Ensisti puhumma varsinaisesta Historiasta tällä ajalla, ja sen jälkeen
kansan sisämäisistä menoista, tavoista ja muista senlaisista.
a) Pähkinäsaaren rauhasta suureen Venäläissotahan saakka (v. 1323-1490).
Benediktus on nyt pispana, ja onki yhdestoista sitä arvoa maassamme.
Hänen aikaan rupeaa sekä maamme että pispainki luonto muuttumaan.
Synkkiä metsiä perkattiin viljaviksi kasvinmaiksi; uusia siemenlaatuja,
niinkuin on pellava, hamppu ja humala, tuotiin näinä ja ennemmäisinä
aikoina maahan, ja rahvas opetettiin niitä viljelemään; uusia pitäjiä
kirkkoinensa ja pappinensa laitettiin monella perukalla. Mutta
pispaki rupeaa omaa ja virkatovereinsa etua tarkasti katsomaan.
Dominikanimunkit Turussa saivat Priiorin ja järjestyneen olon;
Tuomiokapituli sai lisää jäseniä; tihunnin makso pispalle ja papeille,
jossa esivanhempamme näyttävät vähän sitkastelleen, kiinnitettiin
kovilla käskyillä; sitte Maunus pispan ajoin ajettu riita Hämäläisten
kanssa neljännestä veronahkasta lopetettiin pappissäädyn voitoksi;
Kirkon omaisuudet kartutettiin kaikella tavalla. Ja kun Upsalan
Pääpispa Petrus Philipinpoika v. 1335 kävi Suomessa visiteeringillä,
niin matkaansaatti Benediktus, omaksi ja pappeinsa hyväksi, tulojen
enentämisen. Silloin hankki hän myös itsellensä luvan hiippakuntansa
aluetta käydä visiteeraamassa, joilla matkoilla hyvyyksiä hänelle
arvattavasti karttui. Syyskuussa piti myös pappein tästedes vuosittain
kokouta Turkuun; eikö liene silloinki aina joku kenkki pispalle
lentänyt. Kaikki näyttää, ett'ei pispa ja papit enää, kuten ensimäisinä
aikoina, niin hyvin uskon karttumista ja levenemistä huolineet, kun
rikkauksien hankkimista itsellensä.
Tämän pispan ajalla tuli jo Pähkinäsaaren rauha ensikerran
rikotuksi,[6] ehk'ei Ruotsin Kuninkaan suostumisella. Venäjän ja
Ruotsin vallan välillä asuvain Karjalaisten kesken, joista Ruotsin
vallan alle kuuluva osa tunnusti Paavinuskoa, ja toinen Venäjän alle
kuuluva Greekanuskoa, syttyi kiistoja ja toria, joita paavilaiset
papit, uskoninnostansa muka, vielä enemmin kiihdyttivät. Neljätoista
vuotta rauhan jälestä, eli v. 1337, menivät Suomen Karjalaiset,
esimiehityt Ruotsalaisilta, rajan yli, ja tappoivat suuren joukon
Venäläisiä, Novgorodilaisia ja Laatokankaupungin kauppamiehiä, ynnä
jokainoan Greekanuskolaisen, kun tapasivat. Tämän tehtyä vetäysivät
he Viipuriin, jossa sama verinen leikki uudistettiin sinne hädissään
paenneitten greekanuskoisten Karjalaisten kanssa. Keväillä seuraavana
vuonna (1338), kun sanoma näistä tapahtuneista rauhattomuuksista
oli tullut Novgorodiin, laittausi Feodorova, kaupungin Posadnikka
(Posadnikaksi kutsutaan Venäjällä kaupunkein päällysmiehiä.), rohkiain
sotasankarein kanssa Pähkinälinnaan, uhkaavata vaaraa estämään. Sieltä
lähettivät ne miehiä Viipuriin, jossa päällysmiehen nimi näyttää
olleen Steeni, syytä tutkimaan tähän rauharikkoon ja kostamista
pyytämään. Vaan ei siitä tullut sen parempata. Ruotsalaiset lähtivät
heti Nevajoen kautta Laatokanjärveen, hävittivät Obonesin seuduilla,
piirittivät Laatokankaupunkia, jota eivät kuitenkaan voineet saada
otetuksi. Silloin tuli nuoria Novgorodilaisia esimiehinänsä Karjalaan
ja Viipurin seuduille, kostamahan kärsittyjä rasituksiansa. Suuri
osa maata hävittettiin autioksi, kyliä poltettiin, elävät tapettiin
ja, otettua ison joukon vangiksi, palasivat nämät Novgorodiin. Mutta
samaan aikaan, eli heti perästä, lähti taasen Ruotsalaisia Viipurista,
hävittivät Venäjän Karjalata ja Vatiata, vaan voitettiin sillä
kerralla, vaikka Venäläisiltäki paljo miehiä kaatui. Vähäistä ennen
näitä aikoja (v. 1333) oli sen voimakkaan Lithovian Herttuan Gediminin
poika, Narimontti, saanut Novgorodilaisilta lahjaksi Venäjän Karjalan
ynnä Nevajoen likimaat, niinmuodoin samat paikat, joilla sodat nyt
olivat kuohuneet. Mutta sodan kiihtyissä pakeni Narimontti Lithoviaan
ja heitti alamaisensa vihollisten raasteltavaksi, jonka tähden
Novgorodilaiset täytyivätki niitä puoltaa.
Kuten ennenki on sanottu, niin oli Ruotsin Kuningas Maunus Erikssoni
(Liehakko) valittaissa vielä lapsi, jonka tähden Matti Kättilmundssoni
hallitsi riikiä. Mutta v. 1333 otti Maunus itse hallituksen vastaan.
Kun edellämainitut metelit Suomessa tulivat hänen korviin, niin pani
hän ne hyvin pahaksi ja lähetti miehiä Novgorodilaisille selvittämään,
että kaikki tapahtuneet vihollisuudet olivat vasten Kuninkaan tahtoa
käyneet ja että Viipurin päällysmiehen, Steenin, itsepäisyys oli
niihin ollut syynä. Silloin solmesivat Novgorodilaiset uudestansa
rauhan Ruotsin kanssa, samoilla ehdoilla kun Pähkinäsaaressa oli
tapahtunut, paitsi että Kobilitskisestä Karjalasta piti Kuninkaan
itsensä kanssa vielä tuumiteltaman. (Emme voi selvittää, mitä osaa
Karjalasta tällä nimityksellä osotetaan. Sana "Kobilitskinen" antaa
tietä, että hevoiskorjuu oli siinä kansassa hyvässä voimassa, elikkä
että he olivat ratsumiehinä sodassa kuulusaita.) Sentähden lähettivätki
Novgorodilaiset miehiä Maunuksen tykö, joka nyt myös kirjoitti
rauhakirjan alle. Mutta Kobilitskisestä Karjalasta sanoivat Venäjän
lähettiläiset tällä tavalla: "Jos joku meidän alamaisista karkaa
teidän puolelle, niin anna rangaista eli hirttää hänen, saman aivomma
me tehdä jos joku teidän miehistä tulee meidän tykö; mutta näitä
samauskolaisiamme emme ylönanna, ne ovat kerran uskohomme kastetut ja
paitsi sitä ei heistä olekkaan enää monta jälellä elossa. Niiden tähden
on Jumala meille vihastunut."
Benediktus kuoli v. 1339 ja Hemminki valittiin pispaksi. Vielä
enemmin kun edellinen pispa kartuttaa tämä Kirkon ja pappissäädyn
sekä mahtavaisuutta että tavaroita, ja Suomen seurakunnan ulkonainen
muoto tulee varsinki hänen kautta järjestytetyksi. Pispanistuin
ja Tuomiokirkko saapi, joko testamenteillä eli lahjoituksilla,
välistä ostamallaki, paljo omaisuuksia allensa; jumalanpalvelussa
aletaan harjoittaa mahdotointa kopeutta ja loistavaisuutta, varsinki
Tuomiokirkossa, joka saapi oman Provastinsa (Tuomio-Provastin); ja
Paavi lahjoittaa 40:nen päivän syntianteen niille, jotka asetetuina
juhlapäivinä käyvät Turun Tuomiokirkossa ja sitä lahjoittavat.
Hemminki laittaa Turussa ensimmäisen opiston ja kenkkäämällä joukon
kirjoja Tuomiokirkolle perustaa hän siellä ensimmäisen kirjaston.
Papit, joiden tulot lisätään, saavat tärkkiä sääntöjä, kuinka
jumalanpalvelua pidettämän tulee, mutta kielletään ilman pispan
luvatta seurakunnastansa minnekkään reisumasta, ja pitämästä
salavuoteudessa saatuja lapsiansa tykönään sekä niitä elättämästä,
johonka jälkimäiseen kieltohon pispa panee syyksi, "että kirkon tavarat
sillä tavalla vähenevät" — ei hänellä siis näytä turmeltuin tapain
parantaminen olleen niin aivan huolena. Tihunnin makso kiinnitetään
usein uudistetuilla käskyillä ja Paavi vahvistaa sen papeille annetun
luvan panna ne sanankuulioistansa pannaan, jotk'eivät tihuntia tahdo
maksaa. Maata koetaan tälläki ajalla saada aina enemmin perkatuksi ja
viljavaksi; ja uusia pitäjiä laitetaan ennen olemattomille paikoille.
Pohjanmaalla saavat Nääräpään (Närpisten), Mustasaaren ja Pietarsaaren
pitäjästen asukkaat (v. 1348) luvan käydä kauppaa koko Pohjanmaan
rantamailla. Semmoisia muutoksia tapahtui pispa Hemmingin aikana, ja
toisista saamma vasta tilan vielä lisäksi puhua.
Mutta tapahtuipa sotiaki ja muita rasituksia tämän pispan aikana.
Niiden edelläkävijänä on seuraava yritys. Virossa olivat talonpojat
v. 1343 nostaneet kapinan Saksan Ritareita vastaan ja lähettäneet
Viipurista ja Turun pispalta apua pyytämään, luvaten palkinnoksi
antaa heille Reevalin kaupungin. Viipurista lähteki muutamia laivoja
apuun, mutta kun ne tulivat Reevaliin, niin olivat talonpoikain tuumat
Ritarein valppaudella jo mitättömäksi tehdyt ja estetyt, jonka tähden
Viipurilaiset täytyivät olla ystävinä sinne tulevinaan ja heti palata
kotiinsa. Niin meni se yritys tyhjään.
Mutta Venäjän kanssa nousee nyt uusi sota. Kuningas Maunus Erikssoni
oli Paavilta saanut kehoituksia ja Kirkon tavaroista apua sotahan
Venäläisiä vastaan, joita nyt toivottiin saada käänytetyksi
katholiseen uskoon. Tätä Paavin ja arvattavasti koko pappissäädyn
tahtoa täyttääksensä ja muutenki ilkiällä elämällään saatua pahaa
nimeä parantaaksensa alkaa hän värvätä sotaväkeä, jota tyhmästi kyllä
enimmiten hankki ulkomaalta, ja lähtee sen perästä v. 1348 matkaan.
Ensisti purjehtii hän Koivistosaareen, lähellä Viipuria, ja lähettää
sieltä miehiä Pähkinälinnaan, kehoittamaan Venäläisiä lähettämään
tykönsä oppineita miehiä, jotka tulisivat hänen kanssa keskustelemaan
kummanki uskon paremmuudesta. Kuitenki panee hän möytä uhkauksia
kaikella voimalla Venäläisten maahan karata, jos eivät he mielineet
ottaa sitä uskoa, jota hän tunnusti. Siihen vastasivat Venäläiset
seuraavalla tavalla: "Jos tahdot tietä kumpika usko, sinunko vai
meidän, on parempi, niin lähetä Patriarkhalta Konstantinopolissa
kysymään, sillä sieltä me olemme saaneet puhdasoppisen uskomme, vaan
sinun oppia emme pidä puhtahana emmekä oikeana. Kenell'on vääryys,
niin antakoon sittä myöten." Ainaki lähettivät Novgorodilaiset miehiä
tästä asiasta Kuninkaan kanssa puhelemaan, vaan Maunus uhkasi heitä,
niinkuin ennen. Silloin menivät Venäjän lähettiläiset Pähkinälinnaan ja
sulkivat sen portit Kuningas Maunukselta. Nyt rupesi Kuningas kastamaan
Issorilaisia katholisehen uskoon, ja joka ei antanut kastaa itseänsä,
se tapettiin. Tästä tiedon saatua lähettivät Novgorodilaiset miehiä
Issorilaisia auttamaan ja 500 Ruotsalaista tapettiin eli vangiutettiin,
jonka perästä miehet palasivat Novgorodiin. Sen jälestä kokosivat
Novgorodilaiset sotaväkeä ja lähettivät vielä apua Pääruhtinaaltaki
anomaan, jota he eivät kuitenkaan saaneet. Siitä lähtivät
sotajoukkonensa, minkä olivat saaneet kokoon, Laatokankaupunkiin.
