Kolmas Aikakausi.
Suomi Ruotsin vallan alla evangeliumisen uskon aikana.
Tähänasti on kirjoitettu Suomen olosta Pakanallisuuden ja Paavinuskon
aikana: edellisemmästä ajasta sangen lyhyesti, jälkimäisestä vähäistä
pitemmältä, ehkä siitäki vaillinaisesti. Pakanallisuudessa tavataan
esivanhempamme upotetut ja vaipuneet Luonnon typeryyteen, jonka
moninaiset voimat heiltä tehdään jumalallisiksi Haltioiksi, ja
kuvaillen laulavatki he yhteyttänsä sen jumaloitetun Luonnon kanssa:
Paavinuskon kautta tulee Kristillisyys ulkonaisesti heidän sekaan,
alkaa päältäpäin särkeä heidän luonnollista eloa ja oloa — sillä ei
opetus käynyt varsinaisesta luonnon muutoksesta, vaan oli päältäpäin
pakoitettu ja sisäänkuritettu heihin — ja siitä tulee omankaltainen
ulkoa kullattu sivistys, joka kyllä saa kansan luonnollisesta
tilastansa siirretyksi, vaan ei voi sitä parantaa. Parannuksen siaan
turmeltuvat tavat vielä enemmin: se luonnollinen kauneus, kun on
kukkaisella tavattava ja on pakanallisuudelle antanut sen, vanhimmista
Runoistansa meitä vastaan vieläki huohtavan, yksikertaisen ihanuutensa,
katoaa kokonaan ja muuttuu ilkiäksi Kristillisyyden ja pakanallisuuden
sekannukseksi. Hengelliset ja maalliset esimiehet, itse petetyt,
pettävät tällä ajalla kansaparkaa, pitäin sitä pimeydessä. Mutta
Totuuden Henki on ensin siinnyt ja syttynyt Saksanmaalla Lutheruksen
(Lutherin) rinnassa ja ruvennut sittä siitä v. 1517 puhaltamaan ympäri
maan mantereen. Se on pian tullut Pohjaiseenki — ja Antikristuksen
istuin alkaa huojua ikääskun kaatuakseen. — Ajalla, kun sittä seuraa,
on ensijaksossa Evangeliumin sota Paavinuskoa vastaan, joka viimmen
voitetaan, tavattava. Ainaki pysyy meidän päiviin asti kansassa
jäännöksiä ennen mainituista Paavilaisuuden ja pakanallisen uskon
turhuuksista, joitten kanssa uudenmuotoisia Totuuden vihollisia
yhdistyy liitoon, ja niitä vasten saamma nähdä Evangeliumin sotivan
sotimistaan. Mitä maalliseen kohtaan tulee, niin pitkittävät
Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä sodat Suomen omistamisesta (- joka
on niitten sotain ainaki oleva päätarkoitus, ehk'eivät riitaveljet sitä
näytä aina niin selvästi tienneen itsekkään -) koko tämän aikakauden
läpi, sillä tavalla, että Ruotsi tulee ensistä saamaan Inkerin ja
Vironki maat allensa, mutta menettää sittä vastanimitetyt maat, ajan
perästä osan Suomestaki, ja aikakauden lopulla koko Suomen, joka
Venäjän Keisarilta otetaan. Kummanki riitakansan tila paranee, ja
valistus on rotovasti nousemassa, ensistä Ruotsissa, sitte Venäjälläkin.
a). Suomen vapauttamisesta Tanskalaisista niin rauhan saakka
Stolbovassa (v. 1523—1617).
Kun Kuningas Gustavi 1:mäinen, (Vaasen sukua, joka nyt tulee aikansa
Ruotsia hallitsemaan,) oli ajanut Danskalaisen Suomesta ja ottanut
sen maan valtikkansa alle, niin lähetti hän hengellisiä ja maallisia
Herroja Suomesta, entisiltä Ruotsin valtioilta Venäjän kanssa solmittua
rauhaa vahvistamaan, joka vahvistaminen myös tapahtui Novgorodissa
3:tena p. Huhtikuuta v. 1524. Sen perästä, kun pispanistuin Arvidi
Kurkin kuolemalla oli tullut autiaksi, tavatahan Suomessa eräs
Ritaimies, Johani Vestgööthe Veksööstä, pispan tuloja Kuninkaalle
kantamassa. Pispan virkaa edesseisoi, Elektuksen eli Valipispan
arvolla, Maisteri Erikki Evenssoni, Dekaanus Linkööpingistä. Mutta kun
ei tämä ollut vielä pispaksi vihitty, ja paavilainen laki ei luvannut
semmoisen tehdä kaikkia pispanviran toimituksia, niin oli hänellä apuna
eras Vincentius, joka oli vihitty pispa ja sai siis kaikki toimittaa.
Tähän aikaan tuli Tyskan maalta Vittembergistä, jossa Lutherus oli
opettajana Korkiopistossa, hänen koulussa oppinut ja Evankeliumin
puhdistettuun totuuteen mieltynyt mies, Maisteri Petrus Särkilahti,
Suomeen ja rupesi innolla Evankeliumia saarnaamaan. Ei ole meillä tästä
asiasta laveampata tietoa, kun että edellämainittu Erikki Svenssoni oli
häntä vastaan ollut, ja että tämä Erikki v. 1526 laskettiin Gustavilta
virastansa, kun oli ruvennut Kuninkaanki aivoituksia vastustelemaan,
eikä tahtonut suostua siihen, Turun, hiipakunnan papistolle
maksettavaksi päällenpantuhun, 3000:nen markan ulosantamiseen. Kuningas
oli nimittäin tullut Lutheruksen oppiin mieltymään, josta hän jo
Lybekissä ollessaan oli saanut tiedon, ja piti mielessään sen mukaan
parantaa hengellisen kun maallisenki tilan riikissänsä. Sentähden antoi
hän saarnata Evangeliumia Ruotsissa (— veljekset Olaus ja Laurentius
Petrinpojat tekivät sitä varstnki menestyksellä —) ja vaikka siitä tuli
ankara tora ja huuto vanhan uskon ja tilan puoltajilta, niin rupesi hän
kuitenki erinomaisella rohkeudella Kirkon ja papiston mahdottomista
tavaroista ottamaan täytettä suuriin, valtakunnan hyvää tarkoittaissa
ilmautuneihin, tarpeisiinsa. Seuraavana vuonna 1527 tapahtui
Vesteroosin Riikinkokous, jossa papit ja muut Kuninkaan vastustajat
täytyivät myöntää, ja silloin päätettiin, että kaikki Kirkoille ja
Luostareille lahjaksi annetut omaisuudet pitivat Kruunulle ja Aatelille
jällensä annettaman. Aatelin piti vähin ylöspitää Luostareita, siksikun
niitten senaikuiset asukkaat saisivat muualla tilan elättää päätänsä.
Kymmeneksistä piti myös kolmas osa Kruunulle tuleman, sitä myöten kun
Kaniikit, joilla oli niistä palkkansa saatava, ennättäisivät kuolla.
Tämmöisistä muutoksista nousi kapinoita, yksi toisensa perästä,
erinäisissä Ruotsin paikkakunnissa; mutta ihmeteltävällä nerolla ja
voimalla sai Kuningas kuitenki ne kaikki asettumaan ja tahtonsa sekä
aikeensa täytetyksi.
Lähes kuusi vuotta oli Suomi nyt ollut ilman varsinaisetta pispatta.
Mutta alulla vuotta 1528 vihittiin _Martiinus Skytte_, joka edellisenä
vuotena jo taisi olla valittu, isänmaamme pispaksi. Se tapahtui
Kuningas Gustavin suostumisella, joka myös nyt kruunattiin. Samana
vuotena tuli myös Kuusiston linna, pispain entinen turvapaikka,
Kuninkaan käskystä sorretuksi. Tämä pispa Martiinus oli syntynyt
vapasukuisista vanhemmista Suomessa, saanut Rauman ja Turun
kouluissa ensimmäisen opetuksensa, lähtenyt sitte Ruotsiin, jossa
kävi Sigtunan Dominikani- munkkein seuraan, joitten Prioriksi ja
koko sen munkkiseuran Päavisiteeraajaksi. Ruotsissa hän, käytyä
oppimassa Saksanmaalla ja matkustettuansa aina Italiassa, tuli
otetuksi, ja jonka virkansa han kiitettävallä toimella edesseisoi,
siksikun tuli korkeampaan arvoon nostetuksi. Häntä kiitetään hyvin
jumaliseksi, puhdastapaiseksi, köyhille ja kaikille ihmisille
hyväntekeväiseksi mieheksi. "Niinkuin muitten pispain aikoina,"
kirjoittaa Juusteni aikakirjassaan, "papiston voimat ja arvo olivat
kasvaneet ja kukoistaneet; niin rupesivat ne pispa Martiinuksen
ajoilta muuttumaan, vähenemäan ja, lakastumaan, siksikun tulivat
kokonaan, toisenmuotoisiksi." Vuonna 1529 oli Kuningas pitänyt kokousta
_Öörebruossa_, jossa monen paavilaisen tavan poispaneminen päätettiin.
Kaikki tämänlaiset muutokset pitivät, Kuninkaan tahdon jälkeen,
tapahtuman vähitellen, eikä aivan äkistä. Kaksi vuotta myöhemmin
pidettiinki jo ensimmäinen ruotsinkielinen messu Turun Tuomiokirkossa.
Ennen tavallinen latinainen messu ja muuki jumalanpalvelu alkoi
tästäpitäin hävetä maalla kun kaupungeissa, varsinki Kuninkaan annettua
v. 1538 siitä käskyn, ja suomalaiset eli ruotsalaiset kirkonmenot
tulivat siaan. Sitä myöten kun Vesteroosin Riikinkokouksessa
oli päätetty alettiin nyt Suomessa hävittää luostareita: Turun
Dominikaniluostari paloi (v. 1537) ja siinä oliki sen loppu;
Franciskani-luostari Raumassa herkesi ja tehtiin Kirkkoherran
maaksi (v. 1538); kumpanenki luostari Viipurissa sorrettiin (v.
1541) ja niistä käytettiin kivet ja tiilet kaupungin sekä linnan
muurein parantamiseksi. Munkkeja muutettiin tavallisesti papeiksi
maaseurakuntihin. Myös nähdään pispan ja Tuomiokapitulin jäsenten
vievän osan saatavistansa rahassa, jyvissä, suola- ja kapakalassa
j.n.e. Kuninkaalle Tukhulmiin, ynnä alhaisempainki pappein antaman
osan tuloistansa kruunulle; ja Kuningas muistuttaa uudistetuilla
käskyillä rahvasta tihunnin tarkasta maksamisesta. Kirkon omaisuuksia
ja vapaamaita vedetään kruunun alle. Kaikki nämät omat myös seuroja
viimmemainitun Riikinkokouksen päätöksestä.
Näin oli jo Suomessa ruvettu kaikkinaisia muuttamaan, mutta ennenkun
itse perustus ja päämaali näille muutoksille saatettiin saada
varsin käymään, niin oli tarves saada hyviä opettajia maahan.
Paraimmat laitokset, joissa opettajia kansalle varustettiin, olivat
Turun ja Viipurin koulut, ehkä vielä sangen vaillinaisessa tilassa
kumpiki. Turussa oli Teinein eli koulupoikain luku sangen suuri. Ne
olivat enimmäksi osaksi täysikasvuisia talonpojanpoikia ja kävivät
lupa-ajoilla ympäri pitäjissä, opettain lapsia ja apua kerjäten. Näillä
matkoillansa, jotka kauan aikaa jälestäki ja lähemmä'meidän aikoja
vielä ovat olleet tavallisina, elivät he usein hyvin irstaisesti
ja pahasti, pettivät yksikertaisia talonpoikia j.n.e., jota
järjettömyyttä vasten pispat usein antoivat käydä kovia kieltoja.
