tilastansa tulla paremmalle jälelle, oli Iisakki Rothovius (Katso
tästä miehestä edesmenneen pispan Jaak. Tengströmin kirjaan: Diss.
acad. Vitam et Merita Isaaci Rothovii expositura.), pispa Turun
hiippakunassa. Kuningas Gustavi Adolphi oli nimittäin v. 1618 jällensä
eroittanut Viipurin hiippakunnan Turusta ja asettanut pispaksi ensiksi
nimitettyyn muutaman kelpo miehen, Maisterin Olaus Elimääuksen, jonka
hiippakuntaan myös Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa tuli kuulumaan. Saman
miehen oli Kuningas v. 1619 jo katsonut pispaksi Turkuunki, mutta ei
tullut siitä mitään, sillä se vanha pispa Erikki Erikinpoika, (jonka
huonoon hallitukseen Kuningas oli tainnut tuskauta,) sai ainaki vielä
armon hallita Turun alle kuuluvata puolta entisestä hiippakunnastansa
kuolemaansa asti, joka näyttää tapahtuneen v. 1625; ja sen perästä tuli
Rothovius tämän viran saamaan (Katso A.O. Rhytseliuksen: Episcoposcopia
Sviogothica, Osa II, siv. 54.) Jo oli kulunut 42 vuotta sittäkun
Erikki Erikinpoika oli tullut pispaksi Suomeen, ja sillä ajalla oliki
Kristillisyys maassa turmeltunut. Hän oli epärehellistä ja ylpeätä
luonnetta, joka tuotti hänelle lopulla monta ilkeätä riitaa. Muuten oli
hän hyvin oppinut mies, ja on kirjoittanut suomeksiki muutamia kirjoja,
joista nimitämmä, Upsalassa v. 1593 pidetyn kokouksen päätösten
jälkeen tehdyn, Kirkon Käsikirjan, niinkuin myöski suomenkielisen
Postillan kahdessa vahvassa osassa. Mutta Rothovius oli syntynyt
köyhistä vanhemmista Ruotsissa, opastunut ensistä kotimaassansa ja
sittä syvemmältä ulkomaalla, josta palattuansa hän 23 vuotta oli
ollut pastorina Nyykööpingissä, ja muutettiin sieltä kelvollisuutensa
vuoksi v. 1627 pispaksi Turkuun. Sinne tultuansa kutsui hän heti
hiippakuntansa papit koolle ja alkoi kaikella tavalla kansan valistusta
toimittaa. Sitä edesauttaaksensa vaikutti hän, että Kuningas v. 1630
laittoi Gymnasiumin Turkuun, jossa opettajia kansalle koulittiin. Mutta
muista tämän pispan teoista saamma vasta tilan puhua, kun ensinnä
olemme katselleet lyhykäisimmästi Kuninkaan ja hänen miesten suuria
töitä.
Gustavi Adolphi oli isältänsä perinyt kolme sotaa ja niistä jo
päättänyt kaksi, nimittäin Danskan ja Venäjän kanssa. Mutta kolmatta,
eli Puolan sotaa, ei hän voinut niin pian saada loppumaan. Sigismundi
piti vielä aikomisensa Ruotsin kruunuun tarkasti mielessään, vaan oli
Kuningas Gustavin ensimmäisinä hallitusvuosina vähiltä maansa voimilta,
ja sodilta muitten kanssa, estetty Ruotsia vasten kamppailemasta. Sota
oli kuitenki aukinainen, sillä ei Gustavi voinut saada häntä rauhaan.
Ainoastaan sotilakkoja tehtiin tuon tuostaki kahdeksi vuodeksi.
Mutta v. 1621 lähti Gustavi toden perästä tätä vihollistansa vasten
sotimaan ja saarti suurella sotalaumalla Riigan kaupungin, jonka
saiki otetuksi. Samalla oli koko Livon maa valloitettu. Sittä seurasi
kaksivuotinen sotilakko. Mutta v. 1625 alkoi sota uudelleen, ja Gustavi
sai parannetuilla sotikeinoillansa isoja voittoja ynnä Kuurinmaanki
allensa. Hän rupesi sen perästä Puolan alle kuuluvata Preussian maata
valloittamaan, sai Ruotsista suuria apuja vapaehtoisesta Aatelin ja
kansanki tahdosta. Siitä sodittiin monta vuotta, Ruotsin puolelta
enimmiten voitolla. Gustavi lähti itse aina talviksi kotiinsa; kesällä
oli hän sotimassa. Viimmen tuli Sigismundin tila niin ahtaaksi,
että hän suostui sotilakkoon 6:ksi vuodeksi Altmarkissa v. 1629,
jossa sai jällensä muutamia linnoja, mutta Ruotsi piti suurimman
osan voitettuja maita haltussansa. Tämän kautta tuli Puola, niinkuin
Venäjä Stolbovassa, suljetuksi Itämerestä. Sigismundi tunnusti nyt
viimmen Gustavi Adolphin Ruotsin lailliseksi Kuninkaaksi, mutta ei
jättänyt sittäkään valkkauksiansa Ruotsin kruunuun. — Tämän sodan
herettyä joutui Gustavi Adolphi uuteen sotaan Saksanmaalla, jolla oli
sangen painava merkitys maailman asiain juoksussa. Paavilaiset ja
Saksan Keisari ahdistivat nimittäin Evangeliumin uskon tunnustajia
varsin kovasti, ja sota näitten välillä oli jo sitte vuoden 1618
ollut käytävissä, kutsuttu Kolmetkymmentä-vuotiseksi sodaksi. Kun
Evangeliumin puoltajat juuri olivat kukistumassa, lähti Gustavi
Adolphi, ehkä hänen valtakunnan asiat kyllä olisivat rauhaa vaatineet
ja voitto oli sangen epätietoinen, kuitenki v. 1630 heitä ja
niinmuodoin Evangeliumin seikkaa auttamaan. Tämä sankari löi nyt
Keisarin suurimmat sotalaumat ja kuuluisimmat Generaalit, mutta
menetti itsekki henkensä Lytsenin tappelussa 6:tena p. Marraskuuta v.
1632. Tälle Kuninkaalle haetaan vaivoin vertoja maailman suurintenki
Valtiasten seassa. Hän oli eris muista ei ainoastaan urhoollisuutensa
ja viisautensa puolesta niin sodassa kun hallituksessa, mutta
mielenlaatunsaki kohdalta, sillä hänen syvä, oman syntisyytensä ja
huonoutensa tunteva ja sentähden kaikissa Jumalaan ainoaan turvaava,
jumalisuutensa teki hänen totiseksi Kristityksi korkiassa säädyssänsä
— ja niin oliki hän välikappaleena Herran suuria ja ihmeteltäviä töitä
täyttämään. Hänestä on somasesti sanottu, että hän oli alottanut kaikki
työnsä rukouksella ja sentähden ne aina kiitosveisuilla lopettanut.
Mutta tätä suurta miestä paremmin tutaksemme olisivat ne moninaiset
laitoksetki, joita hän valtakuntansa sisämäisen tilan parantamiseksi
matkaansaatti, lueteltavat. Vaan ei ole tässä tilaa enempään, kun
että muutamilla esimerkeillä osotamma, mitä hyvää hänen hallitus
Suomelle tuotti. Uusia kaupunkeja rakennettiin ja entistenki kohta
tuli paranemaan uutten oikeuksien lahjoittamisella elikkä entisten
suurentamisella. Vuonna 1617 perustettiin Uuskaupunki (ruotsiksi:
Nystad) ja 1620 Joensuun (Ny Carleby) ynnä Kokkolan (Gamla Carleby)
kaupungit, ja seuraavana vuotena sai Tornio kaupunkioikeuden. Kauppa
tuli paljon edesautetuksi. Usiammat vanhat kaupungit saivat luvan käydä
sitä ulkomaallaki. Käsityöntekijät eli Hantvärkkärit kaupungeissa
saivat järjestyksen keinoissansa sillä että heidän yli asetettiin
päällysmies, jonka Oltermannin kanssa piti kullakin ajalla määrätä
yhteisen hinnan kaluille. Kaikki tienokeinot olivat olleet pahalla
jälellä, mutta niitä koettiin kaikella tavalla edesauttaa, niinkuin
myöski talonpoikain maanviljelöä. Vapasukuisten ja virkamiesten
itsivaltaisuus ja rasittavaisuus oli noussut sangen korkiaan määrään.
Tämänlainen pahuus oli jo niin juurtunut, ett'ei Kuningas kaikella
toimellaan kyennyt sitä sikseen parantaa. Ainaki teki hän, mitä voi.
Vuonna 1624 lähetti hän Riikinmarskin Gyllenhielmin Suomeen, fouteilta
ja muilta virkamiehiltä tilintekoa vaatimaan, ja sanomaan, ett'ei
Kuninkaallinen Majesteeti ollut heitä tänne pannunna tyhjäntekijöiksi.
Tämän piti myös estämän Aatelia kruunulle kuuluvata maanomaisuutta
pitämästä ja väärillä päällenpanoilla rahvasta vaivaamasta.
Tuomioistuimet olivat rappiossa ja niitä parannettiin. Väärän oikeuden
käyttämisen esteeksi ja koska asioissansa sorretuilla oli joksiki
hankala Ruotsista saada oikeutta, asetti Kuningas v. 1624 Suomelle
omituisen Hovi-Oikeuden Turussa, josta vielä oli tila Kuninkaaki eteen
lykätä asiansa. Nyt asetettiin myös raja maallisen ja hengellisen
oikeuden välillä. Pispan ja hänen Kapitulin alle tulivat kuulumaan
senlaiset asiat kun juopumus ja muunkilainen elämän irstaisuus ovat,
paitsi hengellisiä asioita, jotka tiettävästi myös olivat heidän
ratkastavina. Turun Gymnasiumin laittamisesta on jo ennen mainittu.
Terveyden hoidoksi laitettiin hospitaleja. Sotamiehet tulivat parempaan
asuun ja järjestykseen, ynnä saivat paljo kunniata miehuutensa vuoksi
Kuninkaan sodissa, jota he eivät harvoin olleet voittamahan auttaneet.
Ja paljo muuta senlaista. Kun nyt sitä muistelemma, että ne alituiset
sodat vaativat erinomaisia kostannuksia siitä jo entisestään köyhästä
Ruotsin valtakunnasta, niin on tosin ihmeteltävä, mistä juuri tällä
ajalla saatiin tilaisuutta ja varoja näitä töitä täyttämään. Mutta
ainaki tuli tauti- ja nälkä-vuosien ynnä sen paljon miehenoton kautta,
kun sotiin tarvittiin, isänmaamme tähän aikaan puolittain autiahan
tilaan. Paljo rahvasta muutti myös pois koko maasta, eikä voitu sitä
estää. Näihin ei ollut Kuninkaan vaan aikain kovuuden syytä, sillä jos
nyt olisi ollut huonompi hallitus, niin olisi kansa tainnut johonki
joutua.
Kuningas Gustavi Adolphin kuoltua tuli hänen 6 vuotias tytär
Kristiina Ruotsin Valtiaksi. Tämän alaikäisyyden aikana piti viisi
valtakunnan korkeinta virkamiestä hallituksesta huolta. Niistä tuli
se kuulu Akseli Oksenstierna, edesmenneen Kuninkaan rakastettu ja
häneen kelvollisuutensa vuoksi pian verrattava ystävä, saamaan
huolen Saksanmaan sodanasioista päällensä. (Mainittava asia on,
että pispa Rothovius oli ollut tämän miehen nuoruuden opettajana
ja hänen johdattajana Saksanmaalla oppimassa käydessä. Hän piti
miehenäki entistä opettajatansa kunniassa, ja tästä keskinäisestä
kohdasta tuli paljo hyvää Suomelle vuotamaan.) Sitä sotaa käytiin
erinomaisella kunnialla ja onnella Baneerin, Lenartti Torstenssonin ja
Vrangelin esimiehitessä, jotka kaikki näytäksen Gustavi Adolphin kelpo
oppilaisiksi. Vuonna 1648 loppui tämä 30-vuotinen sota Vestphalisen
rauhan kautta, jossa Ruotsi sai Pommerin ja moniaita muitaki paikkoja
Saksanmaalla ynnä suuren rahasumman sotakuluketten peittämiseksi.