Sillaikaa oli Maunus piirittänyt Pähkinälinnan, ottanut sen
väkirynnäköllä sisälle, tehnyt Venäläisen vartoväen vangeiksi,
joista muutamia kuitenki päästi irtaalle, ja jättänyt vartoväkeä
linnaan, jonka perästä itse oli lähtenyt sieltä pois. Mutta nyt
lähtevät Novgorodilaiset Laatokankaupungista liikkeelle ja asettauvat
Pähkinäsaaren ympärille. Siellä olivat kaiken talvea, siksikun he, 24
p. Helmikuuta v. 1349, ryntämällä valtasivat linnan, tappoivat osan
Ruotsalaisista ja toisen vangiuttivat. Seuraava vuosi kului ilman
mitään merkillisyyttä, mutta v. 1351 lähtivät Venäläiset Ruotsin
Karjalaan. Maaliskuussa 21 p. tulivat he Viipuriin, jonka esikaupungit
poltettiin. Päivänä jälestä kävivät Ruotsalaiset ulos linnastaan, mutta
Novgorodilaiset karkasivat heidän päälle, ajoivat heidät jällensä
linnaan ja tappoivat osan heistä. Sen perästä hävittivät lähinäisiä
maanääriä, tappoivat vaimoja ja lapsia, ja tulivat viimmen vankijoukon
kanssa jällensä Novgorodiin. — Maunus oli samana vuotena Turun
kautta, jossa hänen nähdään vapauttavan Kirkolle kuuluvat omaisuudet
veromaksosta, kulkenut Viroon. Siellä vaihettiin vankeja Dorpatissa,
ja rauha 23 vuodeksi näyttää myös silloin saaneen aikaan. Samalla
matkallansa lahjoitti Kuningas Paadisten luostarille Virossa Porvon
pitäjän, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ja kun Suomen pispat vasta
tahtoivat saada niitä jällensä allehen, niin nousivat pitkälliset
riidat. —
Nyt on tässä välillä sanottava siitä hirmuisesta ruttotaudista, joka
näihin aikoin kulki maan halki. Ensin alkoi se Indiassa ja tappoi
matkallansa Pohjaiseen hirmuisesti väkeä kaikista kansoista. Sinne
tuli se erinomaisella tavalla. Muutamana päivänä näkivät Bergenin
kaupungin asukkaat, Norjassa, satamaansa ajeltavan aalloilta laivan,
jossa ei löytynyt yhtäkään ihmistä, sillä ne olivat kaikki kuolleet.
Bergeniläiset veivät hoksaamatta lastin maalle ja siitä tarttui heti
rutto, joka niin kauhiasti kuoletti Norjassa, että enemmin kun joka
kolmas henki surmausi. Muutamissa pitäjissä kuoli jokainoa ihminen,
niin että sanotaan kauan jälestä synkkäin metsäin sisässä löydetyn
kirkkoja, joiden olosta ei kukaan silloin enää tiennyt mitään. Ei
Ruotsin käynyt paljo huokiammasti, kun Norjan. Näissä maissa surmasi
tauti v. 1350. Venäjällä mainitaan sen olleen v. 1352. Tiettävä on,
ett'ei se aivan Suomenkaan sivu mennyt. Tämä tauti alkoi pistoksella,
veren sylkemisellä ja paisumilla, ja kuoletti sangen vähässä ajassa.
Samanlaisia ruttoja kävi vastaki (e. m. vuosina 1413 ja 1427) myös
meidän maassa. Tautia nimitettiin hirmukuolemaksi eli suureksi
kuolemaksi (ruotsiksi: Digerdöden, Stordöden). Samoilla ajoilla olivat
myös kovat nälkävuodet.
Kuningas Maunuksen nuorempi poika, Hookani, tuli v. 1350 Kuninkaaksi
Norjassa. Samaan aikaan valittiin myös vanhempi poika, Erikki,
tytymättömältä kansalta isänsä siaan Kuninkaaksi Ruotsissa. Siitä
syttyivät sodat isän ja poikansa Erikin välillä, ja Maunuksen täytyi
antaa pojallensa koko Suomen ynnä osan muustaki vallastansa. Bengtti
Algotssoni oli tätä ennen tullut Maunukselta saamaan koko Suomen
veromaaksensa, ja siellä mahdottomilla veroilla sangen kovasti
piinannut rahvasta; mutta nyt menetti hän veromaansa, ja Erikki
vähenti, Suomessa käyessään, talonpoikain maksettavat, antoi vielä
maamme asukkaille luvan entistä myöten viedä kalujansa myötäväksi
Tukhulmiin ja Pohjanmaalaisille vahvistuksen ennen saatuhun
kauppaoikeuteensa, ynnä suositsi pappissäätyä ja pani Niilo Thuuressoni
Bjelken hallitusmieheksi maahamme. Mutta Erikki kuoli v. 1359 ja
Maunus sai jällensä koko vallan. Ryt yltyi toinen poika, Hookani,
kiihdytetty Ruotsin mahtavilta, Maunusta vasten, otti hänen (v. 1361)
vangiksi; mutta sopi kuitenki kohta isänsä kanssa, jonka perästä nai
Danskan Prinssessan Margarethan. Seuraavana vuotena valittiin Hookani
Upsalassa isänsä Valtakeralliseksi Ruotsissa, jolloin Suomalaiset myös
saivat oikeuden olla läsnä Kuningasvaalissa, joka oikeus sittemmin
jatkeni siihen, että saivat Riikikokouksien päätöksissä ottaa osaa.
Maunus ajoi nyt pois riikistään kaksikolmatta mahtavata miestä, jotka
menivät Albrektin Meklenburista tykö ja tarjosivat hänelle Ruotsin
kruunun. Albrekti purjehtiki ajettujen Herrain kanssa Ruotsiin ja
valittiin Tukhulmissa, josta Maunus oli paennut, v. 1363 Kuninkaaksi.
Niilo Thuuressoni Bjelkke Suomesta oli mennyt Albrektin puolelle.
Mutta siinä maassa oli vielä Maunuksellaki puoltajia, jonka tähden
Albrekti (v. 1364) lähti sinne, piiritti Turun linnan ja veti
lahjoilla pispa Hemmingin puolellensa. Semmoisia lahjoja olivat:
ennen pispalle lahjoitettujen hyötyjen vahvistaminen, muutamain
pispan palveliain vavapauttaminen kaikesta veromaksosta kruunulle ja
luvan antaminen pispalle (ja hänen jälkeenseuraajille) tehdä tihunnin
maksossa kiikastaville, mitä tahtoi ja näki hyväksi. Albrekti antoi
käskyn virkamiehillensä ylöskantaa pispan tulot kruunun maksettavain
kanssa ja viedä kannetut omistajallensa käsiin. Myös jätti hän 40
kalpamiestä (armigeri) Suomeen ja sääsi, että jos mainitut kalpamiehet
sakotettaisiin jostaki rikoksesta, niin pitäisi pispan saada käyttää
sakot omaksi hyväksensä. Siinä kyllä Hemmingille! Albrekti antaa
seuraavana vuotena (1365) Ulvilan kylälle kaupunki-oikeuden, josta
nykyisen Porinkaupungin alku onki luettava. Pohjanmaalaiset saamat
häneltäki vahvistuksen kauppaansa. — Maunus ja Hookani Kuninkaat olivat
Albrektin tultua menettäneet Ruotsissa valtansa. Ainaki toivoivat
he saada sen vielä takasin, kokosivat sotajoukon, vaan voitettiin
Enkööpingin tappelussa (v. 1365). Maunus saatiin kiini ja pidettiin
kauan vankeudessa, josta hän kuitenki aikaa voittain pääsi irti ja
hukkui viimmen (v. 1374) Norjassa. Hänen kanssa sammuu Folkungein
suku Ruotsin hallitusistuimella; ja vieraista kansoista peräisiä
Kuninkaita, (joiden sivulla omakansaisia miehiä pyrkii ja pääseeki
maansa valtioiksi), tulee nyt Ruotsia hallitsemaan. Albrekti on niistä
ensimäinen.
Noin v. 1365 kuoli Hemminki ja sai jälkeenseuraajaksi Henrikki II
Hermanninpojan. Tämä lähti käymään Paavin luona Avignonissa[7] ja
sai häneltä huostakirjan Suomen Kirkolle sekä itsellensä luvan,
ilman Paavilta kysymättä ja kenelle hyväksi näki, jakaa pienempiä
pappitiloja. Tämän pispan aikana valittavat Satakuntalaiset Kuningas
Albrektille vaikeudesta heidän perukalla nyt laitettavan Kokemäen
linnan rakentamisessa ja ruokkimisessa, jonka tähden Kuningas käskee
linnan sortamista. Henrikki kuolee v. 1368 (?). Sittä tulee Johannes II
Petrinpoika pispaksi, joka ennen oli ollut opettajana (Magister regens)
Pariisin Korkiopistossa. Tästä on mainittuna, että oli pannut pannaan
Viipurin linnan päällysmiehen Suuno Hookanssonin, arvattavasti siitä
syystä, että tämä ennen oli Kuningas Albrektin käskystä lyönyt kruunun
alle muutamia Turun Tuomiokirkolle kuuluvia omaisuuksia. Ei ollut siis
hyvä Kirkon tavaroihin koskea! Mainittu päällysmies näyttää kuitenki
ennen kuolematansa — hän murhattiin Uusmaassa — päässeen pannasta,
koska hän sai tulla haudatuksi Tuomiokirkossa, jota vähä ennen oli
"oman, vaimonsa ja lastensa sielujen autuuden vuoksi" lahjoilla
rikastuttanut. Vielä hankki Johannes pispa, niin Kuninkaalta kun
Paaviltaki, vahvistuksia Kirkkonsa oikeuksiin. Hän kuoli v. 1370.
Nyt tulee Johannes III Vestfaali pispaksi, syntynyt Turussa, jossa oli
ollut Kaniikina (Tuomioherrana). Vuotta ennen kun tämä pääsi pispaksi,
tapahtui, että Albrekti hätyyttettiin Norjan Kuninkaalta Hookanilta
ja että hänen siinä hädässä täytyi antaa Boo Jönssoni Griipille
pian yhtäsuuren vallan, kun itsellensäki oli. Tämä Boo Jönssoni oli
rikkain ja mahtavin mies koko riikissä. Paitsi suuria omaisuuksia
Ruotsissa, oli hänen alle koko Suomi joutunut, jossa hän hallitsi
pian itsevaltiaasta. Siellä rakenti hän nykyisessä Karjan pitäjässä
Raaseporin linnan, ja jonku ajan perästä näyttää länsipuoli Uusmaata
tulleen Viipurista irrotuksi ja pannuksi Raaseporin linnan alle
kuulumaan.
Jo olivat Dorpatissa Venäjän kanssa (v. 1351) uudistetun rauhan vuodet
loppumassa, ja sen tähden lähtee Boo Jönssoni v. 1374 Viipuriin, niitä
rauhajatkolla pitentämään. Mutta pian taisi kuitenki vihollisuuksia
nousta, sillä kun Urbani VI v. 1378 kirjoittaa kehoitusbullan
ristisotahan Venäläisiä vastaan, luvaten tavallisuutta myöten runsahan
syntianteen lähtiöille, niin mainitsee hän myös edelläkäyneistä
vihollisuuksista.
