Tällä ajalla, joka on merkillisimpiä maamme muistokirjoissa, alkavat
erityisten Suomalaisten kansalahkojen tapahtumat aina enemmin yhtehen
hämmentyä, heidän erityiset nimet yhteisessä Suomalaisten nimessä
vähitellen yhdistyä, samalla tavalla kuin pienoiset purot toinen
toisensa perästä vetensä suurempaan jokeen kantavat ja siitä alkain
yhteisellä nimellä juoksevat. Kummastuttaa kylläki asiain juoksun
miettijätä, katsellessa esivanhempaimme tilaa tällä aikajaksolla. Uusi
usko leveni Pohjaisessa, he olivat kahden vieraan, Kristillisyyden
alkusiemenillä jo lahjoitetun kansasuvun keskellä, eivätkä kuitenkaan
pitäneet yhtä, vaan jakautuivat. Hämäläiset, sitä myöten kun
kristiytyivät, menivät Ruotsalaisten puolelle; ja Karjalaiset, jotka
kauemmin pakanallisuudessansa pysyivät, olivat Novgorodilaisten
ystävinä. Näiden kansalahkojen vanha eripuraisuus sai aina enemmin
sytykettä, ja sotia alkoi alituisesti kuohua. Vaan nämät sodat eivät
olleet ainoasti heidän ryöstösodat, ne olivat paremmin Kristinuskon
sodat. Mutta totuus voitti, pakanallisuus meni alle, Karjalaiset ja
Hämäläiset yhdistyivät.
Ruotsista pitäin käytiin uusi siemen Suomen maahan kylvämässa. Ehkä
nimitety Ruotsin maa jo oli, noin v. 1000, Olavi Sköötkonungissa
saanut ensimäisen kristityn Kuninkaansa ja Kristinoppia niihin
aikoihin varsinki siellä levitettiin, niin löytyi kuitenki vielä
paljo epäjumalisuuden puoltajia ja rakastajia. Eteläis-Ruotsissa eli
Gööthein tykönä oli Kristinusko jo vallallaan, vaan Pohjais-Ruotsissa
eli Svealaisten maassa vanha usko rakastettu ja kristityt paremmin
sorretut. Siitä nousi mainittujen Ruotsin kansalahkojen välillä (—
samatekkun meidän Hämäläisten ja Karjalaisten —) keskinäisiä riitoja,
sillä yhdistävä sidet, vanha usko, oli katkennut. Kiinnitys näiden
välillä kesti siihen saakka, kun Erikki IX, Pyhän nimellä kunnioitettu
jälkeisiltä, tuli Gööthein ja Svealaisten Kuninkaaksi. Hänen aikaan,
kolme vuosisataa Kristinuskon ensimmäisestä saarnaamisesta Ruotsissa
Ansgariukselta ja puolitoista vuosisataa Olavi Sköötkonungista, tuli,
varsinki Englannista, paljo lähetysmiehiä henkensä vaaralla uskoa
Svealaistenki seassa levittämään. Niinpä vakautuu nyt tämä oppi
Ruotsissa ja vanha usko vaikenee uhrinensa ja puoltajinensa.
a). Ruotsalaisten ensimäisestä valloitusretkestä Suomeen Thuomas
pispaan saakka (v. 1157-1209).
Syitä tutkeissa minkätähden Ruotsalaiset nyt rupesivat Suomea
ahdistamaan, havaitsemma niiden olleen kahta laatua. Ensimäinen syy
oli heillä maansa ja valtansa puolesta; sillä esivanhempamme taisivat,
heki kohdastansa, välimmiten merirosvomistensa retkillä käydä Ruotsia
hävittämässä, ja olivat myös vanhastaan Ruotsalaisille veroa maksaneet,
ehkä ei pysyväisesti eikä nyt pitkään aikaan. Toissa ja kylläki
etevämpänä syynä oli se yli koko kristikunnan tähän aikaan leveynyt
halu uskonsa seikan edesauttamiseen, nähtävä, niin hyvin Ristisodiksi
kutsutuissa yrityksissä pyhää Palestinan maata Mahometiläisiltä
jällevoittamaan, kun myöski erinäisten, epäilemättäki usein sulasta
rakkaudesta palavain miesten lähetykset pakanoita Pohjais-Euroopassa
erhetyksistänsä valkeuden tielle kääntämään. Näiltä syiltä vaikutettu,
ja muutoin itsekki oman aikansa jumalisuuteen hartaammasti mielistynyt,
lähtee Erikki IX, noin v. 1157, Suomea käännyttämään. Hänellä oli
myötänsä suuri sotajoukko ja pappejaki, joiden seassa pispa Henrikki.
Laivoilla tuli hän meren yli, ja Turun seuduilla arvellaan hänen maalle
nosneen sekä panneen ensiperustuksen sittemmin mainioon Turun linnaan.
Suomalaiset, jotka olivat aivan varustamattomat, voitettiin helposti.
Siitä näyttää Eteläis-Suomen rantamaat valloittaneen ja miekan terällä,
sen ajan laatuun, pakoittaneen asukkaita Kristinuskoa tunnustamaan.
Tällä kerrallako, eli heti prrästä lienee Eteläis-Suomen luodoilla
ja mantereella löytyvät Ruotsalaiset uutisasukkaat tänne muutettu.
Ne olivat Helsinglannin paikkakunnasta, niinkuin monet nimet (e.m.
Helsinki) vieläki todistavat. Tähän aikaan mahdettiin myös ensimäinen
Suomen kaupunki Aurajoen (Avarajoen) rannoilla perustaa, ehkä se alussa
mahtoi olla kehnon kylän tapainen ja muutoinki oli vähäistä ylempänä
nykyistä Turkua, Räntämäessä ja Maariankirkon paikoilla.
Vielä samana kesänä purjehti Erikki takasin kotimaahansa, jättäin
jälelle Suomeen Henrikki pispan pappein ynnä sotajoukonki kanssa. Tämä
Henrikki oli Englannista syntysin ja neljäs pispa Upsalassa. Kuninkaan
poikettua rupesi hän hyvin intoisesti Suomalaisia maan sisemmäisilläki
paikoilla uuteen uskoon käännyttämään. Näyttää kun olisi hän jo alusta
alkain ollut valmis henkensäkki tässä työsä, jos niin suotaisiin,
menettämään. Ja niinpä tapahtuiki talvella perästä. Tästä hänen
martyrikuolemasta on kaksi erityistä kertomata legendoissa (Niin
kutsutaan munkkein kertomisia Pyhäin elämästä, Paavinuskon ajoilta.
Niissä ei ole tavallisesti paljo totuutta ja se vähä, mikä onki,
rumennettu.) säilytetty. Yksi sanoo hänen eräälle miehenmurhaajalle
kirkon rangaistusta päättäneen, ja siltä sentähden tapetun. Toinen
taas, joka todenmukaisemmalta näyttää, kertoo asian seuraavalla
tavalla. Henrikki tapasi matkallansa Köyliön pitäjässä vaimoihmisen,
joka siihen määrään oli pakanallisessa epäuskossansa kiintiä, ett'ei
pitänyt mitään pispan opetuksista ja vieläpä päätteeksi ei tahtonut
häntä huoneessansa sallia, eikä antanut ruokaa nälästyneelle miehelle.
Henrikki käski tulkkinsa väkivallalla ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti
lähettyänsä kaikista kolmikertaisen makson vaimolle. Heti pispan
mentyä tuli tämän vaimon mies, Lalli, kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan
tästä vallattomuudesta, lisäten vielä pispan muutaki siveyttömyyttä
tehneen. Siitä Lalli heti pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä
ja kysyi minkätähden tämänlaista oli tehnyt. Pispa nosti lakkia ja
tervehti. Samassa sivalsi Lalli häntä kirveellä päähän, niin että
paikalla kuoli. Lalli otti pispan hiipan, pani päähänsä; leikkasi sittä
häneltä peukalon, jossa oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa.
Legenda sanoo vielä seuraavan, jota emme uskottavaksi tähän panekkaan.
Henrikki oli aavistanut kuolemansa ja lähettänyt seurassaan olevan
pojan lähimmäisestä talosta noutamaan härkäparin, jota ei vielä
millonkaan oltu auran edesä käytetty. Näiden härkäin piti vetää hänen
ruumista, saada mennä miten ja minne tahtoivat, ja missä kolmannen
kerran seisahtivat, siinä piti hauta pispalle kaivettaman ja kirkko
rakennettaman. Niin seisahtivat Nousiksessa, ja sille paikalle
rakennettiinki kirkko ja hauta pispalle. Nousiksesta muutettiin sitte
Henrikin luut Turkuun, josta ne myöhemmin Venäjälle vietiin. — Kun
Lalli oli päässyt kotiin, niin tapahtui kummia, joista ei tainnut
murhatyötänsä kiittää. Hiippaa kun rupesi päästänsä ottamaan, niin ei
lähtenyt muuten, kun että päänahkaki ja tukka kiskottiin irti; samate
ei sormus lähtenyt kädestä muuten, kun sormen kanssa. Vanhanaikuisessa
suomalaisessa runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on
luettava erään paimenen Lallilta, hänen kotiin tultua, kysyneen:
"Kusta Lalli lakin saanut,
Mies paha hyvän kypärin,
Pispan hiipan hirtehinen?"