Sillä aikaa oli se entinen sotilakkoki Puolan kanssa tullut v. 1635
jatketuksi 26:ksi vuodeksi Stuhmsdorffissa, jossa Ruotsi antoi
Preussiassa valloitetut maat takasin Puolalle. Myös oli sota Danskan
kanssa taas ollut käytävissä, joka oli v. 1645 päätynyt Brömsebruon
rauhan kautta, ja siinä oli Ruotsi tullut muutamia maanpaikkoja ja
etuja saaman. Samana vuotena oli Kristiina Drotninkikin jo ottanut itse
hallituksen vastaan. Hänen nuoruudessa riikistä huolta pitäväin Herrain
hallitus oli siis loppunut, ja ehkä sillä ajalla kunniata oli Ruotsille
runsaasti karttunut ja monta hyvää laitostaki saanut aikaan, niin
olivat, toiselta puolen katsoin, tavarat ja voimat maasta kadonneet
ynnä Vapasukuisten sääty itsellensä liikanaisia oikeuksia vallannut,
josta epätytyväisyys oli kansaan tullut.
Mutta nyt lähdemmä Suomen Kirkon ja kansallisen hallituksen kohtaa
Drotninki Kristiinan alaikäisyyden kun itsehallituksenki aikana
katselemaan. Me tapaamma kaksi erinomaista miestä, jotka yhessä ja
kumpiki puoleltansa tällä ajalla kokevat Suomen tilaa parantaa ynnä
pimeyden ja epäuskon valtaa hävittää. Ne ovat pispa Rothovius ja Greivi
Pietari Braahe. Miten paljo heillä oli parantamista ja minkälainen
pimeys voitettavana, näyttäköön seuraava lyhykäinen maamme senaikuisen
tilan osotus. Tavat olivat varsin turmeltuneet niin rahvaassa kun
rahvaan vartioissa ja paimenissa. Juopumus, huoruus, vääryys ja muut
sitä laatua, olivat jokapäiväisenä harjoituksena. Turhat, epäuskolliset
luulot sokasivat mielen maan oppineimmiltaki miehiltä, saati sittä
muilta. Niinpä luetaan tämän ajan tiedoissa keräjöimisistä noitia
vastaan ynnä semmoisiaki, jotka varsinaisesti olivat lupautuneet
Perkeleelle ja hänen kanssa liittoon antauneet. Niin oli myös
tähtiennustelman (astrologia) epäuskollinen taito harjoitettuna
maan korkeimman opetuspaikan opettajilta ja muiltaki oppineilta
miehiltä. Raamatun suomentaja Martiinus Stodius, tuli Konsistoriumin
edessä syytetyksi taioista, joilla hän muka olisi muita pilannut ja
viekotellut; vaan lopulla nähtiin, että nämät syyttämiset olivat
siitä saaneet perustuksensa, että hän tarkemmin kun muut senaikuiset
tunsi luonnon vaikutukset, e.m. oli kupevalla lasilla tulta ottanut
taivaasta, jota konstia pidettiin Perkeleen taikana (Yksin pispa
Rothoviuski, joka ei ollut kaikissa irti aikansa epäluuloista. Braahe
näki näissa asioissa selvemmästi.) Näin muitaki syyttömiä taikauksesta
paituutettiin keräjihin. Virkamiesten käytös oli sangen epärehellinen,
sillä pitkällisten sotain vuoksi ei ollut valtakunnan Hallitus
saanut tilaa heitä tarkasti silmällä pitää, eikä joka aika kovaan
tilintekoon vaatia. Pienimmästä niin korkeimpaan tekivät virkamiehet
vääryyttä: tuomioistuimen edessä ei saanut rahvas oikeutta, varsinki
maan ylimyksiä vasten, jotka tekivät mitä tahtoivat, ottivat lahjoja,
ryöstivät rahvasta laittomilla päällenpanoilla, asettivat tuomareiksi
kenen halusivat käskyläisistänsä j.n.e. Braahe tuli Marraskuussa v.
1637 Suomeen, sitä maata Guvernöörin asemesta hallitsemaan. Ahvenanmaa
ja Venäjän Karjala kuuluivat myöskin hänen alle. Samana talvena
matkasi hän vielä frouanensa maan läpi aina Viipuriin, Käkisalmeen ja
Savonlinnaan, sotaväkeä myönstäröien ja kaikkinaista järjettömyyttä
parannellen. Kesällä samana vuonna kävi hän Turun ja Porin puolessa
hallituskuntaansa tuntemaan oppimassa. Tämän matkan päätettyä lähetti
hän Ruotsiin Hallitukselle kirjallisen kertoman Suomen peräti kurjasta
tilasta, parannuksia edespannen. Hallitus vastasi niitten olevan
tehtävänä, mutta ennen kaikkia olevan tarpeellisen koululaitosten
kautta kelvollisempia opettajia sekä virkamiehiä kansalle varustaa,
sillä kaikki viimmen paranevan. Pispa Rothovius oli puoleltansa
kaikista voimistaan kokenut tätä samaa kaunista tarkoitusta edesauttaa,
sekä kirjoitusten ja alinomaisten maanitusten kautta papeille, kun
myös kiivasten saarnainsa kautta Turussa. Seurakuntia jaettiin
pienemmiksi, uusia kirkkoja rakennettiin, ja Suomen Lappalaiset saivat
omituisia pappeja. Kiivautensa ja intonsa vuoksi sai Rothovius,
niinkuin on maailman tavallinen meno, vihollisia. Hänen kanssa yhdessä
tuumin taisi Greivi Braahe vaikuttaa, että Hallitus päätti laittaa
triviali-kouluja useimmissa Suomen kaupungeissa, ja varsinki, että se
laitos sai aikaan, josta valistuksen ilahuttavat säteet pitivät levetä
ympäri Suomea. Tämä oli Turun Akademia, joka vähää ennen perustetun
Gymnasiumin siaan v. 1640 laitettiin, ja jonka Kansleriksi Braahe
itse tuli pannuksi. Asetukset olivat sillä samanlaiset, kun Upsalanki
Akademialla olivat. Rothovius oli Siakanslerina. Tähän asetettiin
kymmenen Professoria, ja koko laitos jaettiin neljään Taitoluokkaan
eli Fakulteetiin, nimittäin Jumaluusopin, Lainopin, Tiedotsemaopin ja
Lääkkiopin. Viimmeiseksi mainittuun asetettiin seuraavana vuotena uusi,
yhdestoista Professori, ja vasta pantiin kahdestoistaki Tiedotsemaopin
luokkaan. Ensimmäisenä Akademian vuotena ei ollut kun 44 oppivaista
Turussa, joista ainoastaan kahdeksan olivat Suomalaisia. Muut kaikki
olivat Ruotsista, josta maasta vastaki kävi paljo nuorukaisia meidän
Akademiassa. Seuraavana vuonna nousivat oppivaiset jo kolmeen
sataanki. Vuonna 1642 sai Akademia Kirjanpränttääjän Turkuun, joka
oli ensimmäinen meidän maassa. Seuraavana vuonna aukeni iso aarret
Suomen kansalle. Se oli Koko Pyhä Raamattu, Vanha ja Uusi Testamentti,
joka nyt ensikerran täysinäisenä kävi suomeksi valkeuteen, präntätty
Tukhulmissa. Mitä Agrikola oli aikanansa Raamatusta suomentanut,
se oli jo sotain ja muitten hätäpäiväin kautta tullut kateeseen,
elikkä olivat hänen käännökset enää hyvin harvassa tavattavat. Pispa
Rothovius ja Suomen papisto olivat sentähden siitä suuresta puutteesta
usein muistuttaneet valtakunnan Hallitsijoita, anoin että se tulisi
kruunun kostannuksella autetuksi. Hallitus otti tämän viimmen
korviinsa. Neljä miestä valittiin käännöstä valmistamaan, nimittäin
Gymnasiumin Lektorit, sittä Professorit Akademiassa, Eskhillus
Peträäus ja Martiinus Stodius, ynnä lähellä Turkua olevat pastorit
Henrikki Hoffmanni ja Gregori Matinpoika Favoriinus, jotka olivat niin
Raamatun alkukielissä kun myöski Suomen puheessa oppineita miehiä.
Valtakunnan Hallitsijain tahto, kirjoituksessansa Rothoviukselle,
oli, että näitten miesten piti "läpikatsoa, mitä muilta erittäin
saattoi olla jo kirjoitettu ja käätty, sekä parannella siinä vikoja;
mutta mik'ei ollut ennen käännetty, sitä uskollisesti suomentaa,
kaikissa seuraten Lutheruksen viimmeistä käännöstä ja muutenki itse
alkukieliä, sitä tarkoittain, että Suomen kieli tulisi selvää ja
hyvää, jota kaikissa Suomen maanpaikoissa voitaisiin ymmärtää, ja
että kirjotuslaatu olisi yleensä yhdenkaltaista." Nimitetyt miehet
parantivat siis elikkä kääntivät uudellensa Agrikolan (ja mahdollisesti
muittenki) ennen tehtyjä käännöksiä ynnä suomentivat ennen vielä
suomentamattomat Raamatun kirjat, ja he tekivät sitä työtänsä niin
kiivaasti, että Raamattu Lutheruksen esipuheitten sekä muitten
vieläki suomalaisissa Täysibiblioissa tavattavain apukirjoitusten
kanssa tuli muutamain vuotten kuluttua, elikkä v. 1642, kansan
käsiin. Tästä kalliista tavarasta piti jokaisen kirkon ottaman yhden
kappaleen tarpeeksensa. Näillä laitoksilla ja toimilla oli siis kansan
valistumista erinomaisesti vaikutettu. — Greivi Braahe oli v. 1640
tullut kutsutuksi muihin virkoihin Ruotsiin, jonka tähden hän tällä
kerralla jätti Suomen, mutta tuli v. 1648 jällensä Guvernööriksi
meidän maahan ja edesseisoi sitä virkaansa vuoteen 1654 asti. Vuonna
1650 oli hän Tornion kautta matkannut Drotningin kruunaamisen juhlalle
Ruotsiin. Kansallisessa päällenkatsannossa hänen kautta tehdyistä
muutoksista ja parannuksista ovat seraavat muisteltavat. Viipuriin
ja Hämeenlinnaan pantiin erityiset Maanherrat, saadaksensa sillä
tavalla niin virkamiehet kun rahvaanki paremmin kurissa pysymään;
sillä itäpuolella maata oli elämä varsinki raaka ja vallatoin ynnä
parannukset enimmän tarpeeseen. Maksettavat kruunulle laitettiin
selvemmälle jälelle. Tuumassa oli yhdistää Päiäneen järven muitten
suurten järvein ja merenki kanssa, jota työtä Braahen piti teettää ja
josta sisämäiselle kaupankäynnille toivottiin verrattomia etuja; mutta
ei tullut siitä valmista. Uusia kaupunkeja rakannettiin, ja vanhemmat
saivat lisätyitä oikeuksia. Vuonna 1649 perustettiin Braahen eli
Salosten kaupunki, jolle perustaja antoi sukunsa nimen, ja Kristiinan
kaupunki, jonka Braahe nimitti vaimonsa Kristiina Katariina Steenbokin
muistoksi. Vanhan Helsingin kaupungin aikoi hän muuttaa sen kaupungin
ja Porvon välillä olevalle Santasaarelle (Sandö), ynnä Kuopiossaki
laitattaa kaupungin; vaan eivät nämät tuumat tulleet täytteeseen.
Muuten tuli Sortavalan (v. 1640) ja Kajaananki kaupunki (v. 1650) tällä
ajalla perustetuksi; niinkuin myös Brahelinnan jäännökset, Kristiinan
pitäjässä, vielä muistuttavat tästä suuresta miehestä. Sotamiesten
kohta tuli Braahen kautta parempaan asuun, ja hän oli ensimmäinen,
kun sai ne vastahakoiset Savolaiset sotamiehiä oikein antamaan.
