Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1915.
"Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo,
sinä kuulet hänen humunsa, mutta
etpä tiedä, kusta hän tulee ja kuhunka
hän menee".
_Jukolan Timo_
I
Vaskiseppä Grönberg on kaupunkimme voimakkaimpia ja
mieltäkiinnittävimpiä persoonallisuuksia. Vaikka hän onkin vain pieni
ja kuivettunut ukko.
Hän pisti piikkipartaisen, terävänenäisen päänsä ajuri Jehkosen
vaunuvajan ovesta sisään ja huusi lujalla, mitä suurinta suuttumusta ja
pelättävintä vihaa värähtelevällä vanhanmiehen äänellä seuraavan kovan
ja verenhimoisen tuomion:
-- Miljoona hirsipuuta suoraan linjaan halki Suomenniemen Kotkan
kauppatorilta Utsjoen pappilan pihaan asti, ja joka hirsipuuhun yksi
sosialisti!
Tätä kauheata toivomusta seurasi kahden sekunnin pituinen äänettömyys,
jonka jälkeen tämä tulevaisuuden yhteiskunnalle peräti vaarallinen
vaskiseppä kirkaisi kärsimättömästi:
-- Oletko sinä Jehkonen siellä sisällä vai et? Varmaankaan ei
punapartainen, rokonarpinen ajuri Jehkonen kuulunut maan suurimpaan
puolueeseen, tai luotti hän melkoisiin, jo päältäkin selvästi näkyviin
ruumiinvoimiinsa, sillä hänen rämeä äänensä vastasi vajan pimeimmästä
nurkasta:
-- Joo, täällähän minä... minkätähden sinä ne sosialistit hirtät?
-- Paholaiset! sanoi Grönberg, vihaamiaan sosialidemokraatteja
silminnähtävästi yhä edelleenkin tarkoittaen. -- Pimeässäpä sinä täällä
kuhkit! moitti hän sitten Jehkosta, astuen samassa ovesta sisään.
-- Jätä ovi auki, niin tulee valoa! neuvoi ajuri.
Vaskiseppä totteli tätä kehoitusta -- jalallaan, potkaisten oven auki,
niin että se rysähti selkosen selälleen vajan seinää vasten ja jäi
sitten vapisemaan ruostuneille saranoilleen kuin vaskisepän pontevan
esiintymisen pelästyttämänä.
-- Jaa, sen minä sanon, ettei tässä maassa järjestystä tule, ennenkuin
korppi on nokkinut silmät viimeisen sosialistin päästä! huusi Grönberg,
kiihtyen taas äkkiä täyteen raivoon. -- Onko sinulla, Jehkonen,
joutavia viikatteita?
-- Taitaahan niitä olla joku, vastasi ajurin ääni, mutta lisäsi
kuitenkin miettivästi: -- Missä kunnossa sitten lienevät.
-- Anna sinä minulle pari viikatetta lainaksi täksi ja huomiseksi
päiväksi, niin minä niitän sinulle sitten tuon potaattipellon
pientareet, esitti Grönberg, sieraimet vielä vihasta värähdellen. --
Niittomiehet rupesivat kesken päivän vaatimaan palkankorotusta, mutta
minä ajoin ne helvettiin...
Grönberg vaipui istumaan kuormavankkurien aisalle, potkaisi jaloistaan
vanhan setolkkaremmin ja alkoi sadatella työväkeä voimakkain, valituin
kirouksin.
Jehkonen ei vastannut näihin purkauksiin juuri mitään, ähki ja puhkihan
vain edelleenkin vajan nurkassa, joitakin rattaita korjaten.
