Kukin aika on, omituisen luontonsa ja laatunsa puolesta, muista
eroitettu: niin myös Paavinuskon aika. Tässä tahdomma nyt sovitella
muutamia ennen mainimatta jääneitä eli jo mainittujaki asianhaaroja
yhteen; sillä täydellisempätä osotusta tämän monesta syystä kyllä
merkillisen ajan elämään emme voi antaa.
Ensisti tahdomma Kirkollisuuden puolta katsella. Siellä kohtaa meitä
heti Paavikunnan rakennus. Roomin seurakunnalla, joka Apostolein
aikana perustettiin, oli, niinkuin muillaki, pispansa. Kun muutamain
vuosisatain perästä Kristinusko oli pilaumassa, ja sen opettajat
maallista kunniata ja rikkautta rupesivat halailemaan, niin syntyi
Roomin valtakaupungin pispain päässä se ajatus, että he muka olisivat
Apostoli Pietarin jälkeenseuraajat virassa, joille taivaan avaimet
olisivat jätetyt. Sentähden rupesivat he muitten Kristikunnan Pispain
sivulla edellisyyttä tahtomaan. Heitä kutsuttiin paapoiksi, josta
sanasta Paavi muukaloimalla on tullut. Tämä tuuma onnistikin. Roomissa
kasvoivat Paavit aina enemmin kunniassa ja voimassa; mutta siinä
samassa kasvoi heidän maallinenki, Kristillisyydestä erkaneva ja
maallisia tarkoittava, mielikin. Sillä keinoin oli Paavi pian saanut
koko Kristikunnan allensa, paitsi Greekan kirkkoa, joka hänestä erkani
eikä tahtonut häntä totella.
Kun Kristinuskoa ruvettiin Suomeen levittämähän, oli Paavein valta jo
täydessä voimassaan, ja he hallitsivat ikääskun mahtavat Kirkkoherrat,
joitten pitäjän alle puoli Euroopata kuului ja maksoi heille
tihuntia. Heillä oli Roomissa Konsistoriumi, jonka jäseniä kutsuttiin
Kardinaaleiksi, ja niiten piti olla Paavein neuvonantajina ja auttajina
Kristikuntaa hallitessa. Myös piti heidän valita Paaveja, kun entinen
oli kuollut. Tämän Roomin kirkkovallan alle kuuluivat ensistä Pääpispat
(Arkhipispat), jotka tavallisesti vihkivät allensa kuuluvia Pispoja ja
pitivät jotaki komentoa heidän yli. Valittu, vaan vielä vihkimätöin,
pispa sai nimen Elektus (Valipispa). Mutta Pääpispainki yli oli välistä
asetettu Priimas eli Priimaspispa. Suomi, niinkuin Ruotsikin, kuului
Lundin Priimaspispan ja Upsalan Pääpispan alle. Samatekkun Paavilla
oli myös pispoilla Konsistoriuminsa eli Tuomiokapituli, joka heitä
valitsi ja auttoi hiippakuntaa hallitessa. Tuomiokapitulin jäseniä
löytyi Suomessa lopulla 12, joista Tuomioprovasti (Archipraepositus),
Arkhidiakonus ja Dekaanus olivat muita etevämmät, ja niitä
muita kutsuttiin alhaisemmiksi Tuomioherroiksi (Kaniikeiksi).
Tuomiokapitulilla oli alussa tuomitsemista useimmissa rikosseikoissa,
ja myöhemminki oli sillä monessa asiassa ratkasemisen oikeus, vaikka
Lakmanneja ja muita Tuomareita jo löytyi meidän maassa. Papit olivat
alhaisempia hengellisiä ja toimittivat jumalanpalvelua seurakunnissa
maalla ja kaupungeissa. Papeilla oli välistä vierellä Kappalainen
(Capellanus), eli edestänsä virkaa toimittava Sialainen (Vicarius).