Johannes pispa hankki Paavilta vahvistuksen Kirkon omaisuuksille,
ett'ei niitä kukaan (- niinkun Albrektilla ja hänen miehillä oli
ennen ollut suuri halu -) saisi vähentää. Tiedot mainitsevat vielä
kahdesta riitaseikasta, jotka tähän aikaan olivat kysymyksessä. Yksi
oli Uusmaalaisten kanssa, joiden Ruotsalaiset asukkaat ruvanavun
(maatskotin) maksosta mukisivat, vaan pispa sai sen selvälle jälelle.
Toinen riita oli Upsalan Pääpispan kanssa hiippakunnan rajoista. Sen
asian laita on tämmöinen. Vanhaan aikaan oli Hesinglanni, niinkuin
myös koko Lappi ja Pohjais-Suomi Kantalahtea ja Oulujokea myöten,
kuulunut Norjalaisten alle, jotka siellä matkasivat kauppimassa ja
veroa ottamassa (Katso: Schlözer, Allgemeine Nordische Geschichte,
ja myös mitä siv. 25 seur. olemme jo ennen sanoneet. Kainulaiset
maksoivat siis jonkun ajan veroa Norjalaisille?) Sill'aikaa olivat
Turun pispat saarnanneet Kristinuskoa Pohjanmaalla ja panneet sen
Torniota myöten hiippakuntansa alle kuulumaan. Mutta kun Ruotsalaiset
tulivat saamaan Helsinglannin, jonka raja silloin ulettui Oulujoelle
asti, niin jäi kuitenki koko Oulu- ja Torniojokein välillä oleva maa,
jossa ei löytynyt kun yksi ainoa Kemin kirkkokunta, Suomen pispalle,
ja muun osan Hesinglannia otti Upsalan Pääpispa. Kun pispa Hemminki
myöhemmin (noin 1350) kävi Pohjanmaalla, niin tapasi hän Torniossa
samanimisen Upsalan Pääpispan. Silloin oli tullut puheeksi rajoista
ja sovittu sillä tavalla heidän kesken, että Tornion piti kuuluman
Upsalan, ja Kemin Turun hiippakunnan alle. Nykyinen Pääpispa Upsalassa,
Birgeri Gregorinpoika, ei ollut kuitenkaan siihen tytyväinen, vaan
tahtoi vielä allensa ne lohirikkaat Ii- ja Oulujoen tienot. Sentähden
hankki hän sekä vanhoista kirjoituksista kun myös silloin eläviltä
vanhoilta miehiltä todistuksia, että mainitut paikkakunnat kuuluivat
Helsinglanniin. Sen näytti hän niin selvästi, että Kuningas Albrekti
(v. 1377) antoi hänelle niihin vahvistuksen. Mutta Johannes hankki
myös puoleltansa todistuksia, "että mainitut maat, vanhain miesten
Pohjanmaalla, Ulvilassa ja Pirkkalassa sanaa myöten, olivat sata
vuotta ja enämpiki kuuluneet Turun hiippakunnan alle",[8] ja kun vielä
Boo Jönssoniki oli hänen puolella, niin meni Kuninkaan vahvistus
mitättömäksi, ja Suomen pispat saivat vastaki pitää riidassa olleet
maanalat. Tämä riita on siitä merkillinen, että siinä kaivettiin esiin
kaikki vanhat tiedot useinmainittuin paikkain entisestä olosta, josta
meillekki on sillä keinon tieto säilynyt.
Jahannes Vestfaali kuoli v. 1384, jonka perästä Paavi Urbani VI aikoi
itse hallita Suomen hiipakuntaa; mutta maamme kaukanaisuuden tähden
Paavin asunnoilta valitsee hän kuitenki Beero II Balkin pispaksi, joka
oli syntynyt Suomessa, vaan ulkomaalla opastunut Maisteriksi.
Beero Balkin aikana oli maallisen hallituksen kohta tämänkaltainen.
Se mahtava Boo Jönssoni kuoli v. 1386. Sen perästä alkoi Kuningas
Albrekti rohkiammasti Ruotsin ylimysten kanssa menetellä ja tahtoi
saada kolmannen osan heidän käsiin joutuneista kruunu-omaisuuksista
jällensä kruunulle, jolla varsinki tarkoitti niitä Boo Jönssonille
lahjoitettuja äärettömiä omaisuuksia. Mutta perilliset tämän miehen
kuolihuoneeseen nostivat kapinan ja tarjosivat v. 1388 Ruotsin
hallituksen Margarethalle, joka jo ennen oli aviomiehensä Hookanin
jälkeen perinyt Norjan, ja Danskan isänsä jälkeen. Margaretha tuli
Ruotsiin, löi Abrektin v. 1389 Falkööpingin tappelussa ja otti hänen
vankeuteen. (Vankeudesta pääsi hän vasta v. 1395 ja kuoli sittä
kruunuheittona v. 1412.) Nyt täytyivät Ruotsin Herrat suostua tälle
vaimolle niihin vaatimuksiin, joita eivät Albrektille ollehet mielineet
täyttää; sillä kaikki, mitä sitte Albrektin tultua hallitukseen oli
kruunun omaisuuksista tullut poisannetuksi, piti nyt jällen annettaman.
Boo Jönssonin perilliset saivat Viipurin läänin ja kaupungin ynnä
muutamia paikkoja Ruotsissa, vaan täytyivät antaa kaikki muut
omaisuutensa jälelleen kruunulle. Margaretha antoi nyt valita sisarensa
tytönpojan, Erikin XIII Pommerista, jonka Danska ja Norja jo oli ennen
ottanut valtiaksensa, Ruotsin Kuninkaaksi. Kun sittä uusi Kuningas
Kalmarin kaupungissa kruunattiin, niin yhdisti Margaretha Danskan,
Norjan ja Ruotsin kruunut yhden hallittaviksi, sillä keinoin, että
kaikenaikainen rauha piti oleman niiden kolmen riikin välillä, jotka
kuki omituisilta lajeiltansa hallittiin ja pitivät yhteisesti valita
Kuninkaita sekä toinen toistansa puoltaa. Tämä on se niin mainio
Kalmarin yhdistys, joka tapahtui v. 1397. Margaretha pitäysi kuitenki
hallituksessa aina kuolemaansa asti v. 1412, jolloin Kuningas Erikki
pääsi yksinään hallitsemaan. — Näillä ajoilla oli Ruotsin ja Suomenki
tila mitä kurjimpia ja rauhattomimpia. Albrekti ensistä, ja sittä
muutki Kuninkaat, toivat paljo Saksalaisia ynnä muita ulkonaisia
hallittavahan maahansa, joille linnojen hallitus ja kaikenlaisia etuja
annettiin ja jotka sangen kovasti kansaa rasittivat. Mutta eivät
Ruotsin ylimyksetkään olleet muukalaisia parempia; kaikki kunnia
ja jumalanpelko oli heiltäki kadonnut. Nälkävuosia kävi päälle ja
se vähä, mikä maasta saatiin, syötiin sekä ryöstettiin ryöväreiltä
ja kurittomalta sotaväeltä. Siihen tulee vielä niin kutsuttujen
Vitaliveljein ryöstöt. Niillä oli alussa ollut tarkoituksena viedä
Saksan maalta ruokaa Kuningas Albrektin Tukkulmissa piiritetyille
puoltajille, mutta rupesivat sittä sillä nimellä merirosvoiksi, jotka
kävivät Suomessaki rantamaita hävittämässä ja ryöstämässä.
Venäjän ja Ruotsin hallitsiain välillä näyttää nyt sattuneen se
keskinäinen kohta, että kumpanenki, asioilta omassa maassansa estetty,
ei huolinut toiseltansa maapaloja kiskoa, vaan ainoastaan pitää
ennen saadut huostassansa. Sentähden, kun tällä ajalla mainitaan
rajameteleistä, niin ovat ne, ilman hallitsiain tahdotta, hurjapäisiltä
veitikoilta matkaansaatetut. Narimontilla olivat Nevajoen likimaat
ja osa Venäjän Karjalata olleet omaisuutena, ja hänen poikansa
Patrikei Narimantovitsa tuli v. 1383 niitä sittä hallitsemaan.
Mutta kun tämä rupesi asukkaita kovasti vallikoimaan, niin kävivät
Karjalaiset Novgorodilaisille valittamassa, jotka sentähden ottivat
häneltä pois suurimman osan maistansa. Vuonna 1389 tuli Narimontin
veljenpoika, Simeoni Olgerdovitsa, ja sai mainitut paikat allensa.
Silloin lähti Ruotsalaisia v. 1392 Nevajoella hävittämään, mutta
lyötiin Simeonilta, ioka tämän perästä palasi Lithoviaan. Sittä sai
vallastansa ajettu Ruhtinas Juri Svätoslavitsa Novgorodilaisilta
mainitut maat, jotka hänen kohta kuitenki täytyi pelvosta jättää. Nyt
tuli v. 1395 Ruotsalaisia Jaamakaupunkiin, josta he heti kaijotettiin;
mutta vuotena perästä oli heitä taas liikkeellä, ja hävittivät Venäjän
Karjalassa kaksi pitäjästä ynnä polttivat monta kirkkoa, eikä tietä
muuta tästäkään kerrasta, kun että Ruhtinas Konstantini ajoi heidät
matkoinsa ja antoi leikata kielen niiltä, jotka olivat hänen käsiin
joutuneet. Vuonna 1407 tuli Simeoni Olgerdovitsa jällensä Nevajoen
tienoille ja otti entiset maansa hallitakseen. Eikö liene se asia ollut
Ruotsalaisille mieleen, eli mikä lie ollut syynä, koska he v. 1411
karkasivat hänen alustalle ja ottivat Tiverskin kaupungin. Tästä tiedon
saatua kävi Simeoni heitä jälelleen ajamassa. Mutta ei sillä hyvä. Hän
karkasi myös Ruotsin Karjalaan, poltti ja hävitti sitä laajalta, ja
varsinki saivat Ruotsalaiset hänen hirmuista kostoa kärsiä. Hän tuli
aina Viipuriin asti, poltti sen esikaupungin ja vei myötänsä paljo
vankeja. Mutta kaksi vuotta sen perästä meni Simeoni kaiken väkensä
kanssa Lithoviahan jälelleen.
Beero Balkin ja kolmen häntä ennemmäisen pispan aikoina olivat Kirkon
ja pappissäädyn voimat aina olleet karttumassa, uusia kirkkokuntia
laitettu ja täysi pakanallisuus ruvennut etempätä (Suomen sisäisemmiltä
ja pohjaisemmilta tiloilta) katselemaan. Hänestä muistellaan, että
oli käynyt Roomissa Paavia miellyttämässä, ja Tuomiokapituli hänen
kautta saanut uuden Arkhidiakonin viran. Margaretha ja Kuningas
Erikki näyttävät olleen hänelle aivan hyväntahtoiset, koska antoivat
lahjaksi Maskuun pitäjän Piikkiön kanssa. Siitä hyväntahdosta tuli
se hyöty Suomen kirkolle, että nimitetyt kuninkaalliset persoonat
(v. 1403) kenkkäsivät 300 hopiamarkkaa iankaikkiseksi messuksi, jota
Turun Tuomiokirkossa piti "aina Tuomiopäivään asti" pidettämän.
Beerolla oli myös tuumassa saada Koroisissa, lähellä Turkua,
nunnaluostari rakennetuksi, vaan lieneekö siitä tullut valmista,
kosk'ei sitä sen perästä enämpi muistella. Muuten oli hänenki aikana
isänmaamme erämaitten asututtamisesta ja perkkaamisesta paljo huolta
asianomaisilla.
Maunus II Tavasti tulee nyt, Beero Balkin v. 1412 kuoltua, Suomen
pispaksi. Hän oli syntynyt Mynämäen (Virmon) pitäjässä, tullut
Praagissa Maisteriksi, ollut ennen Arkhidiakonina Turussa ja Kuningas
Erikin Kanslerina, sittä tullut Roomissa vihityksi pispanarvoon.