-- Se on se nikkari Tilli, joo, se vanha pulituurin juoja, joka niillä
on tässä kaupungissa profeettana ollut, purki Grönberg katkerana
hampaankolostaan huomioitaan ja kokemuksiaan. -- Tämä halvattu saarnaa
näille tolvanoille oikeuksista ja sorrosta -- kuuletko, Jehkonen:
oikeuksista ja sorrosta! Senkö karvahäntä heitä on tässä kaupungissa
sortanut? Ja senkö tuhannen oikeuksia heillä sitten pitäisi olla? Jos
Tillikin saisi oikeuden mukaan, niin... Tämä tekee minulle, hyväkäs,
keinutuolin. Ottaa siitä kaksikymmentä markkaa. Tuo tuolin, haisee
pulituurilta, kehuu työtään ja saapi rahan, puhtaan rahan kahtena
kymmenmarkkasena kouraansa. No nyt on meillä keinutuoli! sanon minä
akalle. Pätiipä nyt olla ja herrastella tässä vaskisepän perheessä!
Anoppi tulee illalla kylään, istuutuu keinutuoliin ja roiskis! Kahtena
kappaleena, _kahtena kappaleena_, on se Tillin tekemä keinutuoli,
ja anoppi ylösalaisin nurkassa kukkaruukkujen päällä, koivet kohti
taivasta. Semmoista se on se Tillin työ! Ja tämä hornan timpermanni
sitten vielä puhuu oikeuksista -- ja pyhistä vapauksista -- ja
tasa-arvoista...
Grönberg sylkäisi niin, että toiseen seinään lensi.
-- Ketä sinulla oli niittomiehinä? kysyi Jehkonen levollisesti
rattaiden alta.
-- No ne Sauna-Maijan pojat! huusi vaskiseppä mitä syvimmällä inholla.
-- Nämä laiskat rahjukset alkavat kesken päivän puhua nälkäpalkoista
ja riistämisestä. Minäpä otin rautakihvelin aidalta ja kiljaisin, että
pois pellolta, Sauna-Maijan sikiöt, ja silmänräpäyksessä! Arvasivatkin
ne lähteä, ennenkuin päät rupesivat kolisemaan! Minä niitän sen pellon
nyt akan kanssa huomisiltaan mennessä, ja jos yksikään sosialisti
tämän päivän perästä minun porttini sisäpuolelle astuu, niin katsokoon
eteensä! Annatko sinä niitä viikatteitasi, vai pitääkö minun vielä
lähteä niitä muualta kerjäämään?
Pyyntö ei ollut kovin kohteliaaseen muotoon puettu, mutta Jehkonen,
joka ei ollut turhan tarkka pikkuasioissa, konttasi hyvänsävyisesti
esiin rattaiden alta, pyyhki enimmän tervan ja rasvan käsistään
housujensa takapuoliin ja sanoi:
-- Tulehan tänne liiteriin, niin katsotaan.
Parin minuutin kuluttua tuli Grönberg halkoliiteristä, olallaan kaksi
viikatetta.
-- Kyllä minä sitten niitän ne pientareesi... en näitä ilmaiseksi pyydä
enkä tahdo! vakuutti tuima vaskiseppä.
-- Tottapahan! murahti Jehkonen ja palasi takaisin vaunuvajaan
jatkamaan keskeytynyttä työtään.
* * * * *
Päivä oli kuumimmillaan.
Kadulla surisivat tuhannet hyönteiset. Kauppias Raholan ajomies, yllään
ainoastaan siniset, paikatut housut, jauhoinen paita ja pään ja niskan
peitteenä tyhjä kahvisäkki, ajoi pitkin katua, seisoen korviasärkevästi
rätisevillä nelipyöräisillä kuormarattailla, joilla oli vannerautoja.
Raatimies Palinin talon seinää vastaan oli pystytetty telineet, joilla
hääräsi maalari, päässään pahvista tehty tuhruinen maalarinlakki.