Mutta saadaksensa uskon parantamisen seikan menestymään oli pispa
Martiinus Skytte, Kuninkaan suostumisella, lähettänyt erinäisillä
ajoilla kahdeksan nuorta miestä, joitten seassa nimitämme Kanuutus
Johaninpojan, Thuomas Franssinpojan, Mikhaeli Agrikolan, Paulus
Juustenin ja Erikki Härkäpään (Herkepæus), ulkomaalla ja varsinki
Vittembergissä oppimaan. Niitten miesten avulla levitettiin nyt
puhdas Evangeliumi ympäri koko Suomea ja koululaitokset maassa
parannettiin. Thuomas Franssinpoika (Keyoy?), Maisterina palattuansa
Vittembergistä, taisi noin v. 1535 tulla Turun koulun Rektoriksi, jota
hän paljo paranti ja edesauttoi. Hän kuoli Pastorina Satakunnassa.
Mutta erinomattain on Mikhaeli Agrikola muistettava. Hän oli syntynyt
Pernon pitäjässä, saanut Viipurin koulussa ensimmäisen oppinsa, sitte
tullut Turkuun, jossa hän otettiin pispa Martiinuksen kirjoittajaksi
ja sen perästä hänen Kansleriksi eli Sihteeriksi. Ja koska hän Petrus
Särkilahden saarnain kautta oli rakastunut Evangeliumin puhdistettuun
oppiin, niin vihki pispa hänen papiksi, jonka perästä hän rupesi
vireästi saarnaamaan niin Turussa, kun myöskin, pispaa visiteeringeillä
seuratessansa, maalla. Tämän perästä tuli hän lähetetyksi
Vittembergiin, laveampia tietoja saamaan. Sieltä Maisterina palattuansa
sangen kauneilla todistuskirjoilla Lutherukselta ja Melankthonilta
Kuninkaalle, asetettiin hän Rektoriksi (Thuomas Franssinpojan perästä?)
Turun kouluun, jota virkaa hän lähes 10 vuotta toimitti kiitettävällä
innolla. Hän vaikutti sillä ajalla paljo hyvää ei ainoastaan
koulupoikain opettamisella, vaan myöskin saarnoillansa, joita hän
tiheästi piti. Mutta v. 1548 täytyi hänen, Kuninkaan käskystä, jättää
sen virkansa Paulus Juustenille, jonka perästä Agrikola oli, niinkuin
ennenki, pispan Kanslerina ja neuvonantajana. Kun pispa Martiinus
vanhoilla päivillänsä ei enää voinut virkaansa toimittaa, näemmä
Agrikolan Kanuutus Johaninpojan kanssa, joka silloin oli Kirkkoherrana
Turussa, käyvän pispan asemesta hiippakuntaa visiteeraamassa. Varsinki
on Agrikola kiitollisessa muistossa pidettävä siitä, että hän oli
tiettävästi ensimmäinen, joka Suomen kieltä rupesi tutkimaan ja sitä
kirjoituksissa käyttämään. Rektorina ollessansa Turun koulussa oli hän
jo pränttäyttänyt muutamia suomalaisia kirjoja, nimitäin: Aapisen,
Kathekismuksen ("Alku Opista uskoon") ja v. 1544 Rukouskirjan.
Tässä Rukouskirjassa tavataan vielä jäännöksiä paavinuskosta e.m.
rukouksia Pyhille ja Enkeleille. Sen perästä antoi hän v. 1548 Uuden
Testamentin suomeksi, ja seuraavana vuotena "Käsikirjan, Messun ja
Passion" — kolme erityistä kirjaa. Pispa Martiinuksen kuoltua olivat
Agrikolan kirjalliset työt seuraavat. Davidin Psaltari suomeksi
kävi ulos v. 1551. Juusteni sanoo aikakirjassaan tämän kirjan sillä
keinoin syntyneen, että kun hän (Juusteni), Rektorina ollessansa Turun
koulussa, oli antanut koulupoikain, opetellaksensa kirjoittamaan,
kääntää psalmeja suomeksi sen jälkeen kun Lutherus oli alkukielestä
ne tulkinnut, niin oli hän jälestäpäin ne käännökset parantanut ja
oikassut. Sittä kävi myös Agrikola arvattavasti ne läpi ja antoi
parannettuna pränttiin. Samana vuonna kävi präntistä: "Veisut ja
Ennostuxet Mosesen Laista ja Prophetaista uloshaetut", jossa kirjassa
löytyi Mooseksen Veisut, valitut luvut Isommista Prophetaista ja
yhdeksän ennemmäistä Vähempätä Prophetaa. Viimmeiset kolme Vähemmistä
Prophetaista, ynnä muutamia kappaleita Mooseksesta, tulivat seuraavana
vuotena valkeuteen. Kaikki nämät kirjat präntättiin Tukhulmissa. Jos
Suomen kieli vieläki on kankia kirjoituksissa käyttää, niin oli se
silloin tiettävästi vielä enemmin, josta Agrikola Uuden Testamentin
esipuheessa kirjoittaa (- kun vähän muutamma sen aivan vaillinaisen
ja väärän sanain kirjoittamisen laadun -) seuraavalla tavalla: "Että
tämän maan kieli on ennen näitä aikoja, juuri vähä, ja lähes ei mitäkän
kirjoisa eli pockstavisa pruukattu taikka harjoitettu; niin ota nyt
tämä, ehkä kuinga kaltainen hen olis, otollisesta, Herran puolesta."
Koko Raamatun pränttäyttämisestä estivät Agrikolata isänmaamme vähäiset
varat, josta hän toisen kirjan esipuheessa riimilöien sanoo:
"Ettei me Suomalaiset saa
Prentettu koko Biblia;
Että me olemma köyhät sangen
En senvuoksi epäuskon langen."
Näitä kirjoja pranttäyttäissä ei näyttää Agrikolalla olleen Kuninkaalta
apua, vaan omalla huolella ja rahan menekillä, — ehkä kukatiesi,
niinkuin pian olisi mieli muutamista syistä arvata, suomenkielen
hyljääjitten väijymistenki vaiheella, (jossa kyllä saattoi kiusauksia
"epäuskoon lankeemiseen" koko työnsä otollisuudesta ilmautua,) —
niitä toimittaneen. Mikä hyöty siitä lähti, kun esivanhempamme nyt
saivat tilan itse Raamatuista totuutta tutkia, ja mikä kiitollisuus
meillä sen edun varustamisesta Agrikolalle on kannettava, sen tuntenet
itsestäsi maanmieheni! Erikki Härkäpää, syntynyt Pernossa, tuli vasta
v. 1551; kun pispa Martiinus jo oli kuollut, Maisterina Vittembergistä
kotiin, kauneilla todistuksilla Lutherukselta ja Melankthonilta. Hän
oli myös kelpo opettajitten kelpo oppilainen. Hän tuli noin v. 1556
Turun koulun Rektoriksi (Juustenin perästä?) ja rupesi Greekan kieltä
(Uuden Testamentin alkukieltä) siellä Teineille opettamaan, mutta
vihamiehet saattoivat hänen sen innon vuoksi viralta pois. Ainaki tulee
hän, niinkuin kaikki muutki tässä nimitetyt miehet paitsi Thuomas
Franssinpoikaa, lopulla pispaksi Suomeen koroitetuksi.
Pispa Martiinuksen aikana Ruotsissa tapahtuneista asioista ovat vielä
seuraavat mainittavat. Hollannilaiset olivat kateesta Lybekkiläisten
kauppaoikeuksiin Pohjaisissa riikeissä, ja haluten saada tämän
kartuttavan kaupan itsellensä omituiseksi, varustaneet sotalauman
kruunuheitto Kuninkaalle Kristiani II:selle, joka asui heidän maassa.
Siihen yhdistyi Ruotsista pakolaisia Herroja. Nyt lähti Kristiani v.
1531 menetettyjä riikijänsä jälelleen voittamaan, purjehti ensistä
Norjaan, sai sen maan puolellansa ja allensa, mutta voitettiin
sittä yhteytyneiltä Ruotsin ja Danskan Kuninkailta, ja otettiin
loppupäiviksensä (v. 1532) vankeuteen, niinkuin ennenki jo on mainittu.
Silloin sai myös rauha aikaan Pohjaisten riikein ja Hollannin välillä,
josta Lybekkiläiset alkoivat peljätä kauppansa etujen menettämistä
mainituissa riikeissä. Sentähden alkoivat he sotaa Ruotsia ja
Danmarkkia vasten. Siinä tohussa tuli Kuningas Gustavin lankomies,
Greivi Johani Hoijasta, joka oli Kuninkaalta saanut omaisuudeksi
Viipurin lääninensä, Satakunnan ja suuren osan Uusmaata, vietellyksi
menemään Lybekin puolelle. Hän jätti linnanhaltian Viipuriin ja
purjehti itse v. 1533 Lybekkiin; mutta läänitys Suomessa otettiin
seuraavana vuotena Erikki Flemingiltä ja Niilo Grabbelta Kuninkaalle.
Siitä sodittiin mutaman aikaa, siksikun Lybekki teki rauhan ensistä
Danmarkin ja sittä Ruotsinki kanssa. Nyt menetti Norja itsinäisyytensä
ja tuli Danskan alamaiseksi. Mutta tämän perästä oli Kuningas
Gustavilla viimmeinen ja vaikein meteli Ruotsissa asetettavana. Se
oli Dakkekapina, joka kesti monta vuotta ja herkesi vasta v. 1544.
Riikinkokouksissa v. 1540 ja 1544 tehtiin Ruotsi perintö-riikiksi, ja
Kuninkaan vanhin poika Erikki katsottiin jälkeenseuraajaksi. Tämän
perintöyhdistyksen kautta tuli Danmarkki suljetuksi vastaisesta
oikeudesta Ruotsin kruunuun; mutta sitä oikeutta ei heittääksensä
rupeaa se vasta pitämään kolme kruunua, joka on Ruotsin riikin merkki,
riikinsinetissänsä, ja siitä tulee pitkiä riitoja.
Näitä ja muitaki muutoksia sai Martiinus Skytte aikanansa nähdä
tapahtuvan, ja varsinki mahtoi, niinkuin Juusteniki sitä viittaa, se
asia olla hänelle outoa, että koko paavilainen usko asetuksinensa ja
laitoksinensa, jota nuoruudessansa oli nähnyt koko Kristikunnassa
pidettävän suuressa arvossa ja kunniassa, hänen vanhoilla päivillä oli
hävitettynä ja kadonnunna. Mutta hän oli itse kiitettävällä mielen
vapaudella ja tahdon hyvyydellä semmoista muutosta vaikuttanut. Hän
vaipui juuri vuoden 1550 lopulla kuoleman uneen, kun viimmeiseltä
huolet ja murheet jo olivat hänen heikontaneet.
_Mikhaeli Agrikola_, jonka nuoremman ijän elämänvaiheista jo olemme
puhuneet, oli Martiinus Skyten viimmeaikoina pispanvirkaa toimittanut
ja taisi tehdä sitä heti hänen kuolemansaki jälestä. Tähän aikaan
oli Kuningas ruvennut Ruotsissa jakamaan hiippakuntia. Suomesta oli
yläisempiä pappeja kutsuttu Tukhulmiin ja kun he v. 1554 tulivat
Kuninkaan puheelle, niin sanoi Gustavi pispain ei enää tarvitsevan
Roomista hankkia itsellensä vahvistusta, jakoi silloin Suomen
kahteen hiippakuntaan ja asetti Agrikolan pispaksi Turkuun, mutta
Viipurin hiippakunnan pääksi (Ordinariukseksi) asetti hän Paulus
Juustenin, jonka alle Karjala, Savo ja itäpuoli Hämettä ynnä Uusmasta
tuli kuulumaan. Että pappein vihkiminen saatettaisiin juonnettaa
ensimmäisestä Kristiseurakunnasta, antoi Kuningas vihkiä nämät
eräältä pispalta, joka itse oli Paavilta tullut hengelliseen virkaan
siunatuksi. Agrikolan paras työ- ja vaikutusaika oli ennen pispaksi
tultuansa, sillä hänen pispanaika on alituisilta sodilta häiritetty,
ett'ei ole enää rauhallisiin töihin tilaa.
