että tämä rehellinen, vaikkakin hra Tuuloseen verrattuna kovin

halpa-arvoinen ja mitätön kansalainen oli pudota alas kuskipukiltaan

kadulle. Tosin ei hän siinä olisi päätään halaissut, eipä edes isoa

nenäänsäkään loukannut, katu kun ei näet ollut kivillä laskettu, mutta

sitä pahemmin olisi hänen kiiltävänappinen issikannuttunsa tuhrautunut,

sillä viimeöinen ankara sade oli muuttanut pehmeän, multaisen kadun

yhtämittaiseksi rapakoksi.

Ajuri Tiihonen ei enää yrittänytkään jatkaa keskustelua karskin

kyydittävänsä kanssa, vaan ajoi ääneti, piiskaansa silloin tällöin

vihaisesti huimauttaen, seurahuonetta kohti. Sitä hän vain mietti, että

missähän niitä noin ylpeitä herroja ja syöttiläitä kasvaa.

Tultiin siitä seurahuoneen eteen. Tiihonen pysähdytti ruunansa ja herra

Tuulonen kysyi äänellä, joka osoitti hänen kyllä ymmärtävän, että

issikka aikoo nylkeä häntä, mutta samalla vakuutti, ettei tämä katala

aikomus tule onnistumaan:

-- Mitä olen velkaa?

Tiihonen muljautti pukiltaan syrjäsilmäyksen kyydittävänsä pyöreään,

parrattomaan ja pönäkkään naamaan, sylkäisi pitkän sylen ja murahti:

-- Ei mitään!

Kauno Tuulosen suu, joka oli isänmaallisissa tilaisuuksissa ja

nuorisoseurojen kesäjuhlissa puhunut kansalleen niin monta ylevää,

opettavaista ja viisasta sanaa, oli tällä kertaa hyvin tyhmistyneen

näköinen. Se oli aivan pyöreä pelkästä hämmästyksestä ja ällistyksestä.

Hän ei käsittänyt mitään.

-- Kuinka, mitä olen velkaa? kysyi tuo pyöreä suu uudestaan.

-- Ei mitään, ei mitään! toisti Tiihonen kiireesti.

-- Mutta mitä se merkitsee? tiedusteli ymmälle joutunut kirjailija.

Ja ajuri vastasi seuraavalla tavalla:

-- Merkitsee vain sitä, että annoin herralle ilmaisen kyydin. Taitaa

herra tarvita rahansa paremmin kuin minä.

Tämä uskomaton julkeus ja röyhkeä solvaus, joka oli sitäkin katkerampi,

kun se sivusi melkoisen läheltä totuutta, nosti veren herra Tuulosen

päähän, ja hän huusi:

-- Poliisi!

Lähimmässä kadunkulmassa seisova valkotakkinen konstaapeli, joka ei

näkynyt tällä hetkellä mitään niin kipeästi kaipaavan kuin jotain

tekemistä, ihastui ikihyväksi, kuullessaan virka-apuaan tarvittavan, ja

lähestyi ajuria ja kirjailija Tuulosta nopein, mutta silti arvokkain ja

määräperäisin askelin, tervehti hra Tuulosta sotilaalliseen tapaan ja

kysyi:

-- Jaa että mistä olisi kysymys?

-- Tämä issikka ei tahdo ottaa minulta maksua! ilmiantoi hra Tuulonen

ajurinsa kiihkeällä, mielipahasta värähtelevällä äänellä.

-- Että kuinka? kysyi esivallan palvelija, joka ei tahtonut uskoa

kuulemaansa.

Tämä ajuri kieltäytyy ottamasta minulta maksua! huusi hra Tuulonen

korvat punaisina. -- Minä tarjoan hänelle maksua, mutta hän kieltäytyy

ottamasta sitä vastaan!

-- Onko se niin? kysyi poliisi ajurilta, kiinnittäen hyvään tuttavaansa

Tiihoseen ihmettelevän katseen.

-- On! myönsi tämä kunnon mies hyvin rauhallisesti.

Seurahuoneen avonaisiin ikkunoihin alkoi ilmestyä uteliaita päitä, ja

katukäytävälle pysähtyi pari, kolme avojalkaista poikaa.

-- Jaa, sanoi poliisi, raapien hämillään niskaansa. -- Tämä on vähän

outo tapaus. Minkätähden sinä Tiihonen et ottaisi tältä herralta maksua?

-- En minkään tähden, sanoi Tiihonen, koroittaen vähän ääntään ja

vilkaisten ikkunoihin. -- Rupesin matkalla tykkäämään niin tästä

herrasta, että päätin kyyditä hänet ilmaiseksi.

Poliisi alkoi tajuta, että tässä oli hänellä edessään yksi niitä

salaperäisiä arvoituksia, joita joskus sattuu ihmiselämässä. Mutta

sitten hän älysi huomauttaa:

-- No, jos niin on, niin sittenhän ei herran tarvitse mitään maksaa.