Rakennusmestari Jurmon pihasta oli lehmä kävellyt kadulle ja söi
ahneesti kadun vierillä kasvavaa ruohoa. Mutta kohtapa juoksi kadulle
paljasjalkainen tytönrehvana, joka kiljuen ja huitoen alkoi ajaa
lehmää takaisin pihaan. Lehmä huiskautti päätään ja häntäänsä ja läksi
lönkyttelemään portista sisään, jolloin sen kylki raapaisi pahasti
huojahtavaa portinpieltä.
Kelloseppä Kenosen eli Kana-Kenosen kanalauma oli niinikään
lähtenyt kadulle jaloittelemaan. Suurella innolla ja ylläpitäen
keskenään vilkasta kaakatusta reposteli tämä melkoiseksi osaksi
muukalaissyntyinen herrasväki kaikenlaisia kadulla olevia,
auringonpaisteessa hautuvia jätteitä.
Vaskiseppä ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota näihin
kaupunkimme sisäiseen elämään luonnostaan kuuluviin ilmiöihin, vaan
käveli kiireesti kotiin, jossa hänen vaimonsa, tanakan ja hyväntuulisen
näköinen nainen, istui huivi päässä pihanpuolisilla portailla kutoen
sukkaa ja silloin tällöin vilkaisten pieneen, vilkkaaseen porsaaseen,
joka peuhasi pihamaalla.
-- Jehkoseltako sait viikatteet? kysyi vaimo mieheltään.
-- Jehkoselta. Lähdetään sitten! vastasi vaskiseppä.
-- Katso, Maikki, taloa ja puotia! huusi emäntä sisään avoimesta
keittiönovesta. -- Minä lähden isän kanssa heinäpellolle niittämään.
-- Kyllä! kuului nuorekas ääni jostain sisähuoneesta. Grönbergin
Maikki, ainakin meidän mielestämme erittäin miellyttävä nuori nainen,
istui avoimen ikkunan ääressä myymälän vieressä olevassa kamarissa
neuloen ahkerasti ja luoden silloin tällöin katseen sille autiolle,
auringonpaahteessa kuumuuttaan hohtavalle pikkukadulle, jonka
varrella vaskiseppä Grönbergin liike oli. Pitkään aikaan ei kadulla
näkynyt mitään muuta kuin Kana-Kenosen kanalauma, joka oli poikennut
valtakadulta poikkikadulle. Hiljainen, hyvin hiljainen ja melkein kuuma
tuulenleyhkä löyhytteli ohuita, lumivalkoisia ikkunaverhoja ja Maikin
pellavanvärisiä hiuskiehkuroita.
Porsas oli kavunnut sisään ja kuului nyt uikuttaen ja sorkat
permantopalkkeja vasten rapisten juoksentelevan keittiössä. Tyttö
juoksi ajamaan porsaan pellolle ja tämä viehättävä saparoniekka
kiiruhti pakoon porstuaan ja putosi vingahtaen portailta, kätkeytyen
pihan keskellä olevaan pieneen perunamaahan. Kun tyttö palasi takaisin
ikkunansa ääreen, oli Lehtolan lihakaupan edustalle kadun toiselle
puolen ilmestynyt Sutisen tunnettu, häijyluontoinen hevonen. Tuo
matala, ruskea luontokappale, jonka pää oli siitä omituinen, että sen
etupuoli oli valkea ja takapuoli ruskea, mikä vähän edempää katsoen
vaikutti siltä, kuin olisi pää kahdesta erivärisestä kappaleesta
kiireessä tai ruskean etukappaleen puutteessa kyhätty, seisoi siinä
tyytymättömästi pärskyen, etujalat ohjaksilla sidottuina.
Rattailla kelletti selällään kaksi vasikanrunkoa. Niiden alle oli
levitetty harmaa säkki.
Rannasta päin kävellä ketkutteli laiskasti, silloin tällöin yrittäen
haukata surisevan kärpäsen suuhunsa, metsänhoitaja Korpelaisen Hektor.
Lihakaupan kohdalle päästyään se pysähtyi, sillä se oli huomannut luun
hevosen jaloissa.