Venäjällä oli Pääruhtinas Iivana III Vasileivitsa, 44 vuotta
hallittuansa, kuollut v. 1505 ja poikansa Vasilei IV:jäs sen perästä
hallinnut vuoteen 1533 asti. Sittä oli Vasilein mainio poika, Iivana IV
Vasileivitsa, noussut Moskovan pääruhtinaalliselle istuimelle. Vasilein
kanssa oli Gustavi v. 1524 Novgorodissa tehnyt sotilakon, joka v. 1537
oli tullut vahvistetuksi. Ainaki nousi ei kauan sen perästä tavallisia
metelejä rajalla, jotka mieliä vihastuttivat. Siihen tulee vielä, että
Pirkkalaiset olivat Lapissa kantaneet veroa Venäjän vallan alamaisilta
ja että Ritariseura Livossa ja Puolan Kuningas tahtoi Gustavia
kanssansa liittoon ja avuksi Venäjän Pääruhtinasta vasten, joka heidän
maata halaili. Nämät asiat vaikuttivat sodan Venäjän kanssa, johonka
Gustavilla ei ollut ollenkaan halua antauta, vaan hän tuli vähän
väkiselläkin vedetyksi. Suomalaisten sanotaan kalastaneen, heinää
tehneen ja kylväneen Venäjän puolella, ja Venäläisten polttaneen heidän
touvot (Se paikka, josta nyt taisteltiin, kutsuttihin Riitamaaksi.),
jonka perästä Suomalaiset v. 1554 polttavat kyliä Venäjällä ja tappavat
ihmisiä. Seuraavan vuoden alulla tulee 8000 Venäläistä hävittäin
Suomeen, piirittävät Viipuria, mutta ei heillä asiat onnistu. Keväimen
tultua marssii isompi Venäjän armeia, johdatettu Iivana Gregorevitsa
Bibikoffilta, Suomeen ja jakaupi neljään osaan, joista yksi voitetaan
Jönssi Moonssonilta, mutta muu osa hävittää Karjalata ja Pohjanmaata.
Rutonlaatuinen tauti tappaa tähän aikaan Ruotalaisten sotalaumassa.
Amiraali Jaakko Bagge tulee syksypuoleen laivaston ja vereksen sotaväen
kanssa Ruotsista Viipuriin, marssii Venäjän alustalle, lyöpi vastaan
tulleen sotalauman ja piirittää Pähkinälinnaa (Syyskuussa 15-29 p.),
mutta täytyy jättää piirittämisen, hätyytetään Venäläisiltä, jotka
häneltä ajetaan takaperin, ja palaa tapolla Viipuriin. Kuningas Gustavi
oli itse, poikansa Johanin kanssa, tullut Turkuun (13:ta Elok.) ja
tavataan Viipurissa 25:na Syyskuuta. Hän asettaa siellä päämiehiä
sotalaumalle, käskyllä ett'eivät kävisi vihollisiin käsiksi, vaan
sotisivat ainoastaan vastustellen ja varustaisivat esihakkauksia
soveliaille paikoille. Sen perästä lähtee Kuningas Turkuun. Venäläiset
tulevat vuoden 1556 alulla Suomeen armeialla, jonka sanotaan nousseen
150,000:ten mieheen, ottavat Kivennavan linnan (Kivennavan pitäjässä
löytyi silloin Kuninkaankartano linnoituksen kanssa, mahdollisesti
sama paikka, jota nyt Pontuksen linnaksi kutsutaan.), polttavat
ja hävittävät sen seudun, voittavat Ruotsalaiset, jotka pakenevat
Viipuriin, joka piiritetään. Toinen joukko oli nakkautunut Savoon,
hävittänyt Savonlinnan kaupungin ja palannut runsaalla voittosaaliilla.
Pelko ja hämmästys oli Ruotsin leirissä vallallaan ja Gustavi aikoi jo
paeta koko maasta, jonka arveli olevan menemässä. Mutta Viipuri tuli
tapahuksesta pelastetuksi. Piiritys oli siellä kestänyt kolme päivää,
kun Ruotsin sotaväki yönaikana veti heiniä linnaan. Kärryjen rätinästä
puusillan yli luulivat Venäläiset vihollisen saaneen lisäväkeä ja
nyt rupeavan kovasti heitä hätyttämään. Sentähden vetäysivät he
pikaisesti sieltä, ja Bagge ajoi heitä takaa. Ainaki olivat Venäläiset
saaneet suuren voittosaaliin ja ynnältä vankeja. Kuningas, jolle ei
sota eikä maan asukkaatkaan olleet mieleen, oli tuskautunut koko
oloonsa Suomessa ja tahtoi rauhaa. Sotilakko tehtiin, 4:nä Kesäkuuta,
kuudeksi kuukaudeksi, ja Turun Kirkkoherra, Kanuutus Johaninpoika,
lähetettiin Moskovaan suosiollista matkaa ja vastaanottamista Ruotsin
lähettiläisille tahtomaan. Kun nämät paraaltaan tapahtuvat, tulee
käsky ottaa joka kymmenes mies Ruotsissa ja Suomessa maalta, aseilla
ja puolen vuoden monttumilla, ja kaupungeista niin paljo miehiä, kun
vaan voitaisiin saada. Savossa ja Pohjanmaalla varustetaan joukko
hiihtajoita, joitten pääksi Klaavu Fleminki asetetaan. Koko sotalauman
yli saapi Herttua Johani, Kuninkaan toinen poika, esimiehyyden.
Kuningas jätti nyt Johanille Herttuakunnaksi Turun läänin, Satakunnan
ja Ahvenanmaan, ja hänen piti hoviansa Turussa pitämän. Nyt sanotaan
myös Suomen tulleen Pääruhtinaskunnaksi. Kun Kanuutus Johaninpoika
oli hyvällä vastuulla tullut Venäjältä kotiin, niin lähti miehiä,
joitten seassa Upsalan Pääpispa Laurentius Petrinpoika ja Turun
pispa Agrikola Moskovaan rauhasta keskustelemahan. Silloin, 2:nen p.
Huhtikuuta v. 1557, asetettiin raja, niinkuin ennen Pähkinasaaressa,
ja rauha 40:neksi vuodeksi sai aikaan, joka kesällä ristisuutelulla
vahvistettiin. Paluumatmatkallansa Moskovasta kuoli Agrikola samana
vuonna 1557 Kyröniemen kylässä, Uudenkirkon pitäjätä ja Viipurin
lääniä. Hänellä oli jo ennen ollut heikko terveys. Hän oli ensimmäinen
pispa Suomessa, joka oli nainut.
Kuningas Gustavi oli elämänsä lopulla tullut hyvin kivuloiseksi ja
kärtyseksi. Hän kuoli v. 1560 Syyskuussa, ja Erikki XIV nousi isänsä
istuimelle. Mutta ennenkun heitämme Kuningas Gustavin, on kaupan ja
muutamain muittenki sisämäisten asiain kohta hänen aikana katseltava.
Suomen kauppa oli Paavinuskon aikana ollut kovissa siteissä, jotka sitä
loistamasta estivät. Gustavi otti tämän seikan tarkalle silmälleen,
mutta ne muutokset, joita hän sen edesauttamiseksi koki matkaansaattaa,
eivät näytä siinä kohdassa suurempata vapautta vaikuttaneen. Hänen
mielensä teki erinomattain saada Venäjän kartuttava kauppa, joka
Novgorodista oli muuttaunut Narvaan, Reevaliin, Riigaan ja muihin
senpuoleisihin kaupunkeihin, Suomeen vedetyksi ja talutetuksi. Viipuri
näytti häneltä soveliaalta paikalta, jossa kaikki kaupan haarat
juoksisivat yhteen. Sentähden kielti hän jo v. 1525 Savolaisia ja
Viipurin läänin asujamia käymästä kauppaa muualle kun Viipurissa,
ja varsinki kiellettiin kaikki kauppa suorastaan Venäjän kanssa.
Myös antoi hän mainitulle kaupungille moninaisia muitaki vapauksia
ja oikeuksia, niinkuin oikeuden pitää 4 vapaamarkkinata, nimittäin
Äyräpäässä, Jääskessa, Lappvedessä ja Vekkelahdessa elikkä Viipurissa
itsessään. Kaikella muotoa koki hän saada Viipurin voimassa ja
rikkaudessa nousemaan. Mutta kun ei Venäjän kauppa, niinkuin hän oli
toivonut, ruvennut ainakaan siellä loistamaan, niin päätti hän sen
kaupungin syrjäisen tilan olevan siihen syynä ja rupesi Santahaminassa
(Sandhamn) semmoista kauppapaikkaa laittamaan. Hän pakotti asukkaita
Porvosta, Ekenääsistä, (jotka häneltä v. 1546 olivat saaneet
kauppakaupungin oikeuden,) Raumasta ja Ulvilasta sinne muuttamaan.
Santahamina on saari lähellä Helsingin kaupunkia, jonka Gustavi oli v.
1550 perustanut sillä paikalla, missä nyt Vanhakaupunki (Gammelstad) on
tavattava. Saaren tila oli siis sangen soveliaalla paikalla. Mutta heti
nousevat sodat Venäjän kanssa tekivät senki tuuman aikaansaamattomaksi,
ja Ulvilasta sekä Raumasta sinne muuttamaan käsketyt asukkaat saivat
jo v. 1557 luvan mennä takasin kotikaupunkiinsa asumaan. Semmoisia
kaluja kun suola- ja kapakala, terva ja laudat ovat, kielti Kuningas
kovasti muualle viemästä kun Tukhulmiin. Hänellä oli aikomisena saada
kaikki kauppa ainoastaan kaupunkein asujamilta harjoitetuksi, jonka
tähden talonpoikia, pappeja ja muita virkamiehiä Suomessa kiellettiin
kauppaan ja laivankulkuun ryhtymästä. Pohjanmaalla ei saatu muualla
harjoittaa kauppaa kun Tornion, Kemin, Iin ja Oulun satamoissa.
Pirkkalaisten tila tuli myös nyt muuttumaan. Heitä tavataan tähän
aikaan Pohjanlahden päässä asentoa pitämässä, jossa kantavat veroa
Lappalaisilta ja kulkevat aina Jäämeren rannoille asti kalastamassa.
He maksoivat vanhastaan jonkun vähän Kuninkaalle oikeuksistansa, vaan
Gustavi enenti paljo sitä maksoa. Mutta ei he ainoastaan kantaneet
veroa, vaan hallitsivat myös ja ratkasivat riitoja Lappalaisten seassa.
Kun he sen valtansa kautta tulivat varsin rikkahaksi ynnä kovin
kovasti ja ylpiästi Lappalaisten kanssa menettelivät, josta valituksia
Kuninkaalle kannettiin, niin otti Gustavi heiltä (v. 1551) pois sen
valtansa Lappalaisten yli, ja lähetti Lappiin omia hallitusmiehiänsä,
jotka Lappalaisilta saivat nimen: Konunga Olmai s.o. Kuninkaan miehet.