Muita papillisia virkoja olivat Diakonein ja Khuoripappein (Chorales)
virat. Ilman sitä löytyi alhaisempia, lukkarintapaisia kirkonvirkoja
monesta lajista. Kun Paavi tahtoi saada jotakin toimitetuksi kaukana
Roomista olevissa maissa, niin kirjoitti hän siitä Bullia pispoille
eli muille; vaan kun asia vaati, niin lähetti hän Legaateja edestänsä
seikan selvittämään. — Paitsi näitä maallisia pappeja löytyi myös
muita, jotka suuremman pyhyyden perään pyörivät ja elivät yhteydessä
Luostareissa (Kluostareissa). Niitä laitoksia löytyi erityisiä miehille
ja naisille, eli munkki- ja nunnaluostareita. Päällysmies kutsuttiin
Apotiksi (naisluostareissa Apetissaksi), ja sitä lähin virka oli
Priorin (Priorinnan eli Naispriorin), muista alhaisemmista mainimatta.
Tämmöisiä luostereita oli erilajista, joilla oli itsekkullaki omituiset
asetuksensa, tarkoittavat puhdasta, kaikesta irstaisuudesta ja
ylöllisyydestä vapaata, jumalisuuden harjoituksille vihittyä, elämätä.
Suomessa löytyi luostareita kolmesta munkkiseurasta eli ordenista,
nimittäin: kaksi Dominikaniluostaria, joista yksi oli Turussa ja toinen
Viipurissa: kolme Franciskani- luostaria, joista yksi oli Viipurissa,
toinen Raumassa, ja kolmas oli Köökarin luostari Ahvenanmaalla:
yksi Brigittiniluostari Naantalissa, jossa oli munkkeja ja nunnia
yhessä ja joka oli Vadstenan luostarista Ruotsissa saanut alkunsa.
(Kahden ensiksi nimitetyn munkkiseuran perustajat olivat Dominikus,
Hispaniasta, ja Franciskus, Italiasta. Kumpiki seura sai vahvistuksensa
Paavilta v. 1215 ja levisi heti sen perästä pohjaiseenki. Brigittinein
perustaja oli se mainio unien näkijä Pyhä Brigitta Ruotsista, joka
kuoli v. 1373.) Kun Kristinuskoa ensin ruvettin Suomessa saarnaamaan,
niin tarvittiin arvattavasti pappeja, jotka maan omalla kielellä
voisivat pakanoita opettaa ja saada heitä erhetyksistänsä luopumaan.
Mutta semmoisia saatettiin ainoastaan sillä tavalla saada, että
kääntyneitä pakanoita papeiksi opetettiin. Sentähden onki arveltu
jo aikuisin koululaitoksen löytyneen pispanistuimen tekönä, jossa
papiksi aivotut miehet saivat vähän opetuksensa. Pispanistuimen
muutettua Turkuun pitkitti tämä koulu, Turun kathedralikoulun nimellä,
oloansa. Sillä oli Tuomio-kapitulin jäseniä opettajina, ja se sai
vanhaan aikaan niin suuren arvon, että Ruotsistaki tuli nuoria
miehiä siinä oppimaan. Paitsi tätä löytyi jokaisessa luostarissa
koululaitos, joista Rauman koulu (Collegium Raumense) oli varsin
mainio Paavinajan loppupuolella. Näissä kouluissa tehtiin erinomattain
papinalkuja virkaansa mahdollisiksi. Mutta jos joku tahtoi saada
täydellisemmän ja laveamman opin, niin täytyi hänen ulkomaisissa
opistoissa, niminomaisesti Pariisin ja sittä Praagin ynnä Leiptsigin
Korkiopistoissa, keksiä tietoja, niinkuin monesta pispasta olemme jo
nähneet. Alhaisempain pappein ei näytä tarvinneen maatansa ulempana
käydä oppia hakemassa. Oppineilta Suomessa kokoonpannuista kirjoista
ei löydy paljo mainittavata, paitsi että eräs Johannes Budde eli
Rääki, joka Paavinajan loppupuolella asui välistä Vadstenan, välistä
Naantalin luostarissa, on kirjoittanut usiampia kirjoja jumalisesta
sisälläpidosta. Rahvasta ei opetettu lukemaan, vaan ainoastaan muutamia
rukouksia ulkoa taitamaan.