Mutta kun Lalli lakkia päästänsä tavotti, niin "hiukset himahtelivat"
ja kun sormuksen sormesta veti, niin "sormen suonet luikastelit."
Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi ja luetaan ensimäiseksi
Suomen pispaksi, vaikka hänellä luultavasti ei ollutkaan muu mielessä,
kun panna Suomenki Upsalan hiippakunnan alle. Suomen Apostoliksi häntä
pikemmin voisi verrailla. Turun Tuomiokapitulin sinetissä on vielä
nähtävä hänen leikattu sormi sormuksenensa kuvattuna.
Henrikkiä seuranneista pappismiehistä mahdettiin seuravaki pispaksi
kutsuttu, ehk'ei Paavilta sillä korkonimellä vielä koristettu,
Vestgööthiläinen Rudolphi ottaa. Kuningas Erikin käännytäntäinnosta
on arvattava, tämän heti Henrikin tapettua Suomen kristiseurakunnan
hoitajaksi ja vielä edespäin levittäjäksi valitun.
Kun näin olivat tulleet Ruotsalaiset Suomeen ja ruvenneet sitä täysin
tuumin allensa panemaan, niin näyttävät Novgorodilaiset, joilla oli
moninaisia etuja Suomalaisista odotettavina, sitä karsain silmin jo
alusta alkain katselleen. Joko lienevät Novgorodilaiset nyt heti
käyneet Ruotsin voittomaata vainomassa, eli olisivatko ainoastaan
pakanoita likimaissa siihen kiihdyttäneet; sillä Ruotsalaiset nähdään
v. 1164 lähtevän sotahan heitä vastaan. Mahtoiki olla tarkoituksena
tällä sodalla, saada viholliset niin peljästymään, että eivät
vasta uskaltaisi käydä Ruotsalaisten rauhaa rikkomassa. Ei kaiketi
voi ymmärtää, mikä hyöty Ruotsalaisille olisi siitä lähtenyt, jos
olisivat yltyneet vihollisuutten alkajiksi ja tahallaan suututtaneet
voimakkaita naapureita. Venäjän aikakirjat sanovat Ruotsalaisten
tulleen 55:llä aluksella Laatokankaupunkiin, joka oli lähellä
Volkkovijoen laskupaikkaa Laatokanjärveen. Mutta kun ei heidän yritys
tätä kaupunkia vasten onnistanut, niin menivät Voronajoen luokse,
joka taas on Volkkovi- ja Svirrijokein välillä. Vaan pianpa joutuiki
Ruhtinas Sviatoslavi Novgorodista, ja voitti heidät 28 p. Toukokuuta.
Ruotsalaiset menettivät 33 alusta; muut alukset pääsivät pakoon, vieden
haavoitettuja myötänsä. — Siitä ett'ei Ruotsin aikakirjat mainitse
tästä sodasta mitään, on päätetty tämän, ilman Kuninkaan avutta,
ainoastaan Suomessa asuvilta, eli sinne muuttaneilta Ruotsalaisilta
tehdyn.
Kun oli tämän yrityksen näin pahasti käynyt, niin ei siitä ollutkaan
mitään hyvää, vaan sen siaan kiihtyivät viholliset tuhatta enemmin.
Pakanat, niminomaisesti Karjalaiset, Vatialaiset ja Hämäläiset,
rupesivat vielä ankarammasti kun ennen vaivaamaan ja ahdistamaan.
Tähän oli Novgorodilaisten yllytys suurena syynä. Niin olivat he myös
yllyttäneet Kuureja ja Virolaisia vainomaan Ruotsalaisia heidän omassa
kotimaassa. Muutoin ei tietä Novgorodilaisten itsensä tällä kerralla
käyneen kostamassa. Näiltä ajoilta on vielä jälellä bulla (Niin
kutsutaan Paavein lähetyskirjoja, joissa tavallisesti jostaki allensa
kuuluvain seurakuntain asiasta säätävät. Ne ovat näillä vanhoilla
ajoilla sangen paljo valaisevat meidän, niinkun muidenki, historiata.)
Alexanderi III:nelta, kirjoitettu Tuskulumista vuotten 1170 ja 1172
välillä, jossa sanoo Suomalaisten, kun viholliset ovat tulemassa,
lupaavan pitää Kristinuskon ja hartaasti opettajia pyytävän; mutta, kun
vihollinen on poikennut, saarnaajia ylönkatsovan ja vieläpä kovasti
vainovanki. Sentähden kieltää Paavi Ruotsalaisia heille apua antamasta,
"jos eivät ennen jätä heillä mahdollisesti löytyviä linnoituksia
Ruotsalaisten halttuun, eli kuitenki aseta jonkun muun rauhan pantin;
niin ett'eivät enää voisi Ruotsalaisten valppautta pettää." Tässä
nimitetyillä Suomalaisilla osotetaan Suomenniemen lounaisperukan
asujamia, joita erinomaisesti kutsuttiin Suomalaisiksi, ja jotka jo
olivat, ainaki nimeksi, ottaneet Kristinuskon sekä Ruotsalaisten vallan
alle antauneet. — Rudolphi, joka tällä rauhattomalla ajalla oli ollut
Suomen seurakunnan päänä, sai viimmen onnettoman lopun. Muutamata
vanhaa tietoa myöten otettiin hän v. 1178 vangiksi, poisvietiin sekä
tapettiin Kuureilta. On kuitenki luultava näiden Kuureiksi nimitettyin
vainojain olleenki Karjalaisia; sillä nämät kansanimet sekoitetaan
usein Ruotsin vanhoissa kirjoituksissa.
Rudolphin jälestä tavataan Folkviinus seurakunnan hallitsiana.
Kurjassa tilassa oli Ruotsalaisten seikka Suomessa tämänki aikana.
Arvattavasti ei ole meihin saakka säilynyt tietoja kaikista
tapahtuneista rasituksista, näiltä niinkuin ei muiltakaan ajoilta;
vaan on ainaki vähä nähteeksi säilynyt. Vuonna 1186 vaelsi joukko
nuoria miehiä Novgorodista, johdatetut Viissata Vasileivitsalta,
Jämein maahan, jolta retkeltä palasivat onnellisesti ja paljoin
vankein kanssa. Koska tätä kertoissansa Venäjän historioitsiat
eivät ollenkaan nimitä Ruotsalaisia, niin on siitä päätetty heidän
vallan näihin aikoin ei vielä olleen lavialta Suomessa levitetyn.
Seuraavana vuotena, elikkä vasta v. 1188, nähdään Karjalaisten
Ruotsiin purjehtivan, polttavan Sigtunan kaupungin ja tappavan
Pääpispan (Arkhi-Pispan) Johanneksen talossansa Almarstäkissä.
Määlarijärven ympäristöillä, jossa Karjalaiset nyt olivat käyneet
hävittämässä, löytyivätki Pohjais-Ruotsin rikkaimmat kylät ja
kaupungit. Pidättääksensä merirosvoja sinne vasta pääsemästä, ja niiden
hävityksiä karttaaksensa, alkoivat Ruotsalaiset tästäpitäin rakentaa
ja asututtaa Tukhulmia, jonka kaupungin mainitaan olevan "avaimen
Määlarin järveen." Viimmimainittuhun Karjalaisten hävitysretkeen mahtoi
kentiesi Novgorodilaisten yllytys olla syynä. Muuten todistaa seki
asia tämmöisestä Novgorodilaisten ja Ruotsalaisten aina kiihtyvästä
eripuraisuudesta, että samaan aikaan vihollisuus nousi ja kauppa
katkesi Novgorodin ja Gotlannin välillä, joka tila kesti aina vuoteen
1201, ja aukasi uuden kauppatien Dyynajoen ja Pleskovin kautta Venäjän
sisälöille. Vuonna 1191 kävivät Novgorodilaiset, yhessä Karjalaisten
kanssa, Hämettä ja Ruotsin uutismaata vainomassa ja hävittämässä. Tällä
kerralla näyttävät tahtoneen Ruotsin vallan ja Kristinuskon alkeet
Suomessa supi menettää. Lieneekö se ollut tällöin, eli, niinkuin toinen
tieto osottaa, vasta v. 1198, kun äsken perustettu Turun kaupunkiki
heiltä poltettiin.
Viimmimainitun vainon kautta oli Kristillisyys ja Ruotsia valta
Suomessa niin sortunut, että olisikko sitä nimeksikään enää ollut
jälellä. Lieneekö Folkviinus siinä tullut surmatuksi, eli olisikko
hänellä ollut joku muu loppu; siitä ei ole meillä ollenkaan tietoa.
b). Thuomas pispasta Ruotsalaisten toiseen valloitusretkehen saakka
Suomeen (v. 1209-1249).
Nyt olemme Thuomas pispan ajoilla. Lähes puolen vuosisadan ahkerat
työt Kristinuskon levittäjiltä olivat pian siksehen turhautuneet ja
pakanallisuus jälleen päässyt vallallensa, kun tämä mies tuli Suomeen.