Pirkkalaisten vallan Lappalaisten yli herettyä, ei heidän kauppa vielä
kuitenkaan tauvonnut, vaan he ostelivat jokein suilla löytyvillä
kauppapaikoilla kaluja ulkonaisilta kauppiailta ja veivät niitä
Lappalaisten tykö myötäväksi ja vaihetettavaksi. Semmoista kauppaa
harjoittivat myös Pohjanmaan talonpojat, vaikka Kuningas oli heitä
kaupankäynnistä kieltänyt. — Kuningas oli Suomessa käydessään nähnyt
paljo puutoksia maamme hallituksessa ja tilassa. Erinomattain olivat
kruunun virkamiehet ylimielisiä ja rasittivat talonpoikia. Matkoillansa
vaativat he rahvaalta kyytiä ja ylöspitoa maksotta. Sitä vallattomuutta
estääksensä käski Kuningas maanteitten varsilla laittaa kestikivareita,
eikä sietänyt virkamiehiä ilman maksamatta kulkia, muuten kun
virantoimituksillansa. Kato- ja nälkävuodet, taudit, tulipalot (e. m.
Turussa) lisäsivät tälläki ajalla esivanhempaime tilan onnettomuutta.
— Suomen luostareista oli Naantati ollut rikkahin. Mutta v. 1559
anasti kruunu sen tulot, jonka kautta hän tuli saamaan 105 taloa.
Vanhoille ja kivuloisille luostariväästä annettiin kuitenki ruokko aina
kuolinpäivään asti.
Agrikolan jälkeen oli Ruotsista kotoperäinen Maisteri, Petrus
Follingius, tullut v. 1558 pannuksi Turkuun pispaksi. Hänen mainitaan
olleen hyvin oppineen miehen; mutta mieleltänsä ja tavoiltaan oli hän
kokonaan toista laatua, kun Agrikola. Siihen aikaan mahtoi löytyä
Ruotsissa mahtavia miehiä, jotka eivät mielellään nähneet Suomen
kieltä kirjoituksissa käytettävän ja jumalisuuden harjoitusten
kieleksi nostettavan, vaan olisivat suoneet koko kielen hävenevän
ja Ruotsinkielen tulevan siaan. Näitten pahansuopaisten juonista
tuli tämä ummikko Ruotsalainen Suomeen pispaksi, ja hän taisiki
voimiaan myöten kokia isänmaamme kieltä sortaa. Jos näitten tuuma
olisi menestynyt, niin olisi Suomen kansa epäilemättäki vielä tänäkin
aikana tietämättömyyden ja epäuskon pimeydellä sokaistu, niinkuin
paavinuskon aikana; mutta toisin oli päätetty. Tämän pispan mainitaan
muuten olleen kavalata ja viekasta luonnetta, ja papit valittivat
paljo hänen itaruutta ja ahneutta. Lopulla joutui hän Kuningas Erikin
vihaan, joka arveli hänen pitävän Herttua Johanin kanssa yhtä itseänsä
vasten. Erikki laski hänen sentähden v. 1563 pois viralta, mutta asetti
hänen kaksi vuotta jälempätä pispaksi Reevaliin. Vaan kun hän oli
Turussa kapineitansa muuttamassa, niin tapasi hänen kuolema. — Paulus
Juusteni muutettiin nyt pispaksi Turkuun. Viipuriin, jossa hän ennen
oli ollut, asetettiin Kanuutus Johaninpoika pispaksi, mutta kun hän
pian (v. 1564) kuoli, niin pantiin Erikki Härkäpää hänen siaan (v.
1568). Juusteni oli syntynyt Juustilan kartanossa, Viipurin pitäjässä,
talonpoikaisista vanhemmista. Hän oli kotikaupunkinsa koulussa
saanut ensimmäisen oppinsa. Sittä oli hän nautinnut Turun koulussa
opetusta Thuomas Franssinpojalta, joka myös neuvoi ja juohdatti
koulupoikia Kristinuskoon. Kaksi vuotta Turussa opeteltuansa, kutsui
pispa Martiinus hänen tykönsä ja teki hänen esilukiaksi atriallansa;
ja samalla sai hän opetustyötä Turun koulussaki. Sen perästä vihki
Martiinus Skytte hänen (v. 1540) papiksi. Ehkä hänellä ei ei ollut
vielä laviata oppia, pantiin hän kuitenki Viipurin koulun Rektoriksi.
Siinä virassa oltuansa kaksi vuotta, lähetettiin hän Vittembergiin
syvemmältä oppimaan, jossa hänellä oli tilaisuus kuunnella Lutherusta,
Melankthonia ja muita mainioita opettajia. Sen jälkeen kävi hän
muissaki Saksanmaan Korkiopistoissa. Palattuansa Suomeen, oli hän
ensistä Rektorina Turussa, sittä pispana Viipurissa, josta hän tuli
Turkuun. Hän oli taas Suomen kieltä taitava mies, ja on kirjoittanut
sillä kielellä Kathekhismuksen, siinä suuressa vankeudessansa, josta
heti tulemma puhumaan. Hän on Suomen ensimmäinen nimeltä tuttu
historioitsia ja on koonnut aikakirjaan kaikki tiedot Suomen pispoista
itseensä asti, kun hänellä oli tila saada.[10] Hänen aikana rakettiin
Oulun linna v. 1570, tuli Pääpispan Laurentius Petrinpojan, meidänki
maassa seurattu, Kirkonjärjestys valkeuteen (v. 1571) ja alkoi Kuningas
Johani (v. 1574) tahtoa saada Paavinuskon jällensä maahan.
Erikki XIV oli nyt Kuninkaaana Ruotsissa. Hänen veljet, Johani ja
Kaarle, olivat isältänsä saaneet Herttuakunnaksi maata allensa.
Johanin Herttuakunta oli Suomessa ja piti sisällänsä Turun läänin,
Satakunnan ja Ahvenanmaan kanssa, joihin vielä tuli Raaseporin lääni.
Arbogassa v. 1561 pidetyssä Riikinkokouksessa asetettiin Hertuitten
kohta Kuninkaan ja riikin suhteen. Kun he saivat Kuninkaalta vähemmän
perintöä isänsä perästä, kun olivat toivoneet, niin alkoi heidän mieli
vierauta hänestä. Tähän aikaan ahdistettiin Viron ja Livon maata Puolan
Kuninkaalta, ja Venäjän Pääruhtinaalla teki sitä myös mieli. Siinä
hädässään antausi pian koko Viro Ruotsin alle, joka omaisuus tuotti
Ruotsille koko Erikin hallitusajan ja vastaki puolitoista vuosisataa
kestäviä sotia. Puola tuli sillä keinoin Erikin viholliseksi.
Venäjän kanssa oli sama korppu tapahtumassa, vaan Erikki lähetti
Pääruhtinaan tykö miehiä, jotka saivat sotilakon kahdeksi vuodeksi
aikaan, ja se vahvistettiin v. 1564. Johani eli Herttuakunnassansa
aivan omin päinsä, ei totellut missään Kuningasta, eikä sietänyt
hänen sotaväen kulkea maansa läpi. Vielä lisäksi kävi hän Puolasta
naimassa Kuninkaan sisaren, Kathariina Jagellonikan, ja lainasi
langolleen suuren rahasumman. Erikki, suuttunut Herttuan ystävyydestä
valtakunnan vihollisen kanssa, kutsui Riikinkokouksen yhteen, joka
tuomitsi Herttuan hengeltä pois. Johani puolestansa kutsui Suomalaiset
kokoukseen Turkuun, joka oli hänen asentopaikka, ja saiki ne kanssansa
yhdistymään Erikkiä vasten. Kuningas lähetti nyt sotajoukon Suomeen,
joka piiritti Johania Turun linnassa. Linna antausi kahden kuukauden
perästä, 12:ta p. Elokuuta v. 1563, Kuninkaan puollukselle. Sen perästä
vietiin Herttua vankina Ruotsiin ja pidettiin Griipsholman linnassa.
Sittä oli Erikillä vielä sota Danskanki kansa käytävä. Vankeudestansa
pääsi Johani v. 1567, jonka perästä hän yhdistyi Herttua Kaarlen ja
monen mahtavan Herran kanssa Erikkiä vasten. Kuningas otettiin v. 1568
vankiksi, pidettiin Turun, Kastelholman ja monessa muussaki linnassa,
siksikun hänen kurjat päivät v. 1577 myrkyllä lopetettiin. Hän oli
alussa hallinnut hyvästi, mutta lopulla ruvennut kovasti, välistä
mielipuoleisestaki, alamaistensa kanssa menettelemään, joita oli
joskus omalla kädellänsäki murhannut. Johani III:mas, anastettuansa
Kuninkaallisen istuimen, kävi ensistä sotaa Danmarkin kanssa, joka
päätyi Stettinin rauhan kautta v. 1570, ja sen perästä oli Ruotsilla
siltä puolen 40:nen vuotinen lepo. Mutta Venäjän kanssa tulivat asiat
epätietoisemmiksi. Johanin ystävyys ja sukulaisuus Puolan Kuninkaan
kanssa, jonka maan ja Venäjän välilla riita oli yhtynyt, teki hänen
Iivana IV:neltä Vasileivitsalta vihatuksi. Iivana kehoitti häntä
ainaki lähettämään miehiä Moskovaan, kanssansa kummanki valtakunnan
rauhanasioista keskustelemaan. Lähetys tapahtuiki v. 1569. Pispa
Paulus Juusteni oli sen päänä. Kun hän ja muut hänen kerallisensa
tulivat Venäjälle, niin ryöstettiin heiltä tavarat ja he otettiin
kiini vankeuteen, jossa saivat huonolla ruokolla ja korjuulla kitua
kaksi vuotta. Vasta v. 1572 pääsivät he kotiinsa palaamaan. Tämän
oli Pääruhtinas antanut tehdä heille, kostaaksensa sitä kun Venäjän
lähettiläiset vähää ennen, Tukhulmin otettaissa Herttuilta, olivat
Ruotsissa kärsineet sotaväeltä yhdenlaista menetystä ja heitä Turussa
pidätetty 8 kuukautta. Sillä välillä oli jo sota noussut Venäjän ja
Ruotsin kesken, ehkä se enimmiten telmi Virossa. Vuonna 1571 olivat
Venäläiset karanneet Suomeen, hävittäneet Vironlahdessa ja muillaki
paikoilla Helsingforsia myöten. Seuraavana vuotena olivat Venäläiset
hävittämässä Äyräpään, Jääsken ja Lappveden tienoilla. Ruotsalaisilla
ei ollut tarpeeksi miehiä, varsinki ratsumiehiä, ja kaikkinainen muuki
puutet kävi päälle, eivätkä he sentähden voineet estää vihollisia
eestymästä. Rutto oli samalla liikkumassa. Mutta v. 1575 tehtiin
kaksivuotinen sotalakko Venäjän kanssa Suomen puolesta, jota vastoin
sota vielä pauhasi Livossa, jossa Ruotsalaiset menettivät kaikki
linnansa, paitsi Reevalia.
Pispa Juustenilla oli ollut senlainen onni ja luonnon sujuvaisuus, että
hän oli voinut pysyä kahden niin kiukkuisen ja muutenki erimielisen
Kuninkaan armoissa, knn Erikki ja Johani olivat. Hän kuoli v. 1576.