Sitä myöten kun Kristillisyys levesi maassa ja asukkaita lisäysi,
rakettiin myös Kirkkoja. Nousion ja Räntämäen kirkot taisivat olla
kaikkian ensimmäiset; Hämeessä taisi Hattulan kirkko, Karjalassa
Viipurin ja Savilahden eli Mikkelin, Pohjanmaalla Mustasaaren,
Pietarsaaren, Salon ja Kemin kirkot olla ensimmäiset. Seurakuntia
jaettiin sittä aikaa myöten pienemmiksi, ja jokainen sai tiettävästi
pappinsa, joka kirkonmenoja toimitteli, kasti ja jakoi Sakramentit.
Ulkonainen koreus oli kirkoissa tarkoitettu, varsinki Tuomiokirkossa,
jossa Alttareita oli kyllin rakettu Pyhäin kunniaksi ja muistoksi.
Kirkonmenoista oli Messu etevin temppu: vähemmässä arvossa pidettin
Sakramentit, joita oli silloin seitsemän, ja Saarna, joka useimmiten,
niinkuin muukin jumalanpalvelu, tapahtui latinaksi, ilman että
kuunteliat mitään siitä ymmärtivät. Messuamalla toivottiin saada
sielut Kiirastulen (eli Perkantotulen) piinasta pelastetuksi, ja
semmoisia messuja eneni lopulla niin, että papit saivat melkeen päivät
päästänsä kirkossa veisata ja loilotella. Kaikki jumalisuus oli
täytetty ulkonaisten menoin harjoituksella; Raamattu oli papeillenki
tuntematoin kirja; ja jos joku vähän vapaammasti uskalsi ajatella, eli
käytti itseänsä jotenki Kirkon asetuksia ja tapoja vastoin, niin joutui
hän Pannaan s.o. suljettiin Kirkon yhteydestä. Siihen siaan olemme
nähneet, kuinka Aneita, eli syntianteen vakuutuskirjoja, jaettiin
niille, jotka Kirkkoa rikastuttivat. Pyhiä miehiä pidettin aivan
epäjumalisessa kunniassa, ja heille pidettiin omituisia juhlapäiviä,
jonka kautta tiettävästi joutopäivät enenivät ja työpäivät vähenivät.
Näitten Pyhäin lukuun kuului e. m. Suomen ensimmäinen pispa Pyhä
Henrikki: ja pispa Hemminkikin tehtiin v. 1514 Pyhäksi, vaan se
tapahtui kovin myöhä, ett'ei hänellä ollut siitä pitkällistä kunniata.
Tämmöisten Pyhäin sanottin tehneen paljo Ihmettöitä kuolemansaki
jälkeen; ja toivottiin heidän ei ainoastan esirukouksillansa taivaassa,
vaan myöskin liikanaisten hyväin töittensä lahjoittamisella, voivan
hankkia anteeksi saamisen syntisille ihmisille, vaikka on kylläkin
epäiltävä asia, jos moni näistä Pyhistä itsekkään oli taivaassa saanut
siaa.
Nyt ovat Kansakuntaisuuden asiat silmäiltävät. Niinkuin Paavi
hengellisillä siteillä hallitsi Kristikuntaa ja oli pispain päänä, niin
piti myös Roomin eli Saksan Keisarin olla Kuningasten ja Ruhtinaien
yhteisenä päänä: edellisellä piti hengellinen valtikka, jälkimäiselle
miekka siinä Kristikunnan yhteisessä valtakunnasa oleman. Tämmöisen
näemmä kaiketi tarkoituksen olleen yhteisen Historian keskiajalla,
vaikk'ei se koskaan saanut varsin aikaan; sillä ensistä nousi pian
yhtäläisiä riitoja Paavein ja Keisarein välillä, ja toiseksi eivät
Kuninkaat ja muut Ruhtinaatkaan usein paljo Keisaria totelleet.