Hevonen, joka tähän saakka oli päätään heitellen ja lakkaamatta
sieraimiaan pärskäytellen koettanut nykiä ohjaksia löyhemmälle, alkoi
kavalan näköisenä vilkuilla sivulleen ja koetti hillitä pärskymistään,
huomatessaan koiran pysähtyvän viereensä. Ilkeämielisesti ja
pahantahtoisesti muljahtelivat sen silmänvalkuaiset silmillä roikkuvan
pitkän otsatukan alta.
Koira yritti lähestyä luuta varovasti, hyvin varovasti, sillä se
aavisti, että hevosella oli paha mielessä. Hevosen pää oli kääntynyt
sivullepäin, mutta koiraa se ei ollut huomaavinaankaan, vaikka pitikin
sitä koko ajan tarkoin silmällä. Se oli kavala, ilkeä, pahansuopa
hevonen.
Viuh! Nyt se potkaisi, juuri kun koira oli saamaisillaan luun
hampaisiinsa. Potku olisi ollut kovakin, ellei kärryn aisa olisi
melkoisesti vähentänyt sen voimaa.
Koira älähti ja juoksi häntä koipien välissä tiehensä. Hevonen pärskyi
taas, heitteli päätään ja vilkuili ympärilleen.
-- Siinäpä häijy hevonen! ajatteli Maikki Grönberg.
-- Peto hevosen hahmossa! sanoi nuorenmiehen ääni tytön vierestä.
-- Hui! Sus siunatkoon, miten sinä minut pelästytit, Kalle! huudahti
tyttö toruen.
-- Annahan kättä kumminkin! sanoi nuori, valkoiseen helletakkiin,
vaaleihin housuihin ja punareunaisiin lipokkaisiin puettu, Kalleksi
mainittu mies.
Tämä mies oli kauppias Kurosen kauppa-apulainen Kalle Kannas, erittäin
nokkela, kohtelias ja siisti liikemiehen alku, minkä tahdomme heti
hänen suosituksekseen mainita.
-- Mistä sinä tulet? kysyi tyttö, purren langan poikki terävillä,
valkoisilla hampaillaan.
-- Olin tuolla rannassa tavaroita vastaanottamassa. Kotonako ukko?
kysyi nuori mies matalalla äänellä ja loi ikkunasta sisään niin
pelokkaan silmäyksen, että selvästi saattoi havaita hänellä olevan
erittäin korkeat käsitykset ukko Grönbergin persoonallisista
ominaisuuksista.
-- Ei ole, heinäntekoon läksi, sanoi tyttö, irroittaen sormillaan
langan pään hampaistaan.
-- Entäs äitisi? kuulusteli nuorukainen, hengähtäen helpommin, mistä
päättäen äiti ei ollut läheskään niin hirvittävä kuin isä.
-- Äiti on myös niittämässä, ilmoitti tyttö.
-- Olet siis yksin?
Meidän on ohimennen myönnettävä, ettei Kalle Kannas näyttänyt mitään
muuta niin innokkaasti toivovan.
Tyttö nyykäytti päätään myymälän oveen päin. Nuori mies ymmärsi tämän
viittauksen ilman pitempiä selityksiä ja tuli sisään mainitusta ovesta.
Tyttökin tuli kamarista myymälään. Sulhanen nousi istumaan tiskille ja
morsian kävi seisomaan, tiskiin nojaten, hänen kupeelleen.
-- Mikähän tästä lopuksi tulee? huokasi tyttö, pistäen suuhunsa
sokeripalan, jonka oli juuri löytänyt Kallen taskusta.
-- Antaa ajan kulua, kyllä aika neuvon tuopi, sanoi poika, jolla
nähtävästi oli n.s. optimistinen maailmankatsomus.