Virkamiesten vallattomuuksia oli tämäki kokenut estää, ehk'ei hän
saanut sitä pahaa sikseen paranemaan. Hän kuoli vanhana Ruotsissa v.
1680.
Rothovius vaipui v. 1652 kuoleman uneen, oltuansa 25 vuotta pispana.
Häntä seurasi pispanvirassa Eskhillus Peträäus, syntynyt Ruotsissa,
jossa oliki ensimmäisen oppinsa käsittänyt, mutta sittä useimmiten
Kuninkaallisten kostannuksella käynyt ulkomaalla tietoja saamassa.[12]
Hän asetettiin ensistä Lektoriksi Turun kouluun, sittä Gymnasiumiin,
ynnä Tuomioprovastiksi mainitussa kaupungissa. Jo olemme maininneet
hänestä Raamatun suomentajitten seassa. Ehkä Ruotsalainen, oli hän
kuitenki lukemalla niin oppinut isänmaamme kieltä, että hän kykeni
Raamattua suomentamaan ja vieläpä kirjoittamaanki ensimmäisen
opetuskirjan Suomen kielen luonnosta.[13] Akademian laitettua tuli hän
Jumaluusopin Professoriksi ja ensimmäiseksi Rektoriksi. Sittä valittiin
hän Turkuun kokoutuneilta papeilta sen hiippakunnan pääksi. Vaikka tämä
mies ei näytä olleen niin nerokasta ja asiaan ryhtyvätä luonnetta, kun
moni hänen edelläkävijöistä ja jälkeenseuraajista, niin koki hän ainaki
kohdaltansa parantaa kansan tapoja sekä vastustella epäuskollisia
luuloja. Vaan ei ole paljo hänen töistä tietoja.
Drotninki Kristiinan aikana perustettiin v. 1653 Pietarsaaren kaupunki
(ruotsiksi: Jakobstad). Mainittu Drotninki oli hallitessansa tuhlannut
sen pitkällisten sotain kautta muutenki köyhtyneen Ruotsin valtakunnan
tavaroita. Viimmein päätti hän jättää koko kruununsa ja muuttiki pois
maastansa v. 1554, vaikka sitä tuumaa koettiin Ruotsissa kaikella
tavalla estää. Vapasukuisten ja vapaattomain säätyjen välillä oli tällä
ajalla ollut suuri eripuraisuus. Kristiina oli erinomaisesti oppinut
ihminen, josta kuitenkaan, hänen suuren kevytmielisyytensä tähden,
ei tullut alamaisille hyötyä. Hän eli sittä enimmiten Italiassa,
jossa kuoliki v. 1689. Tämän kanssa sammuu Vaasen sukukunta Ruotsin
hallitusistuimella. Nyt tuli Gustavi Adolphin sisaren poika Kaarle
X:nes Gustavi, Pfaltsi-Greivi Tsveibrykkenistä, Kuningasistuimelle
nostetuksi. Hänen hallitusaikana oli alituisia sotia. Puola ei
tahtonut häntä Kuninkaaksi tunnustaa, josta tuli heti vihollisuus.
Kaarle purjehti meren yli Puolaa vasten, joka tähän aikaan oli monelta
haaralta ahdistettu, ett'ei ollut hänessä varsinaista vastustajata.
Kaarlen asiat menestyivät niin hyvästi, että hän muutamain kuukautten
sisällä oli voittanut uuden riikin itsellensä Puolassa. Mutta ei ollut
se voittomaa pysyväinen. Puolalaiset nostivat kapinan, ja ehkä Kaarle
soti urhoollisesti heitä vasten, voittain heitä useimmassa tappelussa,
niin täytyi hänen ainaki jättää kaikki siltään, kun Danskalainen nosti
sodan Ruotsin varalle ja Österriikin Haltija antoi apua Puolalle.
Kaarle lähti nyt (v. 1557) sotalaumanensa Danmarkkia vasten, voitti
Danskan armeian, otti vähässä ajassa Juutlannin allensa, marssi sittä
talvipakkasella sen muuten ei hevillä matkattavan Pienen ja Ison
Bältin salmen yli ja seisoi yhtäkkiä sotajoukollansa Kööpenhaminan
porteilla. Tästä tuli kiiret Danskalaisille, että he antausivat rauhaan
Roskhildissä v. 1658, jossa Ruotsalaiset tulivat Skandinavian eteläisen
puolen, merta myöten, muutamia paikkoja Norjasta ja moniaita luotoja
haltuunsa saamaan. — Sillä aikaa oli Suomellaki taas rasituksensa. Ne
alituiset sodat ja miesotot tulivat sangen painavaksi meidän köyhälle
maalle. Ainaki kokivat niin vapasukuiset kun muutki viimmeisiä voimiaan
myöten Kuninkaan tahtoa täyttää ja valtakunnan ahdistettua tilaa
auttaa. Mutta Venäläisetki olivat taas meidän maata vasten liikkeellä.
Se rauhanen Tsaari Mikhaeli Feodorovitsa oli kuollut v. 1645 ja hänen
poika Aleksei Mikhaelovitsa noussut hallitsemaan. Tämä tahtoi saada
jällensä ne maat, kun hänen isänsä oli Stolbovassa antanut Ruotsille,
jonka tähden hän teki toran sitä monelta haaralta ahdistettua Ruotsia
vasten. Venäläiset hyökkäsivät ensistä Karjalaan v. 1656, jonka ilman
vastuksetta saivat hävittää. Silloin yhdistyivät ne Ruotsin alle
kuuluvat greekanuskoiset Karjalaisetki Venäläisten kanssa ja tappoivat
sekä tuhoivat kansalaisiansa vielä pahemmin kun vihollinen, joka oli
myös päättänyt tappaa kaikki maan asukkaat, kutk'eivät tahtoneet
Greekan uskoa ja Tsaarin ylivaltaa tunnustaa. Se Nevajoella rakennettu
Nyyenskantsin linna poltettiin, ja enempi kun 70,000 tynnyriä jyviä
ynnä suuri määrä suoloja tuli siinä hävenemään. Pohjanmaallaki
kävivät Venäläiset Kajaanaa myöten polttamassa ja tappamassa. Mutta
Gustavi Leevenhaupti oli saanut esimiehyyden Suomessa, ja hän pidätti
viisaudellansa vihollista etemmäs pääsemästä. Viimmemainitun vuoden
lopulla pakoitti hän sen vetäymään oman maansa rajain sisälle. Sen
perästä kääntyivät Venäläiset päävoimansa kanssa, jonka sanotaan
nousseen 100,000:teen mieheen, Livon maahan. Siellä saivat käsiinsä
muutamia pienempiä linnoja, mutta Riigaa piirittäissä menettivät he
ison osan miehistöstänsä ja täytyivät siltään heittää sen kaupungin
sekä palata kotimaahansa. Sittä ei ollut muuta sotaa kun muutamia
rosvoretkiä, siksikun sotilakko Vallisaaressa, 20:tenä Marraskuuta v.
1658, Leevenhauptin kautta kolmeksi vuodeksi saatiin aikaan.
Niinkuin usein muutoinki, oli tällä aikaa rutto taas ollut liikkeellä
Suomessa, ja pispa Peträäus oli sitä pakoon muuttanut Turusta maalle
asumaan; mutta sielläki tapasi hänen mainittu surma, syksyllä v. 1657.
Seuraavana vuonna asetettiin Johannes Terseerus[14] häntä pispanvirassa
seuraamaan. Syntytyt Daalareissa oli hän koulutaidot käsitettyänsä[15]
ollut Ruotsissa maapappina ja sittä Gymnasiumin Lektorina, sen perästä
lähtenyt (v. 1633) Saksanmaalle syvempätä oppia saamaan ja siellä
viipynyt neljä vuotta, kuunnellen aikansa kelvollisimpia opettajia
Jumaluusopissa, joitten seassa oli se vapamielinen Kalikstus. Kun
oli sieltä kotiutunut, tuli hän muutaman ajan perästä Jumaluusopin
Professoriksi silloin perustetussa Turun Akademiassa. Seitsemän
vuotta oltuansa siinä virassa, muutettiin hän yhdenlaiseen ammattiin
Upsalassa. Täällä eli hän Drotninki Kristiinan erinomaisissa armoissa;
mutta joutui pappissäädyn ja Vapasukuisten vihoin, joitten aikomisia
hän oli vastustellut. Pispana Turkuun muutettuansa alkoi hän niin
itse, tapaansa myöten, kaikkinaista järjestystä noudattaa, kun myöski
muilta samaa vaatia. Ahneesti teki hän työtä ja talutti viisaasti
kaikki asiat. Visiteeringeillä, kehoituksilla ja kaikella tavalla
koki hän hiippakuntaansa parantaa ja saada opettajat kun muutki
pahoista tavoistansa luopumaan. Mihin määrään valistus rahvaassa jo
oli eestänyt, näyttävät Terseeruksen omat sanat, "että Pohjanmaalla,
varsinki sen pohjaispuolella, Ahvenanmaalla ja Turun luodostossa on jo
pappein ahkeruudella niin kauas päästy, että kaikki 20:nen eli 30:nen
vuoden alla olevat ihmiset taitavat hyvästi lukea äidinkieltänsä." Sitä
oli tähänasti pidetty mahdottomana asiana, "ilman kouluun lähettämättä
opettaa Suomalaisia lapsia lukemaan;" mutta hän toivoo jo tapahtuneista
esimerkeistä, että kaikki pian saataisiin opastumaan. Muutoin
olivat entiset epäluulot vielä kansassa jälellä. Terseerus ei ollut
itsekkään niistä vapaa, joka näytäksen silloin, kun erästä Studenttia
Konsistoriumissa syytettiin liitosta Perkeleen kanssa. Tämän arveltiin
siitä seuraavan, että Studentti oli vähassä ajassa erinomaisesti
kasvanut tiedoissa ja vieläpä muitaki yhtä pian oppiin auttanut
j.n.e. Miesparan olisi vireytensä tähden täytynyt mennä kuolemaan,
milt'ei Greivi Braahe, joka vielä Ruotsiin muutettuansa pysyi Akademian
Kanslerina, olisi asian paremmin ymmärtänyt ja hänen pelastanut.
Kuitenki oli Terseerus paljon koroitettu sen epäuskon ja sirneyden yli,
kun paadutti hänen aikalaistensa sydämet, ja hän koki myös sitä pahaa
hävittää. Tämän vapaamman mielenlaatunsa tähden tuli hän, vihamiesten
väijymisistä, virkansaki menettämään. Syy saatiin muutamasta
Selityksestä Lutheruksen Kathekismuksen yli, jota hän pappein hyväksi
v. 1662 pränttäytti Ruotsin kielellä, sillä eivät kaikki taitaneet
latinata. Siinä hakivat hänen vihamiehet, varsinki Jumaluusopin
Professori Turussa Svenonius, kaikki paikat esiin, joista vääntelemällä
häntä vääräoppiseksi saattoivat syyttää. Terseeruksen asiata tutkittiin
Ruotsissa, jossa hänen kanssa niin armottomasti meneteltiin, että tuli
v. 1664 viraltansa pois lasketuksi. Sen perästä eli hän muutaman ajan
virkaheittona, mutta tuli sitte saamaan Kirkkoherran tiloja Tukhulmissa
ja lopulla pispanviran Linkööpingissä, jossa hän oli 7 vuotta ja jossa
hänen päivät v. 1678 päätyivät.
Kuningas Kaarle X:lle Gustaville oli Roskhildin rauhan perästä vielä
tullut sota Danskalaisen kanssa, joka ei ruvennut täyttämään niitä
ehtoja, kun oli luvannut. Tässä sodassa tappasi Kaarle enimmiten, ja
monta riikiä nousi Danskan puolesta Ruotsia vasten, niin että tila tuli
sangen peloittavaksi, siksikun Englanni ja Franska joutui auttamaan.