Hänen perästä sanotaan Kirkkoherran Turussa, Henrikki Knuutinpojan,
Superintendentin eli, niinkun toiset tahtovat, Tuomioprovastin (- hänen
olisi pitänyt olla ensimmäisen sitä arvoa evangeliumisen opin aikana -)
arvolla Turun hiippakunnan asioita toimittaneen. Kun Viipurin pispa,
Maisteri Erikki Härkäpää, myös oli kuollut v. 1578, niin taisi senki
hiippakunnan hallitus tulla häneltä toimitetuksi. Mutta kun Kuningas
Johani koki saada Paavinuskon laatuisia kirkonmenoja valtakunnassansa
otetuksi, ja Henrikki Knuutinpoika paneusi sitä tuumaa vastaan, niin
laski Kuningas hänen ammatistansa. Sen perästä yhdistettiin taas v.
1583 Turun ja Viipurin hiippakunnat Erikki Erikinpojan[11] alla. Hän
oli syntynyt Livosta kotoperäisestä mutta Laitilassa (Letalassa)
pastorinvirkaa toimittavasta isästä, oli ulkomaalla tullut Maisteriksi
ja sangen aikaisin pitänyt Ruotsissa paavinmessua eli lithurgiata.
Geeflen kaupungin koulun Rektorista tuli hän pispaksi otetuksi, ja oli
luvannut Kuninkaalle tehdä mainitun lithurgian Suomessa harjoitetuksi.
Muuten ei ole paljo tietoja hänen hallituksesta, vaan ainaki näyttää
kun olisi häntä ei aivan ilman syyttä tavarain liikanaisesta himosta
laitettu. Tämän aikana eli Maisteri Jaakko Finno (noin v. 1580), joka
on suomenkielisten virsien kirjoittamisesta tullut mainioksi.
Vuonna 1577, kun se vähää ennen käyty sotilakko jo oli lopulla,
karkasivat 1200 Tatarista ratsumiestä Suomeen, mutta maan asukkaat
kävivät niitten päälle ja tappoivat ne. Seuraavana vuotena
tulivat Venäläiset Suomeen, samosivat Säkjärven ja Uusmaan kautta
Helsingforsiin asti, sieltä jäätä myöten Viroon. Ruotsi yhdistyi nyt
liittoon Puolan Kuninkaan Stephani Bathorin kanssa, Venäjän varalle.
Henrikki Klaavunpoika Horni pitää nyt voitollista sotaa Livossa,
ottaa monta linnaa ja käypi Inkerinmaata hävittämässä. Vuonna 1579
jakausi Ruotsin sotalauma kolmeen: yksi osa kävi Inkerinmaan kautta
Novgorodia vasten, toinen Viipurista Pähkinälinnaa ottamaan, kolmas
joukko meni Savonlinnasta Aunuksen maata hävittämään. Sillä keinoin
oli sodittu ilman varsinaista mieltä ja päätarkoitusta. Mutta v. 1580
sai Franskasta kotoperäinen sankari, Pontus de la Gardie, Kuninkaalta
esimiehyyden sodassa Venäjätä vasten. Heti ilmausi hän Käkisalmea
piirittämässä, jonka linnan otti Marraskuussa samana vuonna. Sen
perästä seurasi kohta koko Karjalan eli Pähkinälinnan läänin valloitus,
johonka omituinen Maanherra asetettiin. Seuraavana vuonna kävi Pontus
jään yli Narvaa kohen, otti monta linnaa, ja ennen vuoden loppua oli
koko Inkerinmaa Ruotsin alla. Pähkinälinna tuli myös otetuksi, mutta
menetettiin heti perästä. Novgorodi oli vielä valloitettavana, mutta
teitten kehnous esti sinne pääsemästä. Nyt sattui Venäjän Valtialle
tekemistä omassa riikissään, johonka hän tarvitsi kaikki sotavoimansa.
Hän halusi siis rauhaa, joka myös sai v. 1583 aikaan kolmeksi vuodeksi,
Plussajoen suulla lähellä Narvaa. Tämä sotilakko uudistettiin v.
1585 neljäksi vuodeksi, ja sitä toimittaissa hukkui myös Pontus de
la Gardie. Puolan kanssa oli Venäläinen jo v. 1582 tehnyt rauhan.
Pontuksen nimi elää vielä rahvaan muistossa koko Karjalassa ja
Inkerissä, jossa muistomerkkejä hänestä vielä tavataan. Vuonna 1586
tuli lähettiläisiä Plussajoen suulla taas koolle, rauhaa Venäjän ja
Ruotsin välillä tekemään, mutta kun ei ehdoista saatu sovituksi, niin
vahvistettiin entinen sotilakko ainoastaan. Ainaki käyvät talonpojat
Iistä, Pohjanmaalla, hävitäntäretkellä Kantalahdessa ja Vienameren
tienoilla, ja Venäläiset puoleltansa heidän maassa, v. 1588. Seuraavana
vuonna on 3000 Venäläistä Limingan seudulla hävittämässä, mutta
Ruotsalaiset käyvät taasen, Kajaanan maasta pitäin, sitä Vienan ja
Vardöhuusin (?) tienoilla kostamassa, jolla retkellä heidän sanotaan
saaneen puolen miljuunaisen hopiarupiloita voittosaaliiksi. Nämät
taisivat olla paremmin yksinäisten retkiä. Mutta v. 1590 tuli
300,000 Venäläistä Ruotsin valtaa vasten: osa hävittää Suomea Turkua
myöten, toinen Vironmaata, ja kolmas valloittaa linnat Inkerinmaasa.
Seuraavana vuonna kävivät Ruotsalaiset Venäjälle, hävittivät Jaaman,
Koporin ja Novgorodin seuduilla, mutta kun kuulivat suuren armeian
Venäläisiä olevan tulossa, niin palasivat he, ja paluumatkalla meneysi
paljo heistä vilulta ja taudeilta. Toinen osa Ruotsalaisia karkasi
Gdovin tienoille. Samana vuotena (1591) kävi myös lauma Ruotsalaisia
Kajaanan maasta Venäjälle, otti Sumski-ostrogiksi (Suomen linnaksi)
kutsutun linnan Vienameren tykönä, ja hävittää niillä paikoin muutamia
luostareita. Mutta he ajettiin Venäläisiltä pakoon, jotka Kajaanan
seuduilla nyt taas hävittivät. Vuonna 1592 tuhoivat Venäläiset Suomea
ilman vastuksetta Turkua myöten, ja 8000 Venäläistä kävi Pohjanmaalla.
Niin nähdään näistä, mikä veren paljous taasen oli vuotanut Suomessa ja
sen likimailla. Viimmenimitettynä vuotena oli jo miehiä Plussajoelle
lähetetty, rauhasta keskustelemaan. — Nyt kuoli Kuningas Johani
III:mas v. 1592. Hän oli v. 1578 poisvannounut Evangeliumista ja
ottanut katholisen uskon, jonka tahtoi saada Ruotsissaki jällensä
tunnustetuksi. Hän vainosi siis niitä pappeja, jotka siihen eivät
suostuneet. Mutta uskonsa tähden vihatut hengelliset otti Kaarle
Herttua turviinsa. Vielä tahtoi Kuningas saada uuden messujärjestyksen
Kaarlenki Herttuakuntaan. Mutta tästä ja muistaki asioista tuli
riita Kuninkaan ja Herttuan välillä, josta yhden aikaa oli jo sotaki
nousemassa, vaan ei kuitenkaan noussut. Venäjän kuuluisa Ruhtinas
Iivana IV Vasileivitsa, joka oli kutsuttanut itseänsä Tsaariksi ja
Kaiken Venäjän Itsevaltiaaksi, ja jonka aikana Kaasanin, Astrakhanin
ja Siperian äärettömät maat pantiin Venäjän alle, oli kuollut v. 1584.
Sitte tuli hänen poikansa, Feodori Ivanovitsa, Venäjän Valtiaksi.
Puolan Kuningas Stephani Bathori oli myös kuollut, ja koska hän oli
nainut Kuningas Johanin naon, niin otettiin hänen perästä Johanin
katholiseen uskoon kasvatettu poika Sigismundi Puolan Kuninkaaksi. Tämä
tuli myös isänsä kuoltua Ruotsin Kuninkaaksi, ehkä Kaarle Herttua,
Sigismundin vielä poissa ollessa, Riikinhoitajana hallitsi Ruotsia.
Niin olivat uudet miehet nyt hallituksessa.
Kuningas Sigismundin aikana tavataan kolme erityistä seuraa Ruotsin
valtakunnassa. Yksi oli Jesuitain ja Paavinuskoisten Herrain seura,
joka piti Kuninkaan puolta ja koki matkaansaattaa vihaa Raatin ja
Herttuan välillä. Toinen oli Ruotsin ylimysten seura, jotka olivat
valinneet Sigismundin Kuninkaaksi, saadaksensa hänen Puolan maassa
elellessä omin päinsä hallita Ruotsia. Näitä kumpaistaki vasten oli
Herttua Kaarle, joka piti Evangeliumin puolta, ja sentähden vääntiki
Ruotsin rahvas yhtä köyttä hänen kanssa. Kun hän heti Kuningas Johanin
kuoltua Riikinhoitajana hallitsi Ruotsia, oli se maa täynnä uskonsa
tähden ajetuita eli vangituita pappeja. Nämät tahtoivat Kaarlea
Kirkonkokouksessa uskon seikkaa vahvistamaan ja varjelemaan. Semmoinen
kokous tapahtuiki Upsalassa v. 1593, jolloin evangeliumisen uskon
puhdistaminen Ruotsissa ja Suomessa jällensä vaikutettiin. Suomesta oli
siinä kokouksessa läsnä pispa Erikki Erikinpoika neljän Tuomiokapitulin
jäsenen ja suuren joukon kanssa papillisesta säädystä. Paitsi sitä oli
paljo maallisia virkamiehiä maastamme mainitun kokouksen päätöksessä.
Silloin sai myös papisto jällensä sen menetetyn oikeutensa valita
päämiehiänsä. Seuraavana vuonna tuli Kuningas itse Ruotsiin. Hän ei
tahtonut mielellään vahvistaa edellämainitun kokouksen päätöksiä, mutta
pakoitettiin siihen Kaarlelta ja Raatilta Upsalassa, jossa kaupungissa
hän myös tuli kruunatuksi. Kun Sigismundi sen perästä lähti takasin
Puolaan, niin jätti hän riikinhallituksen Ruotsissa Kaarlelle ja
Raatille. Heti kävi kuitenki Herttua sovintoon Raatin kanssa, jota
myöten hänen piti Riikihoitajana, perintöyhdistyksen, Kuningasvalan ja
Upsalan kokouksen päätösten jälkeen, Ruotsissa hallitusta pitämän.
Jo on ennen mainittu, että Venäjältä ja Ruotsista oli Kuningas
Johanin kuolinvuotena miehiä kokoontullut Plassajoella rauhaa
tekemään. Niitten seassa oli Klaavu Fleminki. Saatua tiedon Kuninkaan
kuolemasta oli tämä mies jättänyt rauhan toimitukset muitten käsiin ja
Pää-Guvernöörin asemesta palannut Suomeen. Hän oli siellä asettanut
teille ja lauttapaikoille sotamiehiä, ett'ei kukaan hänen tietämättä
päässyt maassa liikkumaan, antanut sotaväen valalla vahvistaa
uskollisuuttansa Sigismundille, johonka oli pyytänyt kirjoituksilla
kehoittaa Ruotsalaisiaki; sillä ja kaikella tavalla kokenut puoltaa
Kuninkaansa seikkaa ja sortaa Kaarle Herttuan häneltä kyllä havatuita
aivoituksia. Seuraavan vuoden (1593) Tammikuussa oli Johani Sparre,
Kuninkaan käskystä, tullut Turkuun, kokoutuneilta Suomen Säädyiltä
ottamaan valaa uskollisuuteen Sigismundille, heitä uskonharjoitusten
vapaudesta vakuuttamaan ja linnoja Kuninkaan puolta pitäville miehille
antamaan. Samana vuotena Helmikuussa oli jo sotilakkoki kahdeksi
vuodeksi saatu Venäjän kanssa aikaan. Myös oli Kaarle Steenbookki
Herttualta tullut Suomeen lähetetyksi, Fleminkiä pakoittamaan
itsellensä kuuliaiseksi, eli muussa tapahuksessa ottamaan laivaston
ja sotalauman hänen hallusta; vaan tämä mies meni maahan tultuansa
Flemingin puolelle, joka asetti hänen linnanhaltiaksi Käkisalmeen.