-- Isä ei suostu koskaan! valitti tyttö. -- Kun äiti toissapäivänä
alkoi puhua siihen suuntaan, että minunkin alkaisi olla aika mennä
naimisiin, niin isä suuttui silmittömästi. Se on niin ikävää sen
isän laita, kun se on niin äkkipikainen! huokasi vaskisepän ainoa
tytär, pudottaen samalla pienen paperipalasen sulhasensa niskaan
paidankauluksen ja ihon väliin, mistä leikillisestä tempusta päättäen
isäukon julmuus ei ollut sentään häntäkään vielä vallan maahan
masentanut.
-- Astun isäsi eteen vielä tänä iltana ja selitän asian, sanoi poika
uljaasti, röyhistäen rintaansa ja pistäen vasemman peukalonsa liivin
kainaloon, missä asennossa hän ihmisystävällisistä kasvonpiirteistään
huolimatta teki melko sotaisen ja sankarillisen vaikutuksen.
-- Älä Herran nimessä! säikähti tyttö ja tarttui Kalle Kannaksen
takinliepeeseen ikäänkuin peläten, että tämä toimelias nuorukainen
juuri tällä hetkellä, jolloin ukko Grönberg heilutteli lujissa
vaskisepänkourissaan niin vaarallista asetta kuin viikatetta, juoksisi
tekemään hänelle niin julkean ehdotuksen kuin että hra Grönberg
hyväntahtoisesti suvaitsisi lahjoittaa Kurosen kauppa-apulaiselle
ainoan tyttärensä, vieläpä kohtuulliset myötäjäisetkin
kaupantekijäisiksi.
-- Isä on riitaantunut niittomiestensä kanssa ja on tänään vallan
raivoissaan, kertoi tyttö varmemmaksi vakuudeksi. -- Hän voisi tappaa
sinut... kun ei hän koskaan vihapäissään tiedä, mitä hän sanoo ja tekee.
-- Onhan se totinen ja kiivas ukko! myönsi poika yleisesti tunnetun
tosiasian.
-- Jos isällä olisi aavistustakaan näistä meidän väleistä, niin en minä
uskaltaisi olla päivääkään kotona, sanoi tyttö varmasti.
-- Mutta ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tiedoksi tulee, väitti
poika.
-- Niin, huokasi tyttö. -- Kyllä se on kamala paikka...
* * * * *
Kun Kalle Kannas vihdoin ehti Kurosen puotiin, otti kauppias Kuronen,
joka oli tuntikauden odotellut apulaistaan päästäkseen lähtemään
moottorivenheellään kauniissa Kihosaaressa olevaan melkein valmiiseen
huvilaansa, hyvin kylmäkiskoisesti vastaan hänen selityksensä, että
yksi tavaralaatikoista oli mennyt hajalle ja että Kallen sitäpaitsi,
jos mieli pelastaa nuori ja kaupunkimme liike-elämälle kallis henkensä
auringonpistolta, oli ollut aivan välttämätöntä käydä uimassa. ("Se
olisi kyllä pitänytkin tehdä!" huomasi Kalle samassa.)
-- Minä saan täällä seisoa päiväkaudet yksin puodissa..., napisi
Kuronen kapinallisesti seinällä olevalle, heleänvärisessä Pearsin
saippuareklaamissa hiuksiaan levittelevälle suurisilmäiselle,
valkohampaiselle ja punahuuliselle, ikuisesti hymyilevälle neitoselle,
joka oli ihanampi kuin taivaan enkeli. -- Kun olet illalla pannut
puodin kiinni, niin nostele sisäkkö-Marin kanssa huonekalut takaisin
Yrjön huoneeseen ja puhdista varsinkin kirjoituspöytä.
-- Eikös lattiaa maalatakaan? kysyi Kalle Kannas.
-- Ei tällä kertaa... meille tulee siihen huoneeseen asumaan
kesävieras, sanoi kauppias, ottaen päällystakin kainaloonsa.
-- Nainen vai mies? kysyi kauppa-apulainen asianharrastusta
ilmaisevalla äänellä.