Erinomattain olivat pohjaiset riikit omin päinsä. Ainaki olemme siv. 99
nähneet esimerkin senlaisesta Saksan Keisarin luullusta ylinäisyydestä
Suomenki perukan yli. Ruotsin Kuninkaat elikkä, oikeimmin sanottu,
Kuninkailta läänityksillä lahjoitetut ylimykset, pitivät siis
maallisen hallituksen Suomessa Paavinuskon ajalla. Mutta ei alussa
vielä niin. Suomi oli Paavein ja Turun pispain toimella, eli ainaki
Kristinuskon levittämisen tarkoituksessa, tullut valloitetuksi; ja
sentähden saivatki pispat ensiaikoina pian yksinään hallita ja vallita
isänmaassamme, niinkuin myös käyttää kaikki tulot omaksi ja Kirkon
hyväksi. Vasta Beero I:mäinen antoi osan maarahoista Kuninkaalle,
ja noin 1284 tuli vasta Birgeri Jaarlin poika Bengtti, Herttuan
korkonimellä, Suomen ensimmäiseksi maalliseksi haltiaksi. Siitä lähin
löytyi aina mahtavia Herroja, jotka Kuninkaalta olivat saaneet, joko
Suomen kokonaan eli osia siitä maasta, lahjaksi allensa. Näihin ovat
myös Linnanhaltiat luettavat, joilla oli jokuntapainen komento linnan
alle kuuluvan maan yli, ja joitten nimet ovat osiksi meihin asti
säilyneet tiedossa. Vasta Pähkinäsaaren rauhan perästä tavataan (v.
1324) ensimmäinen Lakmanni maassamme. Sen perästä jaettiin Suomi v.
1435 kahteen Lakikuntaan, ja silloin asetettiin myös Maanoikeus (katso
siv. 90), mutta tämä oikeus herkesi heti asettajansa kuoltua. Muuten
tavataan Suomessa tällä ajalla Kihlakunnan Tuomareita, Fouteja j.n.e.
Talonpoikaisista valittiin silloinki ymmärtäviä miehiä Lautamiehiksi,
jotka Tuomarin kanssa istuivat oikeutta. Lykätyt asiat menivät
kihlakunnan oikeudesta Lakmanniin, sieltä Tutkintakeräjihin (ruots.
Räffteting), joita Kuningas itse eli jonku siaisensa kautta piti
kerran vuodessa. Muuten oli lupa heti edestuoda asiansa korkeammanki
tuomio-istuimen eteen, ilman sen käyttämättä alemmassa oikeuspaikassa.
Kuningas piti myös erinomaisissa tapahuksissa jonkutapaista kihlakunnan
oikeutta, jota kutsuttin Oikasukeräjiksi (ruots. Rättareting).
Näin olivat Ruotsalaiset tuoneet oman maansa asetukset Suomeen. Se oli
myös määräämättömästi hyvä asia, ett'eivät he, niinkuin Virolaisten
kanssa tehtiin, laskeneet Suomen rahvasta orjuuteen, vaan antoivat
sen omituista maata viljellä ja omaisuutta itsellensä hankkia.
Ennen isännättömille erämaille raketuista taloista tuli Veromaita,
vaan kun kruunu oli sittemmin laskenut allensa kaikki erämaat,
niin tulivat siellä raivatut tilukset Kruununmaiksi. Paitsi näitä
löytyi Kuninkaankartanoita, (Kuninkaan ja hänen miesten ravinta- ja
asuntapaikat,) Maallisia Vapaamaita, Hengellisiä Vapaamaita, (Kirkon
alle kuuluvat talot,) y.m., jotka eivät varsinaisesti veroa maksaneet.
Isoin vero oli maksettava papistolle. Tämä oli Tihunti eli Kymmenekset,
maksettu ensistä metsän eläinten nahkoissa, myöhemmin jyvissäki, mutta
Ruotsalaisilta uutisasukkailta lehmänannilla nk. voilla, juustolla
ja muulla senlaisella. Edellisessä tapauksessa sanottiin makson
tapahtuneen Karjalan ja jälkimäisessä Helsingin lakia myöten. Verot
olivat alussa sangen pienet, vaan niitä lisättiin ajan kuluissa.