-- Jaa, jaa, mutta kun minä _tahdon_ maksaa! huusi hra Tuulonen täyttä

kurkkua. -- En tahdo ilmaista kyytiä hänen konillaan!

-- Kuulkaa vieraatmiehet päältä, että tämä nuori kaunis herra loukkaa

minun ruunani kunniaa! sanoi ajuri Tiihonen ympärillä seisovalle

arvoisalle yleisölle.

-- Ha ha haa! nauroivat vieraatmiehet, joita tapaus ja siihen liittyvä

mieltäkiinnittävä keskustelu näytti suuresti huvittavan.

Yleisöä olikin jo kertynyt riitelevien ympärille parikymmentä henkeä,

ja kadun toisella puolenkin olevien talojen ikkunoissa näytti asia

herättävän vilkasta harrastusta.

-- Viskaali tulee! huomautti eräs risaisesti puettu, hiukan juovuksissa

oleva kansalainen ja lähti kiireesti kävelemään poispäin, mutta muu

yleisö, jolla ei nähtävästi ollut mitään selvittämättömiä asioita

kaupunkimme poliisipäällikön kanssa, jäi levollisena paikoilleen.

Viskaali tuli pitkin katua raatihuoneelta päin parin muun herran

kanssa. Nähtyään väkijoukon keräytyneen seurahuoneen edustalle hän

kääntyi konstaapeli Tossavaisen puoleen, joka jäykkänä kuin olisi

seipään nielaissut ja kunniaa tehden ryhtyi antamaan raporttiaan.

Herra Tuulonen kohotti kohteliaasti hattuaan ja sanoi:

-- Herra viskaali, kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, ettei ajuri

halua ottaa maksua. Nimeni on Tuulonen, kirjailija...

-- Etkö sinä tahdo ottaa maksua herra Tuuloselta? kysyi viskaali,

kääntyen otsa rypyssä ajuri Tiihoseen päin.

-- En, herra viskaali! vakuutti ajuri varmasti. -- Minä en halua tämän

herran rahoja.

-- Minä tahdon joka tapauksessa maksaa ja vaadin edesvastuuta...!

aloitti hra Tuulonen lujasti.

Viskaalia harmitti. Hän rykäisi kiukkuisesti ja sanoi sitten hra

Tuuloselle:

-- Hyvä herra! Jos ajuri olisi vaatinut teiltä liikaa, niin olisi

asianlaita aivan toinen. Mutta kun hän kieltäytyy ottamasta maksua

vastaan, niin on se minun ymmärtääkseni hänen oma asiansa, eikä häntä

voida siitä rangaista.

Hra Tuulosen jalolle otsalle oli kohonnut hiki.

Haluaisin kuitenkin saada tietää, kuinka paljon ajurintaksa

laivarannasta tänne seurahuoneelle on? kysyi hän, ääni vähän vapisten.

-- Seitsemänkymmentäviisi penniä, ilmoitti poliisi. Hra Tuulonen

kaivoi kukkarostaan kaksi hopealanttia, jota tehdessään hän oli niin

hermostunut, että kukkaro oli vähällä pudota hänen hyppysistään

kadulle. Rahat asetti hän samalle istuimelle, jolla hän äsken itse oli

istunut, ja tempaisi kapsäkkinsä Tiihosen polvilta.

-- Kuule sinä Ratilaisen poikarukka! sanoi ajuri lempeällä äänellä

paljasjalkaiselle pojanressulle, jonka naama ei näyttänyt pitkään

aikaan olleen tekemisissä veden kanssa. -- Herra näkyy tahtovan antaa

sinulle namusrahoja. Ota ne tuolta rattailta ja kiitä herraa!

Vihasta säkenöiden raivasi hra Tuulonen itselleen tien väkijoukon läpi

seurahuoneen eteiseen, Ratilaisen poika hyökkäsi tempaamaan rahat

käteensä, kun taas ajuri Tiihonen läimäytti hevostaan selkään ja ajoi

täyttä laukkaa tiehensä riemuitsevan kansan keskuudesta.

-- Mitä te tässä töllistelette! huusi viskaali mainitulle kansalle.

-- Hajaantukaa! huusi konstaapeli Tossavainen, muuttuen äkkiä

tavattoman virkaintoiseksi.

Väkijoukko alkoi hitaasti hälvetä, keskustellen innokkaasti ja

jokseenkin äänekkäästi päivän suuresta tapahtumasta, jonka todistajana

sillä oli ollut onni olla.

Mutta viskaali, joka oli ollut ystävineen menossa seurahuoneelle

aamiaiselle, kääntyi sisään seurahuoneen ovesta.

Poliisi loi ympärilleen ylpeän silmäyksen, kohensi tuppivyötään,

silitteli valkeita käsineitään ja alkoi kävellä edestakaisin

seurahuoneen edustalla.

Kadulla vallitsi taas järjestys, hiljaisuus ja rauha.