-- Se ei kuulu sinuun! jyrähti hermostunut Kuronen vihaisesti ja läksi
puodista ulos kadulle, paiskaten mielenosoituksellisesti oven kiinni,
niin että tiuku kilisi kannikkeessaan pitkän aikaa.
-- Ukko on huonolla tuulella, sanoi konttorineiti Julia Leijanen,
pistäen huomattavasti käherretyn päänsä puodin ovesta sisään,
mutta jättäen vielä muun osan viehkeätä olemustaan viereiseen
konttorihuoneeseen. -- Jos herra Kannas on oikein, _oikein_ kiltti,
niin sanon herra Kannakselle, kuka meille tulee Yrjö-herran huoneeseen
asumaan.
Herra Kannas ei tosin voinut oikein sietää neiti Leijasta, mutta koska
uteliaisuus tällä kertaa voitti hänen vastenmielisyydentunteensa, niin
vakuutti hän hieman vastahakoisesti olevansa oikein kiltti, jolloin
neiti Leijanen heitti häntä leikillisesti kummipallolla. Kalle Kannas
koppasi pallon lennosta käteensä ja asetti sen varovaisuuden vuoksi
taakseen hyllylle.
-- Niin, kuulkaas herra Kannas, liverteli neiti Leijanen, Yrjö-herra
kirjoitti matkaltaan Turusta, että hän oli siellä laivan Tukholmaan
lähtöä odotellessaan sattunut tulemaan tuttavaksi erään kirjailija
Tuulosen kanssa -- Kauno Tuulonen, eikö se ole kaunis ja runoilijalle
sopiva nimi! Kun Yrjö-herra nyt viipyy koko kesän Englannissa ja hänen
huoneensa täällä kotona on vapaana, niin oli hän luvannut huoneensa
kirjailija Tuuloselle, joka haluaa työskennellä muutaman kuukauden
jossakin pikkukaupungissa aiheita ja vaikutelmia saadakseen, ja herra
Tuulonen on kirjoittanut saapuvansa muutaman päivän päästä. Ukko on
murjottanut koko päivän ja murissut akalle, ettei hän ymmärrä, mikä
Yrjöön on mennyt, kun rupeaa haalimaan tänne meidän niskoillemme
tuikituntemattomia musteentuhrijoita ja nälkätaiteilijoita -- ihan
niin ukko sanoi -- mutta akka on sitä mieltä, että herra Tuulonen on
varmaankin hienostisivistynyt ja hyvin miellyttävä mies, kun Yrjö --
tarkoitan Yrjö-herra -- on häneen niin mieltynyt. Onhan Yrjö-herralla
niin hyvä maku! Mihin herra Kannas sen pallon kätki?
-- Sitä en teille anna, sanoi Kalle Kannas jyrkästi, asettuen pallon
eteen, selkä vasten hyllyä. -- Pitäkää kyntenne siitä erossa, sanon
minä!
-- Minulla on aina ollut niin hyvä flaksi kirjailijain ja taiteilijain
piirissä, ilmoitti neiti Leijanen, läheten Kalle Kannasta yhä lähemmäs
ja lähemmäs kuin kristittyä ihmistä kiusaukseen johdattava, valkeuden
enkeliksi pukeutunut sarvijaakko.
-- Milloinkahan sinä, senkin räkättirastas, olet kirjailijain
ja taiteilijain piirissä ollut! ajatteli Kalle Kannas perin
epäkohteliaasti ja loukkaavasti hurmaavasta työtoveristaan, jonka
vaanivia, kissamaisia liikkeitä hän piti tarkoin silmällä.
-- Odotan _niin_ kirjailija Tuulosta! huudahti valkopuseroinen
keijukainen. -- Oi, kuinka minä häntä odotan tässä mahdottoman
kuivassa ja proosallisessa kaupungissa, jossa niin harvoin pääsee
todella sivistyneiden ihmisten seuraan! Nyt sen sain! kiljaisi hän
samassa voitonriemuisesti, saaden äkillisellä hyökkäyksellä käteensä
kummipallon ja yrittäen uudestaan heittää sillä Kalle Kannasta.