Muutama kirjoitus paavinuskon ajolta sanoo: "Turun Seurakunnassa
Hemminki ja Maunus Tavasti pispoille (pyhän Henrikki pispan perästä)
ei löytyneen koskaan vertaisia, jotka ajallansa olisivat tehneet
niin paljo ja niin suuria töitä." Ja tosin näyttääki tämä pispa,
sillä ajalla kun eli, Suomelle paljo hyvää vaikuttaneen. Sen
hänestä voipi sanoa, että oli kaikella muotoa kelpo paavilainen,
vaan ei enempätäkään. Hänen jumalisuus, jota senaikuiset ihmiset
paljo ylistävät, ei näytä olleen puhtahana aikansa erhetyksistä.
Sen innossa lähti hän pyhässä Palestinan maassa käymään, jolta
matkaltaan toi koristuksia Tuomiokirkolle. Usein hankki hän Roomista
taikka muualta syntianteita niille, jotka lahjoillansa muistivat
Tuomiokirkkoa eli koululaitoksia. Hänen kautta tehtiin jumalanpalvelun
loistava meno ynnä muutki Kirkon askareet paavinuskon vaatimuksia
myöten täysinäiseksi. Ison osan päivästä veisattiin ja pidettiin
jumalanpalvelua Tuomiokirkossa, jossa myös, pispalta ja muiltaki
lahjoitetulla tavaralla, nyt laitettiin alttareita neljäänki toista
asti. Tuomiokapitulin jäseniä lisättiin 6:desta 10:neen ja palkkoja
enennettiin. Kirjasto Tuomiokirkossa kartutettiin pispalta kenkätyillä
kirjoilla. Kirkon oikeuksia puollustettiin ja uusia saatiin. Porvon,
Paadisten luostarille lahjoitettu, pitäjäs, Pernon ja Sippoon kappelein
kanssa, ostettiin (v. 1428) jällensä Turun hiippakunnalle. Rasituksiksi
tähän aikaan ovat luettavat: ruttotauti, joka usiamman kerran oli
liikkeellä, ja Turun palo v. 1429. Sen palon perästä annettiin
syntianteita "7:meksi vuodeksi ja 7 kertaa 40:neksi päiväksi" niille,
jotka Tuomiokirkkoa lahjoittivat. — Seurakuntain luku maassamme enentyy
tämänki pispan aikana. Kuusiston hovi taikka linna rakennetaan häneltä
kivestä, kun oli ennen ollut puusta. Näiltä ajoilta alkuansa mahtaa
myös Porvon kaupunki olla, jonka kivikirkko, (nykyinen Tuomiokirkko,)
taisi tulla noin v. 1418 rakennetuksi. Rauma saapi v. 1441 kaupunki- ja
heti perästä kauppa-oikeuden. Naantalin luostari perustetaan v. 1443,
jonka vieressä oleva kylä saapi Kuninkaalta kaupunki-oikeuden. Ja muuta
senlaista uudistusta.
Mutta enin kiitos on meillä Maunus Tavastille siitä kannettava, että
hän, milloin kapinat ja hämmingit kiehuivat Ruotsissa ja rahvas oli
rasittajoiltansa pian meneytymässä, aina pysyi valtiain ystävänä
ja kehoitti niitä Suomen hyvää katsomaan. Kuningas Erikki XIII
Pommerista, joka rienteli kaiken hallitus aikansa saada sukunsa
otetuksi kruunun perilliseksi, ja kävi pitkällisiä sotia Slesvigin
omistamisesta, tuli Ruotsia vierailla nälkäisillä hallitusmiehillä
ja ylönpaltisilla veroilla ja maksoilla vaivaamaan. Mutta Suomessa
käski hän oikeuden rikkomatointa pitämistä, kielsi kovasti asetettuin
verojen enentämistä ja jakoi vielä v. 1435 maamme kahtehen,
Eteläis-Suomen ja Pohjais-Suomen, Lakikuntaan. Myös sääsi hän,
että Maanoikeuden, niinkuin korkeimman Suomessa olevan Oikeuden,
piti vuosittain Juhannuksen aikoina kokouta Turkuun, lykätyitä
riitaseikkoja ja kanteita virkamiehiä vastaan ratkomaan: ja piti sen
olla kokoonpannun Pispasta ja muutamista Tuomiokapitulin jäsenistä,
ynnä kaikista maassa asuvista Riiki-Raateista, Lakmanneista,
Kihlakunnan Tuomareista, ja Fouteista, joiden velvollisuus myös oli
huolta pitää kaikista Kuninkaan ja maan hyväksi tulevista asioista.
— Ruotsissa oli Kuningas Erikki pannut foutiksi Daalarin maahan
erään Danskalaisen miehen, Jösse Erikssonin, joka rupesi kovin
mielettömästi elämään, hirtti talonpoikia, piinaten heitä savussa,
ja valjasti raskaita vaimoja heinäkuormain eteen. Silloin valitsivat
Daalarilaiset nerokkaan vuorimiehen, Engelbrekti Engelbrektssonin,
tästä ja muusta pahasta menetyksestä Kuninkaalle valittamaan. Mutta
kun ei valituksesta seurannut parannusta, niin nuosi Daalarin
maassa v. 1433 kapina. Engelbrekti oli päämiehenä ja pian kävi
koko Pohjais-Ruotsi hänen puolelle, sittä muukin osa maata. Erikki
Puuke, jolla oli Korsholman linna (Ei ole tietoa, milloin tämä linna
rakennettiin. Vanhoissa kirjoituksissa mainitaan siitä ensikerran v.
1398, eli ainaki alkupuolella viidettätoista vuosisataa.) allansa, oli
noussut Pohjanmaalaisten kanssa ja antanut Johani Folkessonin kautta
ottaa Ahvenanmaan ynnä siellä olevan Kastelholman linnan. Vieraat
ja pahanilkiset hallitusmiehet ajettiin pois maasta; Kuninkaalle
lähetettiin sana, ett'ei enää ollut mieli häntä kuunnella; Engelbrekti
valittiin v. 1345 Riikihoitajaksi. Nyt rupeavat ylimykset Kuningasta
likenemään ja sovintoa hänen kanssa tuumimaan. Viimme mainittuna
vuotena kävi Kuningas Tukhulmissa, jolloin Kaarle Knuutssoni (Bonde)
tehtiin Marskiksi ja Kristeri Nilssoni Vaase Drotsiksi. Mutta pian
tekivät Herrat uuden Riikihoitajan vaalin ja valitsivat siksi Kaarle
Knuutssonin. Hänen täytyi kuitenki, kun kansa rupesi kovin nurisemaan,
jakaa sen arvonsa Engelbrektin kanssa. Vuonna 1436 lopetti Engelbrekti
kuulut päivänsä, murhattu petollisesti. Nyt oli Kaarle Knuutssonilla
yksinänsä Ruotsi hallussa, vaikka Erikki vielä kantoi Kuninkaan nimeä.
Mutta v. 1439 laskettiin Erikki XIII kaikeissa riikeissään pois
viralta ja vallalta. — Kaarle Knuutssoni ei saanut tällä kerralla
kauan hallita Ruotsia, sillä Kristopheri Bayerista valittiin v. 1440
Kuninkaaksi. Kaarle sai Kuninkaalta omaisuudeksi melkein koko Suomen,
joka hänellä ennenki jo oli ollut, vaan josta hänen nyt täytyi antaa
Raaseporin ja Korsholman linnat Drotsille Kristeri Nilssoni Vaaselle,
jolla taas Viipuri oli ennen ollut ja jonka vuoden perästä kuoltua
hän sai ne jälelleen ja asettausi Viipurissa elämään, täytyen ainaki
antaa Turun ja Hämeen linnat Kuninkaalle. Niin sekavasti linnoja näihin
aikoin mahtavain välillä vaiheteltiin! Kristopherin aikana olivat
virat Ruotsissa omakansaisten käsissä, joita Kuningas heille myömällä
jakoi. Ankaroita nälkävuosia kohtasi, niin että rahvaan täytyi syödä
silkkaa petäjäistä, ja siitä ruvettiin Kristopheria Petäjäiskuninkaaksi
hokemaan. Muuten annettiin Yhteinen Lakikirja v. 1442, kutsuttu
Kuningas Kristopherin Lakikirjaksi, ja Kirkon oikeudet vahvistettiin.
Vuonna 1446 lähti Kuningas Gotlannia vasten sotaan, johonka Kaarle
Knuutssoniaki oli Suomesta kutsuttu. Gotlannissa oli Vitaliveljein
rosvonpesä, joiden parissa kruunuheitto Kuningas Erikki vielä eli.[9]
Mutta ei siitä sodasta tullut heille hävittäjätä. Loppuelämässänsä
tarkotti Kristopheri saada Lybekki haltuunsa; mutta ei saanut, ja kuoli
samana vuonna 1448. Kaarle VIII Knuutssoni tuli silloin 800:dan Ritarin
kanssa Ruotsiin ja valittiin Tukhulmin Riikikokouksessa Kuninkaaksi.
Kaarle lähti heti Gotlannia allensa saamaan, mutta sekin yritys meni
mitättömiin.
Kun Venäjän Karjala ja Nevajoen likimaat olivat Simeoni Olgerdovitsalta
tulleet jätetyksi, niin näyttävät Novgorodilaiset tahtoneen ottaa
niitä jällensä allehen, josta Lithovian Ruhtinasten kanssa tuli heillä
riita. Se ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Novgorodilaiset,
joilla yhdeltä puolelta oli pelkäämistä Ruotsalaisia ja Saksan
Ritareita, toiselta puolen Moskovan Pääruhtinasta, pyysivät Lithovian
ystävyyttä ja liittoa, jota heidän nyt myös nähdään usiammasti
uudistavan. Tältä ajalta mainitaan, että miehiä Suomesta oli v. 1442
käynyt Pleskovan alustalla hävittämässä ja että ne otettiin vankiksi
ja hirtettiin Venäläisiltä. Kaarle Knuutssoni ottaa siihen siaan
Venäläisiä Pleskovasta vankiksi, mutta vapauttaa heidät kuitenki,
ottain lunnahia. Mutta seuraavana vuotena tuli Iivana Volodimirovitsa,
Simeonin nepain, Novgorodiin, ja sai Rarimontin entiset perintomaat.
Kun hän v. 1444 kävi Narvanlinnaa piirittämässä, niin karkasivat
Saksan Ritarit Inkerinmaahan ja hävittivät kauhiasti. Vaan he taisivat
itsekki kärsiä siinä paljo tappoa, koska pyysivät Ruotsalaisten apua
ja liittoa. Kristopheri Kuningas lähettiki heidän tykö miehiä, ja
Valkin kaupungissa liittousivat Ruotsalaiset v. 1447 Ritarein kanssa,
yksituumaisesti Venäläisiä hätyyttämään. Ja niin tavataanki seuraavana
vuotena Livon ja Preussian Ritareita yhessä Ruotsalaisten kanssa
Nevajoella Venäläisiä vasten sotimassa.
Pispa Maunus Tavasti, joka, paitsi muita ansiollisia töitänsä, oli
myös aikanansa asettanut Satakunnan rahvahalta nostetun kapinan,
heittää vanhuudelta vaivattuna pispanviran v. 1450 ja kuolee kaksi
vuotta sen perästä lähellä Naantalin luostaria olevassa kartanossansa
95:den vuoden vanhana, oltuansa 38 vuotta pispana. Hänen siaan
valittiin sukulaisensa Olavus Maunuksenpoika, seurakunnan pääksi, ja
vihittiin Roomissa. Hän oli vanhan pispa Maunuksen kostannuksella ollut
ulkomaalla oppimassa, tullut Pariisissa Maisteriksi ja Jumaluusopin
Bakkalaureukseksi, ollut Pariisin Korkiopiston Rektorina ja sittä
suuressa arvossa pidettynä opettajanaki mainitussa opistossa. Hänen
mainitaan olleen kaikesta kohdasta korkioppisen ja varsin kaunopuheisen
miehen.