Mutta samassa kuoli Kuningaski v. 1660. Hän oli ollut sodassa ja
muutenki miehekseen kiitettävä, mutta alituiset metelit estäneet häntä
parannuksia valtakuntansa sisämäisissä asioissa tekemästä. Nyt tahtoi
Kristiina saada kruununsa rakasin, vaan turhaan, sillä edesmenneen
Kuninkaan poika Kaarle XI:ta nostettiin isälliselle istuimelle. Koska
hän vielä oli pieni lapsi, niin piti hänen alaikäisyyden aikana viisi
valtakunnan korkeinta Herraa, Leski-Drotningin kanssa, hallituksesta
huolta. Hallituksen ensimmäinen toimi oli saada viholliset sovintoon.
Puolan kanssa lyötiin rauha Oliivassa (v. 1660), jossa se tuli saamaan
kaikki paikkakunnat niinkuin ennen sotaaki, mutta täytyi jättää
aikomisensa Ruotsin kruunuun ja Livon maahan. Danskan kanssa tehtiin
rauha Kööpenhaminassa, jossa Ruotsi tuli saamaan kaikki ne paikat
kun viimmerauhassaki, paitsi Trondhiemiä ja Bornholmaa. Vallisaaren
sotilakon perästä oli Venäjän kanssa rauhasta keskusteltu, ja se
saiki aikaan Kardiksessa v. 1661. Siinä laitettiin kaikki samalle
jälelle, kun oli Stolbovassa päätetty. Nyt oli Ruotsin valtakunnalla
kaikilta puolin lepo, mutta Hallitus oli niin kelvotoin, että antoi
ulkomaalaisen lahjoilla viekotella itsensä sekaumaan vieraisiin
riitoihin ja sotiin, joissa paljo valtakunnan varoja hupeni. Muuten
hallitsivat he enimmästään pahasti ja ainoasti omaksi hyväksensä. Mutta
v. 1672 vastaanotti Kuningas itse hallituksen. Hänen alaikäisyydessä
oli Ruotsi tullut liittoumaan Franskan kanssa, joka nyt tuotti
Kaarlelle muutamain vuotten perästä ankaran sodan. Siinä lyötiin
Ruotsalaiset Brandenburin Kuuhri-Ruhtinaalta, ja vielä lisäksi nousivat
Hollanni, Hispania, Österriiki ja Danmarkki Ruotsia vasten, niin
että Ruotsalaiset ennen vuoden 1678 loppua olivat sikseen poisajetut
Saksanmaalta. Sillä aikaa oli Danskalainen v. 1676 karannut Ruotsiin,
ja vaikka ei ollut Kuninkaalla paljoksi väkeä viedä häntä vasten, niin
lisäsi hätä ainaki urhoollisuudessa sen, mikä paljoudessa puuttui, ja
hän voitti vähillä sotamiehillään vihollisen suurimmat laumat. Merellä
ei ollut samanlaista onnea, sillä Ruotsin laivasto tuli pian sikseen
tuhotuksi. Viimmen saatiin rauha matkaan muittenki vihollisten kanssa,
ja Danskan kanssa v. 1679 Lundissa, jossa valloitetut paikkakunnat
kummanki puolen annettiin takasin. Tämän Ruotsille määrättömiä
maksavan sodan perästä rupesi Kaarle XI:ta Valtakuntansa sisämäistä
tilaa kaikella huolella parantamaan, jonka kautta hän on itsellensä
ikuisen muistomerkin perustanut. Saattaaksensa kenenkään estämättä
tehdä parantavia muutoksiaan, tahtoi hän alamaisiltansa täyttä
itsevaltaa, joka 1680:n vuoden kokouksessa hänelle myönnettiinki, ja
se tuli seuraavissa kokouksissa tarkemmin määrätyksi ja asetetuksi.
Tällä mahdilla varustettu, rupesi hän ylimyksille lahjoitettuin
kruununomaisuutten jällenottamista eli Reduktiuonia toimittamaan,
samalla tavalla kun Gustavi I:mäinen oli ottanut papistolta heidän
määrättömät omaisuutensa ja tavaransa. Sen kautta tuli Suomessaki
Braahesuvun, ja muittenki, suuret omaisuudet jällensä otetuksi
kruunulle, joka tämän kautta taas sai hyvään voimaan. Alaikäisyydessä
hallitsevien Herrain kanssa piti Kuningas kovaa tilintekoa, ja heidän
täytyi selvittää kruunulle ne kostannukset, kun se oli heidän tähden
tullut tekemään. Sotamiehet jaettiin maantiloilla elämään, ja uusi
laivasto rakennettiin valtakunnalle. Paljon tehtiin huoneenhallituksen
auttamiseksi, ehkä siinä joskus väärinki toimia käytettiin, niinkuin
kaupan asettamisessa. Tervankauppa annettiin Suomessaki yksinäiselle
seuralle käsiin, josta Pohjanmaalaiset ja Viipuri kantoivat valituksia,
kun sillä tulivat häviämään. Kumpaisetki vasta rakennetut Braahen ja
Pietarsaaren kaupungit estivät vanhempain naapurikaupunkein nousemista,
eikä yksikään näistä päässyt rikastumaan. Sentähden käski Kaarle
v. 1680 asukasten nimitetyistä paikoista muuttaa Oulun, Kokkolan
ja Joensuun kaupunkeihin. Mutta ei tullut siitä muutosta estetten
tähden mitään, ja ne saivat olla alallansa. Kauppa oli kasvamassa.
Ennen oli tarvetkapineita enimmästi ostettu ulkomaalaisilta, yksin ne
karkeat hatutki, joita talonpoikaiset kantoivat; mutta nyt ruvettiin
kaikkea senlaista kotimaassa askaroimaan. Pohjanmaalla ja Viipurissaki
rakennettiin laivoja, ja ulkoa hankittiin taitavia tekomestareita
talonpoikia tämmöiseen työhön opettamaan. Muuten oli tämä aika
rikas lakein laatimisestaki. Meri-, Sota-, Hovi- ja Kirkkosäännöt,
niinkuin myöski Käytösorteleita virkamiehille, annettiin järjestyksen
edesauttamiseksi.
Joka Terseeruksen perästä Kuningas Kaarle XI:ta aikana Turun
hiippakuntaa hallitsi, oli Johani Getselius, lisänimellä Vanhempi
erotteeksi pojastansa.[16] Syntymäpaikkansa oli hänellä Ruotsissa,
Vestmanlannin maakunnassa ja Getsalan rusthollissa, jossa hänen
isänsä eli talonpoikana ja josta hän otti Getseliuksen nimensä.
Koulut käytyä tuli hän Upsalassa Studentiksi, josta lähti silloin
perustettuun Dorpatin Akademiaan.[17] Siellä tuli hän Professoriksi,
oli kuuluisa opiltansa ja kirjoitti monta kirjaa, varsinki Greekan
kielessä. Vuonna 1649 joutui hän saamaan Skedevin pastorintilan
Daalareissa, jossa hän hiljaisuudessa vaikutti 10 vuotta, ja pantiin
sittä Livonmaan Superintendentiksi. Sitä virkaa edesseisottuansa kolme
vuotta Seurakunnan hyväksi, asetettiin hän v. 1664, kun Terseerus
pantiin viralta pois, pispaksi Turkuun, jossa hän vaikutti 25 vuotta
aina kuolemaansa asti. Kaikissa, missä hänellä oli tekemistä,
jätti hänen järjestävä ja parantava kätensä tässäk ammatissansa
hyväntekeväisiä jälkejä. Pispanviran kanssa oli Akademian Siakanslerin
arvo yhdistetty. Korkiopiston rahanasiat olivat sangen huonolla jälellä
hoitajittensa huolimattomuuden kautta, jota kohtaa Getselius pyysi
saada selvemmäksi. Tämän kaikkinaisten hyväin taitojen levityspaikan
kasvu ja kunnia oli hänellä tarkasti sydämellä. Varsinki piti hän
papinalkujen johdattamisesta huolta ja opetti heille asianmyötäisemmän
saarnauslaadun, kun oli muuten siihen aikaan jo tullut tavaksi saarnata
ei kansan hyväksi, vaan oman oppinsa näytteeksi. Kouluja koki hän saada
parempaan asuun ja neuvoi opettajille mukavampia opetuskeinoja. Rahvaan
valistuminen oli hänen hellimpänä murheena. Siinä tarkoituksessa
piti hän visiteerinkejä ja papinkokouksia useammasti kun joku muu
Suomen pispa, lähetti tiheästi kirjallisia kehoituksia papeille,
aina ja joka paikassa neuvoin Katekhismuksen vireään ja soveliaahan
harjoittamiseen. Ja tältä ajalta onki se Suomen kansan erinomainen
etu varsin juonnettava, että rahvas on pian yleensä kirjanlukemiseen
harjautunut ja siis hänellä siltä kohdalta Raamatun avarat ja rikkaat
yrttitarhat avoinna. Mutta se laitos, jolla hän sai toimensa varsin
menestymään, oli omituinen kirjanpräntti, josta verrattomasti hyvää
Suomen Seurakunnalle vuoti.[18] Akademialle, kouluille ja rahvaan
ylösrakennukseksi präntättiin siinä runsaasti kirjoja, joitten puutet
oli tähänasti ollut suurena valistuksen esteenä. Suomalaisia kirjoja
alkoi tähän aikaan joksiki löytyä. Getseliuksen präntistä toimitettiin
v. 1685 uusi ylöspano Pyhästä Raamatusta, jonka Paimion Provasti
Henrikki Floriinus oli alkukielten jälkeen taas parantanut. Sama mies
suomenti myös sen v. 1686 säätyn Kirkkolain, jossa Getselius oli ollut
yhtenä tekijänä ja joka Suomessaki tuli seurattavaksi. Tähänasti oli,
pispa Juustenin aikana tehty, Laurentius Petrinpojan Kirkonjärjestys
ollut ojennuksena, ja pispat olivat aikain vaatimuksen jälkeen siinä
tehneet parannuksia ja muutoksia hiippakunnallensa. Näillä ja muilla
töillänsä on Getselius Suomalaisten ikuisen kiitollisuuden ja muiston
ansainnut. Mutta hänen elämänjuoksua katsellessa täytyy kyllä murheella
havaita, kuinka hänellä suurten lahjainsa sivulla oli suuria vikojaki.
Mahtinsa vietteli häntä ylpeyteen, joka taas tuotti monta vihamiestä.
Tässä mainitsemma ainoastaan, että hän eli Akademian Professorein
kanssa pian alinomaisissa riidoissa, joita Kanslerilla Greivi Braahella
oli täysi työ saada asettumaan. Joskus vei viha hänen kelvottomiin
kostamisen koetuksiinki. Ett'ei hän ollut epäluuloistakaan aivan vapaa,
näyttävät moniahat esimerkit.
Vanhemmalla Getseliuksella oli poikansa Johani Getselius Nuoremman
kanssa,[19] joka häntä myös tulee pispanvirassa seuraamaan, monta
yhteistä asiata. Tämä oli, käytyänsä koulut ja Akademiat Ruotsissa,
vanhempainsa kanssa muuttanut Livoon ja sieltä Turkuun. Upsalassa oli
hän vielä sittäki käynyt opettelemassa, ja lähti sieltä, varustettu
kuninkaallisella rahanavulla, v. 1670 reisumaan ulkomaalle, siellä
oppineemmaksi ja kokeneemmaksi tulemaan. Hän matkasi Danskan,
Hollannin, Englannin ja Franskan maat. Sittä palasi hän Saksanmaan
kautta, jossa, niinkuin muillaki paikoin, hän tekeysi tuttavaksi
oppineimmille ja kuuluisimmille miehille, joitten kanssa kotiuttuansaki
vielä kirjoituksia vaihetteli. Turkuun tultua neljävuotiselta
matkaltaan, asetettiin hän Jumaluusopin Professoriksi, jossa hän
vaikutti niin opettajana, kun myöski siinä mainiossa Getseliusten
Raamattutyössä, jonka isänsä oli v. 1674 alottanut ja jonka päälle
poikaki melkeen kaiken aikansa teki ahkerasti työtä. Täällä kirjoitti
hän myös vuosittain saarnoja Rukoussunnuntaitten tekstein yli, ja
niissä tavattava vapaampi sekä elävämpi henki vihastutti niin sen
ajan puustaimeen takertuneita oikioppisia, että rupesivat isää
ja poikaa niistä vainomaan sekä vääräoppiseksi kaikella kurin
saamaan. Sen näyttävät Getseliusten riidat Svenoniusta ja Andreeas
Peträäusta vasten, ehkä niitten yltyminen on osiksi muistaki syistä
juonnettava. Vuonna 1681 pantiin Getselius Nuorempi Superintendentiksi
Inkerinmaahan, jossa vaikeassa virassa hän senlaisella innolla ja
menestyksellä vaikutti, että se sivistys, joka siinä maassa meidän
päivinä tavataan, enimmäksi osaksi on hänen työksi luettava. Siinä
ammatissa pääsivät hänen sisälliset voimat, vastuksilta kiinnitetyt,
vasta oikein vahvistumaan. Mutta vanha Getselius, toivossa saada pojan
jälkeenseuraajaksensa Turun hiippakuntaan, toimitti että hän muutettiin
pispan apulaiseksi Turkuun, yhtä vuotta ennen isän kuolemata, joka
tapahtui v. 1690. Heti sai Johani Getselius Nuorempi Kuninkaalta
vahvistuksen pispanvirkaan Turussa. Hänen aikana ovat Suomella varsin
kovat päivät.