Siitä pani Fleminki muutamia Kaarlen ystäviä vankeuteen Turun linnaan,
piti laivaston ja sotalauman Suomessa, vaan täytyi niitten ylöspidon
tähden rasittaa rahvasta korkioilla maksoilla, joka sentähden alkoi
kapinoita, vaan saatiin asettumaan. Tämmöisillä toimillaan oli Fleminki
saanut senlaisen luottamuksen Kuninkaaltansa, että Kuningas oli antanut
hänelle täyden oikeuden tehdä Suomessa, mitä hänen, Kuninkaan, hyväksi
olla mahtaisi. Fleminki oli myös laivastollansa tuonut Kuninkaan
Ruotsiin, silloin kun hän kävi kruunautumassa, ja sieltä häntä jällensä
kaimannut. Rauhan aikaansaminen Venäjän kanssa oli aina ollut tuumassa,
ja sitä kiiruuttamaan oli armeiaki Viipuriin koottu. Vuonna 1595
saiki se aikaan Teusiinassa, lähellä Narvaa, niillä ehdoilla, että
Ruotsi tuli pitämään Narvan ja Vironmaan, mutta Venäläinen saamaan
takasin Käkisalmen lääninensä. Rauhan piti oleman ikuisen ja rajan
vanhaa jälkeä myöten kulkeman. Seuraavana vuonna asetettiin pohjainen
raja Pisanvuoresta, Nilsiällä, pohjaista suuntaa Keurittujärveen ja
Tiilikanjärveen, sittä Maanselänmäen, Suomensuon ja Maanselänlammin
kautta Tipasvaaraan, Sotkamassa, sittä Korpilammin. Selkäsuon,
Kalliojärven ja Vuokinlatvan ynnä Savitaipaleen kautta Iivaaraan ja
Inarijärveen niin Jäämereen asti.
Samana vuonna kun Teusiinan rauha tapahtui, ja uuden Kirkonkokouksen
Upsalassa päätettyä, jossa opistojen kohta parannettiin, kävi Ruotsin
valtakunnan kansa yksiin Riikinkokoukseen Söderkööpingissä. Siellä
päätettiin, ett'eivät Paavinuskoiset saisi jumalanpalveluansa vapaasti
harjoittaa riikissä, että Kaarle Herttuan piti Riikihoitajana,
Sigismundin poissa ollessa, kuninkaallisella mahdilla käyttämän
oikeutta, ja ett'ei yhtään Kuninkaan sääntöä saataisi ilman Herttuan ja
Raatin suostumisetta maassa julistaa. Klaavu Fleminki Suomesta, ehkä
kutsuttu, ei tullut siihen kokoukseen. Kuningas, jolle sen päätökset
tiettävästi eivät ollehet ollenkaan mieleen, antoi Flemingille
uuden hallitusmuodon Suomea varten Riikinhoitajan arvon kanssa,
ja vaikka sota Venäjän kanssa jo oli herennyt, niin piti Fleminki
kuitenki sotalauman Suomessa, Kuninkaan valtaa sillä puoltaaksensa ja
ylöspitääksensä, ja siihen yhdistyi edellämainitun Riikinkokouksen
kanssa tytymättömiä miehiä. Mutta sotamiesten ylöspitäminen kävi
raskaaksi rahvaalle, jonka tähden Pohjanmaan asujamet lähettivät
Kyrön pitäjästä kotoisen talonpojan, Bengtti Poutun, Herttualle tästä
valittamaan. Herttua kehoitti pahaa pahalla kostamaan ja miekalla
poisajamaan sotamiehiä. Poutu palasi Ruotsista Pohjanlahden ympäri,
matkallansa kehoittain kaikkia Pohjanmaalaisia kapinoitsemaan,
tappamaan Kuninkaan sotamiehiä ja ryöstämään hänen ystävittensä
omaisuuksia. Kapina leveysi Karjalaan asti. Jaakko Ilkka eli Ilkainen,
talonpoika Ilmolan (Ilmajoen) pitäjästä, oli Eteläis-Pohjanmaalaisten
esimiehenä, kävi Hämeeseen, ajoi Kuninkaan ratsumiehet pakoon ja
ryösti hänen puoltajitten kartanoita. Vuoden lopulla lähti Fleminki
Turusta liikkeelle, yhdistymään muun sotaväen kanssa kapinoitsioita
vasten. Flemingin ratsuväki tavoitti v. 1597 Pirkkalan pitäjässä Jaakko
Ilkaisen seuranensa, jonka täytyi tapolla vetäytä siihen metsään, kun
eroittaa Hämeen Pohjanmaasta (Hämeenkankaalle). Puolalainen Abrahami
Melkhiorssoni, Kuninkaalta asetettu hallitsiaksi Pohjanmaalla, sai
Jaakko Ilkaisen muutamain puoltajittensa kanssa vangiksi ja antoi
tappaa hänen. Bengtti Poutu vietiin vankina Turkuun, jossa hän kuoliki.
Mutta talonpoikain viha kiihtyi tästä tuhatta enemmin ja he karkasivat,
johdatetut Hanno Krankalta, takatuupasta Abrahami Melkhiorssonin
päälle, tappoivat paljo hänen väkeä ja ajoivat hänen itsensä pakoon.
Sillä pakomatkallansa otettiin hän Kaarlebyyssä talonpojilta kiini
ja lähetettiin Tukhulmiin, jossa Herttua antoi kuolettaa hänen. Sen
perästä karkasivat talonpojat muun Kuninkaan väen päälle Pohjanmaalla,
jonka osiksi hukuttamalla osiksi muullaki tavalla surmasivat. Herttua
lähetti Foutin Israeli Laarssonin talonpojille esimieheksi, jotka
sentähden eivät enää kuunnelleet Hanno Krankkaa. Mutta Fleminki tuli
2500:dan miehen kanssa Pohjanmaalle, tarjosi talonpojille vapautta
kaikesta edesvastauksesta, jos he nyt tahtoisivat Kuningasta totella
ja maksaa verojansa; vaan kun eivät siihen suostuneet, niin kävi
Fleminki heihin käsiksi Ilmajoen varrella, kierrätti heidät ja tappoi
eli hukutti heistä 5000 miestä. Vangeutetuista talonpojista kärsivät
muutamat ruumiinrangaistusta, toiset vietiin vankina pois, toiset taas
päästettiin kovilla uhkauksilla irtaalle. Kirkkoherroja Pohjanmaalla,
jotka olivat talonpoikia yllyttäneet, kovuutteli Fleminki ankarasti,
ja Kyrön pappila ryöstettiin. Fleminki palasi sen perästä Hämeeseen
ja pani sen maan järjestykseen ja rauhaan. Muutamasti tapettiin 300
Hämäläistä, jotka aseittensa poisnakattua rukoilivat armoa. Tässä
kapinassa sanotaan 11,000 Suomalaista henkensä menettäneen. Siinä
sotivat talonpojat, täydellisempäin aseitten puutteessa, viikatteilla,
nuijilla, y.m., josta koko meteliä on ruvettu Nuiasodaksi kutsumaan,
jolla nimellä se vieläki elää kansan muistossa.
Puolasta oli Kuninkaan lähettiläisiä tullut Ruotsiin Söderkööpingin
päätöksiä laimimaan, ja nämät vaikuttivatki, että kun Herttua tahtoi
sotajoukon voimalla saada Suomen allensa, niin paneusi Raati sitä
vastaan. Sentähden tahtoi Herttua jättää Riikinhoitajasuutensa, jonka
aikoi Arbogan Riikinkokouksessa antaa Säätyjen käsiin. Tämän kokouksen
päätös, johon ei Raati antanut suostumustansa, piti sisällänsä, että
Herttua Säädyiltä oli tullut houkutelluksi vielä Riikinhoitajana
olemaan, että Kuninkaan piti riikiin kutsuttaman ja Suomen sotajoukon
voimalla otettaman. Sen perästä lähti Kaarle Herttua Elokuussa
sotajoukolla Suomeen. Siellä oli Klaavu Fleminki jo kuollut 13:ta p.
Toukokuuta, luultavasti myrkystä, eikä noidan nuolilla niinkuin siitä
höpistiin, ja Arvidi Stoolarmi hänen siaan tullut Kuninkaan seikan
pääksi siinä maassa. Kaarlen tultua pakeni Stoolarmi Hämeeseen. Turun
linnaa piiritettiin. Sitä puolti Flemingin leski, ja vaikka hänellä
ei ollut apua odotettavana, ei Stoolarmilta eikä Kuninkaalta, ja
Herttua päällen päätteeksi oli saanut lisäväkeä Pohjanmaalta, niin
ei hän ainakaan vastustelemista heittänyt. Kun Herttua oli turhaan
pyytänyt väkivallalla saada linna otetuksi, niin lähetti hän viimmen
erään Studentin, Danieli Hiortin, joka usein oli ollut Flemingin
talossa, linnaan, ja tämä viekotteliki nyt osan vartoväestä luopumahan
Herttuaan, jonka perästä linnan täytyi lopulla Syyskuuta antauta.
Kaarle anasti nyt Suomessa olevan laivaston ynnä sotitarpeet, jätti
linnan ystävillensä haltuun ja purjehti Ruotsiin vankijoukon kanssa,
joitten seassa Flemingin leskikin oli. — Seuraavana vuotena 1598 oli
Sigismundi päättänyt sotajoukolla itse karata Ruotsiin ja kehoitti
sentähden Suomalaisia hänelle avuksi joutumaan. Niinpä purjehtiki
3000 miestä Ruotsiin ja riipottivat ankkurinsa Grööneborin satamassa,
lähellä Enkööpinkiä. Tässä kävivät Uplannilaiset, esimiehityt kahdelta
Jumaluusopin Professorilta Upsalasta, heidän päälle yhdeltä ja Ruotsin
laivasto toiselta puolen. Suomalaiset ajettiin pakoon, menettivät
300 miestä, jotka Ahvenanmaalla saatiin kiini ja hirviällä tavalla
surmattiin. Koska näitten laukuissa paljo makkaroita, niin kutsuivat
Ruotsalaiset pilalla tätä yritystä makkararetkeksi. Sillaikaa oli jo
Sigismundiki sotajoukon kanssa joutunut Kalmariin. Ruotsin laivasto
purjehti nyt Ahvenanmaalta Herttualle avuksi. Suomalaiset taasen
seilasivat puoleltansa Stoolarmin kanssa Tukhulmiin ja vapauttivat
enimmäksi osaksi ne mennytvuonna Herttuan ottamat vankit, aikoivat
myös karata Kaarlen omaan Herttuakuntaan. Sillä välillä tuli Kaarlen
sotalauma Sigismundilta kierrätetyksi ja tappasi Steegeborin tykönä,
vaan Kuningas käski sotimisen lakata, säästääksensä Ruotsalaisia.
Keskusteleminen oli sen perästä matkassa, vaik'ei siitä tullut mitään.
Uudessa tappelossa Stongebruon luona, lähellä Linkööpinkiä, voitettiin
Sigismundi. Hän kotiutti nyt Suomalaiset, jätti Riikinhallituksen
Kaarlelle ja lähti jällensä Puolaan. Sieltä varoitti hän vielä
Suomalaisia pysymään itsellensä uskollisina ja lupasi lähettää heille
apua Herttuata vasten. — Vuonna 1599 käytiin sota taas Suomessa.