Viimmen ruvettiin niitä rahassaki kantamaan, kun se oli kauppiasten
kautta tullut maassa tavalliseksi, ehkä oli alussa lupa kahdeksan
talonpojan arvion jälkeen antaa rahan siasta kalujaki. Muutoin
oli työnteko linnoissa ja kuninkaankartanoissa sangen painavainen
velvollisuus talonpojalle.
Mitä Kauppaan Paavinuskon ajalla tulee, niin olemme jo ennen (siv.
62 seur.) puhuneet siitä, kun Hansalaiset kävivät Novgorodin kanssa.
Mutta Karjalaiset ja Ruotsalainen vartoväki Viipurissa taisivat välistä
ryöstämisillänsä sitä kauppaa estää, koska mainittu seura pyysi ja
saiki ensistä v. 1295 Kuningas Birgeriltä, sittä muillaki ajoilla ja
muiltaki Ruhtinailta, suojakirjoja kaupankäyntiinsä Nevajoella. Siellä
ja muillakin paikoilla vaihtoivat he Suomalaisten kaluja itsellensä.
Muuten asettausi heitä, kaupan vuoksi, maassaki asumaan, jonka
tähden, koska he usein taisivat olla kotosin Saksasta Saksanmaalla,
kauppamiehiä vieläki paikoin kutsutaan Saksoiksi ja Saksalaisia
tavallisesti Saksalaisiksi. Kaupungit ja linnat, joissa heillä
taisi olla varsinaiset kauppapoikkansa, olivat Suomessa syntyneet
seuraavassa järjestyksessä: Turku, Hämeenlinna, Viipuri, Ulvilan
eli Porin kaupunki, Raasepori ja Korsholma, Porvo, Rauma, Naantali,
Savonlinna, paitsi Käkisalmea, Landskruunaa ja Pähkinälinnaa, joitten
alustat Pähkinäsaaren rauhan perästä kuuluivat Venäjän alle. Näistä
oli Turku mahtavin kaupallansa ei ainoastaan Suomessa, mutta koko
Ruotsin vallakunnassaki oli se mahtavimpia: sitälähin oli Viipuri.
Pienempäin kaupunkein täytyi viedä kalunsa Tukhulmiin, mikä ei paikalla
tullut Hansalaisten asiamiehiltä ostetuksi. Pohjanmaalla oli lohen ja
silahkan pyynti hyvin tuottavainen keino, ja jokein suilla kokousi
siellä vuosittain kalan ostajia Tukhulmista ynnä muistaki Ruotsin ja
Suomen kaupungeista, ja varsinki Torniossa tavattiin Juhannuksen aikana
ulkomaalaisiaki, niinkuin Venäläisiä ja Norjalaisia, käymässä. Emme
tiedä minkä osan Pirkkalaiset ottivat tässä kaupassa, vaan on ainaki
syy arvella sen ei olleen aivan vähäisen. (Oikeemmasti kutsuttaisiin
nämät kentiesi suomeksiki Birkaarleiksi, joka sana merkitsee porimiestä
eli linnamiestä, sillä Pirkkalan pitäjäs taisi saada heistä nimensä,
eikä toisappäin; sekä muutenki erotteeksi mainitun pitäjän asukkaista.)
Vuonna 1328 eräältä Kuninkaan mieheltä kirjoitetusta kirjasta nähdään,
että mainitun kauppiaisseuran miehiä oli silloin jo tullut Norlanniinki
asumaan. Samassa kirjoituksessa seisoo myös kielto, "ett'ei kenenkään
pitänyt estää Lappalaisia metsänkäynnissänsä, ei Pirkkalaistenkaan,
jotka tulevat niitten Lappalaisten asuntapaikoille, viipyvät heidän
luona, elikkä palaavat heidän tyköä tavaroinensa." Muuten näyttävät
Pirkkalaiset tällä ajalla käyneen aina Satakunnassa ja Turussa asti
kauppimassa ja keinottelemassa.