Ensimäinen kova rasitus, joka alkupuolelta Getselius Nuoremman
pispanaikaa, mutta Kuningas Kaarle XI:ta viimmeisinä hallitusvuosina,
tapahtui Suomelle, oli ne monet sangen hirviät nälkä- ja kuolinvuodet,
kun nyt perätysten seurasivat rangaistukseksi sille, enemmäisten hyväin
vuotten aikana kansaan levenneelle, ylpeydelle ja ylellisyydelle.
Vuonna 1695 pani halla touot, ja v. 1696 kylmi kaikki selväksi.
Kun seuraavanaki vuonna 1697 kylvämättä jääneitten peltojen ja
kylmänki kautta tuli nälkävuosi, niin nousi surkeus rahvaassa jos
jonnekki. Petäjäis-, olki- ja vehkaleipä tuli yleensä syötäväksi.
Hevoisia, koiria ja eläinten raatoja nielivät nälästyneet ihmiset
hyvinä herkkuinaan. Vaan senlaisesta luonnottomasta ruuasta seurasi
kivuloisuus; ihmiset vaelsivat hahmojen kaltaisina ja alkoivat kuolla
tukulta. Kuolleitten luku oli monta kertaa suurempi, kun syntyneitten.
Mikkelistä v. 1696 Juhannukseen seuraavana vuonna, oli yksinään Turun
hiippakunnasta kuollut yli 60,000 hekeä. Nälkää pakoon muutti paljo
rahvasta vieraisiin maihin elämään. Suuri osa maita jäi sillä tavalla
autiaksi; ainoastaan Uusmaan ja Hämeenlinnan lääneissä luettiin ei
vähempätä kun 857 senlaista autiataloa. Kaarle XI:ta koki kyllä
kiitettävällä toimella tätä Suomen kurjuutta auttaa, vaan mitä ne vähät
avut koko maalle tehoitsivat. Mainittu valtakunnallensa hyväntekeväinen
ja elämälleenki ylistettävä Kuningas kuoli v. 1697, paraaltaan kun tämä
onnettomuus maata painoi, jättäin hallituksen Neuvoille (Raatille) ja
pojallensa Kaarlelle.
Se toinen vitsa, kun vastamainitun onnettomuuden perästä nyt kohtasi
isänmaatamme, oli Kaarle XII:ta sodat, jotka joko suorastaan telmivät
Suomessa, elikkä ainaki vetivät sieltä miehiä ja varoja ulkomaalla
tuhottavaksi. Mainittu Kuningas otti 15-vuotiassa isänsä perästä
hallituksen vastaan ja halusi kaikesta sydämestänsä rauhaa, mutta kun
eivät naapurit sitä hänelle suoneet, niin syntyi hänessä se vallatoin
sodanhimo, joka oli vähällä viedä Ruotsin valtakunnan kadotukseen.
Vuonna 1700 nousi ensistä Danskalainen Ruotsia vasten, mutta se nuori
Kaarle kuritti hänen pian raahaan Traventhaalissa, samana vuonna.
Silloin nousi myös Venäjä Ruotsin varalle. Aleksei Mikhaelovitsa oli
siinä valtakunnassa kuollut v. 1676 ja hänen poikansa Feodori I:mäinen
hallinnut vuoteen 1682, jonka perästä Feodorin sisar Sophiia tuli
veljeinsä Iivanan ja Pietarin puolesta hallintoa pitämään, siksikun
Pietari I:mäinen, Suureksi kutsuttu, v. 1689 otti valtikkansa ja
rupesi yksinänsä hallitsemaan. Tämä Tsaari Pietari, nykyisen Venäjän
valistuksen perustaja, oli jo vahvistanut Kardiksen rauhan ja luvannut
pysyä rauhasena, mutta lausui ainaki Moskovassa sodan Ruotsia vasten,
samoilla ajoin kun Kaarle oli Danskan sodan päättänyt. Hän oli myöskin
karannut sotajoukolla Inkerinmaahan. Tästä tiedon saatua lähti Kaarle
pikaisesti häntä vasten ja voitti monikertaisen Venäläisten sotalauman
Narvan tappelussa. Kaksi vihollisistansa jo voitettua lähti tämä nuori
sankari v. 1701 kolmattaki eli Puolan Kuningasta kurittamaan, jonka
niin pani ahtaalle, että sen täytyi Alt-Ranstatin rauhan kautta (v.
1706) vahvistaa uuden Kuninkaan laillisuutta, jonka Kaarle oli hänen
siaan asettanut Puolalaisten pääksi. Sillä aikaa oli Tsaari Pietari,
jonka voimat yhden, ehkä suurenki, tapon kautta eivät vielä masenneet,
jo v. 1702 ottanut Pähkinälinnan, (nyt Shlysselporiksi nimitetty,) ja
seuraavina vuosina saivat muutki senseutuiset linnat hänen käsiin.
Vuonna 1703 oli hän ruvennut Nevajoen suulla uutta pääkaupunkia Venäjän
vallalle rakentamaan, jonka nimeltänsä kutsui Pietarporiksi, ja
lähellä olevalle Retusaarelle rakennettiin Kruunstadti. Ruotsalaisten
voimat Suomessa olivat kovin vähät näitä Tsaarin tuumia estämään,
eikä niitä pidetty sen veroisina, koska toivottiin Kuninkaan,
Puolasta palattuansa, ne pian tyhjäksi tekevän. Tsaari kävi tuon
tuostaki Ruotsalaisten alustata vainomassa: Viipuria piiritettiin
v. 1706, ehk'ei se yritys menestynyt, ja Venäläiset kävivät v. 1708
sekä polttivat Porvon kaupungin. Mutta Kaarle XII:ta, elettyänsä
voitollisesti monta vuotta Puolassa, lähti sieltä viimmen Venäjälle
marssimaan. Tsaari kävi häntä vastaan ja voitettiin ensimmältä,
mutta Pultavan tappelussa, Ukräänin maakunnasa, voitti hän v. 1709
Kaarlen, joka pääsi hädin tuskin pakenemaan Turkin maahan ja tulee
siellä monta vuotta viipymään. — Tästä Pultavan taposta on varsinainen
Ruotsin vallan onnettomuuden alku luettava. Vihollisia rupesi kaikilta
puolin päällen painamaan. Danskalainen hyökkäsi Skoonen maakuntaan
Ruotsissa, mutta voitettiin Maunus Steenbokilta, joka myös Pommerissa,
Saksanmaalla, soti voitollisesti Saksalaisia (Saksenilaisia) ja
Danskalaisia vasten, joitten kanssa Venäläisiäki oli yhdistyneenä; vaan
hän kukistui siellä viimmen v. 1713. Pultavan tapon perästä alkoi myös
vaino Suomeaki vasten varsin. Maaliskuussa v. 1710 tulivat Venäläiset
ja rupesivat Viipuria piirittämään. Tsaari oli itse paikalla. Vartoväki
ja kaupungin asukkaat vastustelivat hyvin urhoollisesti, mutta muurit
ammuttiin heiltä rikki, ja neljäntoista viikon perästä täytyi kaupungin
antauta vihollisten käsiin, 14 p. Kesäkuuta. Heti perästä otettiin
myös Lappeenranta ja Käkisalmi. Nyt ruvettiin Suomessa vasta innolla
hankkiumaan vastuuseen; miehiä nostettiin tukulta ja nostoväki kävi
Viipuria jällensä ottamaan, jost'ei ainakaan tullut mitään valmista.
Mutta Tsaari ei hätyyttänyt enää maata sinä eikä seuraavana vuonna,
ja aika oli melkein levollinen. Vuonna 1712 oli myöskin rauha, paitsi
että Raja-Venäläiset kävivät Kajaanan kaupungin supi hävittämässä.
Tämä tapahtui siitä syystä, että tullimiehet olivat omistaneet ne
sarkapakat, joita Venäjän markkinamiehet ennemmäisenä vuonna olivat
jättäneet kaupunkiin tuleviksi markkinoiksi varjeitavaksi. Sentähden
on tämä vaino saanut Sarkasodan nimen. Vaan v. 1713 tuli Tsaari
täydellä todella Suomea kukistamaan. Generaali Lybekkeri oli täällä
sotajoukon päämiessä, ja hänellä oli käsky välttää päätappeloa
sekä ainoastaan estellä vihollista. Mutta ei ollut hänessä täyttä
tolkkua siihen virkaan. Hän vetäysi vähitellen taappäin ja antoi ne
tilat mennä käsistänsä, joissa olisi saattanut voitolla vihollisen
päälle käydä. Venäläinen otti Helsingforsin, jossa löytyi suuria
varahuoneita ja jonka Ruotsalaiset lähettyänsä sentähden sytyttivät
palamaan. Nyt oli vihollisilla avonainen tie Turkuun. Ne tulivat sinne,
josta paraat virkamiehet ja tavarat jo olivat Ruotsiin muutetut,
ja kaupunki ryöstettiin. Sen perästä tuli yleinen epätytyväsyys
Lybekkerin päämiehyyteen, ja hänen virka annettiin nyt Armfeltille.
Tämä asettautui Pälkäneen järven tykönä soveliaalle paikalle, jossa
Venäläiset, 6:tena Lokakuuta, kävivät hänen päälle. Armfeltti
vastusteli kyllä urhoollisesti paikastansa ja löi Venäläiset pakoon,
mutta täytyi kuitenki lähteä sieltä Pohjanmaalle vetäymään. Venäläiset
tapasivat hänen sittä Isossa Kyrössä, jossa kova tappelu tapahtui,
19 p. Helmikuuta v. 1714. Armfeltin jalkaväki ajoi miehullisesti
vihollisen pakenemaan, ja voitto näytti jo olevan hänen käsissä, kun
Generaali de la Barre lähti pakoon ratsuväen kanssa. Tämän kautta
tappasivat Ruotsalaiset kokonaan, ja Armfeltin täytyi paeta Kokkolaan.
Huhtikuussa valtasivat sekä hävittivät Venäläiset Ahvenanmaan, ja
Kesäkuussa antausi Savonlinna. Neuvotki Ruotsissa katsoivat jo turhaksi
työksi enää tahtoa vastustaa vihollista Suomessa. He käskivät sentähden
Armfeltin vähän sotalaumansa kanssa tulla Ruotsiin, ja Lokakuussa oli
jo koko maa jätetty puoltajiltansa. Kajaana oli ainoa paikka, joka oli
vielä Ruotsalaisten hallussa, mutta kuukaudessa piirittivät Venäläiset
senki linnan nälkään v. 1715. Suomi oli tämän perästä 6 vuotta Venäjän
sotaväen hallussa, siksikun rauha sai aikaseksi. Tämän pitkän sodan
aikana, joka Ison Vihan nimellä vielä elää kansan puheessa, oli
isänmaamme kärsinyt verrattomasti. Rahvasta oli joukoissa noussut
vihollista vastustamaan ja kokenut, missä vaan sai, sitä surmata.