Kaarle Knuutssoni Kuningas riensi kaikesta voimasta tulla Norjanki
Kuninkaaksi. Hän pääsi kyllä siksi; mutta Kristiani Oldenburista
oli Danskalaisilta tullut valituksi, ja hän sai pian Kaarlelta edun
Norjassaki, tahtoi myös saada Ruotsin. Kaarle hankki sotaväkeä, ja
siitä sodittiin monta vuotta, vaikka Kaarlella ei nöytä olleen täyttä
neroa seikkansa puoltamisessa. Silloin oli suuri nälkä ja kurjuus
Ruotsissa. Viimmen tuskausi Kaarlelle rahvaski, koska hänen foutit
olivat yhtä ylimieliset ja kavalat, kun ulkomaisetki olivat olleet;
ja kun hän tahtoi kieltää testamenttein vastaista antamista Kirkolle,
niin närkästyivät papitkin. Upsalan Pääpispa Jönssi Bengtssoni
(Oksenstjerna), jolla oli vanhaa vihaa Kaarlelle, sai nyt helposti
rahvasta puolellensa, nosti v. 1457 kapinan häntä vasten, ja Kaarlen
täytyi paeta Dantsigiin. Heti tuli Kristiani I Oldenburista laivastolla
Danskan maalta, ja hän kruunattiin Tukhulmissa. Mutta Suomessa oli
Kaarle Knuutssonilla vielä miehiä, jotka pitivät hänen puolta ja
uhkasivat kernaammasti antauta Venäläisille, kun laillisen Kuninkaansa
valapatollisille pettäjille. Mutta Erikki Akselssoni (Totti), joka
ennen oli ollut linnanhaltiana Turussa, tuli Suomeen ja sai petoksella
ja väkivallalla sen maan linnat ja osat allensa, ja vastustelevat
Herrat täytyivät viimmen antaa myötä. Viipuri valloitettiin vasta,
sittäkun tapahtunut tulipalo oli pakoittanut asukkaita myönnittämään.
Ja niin tuli Suomiki vielä samana vuotena ottamaan Danskalaisen
Kuninkaaksensa.
Olavus pispa oli Kuningas Kaarlelta ollut rakastettu ja nimitettiinki
hänen Neuvonantajaksi, mutta Kristianissa sai hän yhtä hyväsuosioisen
Kuninkaan, joka myös antoi Kirkolle ja pappissäädylle täyden
vahvistuksen heidän oikeuksiin. Hänen aikaan tapahtui tulipalo Turussa
ukonleimaukselta. Hän kuoli v. 1460.
Konradi Bitsi, joka äitinsä puolelta oli vähän sukuja edellisen pispan
kanssa, oli Leiptsigissä tullut Maisteriksi ja ollut Tuomioprovastina
Turussa, hän vihittiin nyt Sienassa (Italian maalla) pispaksi
Suomeen. Paitsi isompain pitäjästen jakamista, Kirkon järjestystä
ja puoltamista, tihunnin makson kiinnittämistä, jotka asiat tälläki
pispalla olivat huolena, niin rakennettiin hänen aikaan monta
kivikirkkoa, ja Sairashuonet laitettiin papeille. Vadstenan luostarista
tuli (v. 1462) munkkeja Naantalin luostarissa kovempata järjestystä
matkaansaattamaan ja asettamaan muutamia pispan ja munkkein välillä
sattuneita riitoja. Tuomiokapitulin jäsenet, jotka ennen olivat asuneet
seurakunnissansa siellä täällä maalla, muutetaan v. 1486 Turkuun
pysyväisesti asumaan ja saavat sen vuoksi lisää palkkaa. Vuonna 1488
präntättiin Leiptsigissä Suomen hiippakunnan Messukirja (Missale).
Se on ensimmäinen Seurakunnan hyväksi präntätty kirja meidän maassa.
Myös muistellaan kaksi tulipaloa tämän ajalta, Turussa (v. 1473) ja
Kuusiston linnassa.
Alussa oli Ruotsin tila Kuningas Kristianin aikana onnellinen, mutta
sittä rupesi hän lisätyillä veroilla ja muillaki keinoilla siitä maasta
itsellensä rahaa kiskomaan, jolla suututti kansan. Vuonna 1463 kävi
sanoma, että Kaarle Knuutssonin piti Dantsigistä tuleman sotalaumalla
Ruotsiin, joka puhet vaikutti Kristiania tulemahan Tukhulmiin.
Silloin käski hän uuden veropanon, jonka ylöskantajaksi asetti ennen
jo mainitun Pääpispan Jönssi Bengtssonin, ja lähti itse Suomeen
Venäläisiä sodittamaan, niinkuin heti nähdä saamma. Mutta talonpojat
Ruotsissa vihastuivat veropanosta ja nostivat kapinan. Kuningas,
Suomesta palattuansa, sanoo Pääpispan olevan siihen syynä ja ottaa
hänen kiini. Siitä intousi rahvas, karkasi Tukhulmia vasten, mutta
voitettiin ja paljo heistä tapettiin. Silloin tavataan pispa Konradiki
Tukhulmissa Kuninkaan puolella, jolta oli saanut omaisuuksia lahjaksi,
ja kun tällä tavalla oli tullut virkaveljejänsä vastaan olemaan sekä
muutenki rikkonut Kirkon lakeja, niin oli hän joutunut pahaan huutoon
ja omantunnon nuhteisiin, josta hänen eräs Paavin kirjoitus vapauttaa.
(Siitä kirjoituksesta nähdään, että pispain täytyi valalla luvata
asetettuin vuotten perästä itse eli jonku asiamiehen kautta käydä
Paavin tykönä Roomissa, ja hänelle viedä lahjoja; jota valaa vasten
Konradi oli, estetty köyhyydeltä ja Suomessa kuohuvilta sodilta, tullut
rikkomaan.) Kuningas otti nyt Ruotsista tavaroita, mitä vaan voi saada,
ja purjehti Danmarkkiin, vieden Jönssi Bengtssonin vankina myötänsä.
Mutta heti nousi Linkööpingin pispa Ketteli Kaarlssoni (Vaase)
kapinan päämieheksi ja antoi v. 1464 tehdä itsensä Riikihoitajaksi.
Kuningas tuli kyllä tätä estämään, vaan voitettiin. Nyt tahtoivat
talonpojat kiivaasti Kaarle VIII Knuutssonia jällen Kuninkaaksensa, ja
hän tuliki samana vuotena Dantsigista, mutta ajettiin puolen vuoden
perästä hallituksesta nyt irti päästetyltä Jönssi Bengtssonilta.
Sittä ulousi Kaarle Suomeen ja asui Raaseporin linnassa puolineljättä
vuotta suuressa köyhyydessä ja puutteessa. Raaseporin linna oli ollut
pispa Konradi Bitsin omaisuus, vaan hänen täytyi kauan vastusteltua
jättää sen Kaarlelle. Nyt oli ensistä pispa Kettili, hänen kuoltua
useimainittu Pääpispa, ja viimmen häntä vastaan Erikki Akselssoni
(Totti) Riikihoitajana. Mutta v. 1467 kutsuttiin Kaarle VIII Knuutssoni
kolmannen kerran Ruotsin Kuninkaaksi. — Valkin kaupungin liiton perästä
ei tietä miten asiat muutamaan aikaan olivat Venäjän kanssa. Mutta v.
1463 nähdään Venäläisen taas maahamme karanneen, ja se oli silloin
kun Kuningas Kristiani tuli Suomeen ja esti vihollisen aivoituksia.
Seuraavana vuotena olivat Venäläiset kuitenki Joutsenossa ja monessa
muussaki Karjalan pitäjässä hirviästi tappamassa, polttamassa ja
hävittämässä. Mutta v. 1468 tehtiin Venäjän kanssa sotilakko viideksi
vuodeksi.
Kaarle Knuutssonilla oli paljo sotimista vihamiehiä vasten, mutta
Stuuret puoltivat häntä ja pitivät hänen nyt hallitusistuimella
kuolemaansa asti, joka tapahtui v. 1470. Kalmari-yhdistys oli jo
ennenki muuttunut tyhjäksi nimeksi mieltä vailla, ja nyt muuttui
se vielä enemmin, kun Stuuret tulivat hallitsemaan. Steeni Stuure
Vanhempi valittiin v. 1471 Riikihoitajaksi, sillä kuningasnimeä
hän ei tahtonutkaan. Mutta kun Kristiani tuli Danskasta, saamahan
jälelleen Ruotsissa menetetyn kruununsa, niin tapahtui kiintiä tappelu
Brunkkebergillä, juuri Tukhulmin vieressä, jolla oli se seurana,
että Kristianin täytyi paeta, ja Steeni Stuure sai rauhassa hallita
miehuudella ja valppaudella voitettua maatansa. Siitä löihen hän
rauhallisia töitä tekemään, ja Ruotsilla oli nyt onnellinen aika.
Niin lopetti hän sen meidänki maassa olleen tavan, että suurempain
kauppakaupunkein Magistraatissa piti puoleksi oleman Saksalaisia.
Niin laitti Upsalan Korkiopistonki v. 1477. — Mutta v. 1473 olivat
Venäjän kanssa tehdyn sotilakon vuodet loppuneet, ja nämät naapurit
olivat Suomea taasen hävittämässä. Novgorodilaiset olisivat sittä
kyllä taipuneet rauhaan, vaan Erikki Kaarlssoni (Vaase), joka oli
tullut Suomen avuksi lähetetyksi, ei huoli siitä ja pitkittää sotaa
vielä kolme vuotta. Vuonna 1475 saapi Erikki Akselssoni (Totti)
Viipurin lahjoitukseksi, ja laittaa muurin kaupungin ympäri,
ett'eivät Venäläiset sitä hevillä saisi polttaa. Savossa laittaa
hän Venänäläisten varalle samana vuotena Savonlinnan (ruotsiksi:
Olofsborg, Nyslott,) jonka ensistä teki puusta, mutta kaksi vuotta
jälempätä laitti vahvemmaksi ja seisovammaksi. Miten rauhatoin
sitä rakettaissa aika oli, nähdään muutamasta Erikki Akselssonin
kirjoituksesta, jossa sanoo, "että kun työmiehet lähtivät santaa, kiviä
ja kalkkia noutamaan, niin täytyi minulla olla joka proomun kanssa
sotamiesjoukko ja 12 eli 14 omista palvelioistani rintalastasissa
ja miekoissa Venäläisten vuoksi." Samana vuotena lähti myös Erikki
Akselssoni senaikuisen Tuomioprovastin Maunus Niilonpojan Särkilahdesta
kanssa Ruotsiin, saamahan apua Venäläisiä vasten; vaan eivät saaneet
ollenkaan sotaväkeä, kun ainoastaan sotitarpeita. Kuitenki sai Erikki
Akselssoni v. 1479 Steeni Stuurelta apuväkeä Ruotsista, ja nyt "lähti
hän Venäjälle, 20 eli 30 penikuormaa, ja teki siellä suurta vahinkota:
tappoi niin ihmisiä kun eläimiä, miehiä kun naisia, vanhoja kun nuoria,
moneen tuhanteen."
Ruotsin entinen Kuningas Kristiani I kuoli v. 1481 ja hänen poikansa
Johani (Hanssi) tuli hänen perilliseksi Danskan kuningasistuimella.
Mutta Ruotsi ja Norja eivät tahtoneet häntä omanansa tunnustaa, niinkun
Kalmari-yhdistys vaati yhteistä Kuningasta. Ainaki uudistettiin
mainittu yhdistys niin kutsutun Kalmari-Recessin kautta v. 1483, jota
myöten Johanin piti tulla Kuninkaaksi, ehkä vallan oleman mahtavilla
papeista ja maallisista. Mutta Riikihoitaja Steeni Stuure esti tämän
tuuman aikaansaamista, ja niin jäi se tuumaamisiin vielä neljätoista
vuotta. Hän joutui sittä riitaan niiden voimallisten Akselssonein
(Tottein) kanssa, jotka olivat hänelle sukuja ja ensistä olivat
auttaneet Riikihoitajaksi, ja samassa vierausi hänestä muitaki
mahtavia, että hänen tila nyt oli joksiki huojuvainen. Entinen
Riikihoitaja ja Savonlinnan rakentaja Erikki Akselssoni oli kuollut
v. 1480 ja jättänyt lahjoituksensa Suomessa, Viipurin, Raaseporin,
Hämeen ja Savon linnat, veljillensä Iivarille ja Laurille, jotka
eivät aikoneet niitä jättää, ennenkun kaikki velivainajansa tehdyt
kostannukset Suomen varjelemisessa vihollisilta heille maksettaisiin.