Tilan olleen semmoisen näemmä siitä, että Paavein kirjoituksissa,
joita löytyy monta näiltä ajoilta, sanotaan Suomalaisten hänen kauttaa
"uudestansa tullehen totuuden tuntoon." Thuomas oli Englannista
kotoperäsin ja oli ennen ollut Tuomioherrana Upsalassa. Eräs bulla,
annettu Paavi Innocentius III:nelta Lundin Pääpispalle v. 1209, on niin
kauniisti valaiseva hänestä muutoin hämärätä tietoa, että sen tässä
tahdomma sisälläpidoltansa mukailla. Paavi kirjoittaa: "maan, jota
Suomeksi (Fialanda) nimitetään, valkeuden Isän avulla ja muutamain
vapasukuisten toimen kautta, käännytetyn Kristinuskoon, vaan että,
— sittekun pispa siellä, (tässä osotetaan Folkviinusta), vietettyä
elämänsä kathoolisen uskon levittämisessä, on tullet kutsutuksi
taivaallisen palkinnnon ottoon, — ei toista hänen siaan vielä ole
asetettu; siis — koska niin hyvin istuituksen uuteuden tähden, kun
asukkaitten uppiniskaisuuden ja maan kovan sekä kylmän luonnon
tähden, siihen virkaan asetettu näyttää vähemmin tulleen jollekkulle
kunniaistuimelle koroitetuksi, kun pikemmin martyrikruunulla uhatuksi,
— ei ole kukaan muu tämän hiippakunnan hallitusta tahtonut, kun se,
joka, palavasta innostansa pyhän sanan levittämiseen, on valmis
Kristuksen tähden kärsimään vaivaa ja tuskaa. Mutta kun nyt on tapainsa
ja vanhuutensa suhteen vakaunut, taidoista ja avuista hyvin ansainnut
mies, — joka Jumalan sanan tähden, jota pitemmän ajan jo on saarnannut
tälle kansalle, on monta vaivaa kärsinyt, — tullut kutsutuksi siihen
virkaan, eikä Lundin Pääpispa ole uskaltanut sitä vaalia vahvistaa,
koska mies olisi muka syntynyt laittomasta aviosta, vaan täytynyt
lykätä asian Paavin päätettäväksi, ja pyytää pääsölupaa (dispenssiä)
edesosotetulle; — niin on Paavi myös, pakoittavan täytymisen ja
selvän voiton vuoksi, nähnyt hyväksi siihen antaa suostumuksensa." —
Tästä näemmä pispanistuimen Folkviinuksen perästä olleen jonkun ajan
asettamatoinna. Ansainnut mies, josta puhutaan, oli Thuomas, joka
tämän kautta, (niinmuodoin v. 1209,) pispaksi vahvistettiin. Hän oli
jo aikansa Suomessa työskennellyt, kun tämä vahvistus tuli. Ehkä hän
oli syntynyt semmoisesta aviosta, ett'ei Paaveilta säätyn kanuonisen
lain jälkeen olisi saanut pispaksi korotettaa; niin annettiin hänelle
kuitenki tämä korkovirka, koska hän oli taitava ja nerokas sekä
evangeliumin levittämistä innoitseva mies, ja vieläpä oli jo tottunut
maan luontoon ja tapoihinki.
Vuonna 1221 kirjoittaa Paavi Honorius III, saaneensa Upsalan
Pääpispalta tietä, kuinka "Thuomaalle uskottu seurakunta on uudestansa
tullut totuuden tuntoon, vaan kuinka likinäisiltä raakalaiskansoilta,
jotka rientävät repiä juurinensä tämän uuden istuituksen, kärsii
paljo ahdistusta ja vaivaa; ja koska näiden hirmuinen menetys tulisi
estetyksi, jos kauppa heidän kanssa herkeäisi, niin kielletään kaikki
kristityt heidän tykö purjehtimasta, ja eloa sekä muita tarpeita
heille viemästä." Tästä näemmä mitenkä pakanat telmivät. Mutta
Novgorodilaisiltaki oli Suomen seurakunnalla rasituksia kärsittävänä.
Niinpä tiedämmä Ruhtinas Jaroslavi Vsevolodovitsan Novgorodilaisten
kanssa v. 1227 meren yli purjehtineen Hämäläisiä ja Suomessa olevia
Ruotsalaisia (Nemtsejä) vastaan, maata hävittäneen ja paljoin vankein
kanssa palanneen. Tämä kostettiin Hämäläisiltä, jotka seuraavana
vuotena laivoilla, 3000:nen miehen kanssa, seilasivat Laatokanjärveen
ja piirittivät sen kaakkoisella rannalla olevata Issadya ja Aunusta
(Olonetsiä). Paljon ottivat vankeja; mutta palatessa ajoi heitä perästä
näiden paikkain päämies, Volodislavi. Tappelu oli kiintiä, kesti yöhön
asti; vaan viimmen voitettiin Hämäläiset. Samassa pöhkäsi Volodislavi
muutumalle saarelle, (- se oli luultavasti Pähkinäsaari Nevajoessa -),
katkastaksensa paluumatka vihollisilta. Hämäläiset anoivat rauhaa;
mutta kun tätä ei heille suotu, tappoivat he kaikki vankinsa, jättivät
laivansa kostoksi, ja pakenivat metsäin sisään. Siellä meneysi iso osa
heistä, ja vielä suurempi surmattiin Issorilaisilta (Inkeriläisiltä) ja
Karjalaisilta, joita Novgorodilaiset olivat usuttaneet. Harvat näkivät
kotimaitansa.
Ihmeteltävä on nähdä, millä innolla ja menestyksellä pispa Thuomas
kartutti ja levitti Kristillisyyttä, vaikka sotia ja hävityksiä
ympärillä alituisesti kuohui. Niin ihantelee muutamassa kirjoituksessa
Paaviki, "kuinka yksi Herran viinamäen työmiehistä, Suomen pispa,
oli nykyjään uudestansa Kristukselle, Suomessa ja likinäisissä
maissa (- Hämeessä ja kentiesi Karjalassaki -), voittanut suuren
kansan, joka tähän asti epäjumaloita oli palvellut." Lisäksi
sanoo, että "Venäläiset, jotka ovat heidän naapurit, heitä vastaan
moninaisella tavalla kuohuvat, sentähden että ovat kathoolisen uskon
tunnustaneet, ja että ne kokevat kaikesta voimastansa syöstä heitä
poloon." Tämä bulla on kirjoitettu v. 1229 Paavi Gregorius IX:neltä.
Vuodelta 1230 löytyy bulla, jossa sama Paavi sanoo kuulleensa
Karjalaisista, Inkeriläisistä, Virolaisista ja Vatialaisista,
"heidän siihen määrään hirmuisuuksia harjoittavan kristittyjä
vastaan Ruotsin valtakunnassa, että, jos ei oikioppisen uskon
tunnustajat miehullisesti heitä vastaanseiso, syystä on itse uskon
sortuminen nimitettyhyn valtakuntaan lähinäisissä maissa (Suomessa)
peljättävä." Sentähden kieltää Paavi, kirkon rangaistuksen uhalla,
nimitetyille pakanoille viemästä "sotiaseita, laivanaineita, eli muita
kaluja, joilla voisivat kristittyjä vainota, samalla tavalla kun on
yhteisessä kirkonkokouksessa kieletty yksiä kaluja Saraseeneille
(Mahometiläisille) viemästä." Ennemmäisenäki vuotena oli Paavi
yhdenlaisia kieltoja antanut.
Jos edellisestäki kyllä havaitsemma Paavein tähän aikaan aina ottaneen
tarkan tiedon Suomen tilasta, niin pystyy se vielä enemmin silmäämme
kun näemmä heidän pienemmistäki seurakunnan asioista huolta pitävän.
Otettua v. 1229 Suomen pispan, papiston ja muunki väestön Roomin
paavisistuimen erinomaisehen suojaan, antaa Gregorius IX apostolisen
vahvistuksensa niihin, pakanallisen jumalanpalvelun harjoituksiin
muinen kuuluvihin lehtoihin ja pyhiin maihin, joita äskenkäännytetyt
pakanat olivat seurakunnan omaisuudeksi lahjoittaneet. Samaan aikaan
muutettiin pispanistuin Maariankirkolle Räntämäellä, arvattavasti
Nousisista.[1] Thuomas oli siihen pyytänyt lupaa Paavilta ja pannut
syyksi, että entinen paikka oli hankala, vaan tämä sovelias. Vuonna
1232 lahjoittaa edellämainittu Paavi "Maskuun maanalan, jota Liedoksi
(Lundoksi) sanotaan," eräälle pappismiehelle Nousisissa, ja hänen
kautta Kirkolle.
Kun rauhattomuudet lakkaamatta kuohuivat Suomessa, eikä Paavein ja
pispa Thuomaan huolenpidot ja toimet sitä voineet parantaa; niin
alkoi Gregorius IX:äs toista tuumaa tämän surkeuden auttamiseksi
pitää. Samaan aikaan levitettihin Virossa ja lähinäisissä maissa
Kristinuskoa, ja tätä oppia edesauttamaan oli varsinainen ritariseura
(v. 1202) syntynyt, jonka jäseniä kutsuttiin Kalpaveljiksi. Näille
lähettää Paavi kehoituskirjan lähtemähän Suomen Kirkkoa auttamaan.