Vihollinen sitä vastoin ei myöskään säästänyt, vaan murhasi, poltti ja
ryösti armottomasti. Iso joukko maan asujamia muutettiin Venäjälle,
siellä olevia autioita maanääriä asututtamaan. Todenmukaisen laskun
jälkeen arvellaan Suomessa tämän vainon lopulla ei löytyneen kun
200,000 henkeä jälellä. — Kun nämät paraaltaan Suomessa tapahtuivat,
eleli Kuningas Kaarle XII Turkin maassa, kehoittain Turkkilaista
sotaan Tsaaria vasten. Viisi vuotta siellä oltuansa lähti Kuningas
v. 1714 kotiinpäin, ja tuli ratsastain kahden seurakumppalin kanssa
Straalsundiin. Tätä paikkaa ahdistivat viholliset niin ankarasti, että
hänell'ei ollut muuta, kun päästä kotimaahansa Ruotsiin, josta hän nyt
oli ollut 15 ajastaikaa poissa. Ruotsin valtakuntaa hätyytti vihollisia
kaikilta haaroilta. Venäläinen, Danskalainen ynnä Preussian, Saksenin
ja Englanniki, (tämä Hannoverin tähden,) Valtiaat olivat nyt Ruotsia
vasten. Kaarlen riikissä oli vielä rahan ynnä kaikkinaisten tarvetten
erinomainen puutet, johonka Baruona Görtsi ihmeellisellä viisaudellansa
ja nerolla löysi ainaki apukeinoja. Sama mies toimitti myös, että
Loföön luodolla, lähellä Ahvenanmaata, ruvettiin v. 1718 Venäjän
kanssa rauhasta keskustelemaan; ja oliki siellä Ruotsille nykyisessä
tilassansa etuisa rauha aikaan saamassa, kun Kuningas Kaarle, joka
nyt oli Danskaa vasten sotimassa Norjassa, petollisesti ammuttiin
samana vuonna, ja rauhantoimitukset jäivät siltään. Heti nousi Kaarlen
sisar, Ulriika Eleonuora, hallitusistuimelle. Hän jätti Neuvoille
ja kansalle sen yksivallan, kun hänen isällä ja veljellä oli ollut.
Tästälähin on siis pitkään aikaan Kuninkailla aivan vähä sanomista
Ruotsin valtakunnassa. Tämän Drotningin aikana rehtiin rauha Englannin
ja Preussian kanssa. Tsaari Pietari halusi myöskin rauhaa, mutta kun
ei Ruotsin puolelta ollut täyttä totta sen matkaansaamisessa, niin
vihastui hän ja antoi laivastonsa hävittää mainitun riikin rantamaita,
aina pohjaisimpia ääriä myöten. Mutta Drotninki jätti v. 1720 koko
hallituksen aviomiehellensä, joka Fredrikki I:mäisen (Hessenistä)
nimellä nousi kuninkaalliselle istuimelle, ja hänen ensimmäinen toimi
oli saada rauha Danskan ja Venäjän kanssa. Kumpanenki sai pian aikaan.
Rauha Venäjän kanssa lyötiin, 30 p. Elokuuta v. 1721, Uuskaupungissa,
jonka kautta Ison Vihan onnettomuus loppui. Siinä jätti Ruotsi
Venäjälle Livon, Viron ja Inkerinmaan, ynnä Viipurin läänin Karjalassa,
jossa rajat käytiin. Sitä vastoin piti muu osa Suomea jällensä
annettaman Ruotsille, ja Venäjän vielä lisäksi maksaman kaksi miljuunaa
rahassa. Ja niin oli nyt Ruotsi tämän kautta menettänyt kaikki ne edut,
kun suuri Gustavi Adolphi oli voittanut. Suomen vastainen onni oli
myöskin jo nähtävä.
Tämän lyhyen ja vaillinaisen osotuksen perästä Kaarle XII:ta
sodista ja Suomen kärsityistä rasituksista, tahdomma nyt vähän
silmäillä Seurakunnan tilaa sillä ajalla. Niinkuin kansallisessaki
päällenkatsannossa, oli myöskin kova hengellinen sota kuohumassa meidän
maassa. Se alussa elävä Evangeliumin oppi oli jo paatunut opettajitten
sydämessä kovaksi kuoreksi, ja tästä syntyi kovakiskoinen laillisuus
ynnä siitä seuraava vihollisuus kaikkea vapaampata yritystä kohden.
Niinkuin Kalikstus Saksanmaalla, niin oli myös meidän tykönä Terseerus
vapaamman ja mielevämmän käytöksen sekä tiedon oikeutta puoltanut ja
saanut sen edestä kärsiä väijymisiä. Sama oli Getseliuksillenki, isälle
ja pojalle, tapahtunut. Mutta tämä paremmin luonnollinen vapaus, vaikka
kyllä totuutta aavistava, ei käynyt ainakaan ulos siitä määrättömästä
vapauden syvyydestä, jonka tosi elämä Jumalassa tuottaa. Saksanmaalla
oli myöhemmin, Speenerin kautta ja hänen jälestä, senlainen Henki
ruvennut liikkumaan, kun lyöpi supi maahan kaikki luonnon hyvyydet sekä
niin tyhjentää ihmisen, että, jos mieli päästä pahan luontonsa poluksi
jäämästä, hänen täytyy kaikista voimistansa ja kaikesta sydämestänsä
ruveta Totuuteen ynnä siihen perustettuun elämähän rientämään, jonka
kauneudesta hän ennättävän Armon kautta jo on saanut tiedon ja esimaun.
Tämä Hengen vaikutus, jolla Herra joka aika on uudistanut itsestään
luopuneen Seurakuntansa, oli heti tullut Suomeenki. Ehkä siinä uuden
elämän sodassa muutamia, niinkuin näyttää olleen Pietari Shääferin ja
Lauri Ulstaadiuksen laita, oli joutunut väärälle tielle horjahtamaan,
ja he sentähden tulleet vainoa kärsimään, niin vihasivat tämän ajan
sokiat oikean Opin puoltajat yhtä kovasti niitäki, jotka olivat voineet
ijankaikkiseen Totuuteen perustauta ja kilvoittelivat elämän tietä,
niinkuin Pudasjärven papin, Johani Vegeliuksen ja muitten esimerkit
kyllin osottavat. Samalla tavalla kun opettajatki, jakausi myös kansa
tähän aikaan kahtehen osaan, ja Evangeliumi tuli, luontoansa myöten,
riidan ja vainon alla aina enemmin tutuksi ja puhdistetuksi. Getselius
Nuorempi oli alussa itsekki ollut Speenerin ystävänä sekä elävämmän
kristillisen menon levittäjänä, vaan mitenkä lie vanhemmuuten tullut
hairaumaan, ja liekkö toisellaki puolen ollut joskus syytä, että hän
alkoi peräti vihata ja väijyä tätä uutta tietä. Niinkuin hän vainosi
vapaampata Kristillisyyttä, niin esteli hän myöskin tiedon vapaampia
kokemia, jotka perustuksensa, ehkä harvemmin seurantojensa suhteen,
ovat edelliselle sukuja. Muuten oli Getselius Nuorempi, ei ainoastaan
intosan ja järjestystä rakastavan luonteensa, mutta myöskin suurten
taitoinsa kautta Suomelle hyvää vaikuttanut. Tiheästi kävi hänen,
isältänsä peritystä, präntistä kirjoja Seurakunnan hyväksi, joista
nimitämmä uuden suomenkielisen Virsikirjan, ja ne itseltänsä vuosittain
kirjoitetut Rukoussunnuntaitten saarnantekstein selitykset, joilla
hän edespani parannetun saarnauslaadun esimerkkejä. Siitä suuresta
Raamattutyöstä tuli hänen elinaikana jo Uusi Testamentti valkeuteen,
mutta Vanha Testamentti vasta hänen kuoleman jälestä. Ennenki jo oltua
maastansa pakosalla, lähti hän v. 1713 muitten muassa vihollisen
käsistä Ruotsiin, jossa eli loppupäivänsä, ajellen riitoja Generaali
Lybekkeriä ynnä niitä uskonsa vuoksi tuomioistuinten eteen nyt
vedettyjä vasten. Getseliuksen toimesta asetettiin myöskin Tukhulmissa
erityinen Seura, uskonasioista tulleita riitoja ratkasemaan.
Murheella täytetyt olivat Getseliuksen elämän viimmeiset päivät, kun
näki kaikki vasten tahtojansa lopulla käyvän. Vuonna 1718 meni hän
ijankaikkisuuteen.
Viipurin pispoista emme ole pitkään aikaan maininneet mitään. Ehkä
hekin kokivat hiippakuntansa valistumista edesauttaa, niin ei heillä
ainakaan ollut sitä mahtia, kun Turun pispoilla, joille huoli Akademian
asioista antoi suuremman vaikutustilan isänmaan hyväksi.[20]
Kun Venäläinen v. 1710 otti Viipurin, niin pakeni pispa Davetti Lundi
Ruotsiin, ja hiippakunnan kirkollinen järjestys jäi aina rauhaan asti
hoidettavaksi maanpastoreista tehdyiltä Konsistoriumeilta. Samalla
tavalla hallittiin Turunki hiippakuntaa, ehkä Getselius muutaman aikaa
Ruotsista pitäin piti huolta kummanki yli. Venäjän kiitollisesti
meiltä muistettavan Ruhtinaan Galitsinin toimista tuli sodan aikana
kirkollinen järjestys pysymään.
c). Uuskaupungin rauhasta niin Suomen valloittamiseen Vennåläisiltä.
(v. 1721—1809.)
Iso viha oli, niinkuin kova ja hävittävä rajuilma, käynyt yli Suomen
maan. Surkialta näytti sen perästä meidän tila. Ihmiset olivat tuiki
vähässä, suuria maanääriä oli autiana, kaupungit hävitetyt, kaikki
kauppa väsäytynyt, hevoiset ja juhdat sangen kalliit ja harvassa
tavattavat, ja pellot eivät olleet muokassa eivätkä kylvetyt. Tämä tuli
vielä pahemmaksi, kun v. 1722 ja 1723 tapahtuivat katovuodet. Ruotsista
lähetettiin jyviä ja koettiin kaikella tavalla ylösauttaa meidän maata.
Veroja helpotettiin, ja vapaavuosia annettiin niille, jotka tahtoivat
uudestaan ylösottaa autiamaita. Itäisen rajan puoltamiseksi vahvisti
Kuningas Fredrikki I:mäinen linnoituksilla sen entisen Vehkalahden
kaupungin, joka nyt sai Haminan nimen (ruots. Fredrikshamn).
Rauhan perästä asetettiin myöskin pispoja Suomen hiippakunnille.
Turkuun pantiin v. 1721 Hermanni Witte,[21] joka oli Livossa syntynyt
ja opastunut Wittembergissä. Jälkimäisestä paikasta oli hän tullut
poisajetuksi ja sen perästä elänyt korkioissa papillisissa viroissa.
Turkuun tultuansa uudisti hän v. 1722 sen sodan aikana herenneen
Suomen Akademian. Kuoli jo v. 1728. Sittä koroitettiin pispanvirkaan
Suomalainen Lauri Tammeliini. Hän oli ollut Professorina Turussa, ja
siellä Ison Vihan aikana totuttanut sodan temppuihin Oppivaisia, joita
myöskin vaadittiin isänmaata puoltamaan. Muuten ei ollut silloin joutoa
rientämisiin tiedon tiellä. Tammeliini oli elänyt kauan pakosalla
Ruotsissa ja saanut sillä aikaa siellä edesseisoa virkoja. Hän kuoli
v. 1733, ja hänen parästä tuli Juonas Fahlenius, kotosin Ruotsista,
pispaksi. Oltuansa Upsalassa opissa ja sitte viroissaki siellä, tuli
tämäki mies ensistä Professoriksi Turussa ja sen perästä pispaksi.
Näitten pispain hallitessa oli senlainen aika, jona Usko ainoastaan
asuu ihmisten sydämissä eikä ole vielä päässyt kaikkia hedelmiänsä
näyttämään. Pian kaikki tiedon tutkimiset olivat heidän aikana
pysähtyneet.