Mutta kolmen vuoden perästä täytyi Iivari Akselssonin, veljensä Laurin
jo kuoltua, antaa muut linnat Suomessa Steeni Stuurelle, paitsi
Raaseporin, jota vasten hän sai Ruotsissa siaan maata allensa. Sittä
menetti hän v. 1487 Ruotsissa kaikki lahjoituksensa, Raaseporin otti
Knuuti Posse Steeni Stuurelle, ja hänen täytyi paeta Danmarkkiin.
Venäjän kanssa ei näytä nyt olleen sotia. Mutta Ruotsalaiset olivat
auttaneet Riigan kaupunkia Saksan Ritareita vasten ja niinmuodoin
tulleet heidän kanssa riitaan. Nyt tekivät he rauhan uuden
Seuramestarin Freitagi von Loringhoffin kanssa v. 1488. Samalla
sanotaan keskinäisen liitonki Venäläisiä vastaan tulleen taas tehdyksi
Papinsaareksi (Prestholmen) nimitetyllä saarella Uusmaassa. Ja tokipa
tarvittiinki, sillä kohta nousevat Venäjältä hirmuiset ukonpilvet,
tulen ja leimauksen kanssa. — Samana vuotena oli Venäläisiäki ollut
taas Karjalassa, mutta tulleet Knuuti Posselta kaijotetuiksi.
Maunus Niilonpoika Stiernkorssi Särkilahdesta tulee nyt, Konradi Bitsin
v. 1489 kuoltua, pispaksi; syntynyt Suomessa, Maisteri Pariisissa,
Tuomioprovasti Turussa, Saksan Keisarilta Fredrikki III:nelta valittu
Saksan riikin Pfaltsigreiviksi, (joka arvo piti oleman perimöinen
kaikille vastaisillenki Turun Tuomioprovasteille,) ja nyt pispaksi.
Hänen ajan saamma nähdä olevan Suomelle sangen rauhattoman.
b.) Suuresta Venäläissodasta Suomen vapauttamiseen Danskalaisista (v.
1490-1523).
Tällä nyt kerrottavalla ajan jaksolla tulee häviämään, mitä Suomi oli
edellisinä rauhanaikoina, pispain ja muitten huolen kautta, rikkaudessa
ja voimassa kasvanut. Minkä osan maata Venäläinen jättää hävittämättä,
sen rosvoaa Danskalainen. Mutta maallisen turvan kadottua tulevat
esivanhempamme sen perästä saamaan uuden, hengellisen lohdutuksen,
— evangeliumia puhtahassa kirkkaudessansa ruvetaan sittä heille
saarnaamaan.
Venäjälle ovat ensin silmät nakattavat. Siellä olivat Monguolit
laskeneet kaikki Ruhtinaskunnat verolliseksi allensa ja kovassa
orjuudessa pitäneet sitä, kuitenki omilta Ruhtinailtansa hallittua,
maata, jonka tila oli sangen onnetoin kaikesta kohdasta. Vähitellen
olivat Moskovan Ruhtinaat saaneet jonkutapaisen edellisyyden muitten
Ruhtinaisten rinnalla, ja heistä syntyiki sankari, Dmitri IV Donskoi,
joka ensikerran uskalsi Monguoleja sodittaa, ja löi heidät Kulikovan
kentillä, Donijoen varrella, v. 1379. Ei kuitenkaan tämä voitto vielä
voinut Venäjän vapauttamista vaikuttaa. Mutta Iivana III Vasileivitsa
nousee v. 1462 Moskovan Ruhtinasistuimelle, ja nyt tapahtuvat hänen
kautta suuret muutokset Venäjän tilassa. Monguoleille, jotka lähes
puolikolmatta vuosisataa olivat Venäjätä orjuuttaneet, ei hän maksanut
enää veroa ja irtausi heistä kokonaan. Se monihin Ruhtinaskuntiin
jaettu Venäjän valta yhdistettiin häneltä vahvalla kädellä Moskovan
alle, ja hän nimittiki itsensä Kaiken Venäjän Itsevaltiaaksi. Myös
täytyi se ennen niin ylävä Novgorodiki, jonka sisälliset riidat
jo olivat viimmeisinä aikoina huonontaneet, antauta v. 1470 hänen
alamaiseksi: menetti muutamia vuosia jälempätä kaiken itsinäisen
valtansa, ja pian hävisi sen kauppa ja rikkauskin.
Mitä sotihin Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tulee, niin olivat
ne tähänasti käydyt ainoastaan Novgorodilaissilta, usein yksinäisiltä
rosvoveitikoilta siitä kaupungista, ja jos joku muukin Ruhtinas joskus
niihin ryhtyi, niin tapahtui se aina Novgorodin puolesta. Mutta nyt,
kun Venäjä on yhdistetty yhden valtiaan alla, ja koko maan voimat
hänelle ovat altisna, niin tulevat ne Suomelle ja Ruotsille paljoa
vaikiammaksi ja peljättävämmäksi. Se havaitaan jo siinä ankaruudessa,
jolla se sota käytiin, kun alkoi v. 1490 ja on pitkällisyydestänsä sekä
kovuudestansa tullut kutsutuksi suureksi Venäläissodaksi. Mainittuna
vuotena karkasivat Venäläiset Pohjanmaalle, hävittivät Kemissä, Iissä
ja Limingassa miekalla ja tulella. Ei muitakaan isänmaamme paikkoja
säästetty. Miten kauhia tämä menetys muillaki paikoin oli, nähdään
Riimikhronikan sanoista, "että Karjala, Savo ja puoli Hämettä oli
autiana enemmän kun 80:nen peninikuorman laveudelta." Jos siinä
olisikki vähän lisätty, niin ei mahtanut tosin olla helppo se vuosi
Suomelle. Ei tietä jos sota aina oli kuohumassa hetiseuraavina
vuosina, vaan v. 1492 valitsi Ruotsin Riiki-Raati Knuuti Possen,
Lakmannin Erikki Ragvaldssonin ja kaksi hengellistä Herraa, nimittäin
Maisterit Maunuksen ja Henrikin, (toinen Dekaanus, toinen Kaniiki
Tuomiokirkolla,) sodankäynnin taluttajoiksi ja huolenpitäjiksi. Danskan
Kuningas Johani kävi seuraavana vuotena liittoon ja ystävyyteen
Iivana III:nen Vasileivitsan kanssa, ja Ruotsalaiset sanoivat, että
hän oli Iivanata yllyttänyt Suomea sodalla vaivaamaan. Vuotena sen
perästä taisiki jo Venäläisiä käydä Suomessa, vaikka siitä ei ole
meillä täysinäistä tietoa. Mutta v. 1495 tuli kova aika maallemme.
Iivana Vasileivitsa oli koonnut 60,000 miestä sotaväkeä ja lähettänyt
niitten kanssa Vasilei Shuiskoin Viipuria piirittämään, samalla kun
toiset laumat karkasivat Itäis-Suomen pohjaisemmille paikoille ja
piirittivät Savonlinnaa. Knuuti Posse oli linnanhaltiana Viipurissa.
Kolme kuukautta piiritettiin sitä linnaa, Venäläiset olivat jo tulleet
muureihin asti sekä ampuneet ne suurilla kanuuneilla rikki, ja 30:tenä
Marraskuuta alettiin varsinainen ryntäminen. Mutta hirmuisella
pauhinalla kiitivät yhtäkkiä ne ryntävät viholliset ylös ilmaan,
eloon jääneet pötkivät peljästyksissä pikaisesti pakoon, ajetut
perästä aseutuneilta talonpojilta, joiden sanotaan heistä tappaneen
vielä 9000 miestä. Samoin täytyivät Venäläiset jättää Savonlinnan
ottamattomaksi, sillä Savolaiset kaijoittivat heidät maanääristänsä
ja löivät kuoliaaksi kenen heistä vaan tapasivat. Maa oli tällä
tavalla tullut puhtaaksi vihollisista. — Se kumma tapaus, jonka kautta
Viipuri pelastettiin, tuli arvattavasti siitä, että muurin alle
kaivettuhun kuoppaan oli pantu ruutia, joka vihollisten ryntäissä
sytytettiin sekä lennätti ne ilmoihin; ja sitä on kutsuttu Viipurin
paukaukseksi. Heikkoluuloinen rahvas arveli tämän tapauksen taijoilla
matkaansaatetuksi Knuuti Posselta, jota suurena velhona pidettiin, ja
kummia puheita kävi siitä jälestäpäin kansan suussa.
Sill'aikaa kun Knuuti Posse näin miehullisesti puolti Suomea, kokosi
Riikihoitaja Steeni Sture isoimman sotajoukon, kun Ruotsi hänen päivinä
oli nähnyt. Se nousi enempään kun 40,000:teen mieheen. Hän rupesi itse
sen pääksi, mutta viivytteli niin kauan lähtöänsä Suomeen, että oli
jo myöhä' syksyllä kun hän tuli matkaan, ja iso osa miehistä meneysi
merihädässä ja vilussa. Kun Riikihoitaja viimmen tuli Suomeen, niin
olivat jo viholliset kuulumattomissa, ja hän jakoi ruanpuutteen vuoksi
sotalauman talvikortteleihin ympäri maata. Mutta talvella seuraavana
vuotena 1496 leimahti sota taas korkeimmalleen. Venäläiset tulivat
jälelleen talvisydämellä. Stuure ei voinut niin heti saada kokoon
ympäri maata olevan sotalaumansa, ja hän ei ollut vielä päässyt
liikkeelle Turusta, kun Vasilei Kossoi oli painanut rajan yli, lyönyt
joukon Ruotsalaisia, piirittänyt Viipurin, kostaaksensa enemmäisen
vuoden tappoja hävittänyt Karjalan, Savon ja Hämeen maan, samonnut
Turun lääniin asti ja tappanut noin 7000 ihmistä. Ja kun Steeni Stuure
lopulla Helmikuuta sai sotalaumansa koolle ja marssi rajaa vasten, niin
olivat Venäläiset jo suuren voittosaaliin kanssa palaamassa. Danskan
puolelta pelottavat asiat vaikuttivat Steeniä heti lähtemähän Ruotsiin
ja ottamaan osan sotajoukosta myötänsä. Svantte Stuuren jätti hän muun
sotalauman päämieheksi Suomeen; ja nyt karkaavat Ruhtinaat Iivana ja
Pietari Ussatoi, jotka olivat Pääruhtinaan käskystä koonneet verestä
sotaväkeä Vienan tienoilla, Kajaanan maahan, Pohjanmaan äärille, (jota
Veläläiset nimittivät Kymmenisen joen maaksi,) ja Jokkasten pitäjähän,
jolloin maata hävitettiin aina Torniojokea myöten. Sillon sanotaan
Limingan asujanten, vasta välttääksensä tämänlaista rauhattomuutta,
antauneen Venäjän vallan alle, josta asiasta olivat lähettäneet miehiä
Pääruhtinaan kanssa Moskovassa keskustelemaan. Mutta Venäläiset
ajettiin pakoon Svantte Stuurelta, joka meritse karkasi heidän maahan,
otti lähellä Narovata löytyvän Ivangorodin linnan ja palasi Suomeen
vankein ja runsaan voittosaaliin kanssa, tarjottua voitetun Ivangorodin
Livon Ritareille ja sen sorrettua, kun Ritarit eivät huolinneet sitä
lahjaa häneltä ottaa. — Vuoden loppupuolella tuli Steeni Stuure taasen
Suomeen uudella sotalaumalla, mutta ei saanut Svantte Stuurea lähtemään
talviretkelle Venäjän maahan, niinkuin oli toivonut, sillä Svantte oli
suuttunut hänelle siitä, että luuli itsensä jätetyksi viimmekerralla
vihollisten syötiksi. Suutuksissaan jättää Svantte äkisti sotajoukon
ja palaa Ruotsiin. Riikihoittaja menee myös Svanten perästä, kun
oli ensin hankkinut vartoväkeä Viipurin ja Savonlinnan varaksi ynnä
laittanut vartolinnoituksia Uusmaan ja Hämeen puollukseksi. Hän olisi
hyvin mielellään tehnyt rauhan vihollisten kanssa, jos olisi siinä
tapannutkin, koska hänen voimat eivät tässä sodassa varsin riittäneet
ja hänellä muuten oli Ruotsissa paljo huolta Danskan Kuninkaan ja
voimakkain ylimysten juonten tähden; mutta Ruotsin Raati oli semmoista
tuumaa vastaan. Niin olivat sen vuoden sotayritykset lopulla.