Mutta kun ei siitä lähdöstä näytä tullehen mitään, niin kirjoittaa
hän v. 1237 bullan, jossa Ruotsalaisia ja lähinäisten saaristojen
asujamia kehoittaa ottamaan ristinmerkin ja lähtemähän varsinaiseen
Riistisotahan pakanoita vastaan. Siitä bullasta nähdään, "mitä
hirmuisuuksia pakanalliset Hämäläiset harjoittivat, varsinki ne,
jotka olivat Kristinuskosta jällensä langenneet. Siinä sanotaan,
kuinka Hämäläiset, ristin vihollisten viettelyksestä, olivat osiksi
palanneet entisihin turhuuksiinsa, ja kuinka he muiden raakalaisten
kanssa peräti kristillisen seurakunnan istuituksia hävittävät.
Pienoisia lapsia, joille Kristuksen valo kasteessa jo oli loistanut,
surmaavat he kauhialla tavalla; täysikasvuisilta raatelevat ja repivät
he sisukset, ja teurastavat niitä epäjumalillensa, toisia ajavat he
pyhäin puittensa ympäri, siksikun ne henkensä heittävät. Papeilta
puhkovat silmät, eli silppovat heidän käsiä ja muita jäseniä; toisia
peittävät oljilla ja heittävät tulen tuhottavaksi." Sittä lupaa
Paavi, itsiotetusta vallastaan, kaikille, jotka tähän sotaan menevät,
"syntein anteen ja muutenki samoja etuja, kun jos itse lähtisivät
Pyhässä maassa sotimaan." — Tällä Paavin kehoituskirjalla näyttä olleen
seurana se, että Ruotsalaisia parin vuoden perästä hankkiusi sotaan.
Venäjän valta oli siihen aikaan sangen kovasti Monguoleilta rasitettu
ja ahdistettu (k. siv. 17). Sentähden mahtoivat arvella nyt saada
Novgorodi helposti kukistetuksi. Vaan mitenpä kävi? — Näin kertoo
eräs Venäjän aikakirja: "Vuonna 1240 tuli Ruotsalaisia, Norjalaisia,
Suomalaisia ja Hämäläisiä monten laivain kanssa Neva- ja Issorajokein
suulle, ja tahtoivat valloittaa Laatokankaupungin, Novgorodin ja
koko Novgorodin alustan. Ruotsalaisilla oli myötänsä päämies ja
pispojaki. Ruhtinas Aleksanderi ei silmäräpäystä viivytellyt, vaan
kiirehti Laatokan ja Novgorodin asukkaitten kanssa vihollisten päälle
karkaamaan, ja voitti heidät, pyhän Sophian voimalla ja Jumalan äitin,
sen puhtahan Neitsy Maarian esirukouksilla, 15:ta päivänä Heinäkuuta.
Ruotsalaisten päämies, Spirodoni, kaatui, ja muutamain puhetta myöten
yksi pispaki, paitsi mitä alaisemmista surmattiin. Kaksi laivaa
lastasivat Ruotsalaiset yläisempäin miesten ruumeilla, ja lähettivät
ne edeltäpäin meren yli. Muun joukon sysäsivät kaivettuhun kuoppaan.
Monet haavoitettiin. Tappelu kesti kello 6:desta aamulla yöhön saakka.
Ennenkun aamu koitti, vetäysivät viholliset sieltä hävynalaisina." —
Sotajoukko ei ollut tällä kerralla Ruotsin Kuninkailta hankittu, vaan
kokoonpantu vapaehtoisista. Mahdollisesti oli Thuomaski seurassa.
Koska tappelu tapahtui Nevajoen vierellä, niin sai Aleksanderi siitä
Nevskin (s.o. Nevalaisen) kunnianimen. Samana vuotena kävivät Saksan
Ritarit[2] Virossa ja Vatiassa, ja rakensivat Koporin kaupungin, jonka
edellänimitetty Aleksanderi kuitenki hetiseuraavalla vuodella, yhessä
Karjalaisten ja muidenki kanssa, kävi hävittämässä, poisvei osan
Saksalaisista ja toisen päästi irtaalle.
Surulla luemma eräästä paavibullasta, kuinka Thuomas, tämä Suomesta
niin ansainnut mies, joka oli sortuneen Kristillisyyden uudestansa
isänmaassamme ylösauttanut, eikä siinä työssä vaaroja ja vaivoja
kammonut, loppuelämässänsä oli kovia rikoksia tehnyt; silponnut
ihmisen, että se siitä kuoli, ja muutoinki vääristänyt paavillisia
kirjoituksia. Omasta anomuksestansa antaa hänelle Paavi pääsöluvan
pispanarvosta. Tämä tapahtui v. 1245. Heti jälestä näyttää Venäiäisiä
ja Karjalaisia[3] Suomea taasen häirittäneen, jonka tähden Thuomas
pakeni Gotlanniin, jossa kuoli v. 1248, arvattavasti murheilta ja
omantunnon vaivoilta ahdistettuna, ja haudattiin Visbyyn kaupungissa.
Tämmöinen oli sen miehen loppu.
Thuomaan jälestä tuli Beero l pispaksi, joka ennen oli ollut Kuningas
Erikki XI:ta Kansleri ja muutenki ole hänelle sukuja. Hänellä oli,
niinkun näyttää, paljo ahdistusta kärsittävänä; ja se on seuraavalla
tavalla ymmärrettävä. Kun Ruotsalaisten sotayritys ei ollut v.
1240 onnistanut, vaan he täytyneet Nevajoelta pötkiä pakoon, niin
uskaltuivat sen kautta viholliset vielä enemmin vainoissansa
kristittyjä vastaan Suomessa. Ei tosin ole meillä tästä asiasta
täysinäisiä tietoja, vaan siitä vainosta, joka Pispa Thuomaan ajoi
Suomesta pakoon, havaitsemma sen kuitenki. Nyt mahtoi, Beeron
ensimmäisinä pispavuosina, Suomen seurakunnan tila tulla vielä
vaarallisemmaksi, koska Ruotsin Kuningasten täytyi rientää apuhun.
c). Ruotsalaisten toisesta valloitusretkestä Suomeen niin kolmantehen
saakka (v. 1249-1293).
Sitä ymmärtääksemme minkätähden Ruotsin Kuninkahat olivat jättäneet
valtansa seikan Suomessa lähes kokonaisen vuosisadan ilman
varsinaisetta avutta, on Ruotsin tila sillä aikavälillä katseltava.
Erikki IX:ttä edellisen Kuninkaan nimi oli Sverkeri. Nämät miehet
olivat kahta erityistä sukukuntaa, ja heidän jälkeiset riitelevät
nyt kuningasvallasta, jonka vuorotellen tulevat saavuttamaan. Erikki
IX oli jonkun ajan yhteisesti hallinnut Svealaisia ja Gööthejä, vaan
Gööthit tahtoivat hänen siaan Kaarle Sverkerssonia Kuninkaaksensa, ja
sanotaan tämän kaksi vuotta ennen Erikin kuolemata jo siksi tulleenki.
Erikki tapettiin v. 1160 Danskan Prinssiltä Maunus Henrikssonilta,
joka tehtiin Kuninkaaksi, vaan jo seuravana vuotena siitä arvosta
poistettiin kansalta ja Kaarle Sverkerssonilta. Tämän Kaarlen
mainitaan ilman vastuksetta olleen aikansa Svealaisten ja Gööthein
yhteisenä Kuninkaana. Mutta hän voitettiin v. 1167 Knuuti Erikssonilta
(Erikki IX:nen pojalta), joka sen perästä tuli hallitukseen. Siitä
syttyi viisivuotinen sisällinen kapina tämän ja Kaarlen puolluksen
välillä. Knuuti Erikssoni kuoli 1195. Sittä tuli Kaarle Sverkerssonin
poika, Sverkeri II, Kuninkaaksi. Vaan hänki ei saanut elää rauhassa,
sillä Knuutin pojat nostivat kapinan, joka niin päätyi, että hän
maastansa ajettuna viimmen menetti henkensäkki tappelussa heitä
vasten, v. 1210. Niinpä tuli nyt hänen vastustaja Erikki Knuutssoni
Kuninkaaksi, jonka seitsenvuotisena hallitusaikana oli rauha (k. 1216).
Jälkeenseuraava Kuningas, Johani, oli valittaissa vielä lapsi, ja tämä
nuoruus mahtoiki häntä sodista pidättää. Hän oli viimmeinen Kuningas
Sverkerin sukukunnasta. Tämän kuoltua koroitettiin (v. 1222) Erikki
XI, Sammalkieli ja Nilkku liikanimeltä, hallitusistuimelle. Hänen
kanssa sammuu Erikki IX:nen sukukunta Ruotsin kuningasistuimella.
Kun Sverkerin ja Erikin sukukunnat näin hallituksesta kamppailivat,
niin alkoi ylimyksiä siinä sivulla nousta kunniaan ja voimaan. Näistä
on varsinki merkillinen mainio Folkungein sukukunta, joka pakoitti
Erikki XI:ta kerran Danmarkkiinki maastansa pakenemaan. Vaan kuitenki
tuli hän jällensä hallitukseen. — Tästä siis näemmä, että Ruotissa
pian lakkaamatta rymysi keskinäisiä sotia, että rauhanajat olivat
lyhykäisiä, ja että Ruotsin Kuninkahat sentähden eivät saattaneet
valloitusta Suomessa ahkerammasti ajaa, eikä auttaa sielläolevaisia
kansalaisiansa.