Kun Viipuri oli tullut viimmerauhassa Venäjän alle jäämään, niin
muutettiin nyt itäisen hiippakunnan pispanistuin Porvoon, ja Johani
Getselius, Pojanpoika erotteeksi esi-isistänsä Turun pispoista, sai jo
v. 1721 tämän viran. Viipurin entinen Gymnasiumi, joka sodanaikana oli
ollut suljettu, tuli myöskin Porvoon muutetuksi.
Tuskin olivat ne haavat kerenneet vähän parata, jotka Suomea
entisestään olivat vaivanneet, kun sota uudelleen nousi meidän
maassa. Asia oli tämmöinen. Ruotsin Kuninkaalla oli valtakunnassansa
aivan vähä sanomista, ja kun talonpoikain sääty tahtoi antaa hänelle
enempi valtaa, niin paneusivat kolme muuta säätyä sitä vastaan, ja
hänen asia paheni pikemmin, kun parani. Riikissä ilmautui kaksi
seuruutta, Hattuin ja Myssyin seuruukseksi nimitetyt, joitten välillä
mielet jakautuivat kahteen osaan, ja se tuli usein kohtaavissa
Riikinkokouksissa nähtäväksi. Välistä oli näistä yksi voitolla,
välistä toinen. Myssyin seuruus, joka halusi rauhassa elää Venäjän
kanssa, oli voitolla 1738-vuotiseen Riikinkokoukseen asti. Mutta
silloin pääsivät ne Franskalle ystävälliset Hatut valtaan, ja Suomessa
ruvettiin heti sotajoukkoa varustamaan. Vuonna 1740 päätettiin sota
Venäjätä vasten Riikinkokouksessa, ehkä mieletöintä se oli nykyisessä
tilassa, ja seuraavana vuonna Heinäkuussa kävi sodanlauset, vaikka ei
ollut vielä sotajoukkokaan koolla. Ei siitä siis hyvää tullutkaan.
Esimiesten välillä oli riitoja, ja kun vihollinen kävi (3 p. Syysk. v.
1741) Lappeenrannan luona Generaali Vrangelin päälle, ja hän kutsui
Buddenbrokkia apuun, niin ei tämä lähtenytkään, vaan Vrangeli tuli
vähällä joukollaan lyödyksi sekä kaupunki vallatuksi. Tauti alkoi
myöskin nyt kovasti tappaa Ruotsalaisten lierissä. Mutta Venäjällä
oli muutoksia tapahtunut, jotka tuottivat toivon etuisasta rauhasta.
Suuri Pietari I:mäinen oli kuollut v. 1725, ja Venäjän Keisarinkruunu
jäänyt hänen puolisolle Kathariina I:mäislle, joka kuoli v. 1727. Sittä
oli Pietari II:nen hallinnut vuoteen 1730 ja Anna vuoteen 1740. Sen
perästä oli kruunu ollut Iivana III:nella, kun Pietari I:mäisen tytär,
Eliisabethi, v. 1741 anasti sen häneltä kapinan kautta. Tämän kapinan
tapahtuisa kävi Leevenhaupti, jolla oli päätoimi Suomen sodasta,
sotilakkoon kolmeksi kuukaudeksi Venäjän kanssa, ja rauhasta alettiin
tuumata. Mutta Leevenhauptin toivoa vastoin laiminlöi Keisarinna, kun
oli ennättänyt valmiiksi varustauta, koko sotilakon, ja vaino alkoi
uudelleen. Leevenhaupti menetti tästä kaiken tolkkunsa, ja vaikka ei
olisi niin aivan pakkoa ollut, vetäysi hän kuitenki taappäin yhdestä
paikasta toiseen. Helsingforsin tykönä tuli hän kaikilta puolin
saarretuksi, ett'ei päässyt päkähtämään. Siinä tapahtui Ruotsalaisille
se suuri häpiä, että koko armeian täytyi antauta viholliselle (4 p.
Syysk. v. 1742). Ruotsin sotamiehet vietiin laivoilla kotimaahansa,
mutta meneytyivät enimmästi matkalla. Suomalaiset saivat myöskin
palata kotiinsa, kun heidän rekimentit olivat ennen tulleet puretuksi.
Nyt ei ollut Ruotsilla muuta, kun anoa rauhaa. Saadaksensa se
helpommasti menestymään, tuumattiin ottaa Herttua Adolphi Fredrikki
perintöruhtinaaksi, joka tapahtuiki, vaikka Daalarilaiset olivat
siitä nostaneet kapinaan. Keisarinnan armeia oli juuri Suomesta
Ruotsin maahan karkaamassa, kun sana tuli Herttuan valitsemisesta ja
vaikutti rauhan. Se lyötiin, 7:tenä p. Elokuuta v. 1743, Turussa,
niillä ehdoilla, että Venäjä sai Haminan, Lappeerannan ja Savonlinnan
haltuunsa, ynnä Kymenjoki tuli rajaksi Venäjän ja Ruotsin välillä. Tämä
sota oli maksanut paljo Ruotsille, mutta ei ollut aivan rasittavainen
Suomelle, sillä Venäjän sotalauma pysyi hyvässä kurissa. — Kun
olivat tämän rauhan kautta Ruotsin rajalinnat saaneet Venäjän alle,
niin perusti Fredrikki I:mäinen v. 1745 Loviisan kaupungin ja antoi
Ehrensväärdin v. 1749 ruveta Sveaporin linnaa rakentamaan.
Turun pispa Fahlenius joutui v. 1745 loppuelämäkseen siukaksi ja kuoli
v. 1748. Nyt tuli Ruotsalainen Johani Brovallius, joka oli Fahleniuksen
kivuloisuudessaki Turun hiippakuntaa edesseisonut, pispaksi. Sitä
ennen oli hän ollut Professorina Turussa. Hän kuoli 48 ajastajan
vanhana v. 1755. Hänen jälkeenseuraajaksi pantiin Kaarle Fredrikki
Mennanderi, jonka isä oli ollut Pohjanmaalla pastorina ja vihan aikana
elänyt pakosalla Tukhulmissa. Opasteltua Upsalassa ja Turussa, tuli
Mennanderi Professoriksi jälkimäiseen paikkaan. Tähän aikaan oli
von Linneen kautta Luonnontutkinto tullut Ruotsissa erinomaisesti
rakastetuksi. Niin Brovallius kun Mennanderiki olivat Linneen ystäviä
ja itsekki kelpo Luonnontutkijoita. Mennanderi on ilman sitä vielä
monen kirjoituksensa kautta Suomen Historiata selvittänyt ja sen
muistomerkkejä kokoillut. Mutta Jumaluusoppi, jota ennen Isoa Vihaa oli
niin paljon rakastettu, aikoi jäädä syrjään, ja siitä alkoi uskokin
muuttua luonnolliseksi Jumalan ihmettelemiseksi töistänsä. Painavasta
arvosta on se tällä ajalla toimitettu suomalaisen Raamatun uudistus.
Brovallius ja Professori Kleevbergi olivat tehneet paljo työtä sen
parantamisen päälle, jonka perästä Mennanderi antoi sen v. 1758 ulos
präntistä. Tämän parannuksen perästä on se luettava paraimmiksi
Raamatun käännöksiksi. Seuraavana vuonna tuli myöskin Ruotsin
Valtakunnan Laki suomennettuna valkeuteen.
Brovalliuksen aikana tapahtui muutos hallituksessa. Fredrikki I kuoli
v. 1751 ja se ennen jo jälkeenseuraajaksi katsottu Adolphi Fredrikki
(Holsteinistä) nousi hallitsemaan. Vähän hänellä itsellänsä sanomista
ollen, riitelivät hänen aikana ennen mainitut seuruukset keskenänsä, ja
Riikinkokouksia oli tiheästi. Hattuseuruus oli vähän päässyt vallalle,
kun heti tuli sota, Pommerin sodaksi kutsuttu, jota ei täydellä
todella käyty ja joka päätyi v. 1762, viisi vuotta kestettyänsä.
Sen perästä oli Myssyseuruus päälläpäin, ja oliki niin melkeen koko
tämän Kuninkaan hallitusajan. Adolphi Fredrikki oli v. 1752 matkannut
Suomen läpi ja siitä kulustansa antanut Neuvoille kertomisen ynnä
parannettavain puutetten osotuksen. Ehkä se Ruotsin valtakunnassa
tapahtunut rahanseikan sekannus oli Suomellenki suureksi tapoksi, niin
laitettiin toiselta puolen katsoin, tällä ajalla ainaki parannuksia
maan sisämäiseksi eduksi. Suomeen tuotiin väri- ja lääkkikasvuja
istutettavaksi, kaupunkein kauppaoikeuksia levitettiin, ja uutten
fapriikein eli tehtaitten nousemista toimitettiin. Kuningas Adolphi
Fredrikki kuoli v. 1771.
Gustavi III:nen kautta, joka heti isänsä perästä otti kruunun, tulee
se aika päätymään, kun on vuotten 1720 ja 1772 välillä, kutsuttu
Vapausajaksi ja merkitty Kuningasten aivan vähän vallan ynnä siitä
seuraavan sisämäisen hämmennyksen kautta. Viimmeiseksi mainittuna
vuonna vaikutti Gustavi sen muutoksen, joka pelasti Ruotsin valtakunnan
monivallan riidoista, antoi jällensä Kuninkaalle oikean mahtinsa ja
tuotti laillisen hallitusmuodon. Tämän Kuninkaan ensimmäiset vuodet
olivat Suomelle, niinkuin Ruotsillenki, siunatut hyvällä sovulla ja
menestyksellä. Gustavi kävi v. 1775 ensimäisen kerran meidän maassa
ja teki monta laitosta, joista paljon hyvää on seurannut. Ennen
oli hän jo jakanut Suomen 6:teen lääniin ja määrännyt Maanherrain
asuntopaikat lääneinsä keskeen. Nyt alettiin suurella innolla
toimittaa maantilusten jakamista ison jaon kautta. Vaasaan laitettiin
Hovi-Oikeus, joka 28 p. Kesäkuuta v. 1776 tuli Tukhulmissa vihityksi.
Kihlakuntain rajat tulivat tarkemmin käydyiksi, Tuomarein alustoita
jaettiin pienemmiksi, teitä tehtiin uudesta, ja koskenperkkaukset
saivat alkunsa. Uusia kaupunkeja perustettiin: Kuopio v. 1779, Tamperi
1779, ynnä Kasköö 1785; ja Hämeenlinna tuli v. 1788 soveliaammalle ja
raittiimmalle paikalle muutetuksi. Kauppa alkoi kukoistaa, ja sota
Englannin ja Pohjas-Amerikassa olevain uutisasuntojensa välillä, oli
Suomen laivankulkua erinomaisesti kartuttava isojen vuokratavarain
kulettamisella ja korkealla tervan ynnä kaikenlaisten laivantarpeitten
hinnalla. — Tämä oli parempi ja rauhaisempi puoli Gustavi III:nen
hallituksesta. Mutta sen loppupuolella nousi maakunnassa suuri
epätytyväisyys moneen Kuninkaan toimeen, ja oliki tähän usein hänen
itsensä syytä, ehkä ne laittomaan vapauteen harjautuneet ylimykset
myös toiselta puolen hakivat syitä vihaansa ja uppiniskaisuuteensa
häntä vasten. Tämä viha puheksi kapinaan siinä sodassa, jonka
Gustavi v. 1788 nosti Venäjätä vasten. Mainittu valta, — jossa,
Keisarinnan Eliisabethin v. 1762 kuoltua ja Pietari III:nen muutamia
kuukausi hallittua, uusi Keisarinna Kathariina II:nen oli saanut
kruunun, — sattui silloin olemaan sodassa Turkin kanssa ja kaikki
hänen sotalaumat siellä etelässä. Sentähden toivoiki Gustavi nyt
saada tämän naapurinsa kukistetuksi ja ne maat, kun se oli ennen
Ruotsilta voittanut, jällenotetuksi. Hänen sotajoukko kävi rajan
yli, ja pienempiä tappeloita tapahtui. Meritappelosta Huoglannin
tykönä, 17 p. Heinäkuuta, ei seurannut mitään. Itäpuolella Haminata
nousivat Ruotsalaiset maalle, ja sen kaupungin piti kaikilta puolin
tulla piiritetyksi, kun joukko upseerejä ja sotamiehiä äkäysi,
eivätkä tahtoneet totella Kuningasta. He sanoivat sotaa vasten riikin
lakeja alotetuksi. Tällä kovakorvaisuudella oli siinä perustuksensa,
että ne ylimykset, kun 1772-vuoden hallitusmuodon muutoksen kautta
olivat menettäneet valtansa, nyt olivat vahvistuneet ja vannouneet
kapinaliittoon, joka Anjalan liittouksen nimellä on tuttu. Kun Kuningas
oli tästä tiedon saanut, käski hän armeiansa marssia takasin ja
lopetti sen vuoden sotimiset; mutta mainitun liittouksen päämiehet
tulivat kovan rangaistuksen kärsimään. Seuraavana vuonna tapahtui
vähempiä metelejä, vaihettelevaisella onnella. Ruotsalaiset saivat
voiton Parkkumäen tykönä; vaan heidän luotolaivasto tuli Ruotsinsalmen
luona lyödyksi. Mutta vuoden 1790 sotaan varustausi Gustavi III:mas
kaikista voimistansa. Varain keväistä alkoivat nyt metelit, vaan ei
tullut mitään päättävätä toimeen kummankaan puolen, vaikka suurella
vihastuksella sodittiin. Ruotsalaiset saivat voiton Valkialan tykönä;
vaan Savitaipaleen ja Anjalan luona ajoi vihollinen heidät peräytymään.