Ruotsin Säädyt kieltivät kuuliaisuuttansa Sigismundilta, ehkä he
lupasivat hallituksen hänen pojalle Vladislaville, jos tämä määrätyn
ajan sisällä tulisi Ruotsiin ja siellä kasvatettaisiin. Tältä ajalta
onki Sigismundin hallituksen loppu Ruotsissa luettava, ehkä hän vielä
hallitsi Puolan maata aina vuoteen 1632. Sota oli tämänkaltainen.
Kastelholman linnan otti Sigismundin puollus. Pohjanmaalla yllytti eräs
Herttuan Fouti rahvasta Kuningasta vasten, mutta Stoolarmin laivat
karkasivat Mustasaaren tykönä hänen päälle, ja hän menetti kaikki
aluksensa. Sigismundi lähetti 300 ratsumiestä avuksi Suomeen, (joka oli
ainoa häneltä saatu apu,) ja he tulivat Viipuriin. Herttuan Amiraali,
Joakhimi Skheeli, valtasi sen vähää ennen menetetyn Kastelholman,
purjehti sen perästä Turkuun ja piiritti sen linnaa, jonka ulkopuolella
hän mestautti muutamia vankeja, säikyttääksensä sillä vartoväkeä. Itse
Herttuaki tuli Suomeen, marssi Paimion sillan yli, karkasi muutaman
Suomalaisten lauman päälle ja voitti sen, josta jäännökset vetäysivät
Viipuriin. Herttua otti Helsingforsissa kaikki laivat, paitsi kahta,
jotka pääsivät Reevaliin pakoon. Sittä kävi hän Viipurin päälle,
jossa ei ollut kun 1300 miestä vartoväkeä. Herttualla oli ystäviä
kaupungissa, jotka erään portin kautta päästivät hänen sotaväen
kaupungin sisään. Vartoväen täytyi silloin vetäytä linnaan, joka myös
pian antausi. Kova tuomio kohtasi päämiehiä, jotka osiksi tapettiin,
osiksi vietiin vankina Ruotsiin, mutta ulkomaalaiset pääsivät vapaasti
menemään. Stoolarmi tuli Skheeliltä pakoitetuksi antamaan hänelle
Turun linnan, ja Herttuaki tuli Turkuun, jossa menetteli kovasti
Kuninkaan puollusmiesten kanssa. Ne joko mestattiin, joitten seassa
oli Klaavu Flemingin vasta Puolasta tullut 21-vuotias poika, eli
muutoin surmattiin ja vankeudessa rietattiin. Kun Herttua oli sillä
keinoin tehnyt Suomen kuuliaiseksi itsellensä, niin palasi hän jällensä
Ruotsiin.
Ruotsin valtakunnan Säädyt kokousivat Helmikuussa v. 1600
Linkööpinkiin. Siellä matkaansaatti Herttua senlaisen päätöksen, että
iso osa Ruotsin Riiki-Raateja ynnä muitaki mahtavia Herroja hengeltä
tuomittiin, joka tuomio myös isommaksi osaksi tuli täytteeseen. Prinssi
Vladislaville päällenpantiin viiden kuukauden sisällä tulla Ruotsiin,
muutoin tulisi Herttua kruunun ottamaan vastaan. Riikinkokouksen
perästä lähti Kaarle Livon maahan. Hän tahtoi siellä käydä Puolalaisten
päälle, ett'ei sota tulisi Suomea eikä Ruotsia vaivaamaan, vaan
käytäisiin vieraassa maassa. Tässä sodassa voittivat Ruotsalaiset
ensimältä monta linnaa ja kaupunkia. Muutaman ajan perästä lähti
Herttua sieltä pois, jättäin muille esimiehyyden armeian yli. Turusta
pitäin lähti hän v. 1602 matkaamaan Pohjanlahden ympäri Ruotsiin. Hän
oli ensimmäinen Ruotsin Kuningas, kun kulki sitä matkaa, ja katsoi
sillä soveliaita paikkoja kaupungeille, joita hän aikoi rakennuttaa
Pohjanmaalla. Vuonna 1604 pidettiin Riikinkokousta Norkööpingissä,
jossa kruunu annettiin Kaarle IX:nelle ja perintöyhdistys jatkettiin
osiksi vaimollisellenki polvelle. Ehkä sota alussa oli menestynyt
Livossa, niin menettivät kuitenki Ruotsalaiset siellä viimmen kaikki
vahvat paikkansa. Tämä vaikutti Kuningasta itse lähtemähän sinne
sotimaan. Mutta ei tahtonut sittäkään oikein onnistaa ja paljo
sotaväkeä meneysi (v. 1695) Kirkholman tappelussa lähellä Riigaa,
jossa tilassa Kuningaski oli henkensä menettää. Sittemmin tuli Ruotsi
Venäjänki asioihin sekaumaan. Siinä maassa oli Feodori Ivanovitsa
kuollut v. 1498 ja Boris Godunova noussut Tsaariksi, mutta tuli
Epä-Dmitreiltä (eräs munkki, joka sanoi itsiänsä Feodorin jo kuolleeksi
pojaksi Dmitreiksi, ja sai apua Puolalta) niin ahdistetuksi, että
hänen v. 1606 täytyi myrkyllä lopettaa päivänsä. Epä-Dmitrei menetti
mielettömän käytöksensä tähden pian henkensä ja arvonsa. Sittä
valittiin Vasilei Ivanovitsa Shuskoi Venäjän Valtiaksi, ja häntäki
vasten ilmautui uusi Epä-Dmitrei, joka myös sai apua Puolalaisilta
ja voitti pian suuremman osan Venäjätä puolellensa. Ruotsi, jonka
sota-asiat Livossa taas olivat ruvenneet paremmin luonnistamaan, teki
v. 1608 Viipurissa liiton Shuskoin kanssa, jota myöten Shuskoin piti
Ruotsin Kuninkaalta saaman apua vainojatansa vasten, mutta tämän
palkinnoksi antaman sen v. 1599 jällensä Venäjän alle joutuneen
Käkisalmen linnan lääninensä takasin Ruotsille. Sitä liittoa myöten
lähti Jaakko de la Gardie, Pontus de la Gardien Suomen sotaväen
pääksi asetettu poika, Maaliskuussa v. 1609 Venäjälle, ja hän marssi
kohti Novgorodia, kun oli sitä ennen turhaan koettanut saada Koporin
linnan käsiinsä. Mutta hänen sotajoukko oli enimmästään kokoonpantu
ulkomaalaisista, jotka, kun eivät heti saaneet täyttä palkkaansa ja
toivottua voittosaalista, eikä Shuskoi antanut luvattua Käkisalmea ja
muita apukeinoja, alkoivat äkäytä ja tahtoa pois. Siitä pahasta tilasta
pääsi de la Gardie sillä keinoin, että hän viimmen sai rahaa ja lähetti
vastahakoisimmat sotaväestä takasin. Hän alkoi nyt ryöstämällä ottaa
Venäjän laivoja, joita tapasi Nevajoella, niin oman käden oikeudella
ottaaksensa sitä luvattua apua, jota ei hyvällä voinut saada. Sitte
lähti hän Käkisalmea väkirynnäköllä ottamaan, jonka yrityksensä hän
toivoi menestyvän, koska Laatokankaupunkiki oli vähää ennen antaunut
Ruotsin valtaan (v. 1610). Mutta ei ollut hyvä ottaa sitä kovasti
vastusteltua Käkisalmea, ja siihen tuli vielä sanoma, että Venäläiset
olivat jättäneet Shuskoin, yhdistyneet Puolalaisten kanssa ja valinneet
Puolan Prinssin Vladislavin Valtiaksensa. Nyt näytti kyllä vaikialta de
la Gardielle saada aikomisiansa satuun. Mutta hän mietti sen, että jos
Ruotsin vihollinen, Puola, pääsisi yhdistymisensä kautta Venäjän kanssa
yhä vahvistumaan, niin tulisi siitä varsin kovat ajat hänen isänmaalle.
Hän koki siis kaikista voimistaan estää senlaista yhdistystä ja lähti
sentähden Suomesta noutamaan lisäväkeä. Viipurissa ollessaan sai hän
ilahuttavan tiedon, että Käkisalmi jo oli antaunut Ruotsalaisten
armoihin (v. 1611). Itse kiirehti hän Ruotsin valtaa niillä tienoin
vakuuttamaan ja antoi Nevajoella rakentaa linnoituksen, joka vasta
kohtaa meitä Nyyenskantsin nimellä. Novgorodinki sai hän valtaansa,
jonka asujamet nyt ehdottelivat Venäjän kruunun Kaarle IX:nen pojalle
Kaarle Philipille. Moskovaki yhdistyi Novgorodin kanssa hyvässä
tahdossa Ruotsia kohden. Monta linnaa ottivat Ruotsalaiset, mutta
tuon tuostaki tahtoivat sotamiehet äkäytä. Ankara sota alkoi nyt myös
Ruotsin ja Danmarkin välillä. Samana vuonna kuoli Kaarle IX:säs, 30 p.
Lokakuuta v. 1611. Tämä Kuningas oli aikanansa vastustellut Paavinuskon
jällentuomista Ruotsiin, mutta erkani itse Lutheruksen opista, tahtoin
Kalviinin uskon puoleen nojauta. Muuten oli hän kovuudellansa, joka
usein hirmuisuuksiinki häntä vietteli, pilannut sitä hyvää nimeä, kun
hänen nerokkaat toimet itsestänsä ansaitsisivat.
Kuningasistuimelle nousi nyt Gustavi II:nen Aldolphi, Kaarle IX:nen
poika, joka isänsä eläissä jo oli asetettu Pääruhtinaaksi Suomeen.
Kun tämä verratoin mies tuli Kuninkaaksi, oli, paitsi sotia Danskan,
Venäjän ja Puolan kanssa, (jota jälkimmäistä tällä haavaa ei kuitenkaan
käyty,) ei ainoastaan Suomessa, Vaan Ruotsissaki höyhyys, kurjuus
ja kaikkein asiain hämmennys vallallansa. Suomi oli siihen aikaan,
(paitsi Ahvenanmaata, joka oli omituisena lääninä,) jaettu viiteen
hallituskuntaan, nimittäin Turun, Viipurin, Hämeenlinnan, Savonlinnan
ja Kajaanan. Meidän maasta piti de la Gardien sotajoukon saada rahaa
ja ylöspitoa, mutta ei voitu saada kokoon kun vähäpätöisen rahasumman.
Se suuri puutet kun Livossa oli, piti myös Suomesta autettaman.
Paljon meiskeen perästä lähetettiin viimmen jyviä Helsingforsista
Narvaan. Puutet oli niin suuri ett'ei ees voitu kureereille täysiä
matkatarpeita hankkia. Sisämäinen tila maassamme oli mitä huonompia.
Isot läänitykset olivat siihen määrään vähentäneet kruunun omaisuudet,
että aivan vähä oli jälellä. Läänitysten omistajat piinasivat ja
köyhyttivät talonpoikiansa niin, että ne olivat vähällä tulla samaan
orjalliseen tilaan, kun heidän lahkoveljetki eteläpuolella Suomenmerta.
Verot, päällenpanot, kyyti- ja päivätyö-velvollisuudet lisättiin
heiltä omin tahtoinsa. Väkinäisyyksiä tehtiin monesta lajista, eikä
ollut missään tila saada oikeutta, kun yksin Kuninkaan virkamiestenki
täytyi läänitysten omistajilta kärsiä vääryyttä. Papit enentivät
myös tihuntiansa ja rasittivat kaikella tavalla kuuntelioitansa.