Mutta kun Folkungein kapina oli v. 1248 lakannut, niin päätti
Erikki XI saada pakanalliset Hämäläiset kukistetuksi, jotka Suomen
kristiseurakuntaa olivat vainoneet. Tähän on pantu syyksi siihen
aikaan Ruotsin kirkollisuuden järjestäjäksi Paavilta lähetetyn
pispa Vilhelmin Sabiinasta ja Upsalan Pääpispanki kehoitukset. On
myöski luultava pispa Beeron, joka Suomessa nyt kovasti ahdistettiin
pakanoilta, kutsunehen sukulaisensa, Ruotsin Kuninkahan, apuun.
Ennemmäisillä kerroilla, kun olemme sitte Erikki Pyhän nähnehet
Ruotsalaisia tulevan Suomen seurakuntaa auttamaan, olivat ne, taikka
Paavein luvatusta syntianteesta, tai, mikä myöski on luultava, Suomen
pispain kutsumisesta, vapaehtoisesti lähteneet; mutta nyt lähettää itse
Kuningas sotajoukon. Se kokoonpantiin yläisemmistä ja alaisemmista, ja
mainitaan sen olleen sangen suuren. Pääksi asetettiin Birgeri Jaarli,
joka oli koko Ruotsin maassa virkansa ja mahtinsa puolesta Kuningasta
lähin mies.
Niinpä purjehtii Birgeri v. 1249 Suomeen. Paikasta, jossa hän maalle
laski, ovat arvelot toisistaan eroavaiset. Mainio Ruotsin historioitsia
Messenius, (16:ta sataluvulta), sanoo tästä Birgerin sotaretkestä,
"hänen ensisti tulleen (nykyisen Vaasan seuduilla) Pohjanmaalle,
voittaneen sekä tappaneen melkein kaikki häntä vastustavan tahtovat
Pohjalaiset, niiden siaan hankkineen uusia asukkaita Ruotsista,
käännyttäneen jälelle jääneet Pohjalaiset Kristinuskoon, maan kahtehen
seurakuntaan, Pietarsaareen ja Mustasaareen, jakaneen, ja vielä
Korsholman (Niin kutsutaan tätä paikkaa tavallisesti Suomalaiseltaki
väeltä; mutta mahdollisesti on sillä suomenkielinenki, ehkä harvemmin
käytetty, nimityksensä. Kun tämmöisiä paikkain suomalaisia nimiä ei
vielä löydy missään kirjassa täydellisesti koottuna, vaan niistä
olemme kyselemällä täytyneet selvän saada; niin taitaa joskus
erhetyksiä tapahtua, joita, niinkuin muitaki virheitä, aivomma työmme
lopulla mahdollisuutta myöten oikoa.) linnan rakentaneen, elääksensä
sillä pakanoita kapinata nostamasta; siellä laivastonsa heittäneen,
Hämeen metsän (Maanselän) kautta painaneen Hämeesehen, helposti
voittaneen siellä asuvaiset, jotka vaati Kristinuskoa ja Ruotsin
valtaa tunnustamaan; vielä päätteeksi Hämeenlinnan rakentaneen,
sillä Hämäläiset kurissa pitäneen." Usiammat ovatki Messeniuksen
jälkeen asian tällä tavalla selvittäneet. Mutta nykyisimmillä
ajoilla on Suomen historiasta hyvin ansainnut Professori Reini
joksiki jäykillä syillä näyttänyt, Vaasanseudun ja eteläisen puolen
Pahjanmaata vielä kauan jälestäki, saati sittä näihin aikoin, olleen
synkkänä erämaana ilman vakinaisitta asukkaitta, ja siis nykyisten
Ruotsalaisten uutisasukkaitten silloin ei vielä sinne saatetun
muuttaa eikä Korsholma, jota vasta puolitoista vuosisataa jälempätä
mainitaan, rakennettaa; ja niinmuodoin näillä ja muillaki syillä tehnyt
uskottavaksi, että Messenius on tästä asiasta kertonut paremmin arveloa
kun tarkempata tietoa myöten, varsinki kun kaikki häntä vanhemmat
tarujat eivät siitä mainitse mitään. Moniahat ovat luulleet Birgerin
nykyisen Porinkaupungin seuduilla maalle laskeneen, siitä Kokejokea eli
Kokemäen jokea (muukalaisesti: Kumo) myöten Hämeesehen tunkeuneen; vaan
ei sekään näytä todenmukaiselta. Kaikkian luontevin on edellänimitetyn
Professorin selvitys, joka osottaa, että Birgeri oli Eteläis-Suomessa
maalle nosnut, luultavasti Hankoniemen (muuk. Hangöudd) ja Puojolahden
(Pohjanlahden Pohjan pitäjässä) seuduilla, josta oli vesiä myöten
varsin sievä pääsö häneltä tällä kerralla perustettuhun Hämeenlinnaan.
Kun vanhimmat tiedot sanovat hänen Hämäläisten maan kristityillä
asututtaneen, niin onki arvattava Ruotsalaisia tällä kerralla
nykyisehen Uusmaahan (Uutehen maahan, Nylanniin) muutetun. (Edellisessä
olemme sanoneet, Eteläis-Suomen uutisasukkaitten Erikki Pyhän aikoina
tänne muutetun; eikä kylläkään saa epäillä, ett'ei niitä silloin olisi
muutettu, sillä sen todistavat monet syyt. Mutta luultava on, että
Uusmaan ruotsalaiset uutisasukkaat vasta Birgeriltä tänne tuotiin, ja
että ne olivat Hesinglannista kotosin. Vaan tämä asia ei ole vielä
täysin määrin tutkittu. Katso Reinin jutelmahan: De loco, quo arma
Tavastis illaturus, appulerit Birgerus Dux, joka on näitä sangen
valaiseva kirja.) Nyt, kun Birgeri vielä oli Suomessa, sanotahan myös
koko Hämeenmaan Kristinuskoa tunnustaneen; eikä nähdä sen siitä tämän
perästä enämpi luopuvankaan.
Birgerin Suomessa vielä ollessa kuoli Kuningas Erikki XI (v. 1250),
ja palattuansa havaitsee Birgeri vähäikäisen poikansa Valdemarin
Kuninkaaksi valitun, itsensä Riikinhoitajaksi, jonka vallan piti
kuolemaansa asti v. 1266. Hän oli säännöillänsä vakuuttanut Kotirauhan,
Vaimorauhan, Kirkkorauhan ja Keräjärauhan, sekä väärää kostoa
kieltänyt. Valdemarin nyt päästyä omin päinsä hallitsemaan, antausi
hän himojen ja huvitusten orjaksi, vähän huolein mistään muusta; niin
että veljensä, joille isä oli kappaleita maasta osittanut, nostivat
kapinoita häntä vastaan, jotka niin päätyivät, että Valdemari menetti
valtansa ja Maunus tuli v. 1276 siaan Kuninkaaksi. Tämä Maunus hallitsi
kuolemaansa asti (v. 1290, ja laitti säännöillään järjestyksen sekä
rauhan maahansa, niin että hän siitä sai kunnianimen Laduloosi, s.o.
Latolukko, sillä hän oli lajeilla ikääskun pannut lukon talonpojan
latohon ja aittaan.
Mutta Suomessa hallitsi Beero seurakuntaa. Alkupuolella hänen
pispanaikaa olemme jo nähnehet sotia palaneen, ja niinpä näyttää
loppupuolellaki ollehen. Vuonna 1256 tuli suurella sotajoukolla
Ruotsalaisia, Hämäläisiä ja Suomalaisia, autetut Saksan Ritariseuran
Mestarilta, ja alkoivat rakentaa linnaa Narovajoen suulla, (samoilla
tienoin, jossa myöhemmin Narvanlinna rakennettiin); mutta kun
Novgorodilaiset kokosivat sotaväkeä ja lähettivät Aleksanderi Nevskiä
apuhun noutamaan, niin pötkivät viholliset meren yli pakoon. Seuraavana
talvena matkasi nimitetty Ruhtinas Aleksanderi Hämeesehen, vaan tämä
retki oli sangen vaivaloista. Talvipäivät olivat lyhyet ja taivas
pimiä, niin ett'ei tietty oliko se päivä vai yö, ja tämä pani monen
seurassa olevan poloon; mutta Novgorodilaisia, niitä varjeli Jumala.
Osan Hämäläisistä (Jäämeistä) tapettua, toisen vangiutettua, palasivat
Novgorodilaiset Ruhtinas Aleksanderin kanssa hyvästi varjeltuna
kotiinsa, palvellun ristin ja pyhän Sophian voimasta. Näin kertovat
Venäjän aikakirjat.
Beero kuoli v. 1258 (?) ja haudattiin Räntämäessä. Vielä löytyy hänestä
mainittuna, että oli työntänyt Suomesta lähtevät tulot sukulaisellensa
Ruotsin Kuninkaalle käsihin. Ne maksettiin vanhaan aikaan nahkoissa
ja pispat olivat tätä ennen niitä omiksi ja Kristinuskon levittämisen
tarpeiksi käyttäneet. Mutta kun viinamäen työmiesten aartehet olivat
tällä tavalla vähenneet, niin näyttää jälkeenseuraava pispa, Ragvaldi
I., siitä syystä säätäneen, että kansan piti sieluhoitajillensa antaa
ruvanapua (ruotsiksi: matskott), josta pispaki alussa otti osansa.