Sit'ei voi kieltää, ett'ei Steeni Stuure joksiki huolettomasti
käyttänyt Suomen puoltamisessa. Siitä asiasta ja, muut mainimatta,
siitäki, että hän oli liitollansa Livon Ritarein kanssa ärsyttänyt
Venäläisiä sotaan, syytti häntä Ruotsin Riiki-Raati ja kutsui Danskasta
Kuningas Johani II:sen Ruotsiin. Kuningas tuli. Silloin ulousi
Riikihoitaja Daalareihin ja sai talonpoikia puolellansa, joiden kanssa
kävi Kuningasta vasten; mutta ei onnistanut. Siitä tuli hän saamaan
Suomen, Ahvenanmaan ja monta paikkaa Ruotsissa läänitykseksi, mutta
täytyi heittää vallikan Kuninkaalle, joka kruunattiin vielä samana
vuonna 1497. Steeni Stuure sai kuitenki vielä olla yksi neljästä Ruosia
hallitsevasta Riiki-Raatista. Mutta pian vaikuttivat vihamiehet, että
hänen täytyi lahjoituksistansa antaa Turun, Hämeen ja Savon linnat sekä
läänit takasin Kuninkaalle.
Maunus III Stiernkorssista, joka nyt oli ollut pispana, ei löydy
paljo muuta mainittuna, kun että häntä kiitetään, että hänellä oli
Kirkon puolta pitäissänsä paljo vastuksia ja mielikarvaita, ja että
hän oli laittanut Dekaanin arvon Tuomiokirkolla, sekä muutenki
pappivirkain tuloja lisäillyt. Myös tietään hänen toimittaneen yhteisen
atrioitsemisen säätyveljillensä ja muillenki köyhille Turussa. Sammui
v. 1500.
Tämän perästä tulee Laurentius Mikhaelinpoika Suurpää pispaksi. Hän oli
kotosin Turusta ja Pariisis-Maisteri. Vihittiin vasta vuoden perästä,
Upsalassa, saatuhun arvoonsa. Hänen aikana tapahtui, että Herrat
Ruotsissa luopuivat jällensä pois Kuningas Johannista ja valitsivat
v. 1501 Steeni Stuure Vanhemman uudellensa Riikihoitajaksi. Silloin
oli Suomessa Danskalainen mies, Maunus Frille, joka piti Johanin
puolta, eikä tahtonut Steeni Stuuren ystäville antaa Turun linnaa.
Mutta ne piirittivät sitä yli kolme kuukautta, jonka perästä linna,
Saksalaisen vartoväen petoksesta, joka tahtoi saada käsiinsä muutaman
siellä löytyvän suuren rahasumman, annettiin, 6:tena p. Syyskuuta v.
1502, Steeni Stuurelle. Muu osa maata taisi vastustelematta häneen
luopua. Riikihoitajalla oli vielä taistelemista Danskalaisia vastaan ja
kuoli v. 1503, myrkystä niinkuin sanotaan. Vaikka Danskan Kuningas nyt
tahtoi saada Ruotsin valtaansa, niin valittiin kuitenki, Hemminki Gadin
nerosta, Svantte Stuure Riikihoitajaksi seuraavana vuotena. — Samana v.
1504 tehtiin sotilakko Venäjän kanssa 20:neksi ajastajaksi, josta on
nähtävä, että sotatila oli kestänyt aina siihen saakka, vaikk'ei siitä
ole tietoja, ja se mahtoi olla huokiampi Suomelle loppupuolellaan,
Venälaisten sodan tähden Livon Ritariseuran ja Lithovian kanssa. Suuri
Venäläissota oli siis pitkittänyt 14 vuotta. — Nyt seuraavat rasitukset
Danskalaisilta.
Pispa Laurentius Suurpään aikana jaettiin, varsinki Karjalassa ja
Savossa, jossa pitäjät olivat niin laajat, että oli muutamilla
15 penikuormaa ja enempiki kirkolle, seurakuntia pienemmiksi; ja
muutamassa Tukhulmin Riikikokouksessa päätettiin uutten kirkkojen
rakentamista isänmaassamme. Tämä pispa tuli, visiteerinki matkallansa
Ahvenanmaahan, yhtäkkiä halvatuksi ja kuoli muutaman ajan perästä
v. 1506. Sittä valittiin Johannes IV Olavinpoika, hänki Suomalainen
syntymältänsä ja Pariisis-Maisteri opiltaan, jälkeenseuraavaksi
pispaksi ja vihittiin vasta seuraavana vuotena Upsalassa, saatua ennen
Paavilta vahvistuksen vaaliinsa. Hänen täytyi ostamalla saada Kuusiston
linna edellisen pispan väeltä, jotka eivät mielineet sitä antaa,
ennenkun saivat 200 markkaa.
Riikihoitaja Svantte Stuure oli erityistä (nimittäin Natt- och- Daagin)
sukua, kun Steeni Stuure Vanhempi oli ollut, ja hänen aikana tapahtui
alituisia kapinoita Danskalaisten kanssa. Hänell'oli auttajana ja
ystävänä Hemminki Gaddi, mies hengellisestä säädystä, mutta useimmin
tavattu sota- ja hallitusasioista, kun alttarilla, ja palava vihasta
Danskan nimeen. Mutta isoin osa Raatista ja melkein kaikki pispat
olivat Danskan puolella ja aikoivat aina kutsua Kuningas Johania
takasin, jota Svantte ja Hemminki estivät. Kun nämät viimmeksi
mainitut miehet vielä saivat Hansaseuran puolellensa, niin alkoivat
he Danmarkkia kovemmasti hätyyttää ja kostaa sen hävitäntäretkiä
Suomeen. Danskalaiset olivat nimittäin rosvoneet ja hävittäneet Suomen
rantamaita v. 1509. Saman vuoden 2 p. Elokuuta, kun kaikki Turun
asukkaat nukkuivat unen levossa, tuli sydänyöllä yhtäkkiä Otto Ruuthi
Danskalaisten kanssa suurella rymäkällä ynnä torvein ja sotasoitinten
pauhinalla kaupunkiin, ja alkoivat ryöstää ja murhata hirviästi.
Tuomiokirkosta ryöstettiin kaikki kirjat, korennukset ja irtain
omaisuus; samoin yksinäistenki huoneista. Ryöstötavara kannettiin
Danskalaisten laivoille. Yläisemmistä murhattiin monta, ja toinen osa
vietiin vankina Danmarkkiin. Nämät voret viipyivät vielä muutaman ajan
Turussa, pitkittäin ilkiätä työtänsä. Vuotena perästä oli myös Amiraali
Severini Norbyy liikkeellä ja otti Kastelholman linnan Ahvenanmaalla,
tehden linnanhaltian frouanensa vankiksi.
Arvidi Kurkki valittiin pispaksi, kun Johannes Olavinpoika, palattuansa
visiteeringiltä Karjalassa, oli v. 1510 kuollut suuresta ruokapalasta,
joka hänellä oli kurkkuun tarttunut ja hänen läkähyttänyt. Arvidi oli
ulkomaalla tullut Maisteriksi ja ollut Dekaanus Turussa, valittuansa
pispaksi lähtenyt Italiaan saamahan Paavilta vahvistuksen vaaliinsa, ja
vihittiin vuoden kuluttua Strengnääsissä. Isänmaansa hyvää tarkoittava
mies oli tämä pispa. Hänen valintavuotena, elikkä Venäjän tietoja
myöten vasta 9:tenä Toukokuuta v. 1513, pitennettiin se vähää ennen
20:nesi vuodeksi sovittu sotilakko, Novgorodissa 60:neksi ajastajaksi,
samoilla ehdoilla kun Pähkinäsaaren rauhassa Maunus Liehakon aikana.
Mutta Riikihoitaja Svantte Stuure oli kuollut pikaisesti v. 1512 ja
Ruotsin kansa siaan valinnut hänen pojan, Steeni Stuure Nuoremman,
riikiä hoitamaan ja vartioimaan, ehkä Raati ja ylimykset tahtoivat
siihen virkaan Erikki Trollea. Danmarkin Kuningas Johani II oli myös
kuollut v. 1513, ja poikansa Kristiani II, Tyranno (Hirmuvaltia)
ansaitulla liikanimellä, tullut hallitukseen. Hän oli jo isänsä eläissä
tullut Ruotsissa otetuksi kruunun perilliseksi, ja kun ei hän heti
päässyt siihen arvoon, niin sanotaan hänen, samalla tavoin kun isänsä
ennen, yllyttäneen Venäläisiä Suomehen karkaamaan. Vuonna 1515, ja
kahtena sitä seuraavana, mainitaanki Venäläisen hävittäneen Suomea eli
Norbotnia, jolloin siis vasta käyty sotilakko heti rikottiin. Sota
oli myös v. 1516 noussut Steeni Stuuren ja Danskan välillä, Pääpispan
Gustavi Trollen juonilla, joka viimmen tuli arvonsa menettämään ja
hänen auttaja, Kristiani, voitettiin Bränkyrkan tappelussa, lähellä
Tukhulmia, v. 1518. Nyt asetettiin Paavin käskystä hengellinen oikeus
Danmarkissa, ratkasemaan virastansa lasketun Pääpispan kanteita
Riikihoitajata vasten, ja Steeni Stuure kaikkine puoltajinensa
tuomittiin pannaan. Siitä rupesi Kristiani sotajoukkoa kokoamahan, joka
v. 1520 lähti Ruotsia kurittamaan. Boogesundin tykönä tuli tappelu,
jossa Steeni Stuure Nuorempi voitettiin, ja kuoli muutaman ajan
perästä haavoistansa. Riikihoitajan kuoltua tuli hämmästys Ruotsin
kansaan, eikä kukaan tiennyt mitä nyt oli tehtävänä, kun Danskalainen
miekalla ja tulella läheni pääkaupunkia. Ainoastaan Steeni Stuuren
leski, se rohkia Kristiina Gyllenstierna, piti uskalluksensa tallella
ja puolti Tukhulmia, joka Kristianilta piiritettiin, vaikka jo oliki
suuri osa Ruotsin Herroja tunnustanut Kristiania Kuninkaaksensa. Mutta
kun Hemminki Gaddiki nyt meni Danskalaisen puolelle ja houkutteli
Kristiinata samaan, niin antoi viimmen tämä vaimo (7:tenä Syyskuuta)
Tukhulmin Kristianille, joka hänelle lupasi antaa omaisuudeksi
Hämeenlinnan ja sen läänin ynnä Kokemäen kartanon. Myös luvattiin
Ruotsalaisille kaikkinainen rauha, sekä Kristiinan ystäville ja
puoltajille Suomessa, joiden seassa nimitetään pispa Arvidi Kurkki,
Ooke Jöranssoni Totti, Tönnes Erikssoni Totti ja Niilo Eskilssoni
Baneeri, täysi vapaus kaikesta rangaistuksesta ja vainosta. Mutta
pian näytti Kristiani, mitä hänelle oli mielessä ja mitenkä hän aikoi
lupauksiansa täyttää. Luvattuja omaisuuksia ei annettu Kristiinalle.