Kauppa-apulainen ehti kuitenkin tarttua neitosen käsiin kiinni ja
rupesi melkeinpä suuttuneena vääntämään heittoasetta hänen kädestään.
Tyttö ponnisteli lujasti vastaan. Käherretyt hiukset olivat joutuneet
runolliseen epäjärjestykseen ja kasvot hehkuivat punaisina. Kalle
Kannas oli kuitenkin niin vihainen, ettei hän edes huomannutkaan,
millainen aarre hänellä oli melkein sylissään.
-- Ai, herra Kannas, älkää vääntäkö minun sormiani! kirkui neiti
Leijanen -- mutta kirkui hiljaa.
-- Pallo tänne, taikka katkaisen kyntenne! murisi Kalle Kannas tylysti.
Kamppailun ollessa kuumimmillaan oli raollaan olevan puodin ovi
hiljaa avautunut ja sisään astunut Jumppilan vanha matami, joka
pysähtyi ovenpieleen ja siinä nöyrästi odotteli kisan päättymistä.
Hartaasti ja mitä osanottavaisimmin, pää kallellaan, katseli akka
kauppa-apulaisen ja konttorineidin voimainkoetusta, silminnähtävästi
ihan huolissaan siitä, ettei vain pieninkään rahtu eikä piirto jäisi
häneltä huomaamatta. Eipä hän ollut koskaan uskovaisten rukoushuoneella
seurannut niin innokkaasti uuden maallikkosaarnaajan esiintymistä kuin
nyt näiden kahden maailmanlapsen rimpuilemista.
-- Oi... voi voi... herra Kannas... _herra Kannas_!... en jaksa enää...
olette niin _hirmuisen_ vahva! kuiskasi neiti Leijanen uupuneena ja
suoraan sanoen vaipui "herra Kannaksen" syliin, hellittäen pallon
kädestään. Kalle Kannas nakkasi pallon tiskin alle ja huomasi samassa
Jumppilan matamin, joka kädet ristissä ja pää väärässä, melkeinpä
autuaallinen ilme kasvoillaan seisoi liikahtamatta ovella.
Kalle Kannas työnsi keijukaisen niin vihaisesti luotaan, että tyttö
horjahti tiskin reunaa vasten ja huomasi samassa hänkin akan.
Neiti Leijanen pakeni kiljahtaen puodista konttoriin. Kalle Kannas
oli tulipunainen ja sadatteli mielessään armottomasti suloista
toveritartaan.
-- Mitä olisi asiaa? kysyi hän sitten akalta niin äkäisesti, että tämän
polvet notkahtivat.
-- Voi hyvä rakas puukhollari, vinkui akka, antakaa anteeksi, että
häiritsin... en minä tiennyt... kahvia tarvitsisin neljänneksen, hyvä
rakas puukhollari.
Kalle Kannas mittasi kahvia tavallista vapaamielisemmin, antoipa
vielä kourallisen keksejäkin kaupantekijäisiksi. Me emme voi katsoa
ihmisten sydämiin, vaikka heistä kirjoitammekin, mutta pidämme
varsin mahdollisena, että keksien tarkoituksena oli tukkia akan suu.
Uskallammepa mennä niinkin pitkälle, että otaksumme Kalle Kannaksen
salaisesti toivoneen, että keksit takertuisivat akan kurkkuun ja
tukehduttaisivat hänet. Tämä on kyllä hirmuinen väite lähimmäisestämme,
mutta me olemme tehneet mainitun johtopäätöksen Kalle Kannaksen
kasvoilla kuvastuneen ilmeen nojalla. Ovathan silmät yleensä
tunnustetut sielun peiliksi.