Mainittu Ragvaldi kuoli v. 1266 ja hänen jälkeen tuli Vestgööthiläinen
Katillus pispaksi.
Katilluksella oli aikanansa paljo Karjalaisten kanssa tekemistä.
Siltä osalta tätä kansalahkoa, joka asui Vienameren tienoilla, eli
Pohjais-Karjalaisilta, niinkuin myös muilta Pohjaisessa eläviltä
kansoilta, käytihin näihin aikoin keskinäisiä sotia, joilla ei ollut
vähäistäkään yhteyttä Eteläis-Suomessa kuohuvain metelein kanssa.
Sen näyttävät meille seuraavat tiedot. Venäjän Ruhtinas, usein
mainittu Aleksanderi Nevski, lähetti v. 1247 miehiä keskustelemaan
Norjan Kuninkaan Maunus Hookanssonin kanssa keskinäisten hävitysten
karttamiseksi Finmarkin asujanten ja Venäjän vallan alle kuuluvain
Lappalaisten sekä Karjalaisten välillä. Yhdenlaisen lähetyksen
tiedämmä viisi vuotta myöhemmin tapahtuneen. Vuonna 1271 käyvät
Karjalaiset ja Kainulaiset Norjan paikkakuntaa Helgelannia
hävittämässä. Vuonna 1279 menevät Karjalaiset ja ottavat vangiksi
erään Thorbjörni Skaunin, joka oli tuntureilla (Ruian-Lapissa) veroa
Norjan Kuninkaalle kantamassa. Nämät tiedot osottavat meille senki,
että Pohjais-Karjalaiset Venäläisiltä jo pidettiin alamaisina, eli
ainaki puollustettavina liittolaisina. Samanlainen oli muidenki
Karjalaisten jälki, joista tiedämmä, että olivat v. 1253 käyneet
Venäläisten kanssa hävitäntäretkellä Virossa, kostamassa Livon
Ritarein karkausta Pleskovin kaupunkia vasten. — Mutta paitsi
näitä Karjalaisten sotia, jotka eivät Suomen seurakuntaa ollenkaan
koskeneet, tiedämmä eräästä Kuningas Valdemarin aikoin kirjoitetusta
Paavi Gregogorius X:nen bullasta, heidän välimmiten käyneen Suomen
kristittyjäki vainomassa. Gregorius sanoo "surulla kuulleensa, kuinka
Karjalaiset ja muutki pakanat likinäisissä maissa kovasti runtelevat
ja ahdistavat Jumalan Valtakunnan oikiuskoisia jäseniä (Suomessa).
Niin on tänäki vuotena tapahtunut, että ovat hirmuisesti muutamihin
sen maan paikkoihin karanneet, tappaneet monta uskovaista, tulella
hävittäneet taloja ja perukoita, pakanoittaneet pyhityksiä ja muita
paikkoja, jotka Jumalan palvelukseksi ovat aivotut, myötänsä vieneet
monta pyhässä kasteessa vastuudesta syntynyttä lasta, ja niitä
pakanallisiin menoihin ja kovimpaan orjuuteen pakoittaneet." Vielä
lisää Paavi kehoituksia Ristisotahan näitä vastaan, luvaten syntein
anteen ei ainoasti itse sinne lähteneille, vaan myöski niille, jotka
varoillansa semmoista yritystä edesauttivat ja puoltivat. Mutta
ei tietä näistä kehoituksista mitään sotaa seuranneen. Sen siaan
taisi Katillus ja hänen apumiehet Suomen seurakunnan hoidossa, kun
pitkällisellä koetuksella olivat tullehet näkemään, ett'ei pakko ja
vihollisuus Karjalaisten jäykkää luonnetta voinut masentaa, ruveta
rauhallisella tiellä heidän ystävyyttä hakemaan ja kentiesi katholiseen
uskohonki heitä houkuttelemaan. Tällä tuumalla mahtoi olla ei aivan
huono menestys, koska Venäläiset nyt alkavat pitää Karjalaisia
uskottomina liittolaisina. Semmoisesta syystä oli Ruhtinas Jaroslavi
Jaroslavitsalla v. 1269 mielessä, lähteä heitä kurittamaan, vaikka
hän siitä pidätettiin Novgorodilaisten rukouksilta. Epäilemättä
olivat Karjalaiset tällä kerralla täytyneet luvata uskollisuutta
Jaroslaville, vaan kuinka vähä se oli heille mieluista, nähdään
siitä, että seuraavana vuotena jo kävivät Novgorodilaisten kanssa
nimitettyä Ruhtinasta sodittamassa. Edellämainitusta syystä lähtee
myös Ruhtinas Dmiitri Aleksandrovitsa v. 1278 Novgorodilaisten ja
muidenki Venäläisten kanssa Karjalaan, rangaisee kovasti asukkaita
ja hävittää heidän maata. Mutta tämän menetyksen perästä mahtoi
Karjalaisten ystävyys Venäläisiin vielä enemmin kylmetä, jos toiselta
puolen eivät vielä Ruotsalaisihinkaan taipuneet. Seuraavain aikain
tapaukset osottavat meille keskinäisen tilan. Ruotsalaiset purjehtivat
v. 1283 Laatokanjärveen, tappavat Obonesisiä [Novgorodin aluet oli
jaettu viiteen osaan, joista itäpuolella Onieka- ja Laatokanjärviä
oleva nimitettiin Obonesiseksi Viisosaksi (Oboneschkaja Pjätina).]
kauppamiehiä, ottavat heiltä tavarat ja palaavat runsaalla
voittosaaliilla kotiinsa, tapeltua vähäsen Laatokankaupungin
asukkaitten kanssa Nevajoella. Tällä kerralla eivät näytä tahtoneen
tehdä mitään pahaa Karjalaisille; mutta seuraavana vuotena tulevat
he, johdatetut eräältä Trundalta, varsinaisesti veroa Karjalaisilta
pyytämään, mikä sen ajan puheenlaadussa merkitsee samaa, kun panna
heidän maata allensa. Mutta koko yritys tehtiin mitättömäksi
Novgorodilaisilta, sillä Ruotsalaiset voitettiin Nevajoella ja
täytyivät ilman verotta pötkiä matkoinsa. Niin nähdään kuinka
Ruotsalaiset (- ne olivat arvattavasti Katillukselta hankittuja miehiä
Suomesta -) jo likenivät Karjalaisiin ja kärhentivät saada niitä
allensa, vaan kuinka Novgorodilaisetki kokivat sitä estämällä omaa
etuansa katsoa.
Katillus oli pispana vuoteen 1286 asti. Tätä ennen olivat Ruotsin
Kuninkahat enimmiten panneet pispoja maahamme, jonka tähden usiammat
olivatki Kuninkaan Kanslereja ja niinmuodoin uskollisimmia ja
päälleluotettavimmia miehiä, jommoisia tosin yhtäpäätä ahdistettu
Suomen seurakunta tarvitsiki. Mutta Katillus oli asettanut
Tuomiokapitulin, jonka jäsenet (- niitä oli alussa 4 -) vasta
tulevat pispoja valitsemaan (Oli tosin pispoilla ennenki ollut
jonkunlainen Kapituli, mutta nyt tuli se vasta oikiaan arvoonsa, kun
sai esimiehiänsä ruveta valitsemaan. Tämän vallan hankki Katillus,
noin v. 1275, Tuomiokapituiille.) Sentähden näemmäki seuraavain
pispain ei olevan Kanslereja eikä muita Kuningasten likimmäisiä, vaan
pappissäätyyn kuuluvia miehiä. Niin oli e. m. heti Katilluksen perästä
valittu pispa, Johannes I, Priiori (s.o. päällysmies) Vadstenan
luostarissa. Ensimmäiset pispat olivat saaneet melkein itsevaltiaisesti
hallita Suomen asioita. Sittä pani Birgeri Jaarli poikansa Bengtin,
Kuningas Maunus Laduloosin veljen, Suomen Herttuaksi, ja tämä onki
ensimmäinen tietty maallinen hallitusmies isänmaassamme. Kun semmoisia
hallitusmiehiä vastaki pantiin Suomeen, niin taisi pispain suuri valta
sen kautta tulla vähän lyhennetyksi. Johannes kutsuttiin neljän vuoden
perästä (v. 1290) Pääpispaksi Upsalaan, ja hänen jälestä koroitettiin
Maunus I pispanarvoon. Tämä oli syntynyt Ruskon kappelissa,
Märtälän talossa, ja oli ensimmäinen suomenkansainen pispa, valittu
edellämainitulta Tuomiokapituliita.
Maunuksen pispanaika oli monen merkillisen tapauksen alainen.