Sotamiehet käyttivät itseänsä yhdenlaisella tuimuudella, kun jos
olisivat eläneet vihollisten maassa. Yhteinen onnettomuus lisättiin
vielä katovuosilta ja muiltaki luonnollisilta turmioilta. Talonpoikia
vaelsi silloin suurissa joukoissa maasta pois Venäjälle ja Livoon.
Niitä majamuutteloita koettiin väkisellä estää. Myös alkoi Kuningas
jo kaikenlaisen kurjuuden juurta vastustaa ja parantaa. Entisiin
onnettomuuksiin tuli vielä uusi sodanpelko, joka Suomea ahdisti.
Sigismundi Puolassa luuli nimittäin aikomisensa Ruotsin kruunuun
Kuningas Kaarlen kuoltua helpommasti menestyvän. Siinä toiveessa
antoi hän levittää kapinakirjoituksia Gustavi Adolphia vasten. Näitä
hänen pauloja koetettiin ainaki Ruotsin puolelta kaikella tavalla
estää. Saadaksensa enemmin voimia sotaan Venäjätä ja Puolaa vasten oli
Kunungas, ehkä tapolla, tehnyt Danskalaisen kanssa rauhan Knäärödissä
v. 1613. Jo mainittiin ennenki, että osa Venäjän kansaa tahtoi
Kuninkaan nuorempata veljeä, Herttua Kaarle Philippiä, Tsaariksensa.
Herttua tuliki nyt siinä toivossa Viipuriin, mutta Venäläisten mieli
oli muuttunut ja he itsellensä jo valinneet omakansaisen Tsaarin,
Mikhaeli Feodorovitsan Romanovan, jonka sukua nykyinen armollisin
Keisarimmeki on. Tästä asiasta tuli kiintiä sota. Kuningas päätti
itse lähteä Suomeen sotaa taluttamaan ja sen maan tilaa parantamaan.
Riikinkokousta pidettiin v. 1614 Öörebruossa, jonka päätettyä Kuningas
vasta pääsi lähtemään, kulki hänki pohjaisen puolen Pohjanlahta ja
tuli ensin Turkuun, jossa koki kaikenlaista järjettömyyttä parantaa.
Venäjän sodan vuoksi lähti Kuningas itse Narvaan, ja vihollisuudet
saivat alkunsa. Erinäisiä Venäjän joukkioioita kävi Pohjanmaata ja
Karjalata hävittämässä, mutta kaijotettiin pian Ruotsalaisilta.
Laatoka-järvessä oli kummallaki riitaveljellä laivoja, joilla
välistä pientä merisotaa käydä natistettiin. De la Gardie löi sekä
ajoi pakoon, ensistä Heinäkuussa Bronitsin ja sittä syksypuoleen
Staraia-Russan tykönä, ne suuret Venäläisten sotalaumat, kun nyt
olivat rajalle kokoutuneet. Kuningas itse voitti Gdovin. Seuraavana
vuonna tuli Gustavi taas sotalaumansa tykö, ja vainotietä käytiin
yhtä tuimasti kun ennen. Kuningas piiritti tällä kerralla Pleskovia,
ja se erinomainen sankari Evertti Horni, joka miehuudellansa oli
Ruotsin menestystä tässä sodassa paljon vaikuttanut, tuli silloin
ammutuksi. Ehk'ei linnaa saatu otetuksi, niin teki tämä monta kuukautta
kestävä piirittäminen ainaki sen verran, että Venäläiset, jotka ilman
sitä ahdistettiin Ruotsalaisilta ja Tataarilaisilta sodalla, nyt
suostuivat Englannin välimiehyyteen ja rauhan tekoon. Jo oli usiammasti
ennenki keskusteltu rauhasta, ja koko seuraava vuosi 1616 oli täynnä
senlaisia toimia. Siinä sivulla oli Kuningas hankkinut varoja ja
tarpeita sodan pitkittämiseksi. Hän oli myös kutsunut Suomen Säädyt
viimmeiseksi mainittuna vuonna kokoukseen Helsingforsiin. Siellä
lupasivat Suomalaiset Gustaville uskollisuuttansa sodassa Puolaa
vasten, uuden kyytijärjestyksen ottamista, ja sodanavun antamista,
niin paljon kun vaan voisivat saada. Kaikki Säädyt lupasivat panna jos
henkensäki Kuninkaan puolesta, milt'ei olisi mahdollinen saada rauhaa
vihollisten kanssa, jota he ainaki toivottelivat. Vielä lähettivät
he kirjojaki Ruotsin Säädyille, joissa heitä kehoittivat Kuningasta
kaikella tavalla auttamaan ja heidän esimerkkiä seuraamaan. Kauan
keskusteltua päätyi viimmen Venäjän sota, 27 p. Helmikuuta v. 1617,
rauhaan Stolbovassa, joka on kylä ei kaukana Laatokasta. Siinä antoi
Ruotsi Venäjälle takasin joukon voitettuja linnoja, mutta sai pitää
Käkisalmen lääninensä, ynnä Pähkinälinnan ja sen osan sitä lääniä, kun
on Laatokanjärven ja Suomenmeren välillä. Siihen tuli vielä Inkerinmaa
Ivangorodin, Jaaman ja Koporin linnojen kanssa, niinkuin koko Livon
maaki. Paitsi sitä sai Ruotsi 20,000 Rupilata. Muuten uudistettiin
se Teusiinassa tehty ikuinen rauhaki, ja keskinäisen kaupan oikeus
saatettiin matkaan. Niinpä oli nyt Ruotsi voittanut sen, mitä kauan
oli toivonut, nimittäin saanut luontevan, vesiltä, soilta ja vahvoilta
linnoilta turvatun rajan voimallista naapuriansa vasten, jonka tällä
tavalla oli sulkenut Itämerestä. Niin kauan kun raja oli senlainen, oli
Ruotsilla myös toivo saada pitää Suomen, joka maa muussa tapauksessa
kävi vaikeaksi varjeltaa. Mutta Mikhaeli Feodorovitsa, jonka Gustavi
rauhassa oli tunnustanut oikeaksi Venäjän Valtiaksi, ei tahtonut
mielellään jättää kaikkia luvatuita paikkoja Ruotsille, josta oli
vähällä sota uudelleen nosta. Vasta v. 1621 tuli raja asetetuksi, kun
Gustavi oli antanut takasin pari kylää.
Nyt tahdomma vielä sanoa, minkä vähän tiedämmä Erikki Erikinpojasta,
joka tällä ajalla Suomen Kirkkoa oli hallinnut. Me näemmä hänen
Johani III:nen aikana rientäneen saada paavilaisen messujärjestyksen
Suomeen, mutta sen Kuninkaan kuoltua muuttaneen mielensä ja Upsalan
Riikinkokouksessa v. 1593 tunnustaneen entisen erhetyksensä, ruveten
siitälähin sen kokouksen päätöksiä saamaan Suomessa täytteeseen, josta
hyvästä Klaavu Fleminki oliki muutamasti pieksäin ajaa hänen Turun
Tuomiokirkosta. Mutta miten lienee ollut, sen vaan näemmä, että tämä
pispa oli uudelleen kääntynyt paavinuskon ja Sigismundin puolelle,
jonka tähden Kaarle IX:säs taisi jo v. 1600 ottaa häneltä tulot ja
noin 1605 pispanviranki, jonka hän vasta vuoden 1612 tienoilla näyttää
saaneen jällensä Gustavi Adolphilta. Sittä oli hän loppuelämänsä
Evangeliumin puolelta vaikuttava.
Tässä jälestäpäin on myöski mainittava muutamista sisämäisistä
asioista sittä Gustavi I:mäisen ajoin. Erikki XIV:ta hallitessa
utausi kirkonviina loppumaan maassa, jonka tähden kysymys nousi
pappein seassa, jos ei viinan asemesta jotaki muuta juomaa saataisi
Sakramentissä käyttää. Johani III:nen aikana oli tulipaloja usiammasti
Turussa, ja tautejaki maassa liikkeellä, joita muinaki aikoina
tavataan. Hänen hallitessa tuli käsky suolahetteitten perkkaamisesta
ja Salpeterin teosta Suomessa. Silloin toimitettiin myöski Naantalin
luostarin jällensä korjaamista. Sigismundi Kuningas ei elänyt itse
lähellä Suomea, eikä olekkaan hänen ajalta paljo merkittävätä. Mutta
Kaarle IX:nen kautta tapahtui monta muutosta meidän maassa. Hän
koki parantaa Lappalaisten tilaa, ja antoi v. 1607 Kajaananlinnan
rakentamisen alkaa, erinomattain auttaaksensa sillä kauppaa Lapin
kanssa. Oulun kaupunki perustettiin v. 1605, mutta sai viisi vuotta
jälempätä vasta oikeutensa. Mustasaaressa perustettiin v. 1611
kaupunki, jonka Kuningas sukunsa nimeltä kutsui Vaasaksi. Muitaki
kaupunkeja oli aikeessa, mutt'eivät vielä ennättäneet saada satuun.
Pohjais-Savosta ja Rautalammin tienoilta muutettiin Suomalaisia
Ruotsiin, Vermlannin erämaita huuhtaamalla raivaamaan, jossa niitten
jälkeisiä vieläki tavataan ja ovat levenneet muihinki Ruotsin ja Norjan
paikkakuntiin. Virkamiehet olivat muuten Kaarlen aikana Suomessa hyvin
vallattomia, jota kohtaa hänki voimiaan myöten koki parantaa.
b). Stolbovan rauhasta Ison Vlhan loppurauhaan saakka Uuskaupungissa.
(v. 1617—1721.)
Edellisellä ajalla oli Evangeliumin saarnan kautta totisen valistuksen
aamurusko jo alkanut koittaa Suomessa ja maallinenki tila ollut
järjestymässä. Mutta välein oli tullut hirmuisia sisällisiä kun
ulkonaisiaki sotia, tautein ja katovuotten kanssa; Kuninkaita,
jotka rientivät saada Paavinuskon jällensä otetuksi; pappeja, jotka
huolimattomuudessansa eivät, niinkuin olisi pitänyt, urhoollisesti
antauneet pimeyttä vastahan sotimaan: ja Evangeliumin ilahuttavat
alkuvaikutukset meidän maassa olivat taasen tukehtumassa, josta tapain
turmellus ja moninainen onnettomuus seurasi. Nyt aukenevalla ajan
jaksolla ovat Ruotsin valtakunnan voimat korkeimmallaan ja Suomenki
rajat leveimmällään, ja nyt tavataanki meidän maassa pispoja ynnä
muita valistuksen edesauttajia, jotka, — ehkä usein vielä itsekki
oman aikansa epäuskollisten luulojen turhuuksissa kiini ja siis sen
iloisen ja puhtahan vapauden puutteessa, jonka Kristinuskon luonnet
itsestänsä tuottaa — kokevat kansan opettamalla pimeyttä hajoittaa ja
kiitettävällä toimella kaikenlaista hyvää matkaansaattaa. Siihen tulee
suuria Kuninkaita ja Hallitusmiehiä, jotka isänmaamme järjestystä
sekä voimaa erinomaisesti kartuttavat. Niinpä saavat nyt opistojen,
oikeuspaikkain ja muitten hyväntekeväisten laitosten kohdat vähitellen
parempaan ja kylläki hyvään asemeen. Sotia ei ole niin paljo eikä niin
hävittäviä kun ennen. Mutta lopulla nousee Ison Vihan kautta hirviä
tuisku, joka hävittää entisen tilan ja elämän, vaan tuottaa myötänsä
puhdistetun siemenen, josta uusia uskon ja taidon hedelmiä alkaa
vähitellen Suomellemme kasvaa. —