Marraskuussa 8:tena päivänä, kun uuden Kuninkaan kruunaamisen juhlaa
pidettiin Tukhulmissa, suljettihin portit Tukhulmin linnaan, jossa
tiettävästi nyt löytyi paljo kansaa, ja muutamain edelläkäyneitten
syyttämisten perästä ruvettiin mestaamaan kaikkia, kun ei luultu olevan
Danskan ystäviä, ei ainoastaan Herroja, vaan myös muita läsnäolevaisia
alhaisempia, ilman armoa ja oikeutta. Olaus Magnus, joka on
kirjoittanut kirjan Pohjaisten Kansain elosta, jossa Suomestaki tulee
paljo puhumaan, näki omilla silmillään 94 ihmistä mestattavan. Toisia
hirtettiin eli piinattiin kuoliaaksi. Tämä on se mainio Tukhulmin
verilöyly. Mutta tulipa Suomellenki vuoronsa. Heti Ruotsiin tultuansa
oli Kristiani lähettänyt käskyjä sen maan Herroille, tulemahan
Ruotsiin riikin asioista keskustelemaan. Mutta lienevätkö Herrat
jotaki petosta aavistaneet, slllä ei heistä yksikään käskyä totellut.
Sittä oli Kristiani lähettänyt Hemminki Gadin sotajoukolla, Suomen
maata kukistamaan ja sen linnoja ottamaan. Linnat antausivat hänelle
vastustelematta, sillä ei arveltu vastuksen enää mitään auttavan;
entiset linnanhaltiat laskettiin viroistansa, joihin Saksalaisia ja
Danskalaisia miehiä pantiin. Turun linnaan asetettiin vasta mainittava
Thuomas Volffi. Mutta nyt tuli Kristianilta verinen käsky, jota
myöten Ooke Jöranssoni Totti mestattiin Hämeenlinnan ulkopuolella
(27 Marrask.). Hemminki Gaddi sai myös vanhoilla päivillään havaita,
miten Kristianin laatuiset miehet palkitsevat ystäviänsä; sillä hän ja
Niilo Eskilssoni Baneeri mestattiin Raaseporin etuloilla (16 Jouluk.)
Pispa Arvidi säilytti henkensä; joko hän lie Kuusiston linnassa saanut
turvansa, eli muuten tiennyt paeta vainojiansa. Sillä keinoin menetteli
Kristiani Ruotsissa, ja yli 600 ihmistä oli hengeti nutistettu, kun hän
seuraavan vuoden alulla palasi Danmarkkiin.
Kun nämät kauhistukset paraaltaan tapahtuivat Ruotsissa, tavatahan
Gustavi Erikssoni Vaase, karattuansa vankeudesta Danmarkissa Lybekkiin
ja sieltä lähettyänsä Ruotsiin, eräilemässä Danskalaisten pelvon tähden
Daalarein metsissä, puimassa talonpoikain riihissä, piiloutuneena
vainojiltansa muin heinäkuormassa, muin kaatuneitten puitten alla, muin
kuopissa ja kellareissa: hän se nuori aatelismies, jonka rehellisessä
sydämessä ajatukset Ruotsin vapauttamisesta olivat nousseet, ja
jonka aikeensa hän nyt tulee, niinkuin hänellä oli itsellänsä tapana
sanoa, "Jumalan ja Ruotsin talonpoikain kautta" täyttämäänki. Hän sai
Daalarilaiset ja sen perästä talonpojat muillaki paikoilla puolellensa,
sittä vapasukusia Herrojakin; piiritti Tukhulmia, jossa kaupungissa
Magistraati pyysi Suomesta avuksensa miehiä ja sotitarpeita;
ja valittiin Syyskuussa v. 1521 Herrainpäivillä Vadstenassa,
Riikihoitajaksi. Nyt alkoi hän Suomenki vapauttamista miettiä;
lähetti sinne Niilo Arvissoni Vestgööthen ja Henrikki Jönssonin
Haagasta, sotamiesjoukon kanssa, ja näihin yhdistyy Niilo Monssoni
Grabbe Grabbakasta ynnä monta muuta vapasukuista Suomalaista. Nämät
miehet alkoivat 24 Marraskuuta piirittää Turun linnaa, jossa Thuomas
Volffi oli haltiana, ja löytyi hänellä siellä paljo vartoväkeä sekä
runsaasti sotitarpeita. Siihen siaan oli piirittäjillä sota-aseista
ja ruutista suuri puutet, jota pispa Arvidi ainaki koki heille
varustaa. Vaan ei tahtonut piiritystyö Ruotsalaisilla menestyä. Eräällä
karkauskerralla otettiin muutamia Ruotsalaisista, joiden seassa Niilo
Arvidssonin veli Bengti vangiksi. Volffi antoi hirttää kaikki tyyni
linnanmuurin ulkopuolella. — Ahvenanmaahan lähetti Gustavi Hemminki von
Brokkenhuusin, ottamaan Kastelholman linnaa, jota Lyyderi Friimanni
Kristianin puolesta hallitsi; ja vaikka Ruotsin päämies tapettiin
viimmenimitetyltä kaksitappelossa, niin taisi linna kuitenki hetimiten
tulla otetuksi.
Seuraavana vuotena 1522 kävi Tammikuussa Kristianilta kaikille
linnanhaltioille Suomessa käsky, jossa heitä haastetaan tappamahan ne
kiini saadut ja linnoissa säilytetyt Herrat Gustavin puolluksesta.
Sentähden antoi Volffi ottaa hengen kaikilta Turun linnassa löytyviltä
Suomen Herroilta, joiden seassa oli Tönnes Erikssoni Totti ja
Lakmanni Pohjais-Suomessa Henrikki Steenssoni. Samanlainen surma
olisi myös tullut Erikki Flemingille, mutta hän oli ajoissa saanut
tiedon Kuninkaan käskystä ja mietti keinoja, mitenkä pelastaa itsensä
ja muitaki maanmiehistänsä. Hän tekeysi siis Kristianin paraaksi
ystäväksi, jonka kautta sai Volffin hyväsuosion itseensä, hän tarjousi
karkaamaan piirittäjöitten päälle, johonka vaaralliseksi katsottuun
yritykseen linnassa olevat Ruotsalaiset sotamiehet piti pantaman,
sillä heidän kuolemasta ei paljon huolittu. Tämä lauma piti lisättämän
Danskalaisilla, jotka pitäisivät Ruotsalaiset kurissa. Fleminki
sai salaa sanan Ruotsin päämiehelle aikomisistansa, ja kun hän oli
käynyt ulos linnasta, niin rupesivat karkaajat ja päällenkarattavat
yhessä tappamaan niitä muassa olevia Danskalaisia, ja Fleminki
miehinensä oli vapautettu. — Turun linnaa piiritettiin aina keväimeen
asti, jolloin Severini Norbyy tuli sen avuksi. Niilo Arvidssoni ja
Ruotsalaiset, joilla oli kovin vähä voimia vastukseksi, täytyivät
nyt vetäytä pois Turusta. Heidän lähtiissä kirposi tapaturmaisesti
tuli yhteen ruutitynnyriin, ja siitä syttyi tulipalo kaupunkiin, joka
palaissansa Danskan sotaväeltä ryöstettiin. Ruotsalaiset pakenivat
maan sisälöille Hämeeseen, jonnekka Danskalainen ei heitä ajanut
perästä. Pispa Arvidi Kurkki, joll'ei enää ollut Kuusiston linnassa
turvapaikkaa, pakeni Danskalaisten edellä Raumaan, sieltä meritse
Ulvilaan, sieltä Nääräpäähän, ja sieltä aikoi tulla Ruotsiin, mutta
hukkui merihädäässä monen vapasukuisen miehen kanssa Suomesta, jotka
olivat perehinensä hänen seurassa olleet. Sinne meni Suomen 23:mas ja
viimmeinen paavinuskoinen pispa. Hämeesehen paenneista miehistä, joilla
ei enää ollut toivoa saada maata puollustetuksi, jakaupi sotalauma:
Erikki Fleminki menee isoimman joukon kanssa ja yhdistäypi Gustavi
Vaasen laumoihin; Niilo Grabbe jääpi Suomeen, varustaa itsellensä
pienen laivaston, hätyyttää sillä Danskalaisia, missä vaan heitä tapaa
pienemmissä joukoissa, ilmautuu välistä Raaseporissa, Porvossa elikkä
Kokemäessä (Kuusistossa?), pakenee hädän tultua Vironki puolelle, ja
tekee sillä keinon paljon pahaa Kristianin väelle. — Danskalaiset
hävittävät rantamaita Suomessa; Kuusiston linna otetaan heiltä
sisälle; Norbyy purjehtii sinne tänne Ruotsin ja Suomen välillä,
auttain ahdistettuja linnoja rualla ja väellä. Niinpä käski hän
Thuomas Volffinki Suomesta ottaa ruokatarpeita, minkä voisi saada, ja
viedä niitä Tukhulmiin. Volffi lähtiki suurella laivajoukolla anottua
apua viemään. Mutta Gustavi Vaase oli Lybekkiläisten avulla saanut
sotalaivoja, jotka piilivät Ruotsin luotojen välillä ja nyt tulivat
ottivat koko Volffin laivaston sisuksinensa, ynnä Volffin itsensä
vankiksi, ja sitte hirtettiin hän tammeen, ansaituksi kostoksi monista
hirmutöistänsä.
Gustavi Vaasella kävivät toimet hyvästi Ruotsissa: yksi linna toisen
perästä otettiin häneltä, yksi etu seurasi toistansa. Tukhulmi oli
vielä Danskalaisilla. Sitä piiritettiin monelta haaralta, ja Norbyyn
apuanto estettiin. Kristianilla ja hänen puoltajilla ei näytä olleen
ollenkaan tointa ja tolkkua muuhun kun hirmutöihin ja ilkeyksiin. Se
vaikutti, että Danskanki Raati ja Herrat jo rupesivat häntä pelkäämään
ja vihaamaan. He antoivat kruunun Fredrikki 1:mäiselle, joka teki
liiton Hansalaisten kanssa. Kristiani ei uskaltanut vastustaa, kokosi
tavaroita, minkä sai, ja purjehti v. 1523 Huhtikuussa muutamilla
laivoilla pois Danmarkista, heittäin ijäksi päiväksi kruununsa. Sittä
eli hän kruunuheittona, pidettiin lopulla 27 vuotta vankina ja kuoliki
siinä tilassa. Tässä oli hänen oman mielettömyytensä kosto! Mutta
Fredrikki otti Danskan kruunun ja tahtoi hänki Kalmari-yhdistyksen
ehdoilla saada Ruotsi allensa, josta hän kirjoitti Ruotsiin. Vaan
sieltä vastasi Raati: että he olivat valinneet Gustavi 1:sen Erikssonin
Ruotsin Kuninkaaksi. Se oli tapahtunut Strengnääsin Riikinkokouksessa,
7:tenä päivänä Kesäkuuta. Niin päätyi Kalmari-yhdistys, jonka
onnettomuus oli kestänyt 126 vuotta. Samassa kuussa antausi Tukhulmiki
Gustaville, ja pian oli koko Ruotsi hänen hallussa ja vapaana.
Kun Kuningas Gustavi 1:nen oli saanut Ruotsin perkatuksi
Danskalaisista, niin tuli Suomen vuoro. Elokuussa v. 1523 lähetti hän
sinne vahvan sotalauman Ruotsalaisia, Saksalaisia ja Suomalaisia,
Amiraalin Iivari Flemingin myötä, jonka piti veljensä Erikki Flemingin
kanssa ajaa Danskalaiset matkoinsa. Armeia nousi maalle Kuusiston
linnan tykönä ja otti sen toissa päivänä välirynnäköllä. Sitte meni
se Turkuun, jonka linna 12:ta päivän perästä saatiin otetuksi.
Alussa kävi Danskan sotajoukko Ruotsalaisia vastaan, mutta vetäysi
pian Hämeenlinnan kautta Viipuriin, kun oli saanut tarkempia tietoja
vihollistensa voimasta. Ruotsalaiset jakausivat nyt pienempiin
joukkoihin, jotka vähitellen ottivat Hämeen, Raaseporin, Savon ja
Viipurin linnat Danskalaisilta; jälkimmäinen otettiin Niilo Grabbelta.
Ennen Joulua oli koko Suomi tempastu vihollisten kourista. Kun ei
ollut Danmarkista apua odotettavana, niin menetti Danskan puollus
rohkeutensa, ja eivät he tahtoneet eivätkä voineet pitemmältä
vastustella. Näin tuli Suomi vapaaksi Danskalaisista.