Novgorodilaiset, joilla oli täysi syy peljätä Ruotsalaisten Karjalan
omistamista tarkoittavia yrityksiä, lähtevät v. 1292 Hämeseen,
hävittävät maata ja ottavat sisälle Aksporin, joka arvattavasti oli
joku linnoitus nykyisessä Akkasten pitäjässä. Tämä Novgorodilaisten
menetys taisi olla sangen rasittava Hämäläisille, koska Maunus pispan
täytyi huojentaa heidän veron neljästä nahkasta joka jousimiestä
kohtaan (joka miestä, kun jousta kykeni pitelemään) kolmeen nyt
ainoastaan maksettavaan nahkaan. Kun pispat sittemmin tahtoivat saada
jälleen tämän joksikuksi ajaksi myönnitetyn neljännen veronahkan, niin
syttyivät siitä pitkälliset riidat heidän ja Hämäläisten välillä. Mutta
ei Ruotsalaistenkaan mieli edellisestä hävityksestä hämmästynyt, vaan
he lähtivät vielä samana vuotena 800:dan miehen voimalla Nevajoelle,
sen likimaita allensa panemaan. Neljäsataa miestä lähti Karjalaisia
kukistamaan, ja toiset neljäsataa Inkeriläisiä, vaan Venäjän aikakirja
sanoo, että he kummallaki paikalla taikka tapettiin tai vangiutettiin.
Ja tämän perästä tapahtuu Thorkeli Knuutssonin sotaretki.
d). Ruotsalaisten kolmannesta valloitusretkestä Suomeen, rauhaan saakka
Pähkinäsaaressa (v. 1293-1323).
Ennemmäisten vuotten Karjalan valloitusta tarkoittavat sotayritykset
olivat Ruotsalaisille täydesti näyttäneet, kuinka sitä ei ollut
mahdollinen saada aikaan jos ei heillä olisi joku vahva paikka
Karjalassa, josta saattaisivat häirittää viholllsia ja jonka
muurein sisälle vastoinkäymisen päivänä saisivat toivotun turvan
ja varjelluksen. Ruotsissa oli Kuningas Maunus Laduloosi (v. 1290)
vaipunut ja kuollessansa pannut Marskin Thorkeli Knuutssonin hallitusta
pitämään kruunun perijäksi valitun poikansa Birgerin ala-ikäisyydessä,
niinkun myös Birgerin veljesten, Erikin ja Valdemarin nuoruutta
hoitamaan. Thorkeli Knuutssoni mietti tarkasti Suomen asiat, näki
edellämainitun puutteen selvästi ja päätti, saadaksensa kunniaa ja
arvoa riikinhallituksellensa, lähteä sitä auttamaan ja niinmuodoin
lopettamaan Erikki Pyhältä ja Birgeri Jaarlilta aloitetun työn — Suomen
valloittamisen. Koottua sotajoukon purjehtii hän v. 1293 Karjalaan
ja rakentaa siellä Viipurin linnan. Hänellä oli myötänsä Vesteroosin
pispa Petrus, joka nyt saarnasi Karjalaisille katholista uskoa,
niinkuin muinen Pyhä Henrikki Hämäläisille. Tosin näyttää Kristinusko
jo olleen Karjalaisille ennen tuttu, sillä Venäjän aikakirjat sanovat,
että Ruhtinas Jaroslavi oli v. 1227 lähettänyt pappeja kastamaan
Karjalaisia, niin että "pian koko kansa tuli kastetuksi"; mutta kun
tämä ei ollut katholinen, vaan Greekan usko, niin pitivät paavilaiset
sen yhdenarvoisena, kun pakanallisuuden, jonka tähden niin Karjalaiset
kun Venäläisetki heiltä vanhoissa kirjoituksissa pakanoiksi nimitetään.
Ja ei se mahtanut ollakkaan, mitä Karjalaisiin suinkin tulee, paljo
parempi pakanallisuutta; joku nimikristillisyys, jonka sivulla entisiä
jumaloitansa estämättä palvelivat. — Tämän tehtyä palasivat Thorkeli
ja Petrus pispa vielä samana kesänä Ruotsiin. Viipuriin jätettihin
sotajoukon kanssa eräs päälleluotettava ja uljas mies, jonka nimi ei
löydy missään mainittuna, Karjalan valloitusta ajamaan. Tähän aikaan
mainitsee Riimikhronika (Kirja, jossa riimeillä Ruotsin muinaisasioita
kerrotaan.) 14 Karjalaisten kihlakuntaa (Gisslalag) Ruotsin vallan alle
pannun, jotka täytyivät ottaa katlholisuskon ja tulivat, niinkuin vasta
koko valloitettu Karjalaki, Turun hiippakunnan alle kuulumaan.
Tiettävä oli, ett'ei Novgorodilaiset tätä Ruotsalaisten likenemistä
kylmällä sydämellä katselleet, vaikka heidän tällä ajalla rasitettu
tila ei myötenantanut heti lähteä vihollisten aivoituksia estämään.
Mutta seuraavana vuotena (1294) kokosivat he vähäisen sotajoukon, minkä
saivat, ja tulivat 8:tena p. Maaliskuuta Viipurin linnaa hävittämään.
Vaan ei ollut heillä onnea. Paitsi sitä, että korkia tulva nousi ja
hevoisilla ei ollut ruokaa, niin vastustelivat Ruotsalaisetki niin
miehullisesti, että paljo Venäläisistä tapettiin eli haavoitettii, ja
jääneet täytyivät vetäytä kotiinsa.
Ruotsalaiset rupesivat nyt Viipurista pitäin Karjalata laajemmalta
allensa saamaan. Vuoksijoen suulla, missä se laskee Laatokanjärveen,
löytyi linnoitus, Käkisalmi, joka oli Venäläisten hallussa. Tätä
lähti eräs Sigge Laaka piirittämään, otti sen sisälle, lähetti vangit
Viipuriin ja alkoi vahvistaa linnan linnoituksia, ett'eivät Venäläiset
saisi sitä jällensä; vaan ne tulivat ei kauan tämän jälestä (v. 1295),
voittivat linnansa takasin, tappoivat kaikki Ruotsalaiset, siinä
Siggenki seassa, niin että ainoastaan kolme miesta pääsi pakoon,
viemähän Viipuriin surullisen tiedon tästä tovereinsa surmasta.
Kun tämä Käkisalmen onnetoin tapaus tuli Torkeli Knuutssonin korviin,
niin pani hän sen hyvin pahaksi ja rupesi mielessään pitämään, saada
linna rakennetuksi Nevajoella, joka olisi tehnyt koko Karjalan
valloituksen vissiksi ja Novgorodin vallan sortumista vaikuttanut.
Mutta Kuningas Birgerin naimiset olivat ennen pidettävät, ja mahtoi
olla muitaki syitä, että tämä tuuma vasta v. 1300 sai aikaan.
(Muutamat Ruotsin tiedot sanovat sen tapahtuneen v. 1298, joka ei
sovi yhteen muitten tietoin kanssa. Venäjän aikakirjat näyttävät
tässäki päälleluotettavammilta, joita siis olemme seuranneet.)
Marski hankki kauniimman laivaston, mitä Ruotsissa vielä oli nähty,
1100:lla aluksella, ja purjehtii Nevajoelle. On Okhta niminen puro,
joka pohjaispuolelta laskee Nevajokeen, ja siinä laskupaikalla on
niemi. Tälle niemelle, jossa rannat olivat niin syvät, että laivat
pääsivät juuri kiini maahan, laskee Thorkeli maalle ja rupeaa linnaa
rakentamaan, jonka nimitti Maan Kruunuksi eli Landskruunaksi.
Arvaat sen, miten tämä oli Novgorodilaisille mieleen. Pääruhtinas
ei ollut sillon Novgorodissa, vaan kuitenki hankittiin niin suuri
sotajoukko, että sen mainitaan olleen aina 31,000 miestä, joiden
piti kaikesta voimasta tätä Ruotsalaisten peljättävätä yritystä
estää. Mutta kun Ruotsalaisille tuli sanoma, että Venäläisiä oli
laivoilla Laatokanjärvessä, niin lähettivät he 800 miestä, eräs
Haraldi päämiehenä, niitä tulemasta pidättämään. Vaan kun lähetetyt
tulivat Laatokanjärveen, niin nousi ankara tuuli, joka heidät ajoi
Karjalan rannoille. Myrskyn pitkittäissä kävivät he Karjalaisten
kyliä hävittämässä ja polttamassa, ja vasta kuudennella päivällä
tyveni ilma, niin että pääsivat palaamaan, ja tulivat Pähkinäsaareen,
jossa tapasivat esijoukon omasta sotalaumastansa. Sinne tultua
näkivät kaukana Laatokanjärvessä 1000 Venäläisten laivaa purjehtivan
saarta vasten. Tässä ei ollut viipyminen sellaista paljoutta vasten,
vaan he vetäysivät pikaisesti Landskruunaan, päälauman luokse.
Venälaiset tulivat heti perästä, ja olivat kuivasta puusta korkioita
lauttoja rakentaneet, joita sytyttivät palamaan ja antoivat virran
viedä Ruotsalaisten laivastoa vasten, sitä sillä polttaakansa.
Mutta Ruotsalaiset ennättivät vetää rautavitjan joen yli, joka
esti mainitut virralta viedyt tulitornit vahinkota tekemästä. Nyt
tulivat Venäläisetki päivässä kimaltelevilla kypäreillä ja kilvillä.