Tapain perustehena on kullakin ajalla Uskon eli jumalisuuden hyvempi
eli huonompi tila. Kristillisyys oli tällä Paavinuskon ajalla
menettänyt kaiken koko ihmistä parantavan luonteensa ja muuttunut
ulkonaiseksi harjoitukseksi, jonka sivulla ihmisen sydän sai olla
alallaan luonnollisessa pahuudessansa, joka usein ulkonaisilla töillä
vielä tuli peitetyksi ja kaunistelluksi; — ja niin olivat tavatki
sitä myöten. Ehkä tiettävästi joukossa aina löytyi parempiaki,
(niinkuin e.m. voisi arvella monesta oman hyötynsä ja henkensäki
vaaralla Kristinuskoa levittävästä miehestä valloittamisen ajalla,)
on kuitenki tämän ajan muoto siltä kohdalta sangan kamala tarkemmin
katsovalle. Papit olivat tavallisesti, joko ulkokullatuita pyhiä,
jotka hyvillä töillänsä ja pyhyytensä harjoituksilla tahtoivat
taivasta itsellensä kiskoa, elikkä rypivät he ulkonaisestikki suurissa
synneissä. Heille oli e. m. tullut Paavilta kielto, ett'eivät saisi
naida; mutta sen siaan tavataan heillä jalkanvaimoja, joitten kanssa
synnyttivät lapsia. Samate oli juopumus ei harvassa löyttävä vika.
Maalliset Herrat rasittivat talonpoikia väkikestingeillä ja muutenki,
käyttivät väärin oikeutta, ottivat lahjoja ja elivät hekin usein
pahasti ja törkiästi. Kun maakunnan päämiehet ja opettajat olivat
senlaisia, niin mahtoi tila olla ei aivan kaunis rahvahassakaan,
ehk'ei liene samaan määrään ollut; sillä raaka kansa tulee usein
luontonsa vereksiltä voimilta pelastetuksi elämän irstaisuuteen aivan
syvältä tahraumasta. Eteläis-Suomessa taisi Paavinusko syvemmältä
juurtua rahvaaseen ja ajaa ulos pakanalliset tavat ja muistot, (jonka
tähden Hämäläisten vanhimmat Runot ovatki siksehen unhotuksiin
kadonneet); vaan selvän pakanallisuuden siaan tuli epäuskollinen
pakanallisuus Kristinuskon nimellä ja muodolla. Maamme pohjaisemmilla
paikoilla näyttää pakanallisuus vielä olleen joksiki voimissaan ja
kukistamatoinna, jos kohtaki lie rahvas ylipäätä siellä myös ollut
kastettu. Sen todistavat siltä ajalta peräiset ja meihen asti säilyneet
Karjalaiset Runot, joissa Kiessus, Neitsyt Maaria, Santti Pietari
j.n.e. tavataan yhdessä arvossa Ukon, Väinämöisen, Ilmarisen, ynnä
muitten jumalain ja sankarein rinnalla. Vanha pakanaisusko lisättiin
Raamatussa tavattavilla persoonain nimillä, joitten toimituksihin
sommiteltiin entisten jumalain työt, kaikki sekasin ja kamoittavassa
hämmennyksessä. Niin on e.m. Vapahtajakin sillä keinoin saatut
omanlaatuisen elämäkertansa, joka on, osiksi präntätyistä osiksi
pränttäämättömistä, Runoista nähtävä. — Lopuksi tahdomma vielä mainita
Veljeyksistä (ruotsiksi: Brödraskap, Gilden), joita laitettiin jonkun
Pyhän eli pyhityksen muistoksi. Niihin yhdistyi mies- kun vaimoväkeäki,
omituisten asetusten alla jumalisuuden harjoituksia ja rakkauden töitä
täyttämään, niinkuin myös määrätyillä ajoilla kestinkiä ja kemua
pitämään. Semmoisia tietään kaksi löytyneen Suomessa, nimittäin Pyhän
Annan ja Kolmen Kuninkaan Veljeykset (Fraternitates S:tæ Annæ & Trium
Regum), jotka pispa Maunus Tavastin aikana saivat alkunsa, paitsi
mitä meikäläisillä saattoi olla Ruotsin kanssa yhteyttä senlaisissa
laitoksissa.