Sillä aikaa oli Kuningas itse suurella laivastollansa tullut Viipurin
lahteen ja vihollinen salvannut hänen sinne niin pahasti, että hän
ainoastaan suuren tapon kanssa pääsi lyömään itsensä sieltä läpi ja
pois. Sitä vastoin sai hän heti perästä suuren ja painavan voiton
meritappelussa Ruotsinsalmen tykönä. Se voitto vaikutti, että rauha,
14 p. Elokuuta, lyötettiin Värrölän ( Niin kutsutaan tätä paikkaa
kylän keskuudessa. Kirjoissa tule se Verelän nimellä esiin.) kylässä,
jossa kaikki päätettiin samalla asemella pysymään, kun ennen sotaaki.
Ei ollut Suomella ollut pahasti rasitusta tästä sodasta, vaan sen
siaan suuria rahasummia tullut liikkeelle maassa, ja kaikki saaneet
kalunsa korkeaan hintaan menemään. Ainoastaan muutamat sotaa seuraavat
taudit olivat tappaneet ihmisiä, ja väestötä maasta vähentäneet. —
Tämän sodan aikana oli Kuningas Gustavi 1789:vuoden Riikinkokouksessa
kaikenlaisilla keinoilla pakoittanut kansaa suostumaan siihen niin
kutsuttuun Yhdistys ja Vakuutuskirjaan, joka tuotti Kuninkaalle yhä
suuremman vallan. Riikin Neuvot tulivat myös herkeämään, ja Kuninkaan
Korkein Tuomioistuin siaan. Mutta viha Kuningasta vasten kiihtyi tämän
kautta aina enemmin, ja vaikutti, että hän tuli v. 1792 ammutuksi
eräältä Ankarströmiltä. Hän oli aikanansa rakastanut paljon kirjallisia
taitoja sekä kehoittamalla niitä sytyttänyt.
Suomen läntisellä Seurakunnalla oli Gustavi III:nen aikana, paitsi
Kaarle Fredrikki Mennanderia, joka 1775 muutettiin Pääpispaksi Upsalaan
(k. 1786), seuraavat kaksi pispaa. Jaakko Haartmanni, syntynyt
Tukhulmissa paon aikana, oli yksi. Hän tuli, oltuansa Professorin
viroissa Turussa, Mennanderin perästä pispaksi. Kuoli v. 1788, jonka
perästä Jaakko Gadoliini, Suomesta syntysin, tuli siihen virkaan, hänki
Turun Professorista. Tällä ajalla olivat Suomessa kirjalliset taidot
nousemassa, ehkä Usko usein vähenemässä.
Gustavi IV:jäs Adolphi ei ollut vielä täydessä ijässä, kun isä
tapettiin. Hänen setä, Herttua Kaarle hoiti riikin asioita siksikun
Kuningas v. 1796 itse rupesi hallitsemaan. Gustavi Adolphin
ensimmäisinä hallitusvuosina olivat valtakunnan voimat nousemassa,
vaikka katovuosiaki silloin tapahtui. Hänen hallitus oli siihen
aikaan ei moitittava. Tarkkuudellansa koki hän parannella sen
isänsä tuhlauksien kautta velkautuneen Ruotsin riikin varoja.
Koskenperkkausta toimitettiin innolla Suomessa. Huoneenhallitus
siellä tuli myös nyt paljo karttumaan. Sitä edesauttamaan yhdistyi 1
p. Marraskuuta v. 1797 taitavia miehiä Huoneenhallituksen Seuraan,
jonka kautta paljo hyödytystä on isänmaalle tullut. Soita on sen
neuvosta ruvettu muuttamaan kasvavimmiksi maiksi, rokonpanon ja
potakan kylvön ensimmäinen toimittaminen on sen työtä, ynnä paljo
muuta senlaista. Kuningas otti tämän Seuran huostaansa ja vaikutti sen
kautta maan hyväksi. Hän kävi useammasti Suomessa, viimmekerran v.
1802 Drotninkinsa kanssa, ja näki ahkeruuden sekä menestyksen yleensä
olevan kasvamassa. Mutta syvään juurtunut viha Franskan Keisaria
Napuoleonia vasten vei häntä sotiin, joissa Ruotsi tuli verrattomasti
tappaamaan. Tämä tuotti myöski sen sodan, joka eroitti koko Suomen
maan Ruotsin valtakunnasta. Venäjällä oli Kathariina II:nen v. 1769
kuollut ja Pauli I:mäinen hallinnut vuoteen 1801, kun hänen poika,
se erinomainen Aleksanderi I:mäinen, otti Keisarinkruunun vastaan.
Tilsitin rauhassa oli Aleksanderi ruvennut ystäväksi Napuoleonin kanssa
Englannia vasten. Tästä tuli heti Aleksanderille sota Ruotsin kanssa,
jonka Kuningas oli Englannin ystävä, ja, niinkuin jo sanottiin, vihasi
Napuoleonia. Tammikuussa v. 1808 karkasivat Venäjän sotalaumat kolmelta
paikalta rajan yli Suomeen. Ne nousivat 30,000:teen mieheen. Suomessa
ei ollut kun kolmas verta sotijoita, joitten siis täytyi vetäytä
taappäin pienten nappailemisten vaiheella. Ei ennen kun Siikajoessa
paneusi Suomen armeia oikein vastahakaan, 18 p. Huhtikuuta, ja sai
kovan tappelun perästä voiton. Heti jälestä voittivat Suomalaiset
myöskin Revonlahdessa. Venäläiset rupesivat nyt vuorostaan pakenemaan,
ajetut perästä Suomen armeialta. Sittä tapahtuivat Suomalaisten
voitot Pulkkilan, Joensuun, Lapuvan, Kauhajoen, Alavon tykönä, ja
Venäläinen pakeni Saarijärveen asti. Savossa pidätettiin se Toivolan
lauttapaikassa. Mutta Venäläiset saivat lisää väkeä ja Suomen
tappeloissa sekä tautein kautta vähenneen armeian täytyi vetäytä
jällensä pohjaiseen päin. Oravaisten kappelissa tapahtui Syyskuussa
kova ja verinen tappelu, jossa yö eroitti sotivaiset, vaan Suomalaisten
täytyi paeta aina enemmin Pohjaan. Samassa kuussa, 29 p., tapahtui
vähäinen sotilakko, jonka kautta maa Himankata, ynnä Koljonvirtaa
Iisalmessa, myöten jäi Venäläiselle. Sodan uudelleen alettua saivat
Suomalaiset Iisalmessa kunniallisen voiton. Tämä tapahtui Marraskuussa,
jossa uudestaan Olkjoen sovinnon kautta sota tuli taukoamaan pariksi
kuukaudeksi, ja Suomen armeia jätti koko Oulun läänin sekä asettausi
Tornion paikoille. Niin oli nyt Suomi jätettynä, eikä sen sisällä
enää tapeltu. Sittä karkasivat Venäläiset talvipakkasella v. 1809
Ahvenanmaalle, ynnä Kurkun yli Uumioon, ja Suomen armeian vähäisten
jäännösten täytyi Kaaliksessa antauta viholliselle sekä saivat palata
kotiinsa. — Mikä lie tämän sodan aikana ottanut Kuningas Gustavi
Adolphilta mielen, kun ei hän lähettänyt apua Suomen armeialle.
Ainoastaan Eteläis-Suomeen tuli Ruotsalaisia, jotk'eivät ainakaan
tehneet paljo mitään. Tämän sodan aikana oli Danmarkkikin yltynyt
Ruotsin viholliseksi, josta vaara yhä suureni. Valtakunnan suurimmassa
hädässä ei auttanut muu keino, kun että Ruotsalaiset, Maaliskuussa v.
1809, ottivat mielettömän Kuninkaansa vankeuteen ja nostivat Kaarle
XIII:ta hallitusistuimelle. Tämä muutos oli tapahtunut pari viikkoa
ennen kun Suomalaiset Kaaliksessa antausivat. Uusi Kuningas tahtoi
vielä sodalla parantaa riikinsä ahdistettua tilaa, vaan ei auttanut
mikään, ja hänen piti suostua Haminan rauhaan, se 17:ta Syyskuuta v.
1809. Siinä täytyi Ruotsin antaa Venäjälle koko Suomen, Ahvenanmaan
ja Tornion, niin että Muonio- ja Torniojoet tulivat rajaksi. Tässä
päätyvät nyt monisatavuotiset sodat Suomen omistamisesta. Ei kauan
jälestä sai Ruotsi myöskin rauhan Franskan ja Danmarkin kanssa.
Joko nyt taas silmäämme, kutka tällä ajalla olivat Suomen Kirkkoa
hallinneet. Jaakko Gadoliini oli ensistä pispana Turussa vuoteen 1802,
jolloin hän kuoli ja Jaakko Tengströmi hänen perästä tuli siihen
virkaan. Tämä erinomaisilla luonnon ja tiedon lahjoilla koristettu
mies oli syntynyt Kokkolassa Pohjanmaalla. Ennenkun tuli pispaksi, oli
hän ollut Jumaluusopin Professorina Turussa. Tällä ajalla kukoisti
tiedon tutkinto Suomen Korkiopistossa. Gadoliini ja Tengströmi
olivat siltä kohdalta kehuttavat, jälkimmäinen historiallisten ja
muittenki kirjoitustensa vuoksi. Mutta paitsi näitä löytyi monta
muutaki korkeassa arvossa pidettävätä miestä. Niistä nimitämmä
ainoastaan Professorit Porthaanin ja Kaloniuksen, joitten kuuluisat
nimet ovat ulkomaallaki kaikkuneet. Porvon hiippakunnassa, (josta
Viipurin puoli Ison Vihan perästä oli tullut jäämään Venäjän alle,)
oli Johani Getselius Pojanpoika kuollut v. 1733 ja hänen perästä
Danieli Juslenius, joka on kirjoittanut Suomalaisen Sanakirjan, tullut
pispaksi. Hän pakeni sodanaikana v. 1742 Ruotsiin ja jäi sinne. Sittä
seurasivat Johani Nylanderi (k. 1761), Gabrieli Fortelius (k. 1788),
Paavali Krogius (k. 1792) ynnä Sakharias Cygnääus Vanhempi, joka kuoli
1809 ja sai Maunus Jaakko Alopääuksen jälkeenseuraajaksensa. Mainitut
miehet vaikuttivat, kukin taitojaan myöten, hiippakuntansa hyväksi.