Landskruunassa oli saatu kahdeksan tornia varustiminensa rakennetuksi,
ja näiden ympärillä oli syvä estohauta. Yhtä näistä torneista rupesivat
Venäläiset väkirynnäköllä ottamaan sisälle, vaan Ruotsalaiset
vastustelivat niin urhollisesti, esimiehityt Matti Kättilmundssonilta,
Henrikki von Kyrniltä ja Pederi Posselta, ett'eivät Venäläiset voineet
mitään. Viimmein menivät Ruotsalaiset hautansakki yli, ulos linnastaan,
ja siitä alkoi kauhia tappaminen ja verenvuodatus. Toisellaki paikalla
oli 1000 Venäläistä asettunut. Matti Kättilmundssoni meni rohkeutensa
innossa niiden tykö ja haastoi niitä valitsemaan uljaimman miehensä
hänen kanssa tasapäässä tappelossa miekkailemaan; mutta eivät
Venäläiset siihen antauneet. Koko päivän tapeltua ja verta kummanki
puolen runsaasti vuodettua täytyivät Venäläiset viimmen vetäytä sieltä
pois ja antaa Ruotsalaisten päättää sen linnan rakennuksen, joka osotti
Novgorodin vallan sortamista.
Saatua Landskruuna valmiiksi rakennetuksi jättivät Ruotsalaiset
siihen vartoväkeä, panivat Steenin päällysmieheksi ja lähtivät
iloiten kotiinpäin. Mutta ennenkun pääsivät Ruotsiin, pidätettiin he
Nevajoen suulla vastatuulilta, jolla ajalla Matti Kättilmundssoni kävi
Inkerinmaata hävittämässä ja sen rauhallisia asukkaita tappamassa.
Mutta ei ylimielisyyden kostokaan kauan viipynyt. Vartoväki, joka oli
Landskruunaan jätetty, alkoi tulla huonolle jälelle vastamuuratussa
linnassa, jonka kosteus sekä pilasi ruoka-aineet että myös saattoi
keripukin ja muitaki tauteja miesten sekaan, jotka alkoivat kuolla
toinen toisensa perästä. Nyt tahtoi moni ajattelevampi mies lähettää
sanaa Marskille Ruotsiin tästä tilasta ja pyytää ruokaa sekä tervettä
sotaväkeä; vaan päällysmies Steeni sano ei tahtovansa murehduttaa
Marskin sydäntä, ja niin jäi se tuuma tekemättä. Venäjan Pääruhtinas
Andrei Aleksandrovitsa oli, kuultuansa Ruotsalaisten tulosta ja
Landskruunan rakentamisesta, minkä pikimmän voi, hankkiunut sitä
estämään. Nyt, kun Landskruunan vartoväki oli siinä huonossa tilassa,
tulee hän sotajoukolla. Sotapetollisesti houkuttelee hän Ruotsalaiset
linnastansa tasaiselle kentälle, karkaa niiden päälle; mutta ne
pääsivät kuitenki tappelemalla jällensä linnaan. Siitä rupesi Andrei
kaikella voimalla linnaa ryntämään. Nyt sanotaan siinä ei olleen enämpi
kun 13 miestä täydessä voimassa vastustelemaan, koska muut taikka
sairastivat tai olivat kuolleet. Kun vielä huoneet linnassa sytytettiin
palamaan, niin ei siinä tosin ollut vastustelioilla paljo toivoa.
Steeni rupesi nyt antamisesta puhujaan Venäläisille, pyytäin henkensä
pelastusta, muuten saisivat tehdä hänen vaikka orjaksi. "Älä murehduta
Marskin sydäntä" huusi nureksivalla äänellä hänelle silloin huutama,
paraaltaan kun moniaassa kellarissa miekka kädessä koki vihollisia
vastustella. Vaan mitä se vastusteleminen enää auttoi. Linna otettiin
19:ta p. Toukokuussa v. 1301, jälelle jääneet miehet vietiin vankina
Venäjälle, ja Maan Kruunu makasi rauniona maassa. "Niin päätyi ilo
ylimielisestä voitosta. Saman peljätköön jokainen, kun ei ajoissa tiedä
varustaatse" sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja tästä tapahuksesta.
Pispa Maunus oli hyvin hiljaista ja lempeätä luonnetta eikä sekaunut
näihin sotiin ja muutenki ei muihinkaan riitaseikkoihin. Sen siaan
näyttää hänellä hiippakuntansa sisämäiset asiat olleen huolena.
Pispanistuin muutettiin v. 1300 nykyisen Turkuun (Tätä paikkaa näyttää
ennen pidetyn hautausmaana, koska sitä Unikankahaksi mainittiin.), joka
kaupunki näiltä ajoilta juontaaki varsinaisen alkunsa. Myös laitti
hän siellä ensimmäisen Dominikani-luostarin. — Mitä Suomen maallisen
hallitukeen tulee, niin olemme jo nähneet Bengtin Herttuaksi sen yli
tehdyn, vaan hänen perästä tulee Valdemari, Kuninkaan veli, samaan
arvoon (v. 1302) koroitetuksi. Suomessa löytyi nyt kolme linnaa,
Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, joiden välillä koko maa (noin 1306)
jaettiin. Linnain päällysmiehillä näyttää olleen joku Maaherran valta
ympäristön asujanten yli. — Maunus kuoli noin v. 1308 ja hänen jälkeen
tuli Ragvaldi II Suomen pispaksi.
Mutta käännämmäkö nyt silmämme Ruotsiin päin. Siellä olivat Herttuat
Erikki ja Valdemari riitauneet veljensä Kuningas Birgerin kanssa ja
kun siitä sovittiin, niin tuli Thorkeli Knuutssoni sovinnon veriseksi
uhriksi, jonka pää v. 1306 katkesi mestausmiehen kirveellä. Samana
vuotena ottivat Herttuat Kuninkaan vangiuteen, josta hän parin
vuoden perästä kuitenki pääsi ja otti vuorostaan v. 1317 heidät
kavalalla tavalla kiini sekä tapatti nälällä, vaan menetti samalla
itsekki kruununsa. Semmoiset olivat veliriitain kauhistukset! Nyt
valittiin Erikki Herttuan kolmivuotias poika Maunus, sittemmin
Liehakoksi kutsuttu, Kuninkaaksi. Tämän nuoruuden ajalla hallitsevat
ylimykset Ruotsia, joiden seassa Karjalan sodasta meille tultu Matti
Kättilmundssoni.
Niinpä nyt taas Karjalan sodista. Saatua Viipuri rakennetuksi oli
Karjalan valloitus jo nähtävä, vaikka muutamia vuosikymmeniä kului,
ennenkun se varsinaisessa rauhassa Novgorodilaisilta annettiin.
Landskruunan hävitettyä olisi ehki Ruotsin valta Suomessa tullut
huojuvaan tilaan, jos Novgorodilaiset olisivat heti käyneet päälle;
mutta sisällinen heikkous esti heitä siitä. Vasta vuonua 1310 lähtivät
Novgorodilaiset Karjalaan, purkivat Käkisalmen entisen linnan ja
rakensivat uuden vahvemman Vuoksijoen suulla olevalle luodolle. Tällä
näyttävät Karjalaisten kurittamasta osottaneen. Mutta vuotena jälestä
lähti toinen sotajoukko, johdatettu Ruhtinas Dmiitri Romanovitsalta,
Hämettä kukistamaan. Venäläiset näyttävät purjehtineen Puojolahteen,
jota aikakirja nimittää Kauppajoeksi; siitä menneen Karisjokea,
Lohjajärveä ja Hiidenvettä myöten; siitä kulkeneen Hämeenlinnaan, joka
poltettiin; siitä viimmen tulleen Pernon pitäjän paikoille, josta sittä
seilasivat kotiinsa. Tällä retkellä hävitettiin Hämettä (Jämein maata,
joka nimitys meitä tässä viimmekerran kohtaa) laajalta. Kaksi vuotta
tämän perästä aikoivat Novgorodilaiset lähteä uudestansa Suomeen,
mutta "ne hullut Nemtsit (Ruotsalaiset)", niinkuin aikakirjan sanat
kuuluvat, ennättivät ennen ja tulivat polttivat Laatokankaupungin. Ne
olivat arvattavasti Viipurista. Karjalaiset, yllytetyt Ruotsalaisilta,
tulivat v. 1314 Käkisalmeen, ottivat linnan sisälle ja tappoivat
jokainoan Venäläisen. Mutta pian tulivat Novgorodilaiset sinne,
johdatetut eräältä Feodorovalta, ottivat jälleen linnan ja tappoivat
vuorostansa kaikki Ruotsalaiset ja kapinoitsevat Karjalaiset. (Kuitenki
tavataan Karjalaisia vielä, ei monta vuotta jälestä, apumiehinä
Venäjän sotajoukoissa.) Nyt oli lyhykäinen rauhanaika. Mutta v.
1317 tulivat Ruotsalaiset, hävittivät Laatokanjärven tienoilla sekä
tappoivat Obonesisiä kauppamiehiä. Tämä kostettiin seuraavana vuotena
Venäläisiltä, jotka tulivat Aurajoelle (aikakirjassa: Polnaja) ja
valtasivat sekä polttivat "Suomalaisen Ruhtinaan kaupungin Lyderevin".
Lyderevi on Turku, niin kutsuttu senaikuisen päällysmiehen Lyderi von
Kyrnin nimeltä. Tällä kerralla poltettiin myös edellisenä vuotena
Maunus pispalta rakennettu Kuusiston hovi (ruots. Kustö). Näissä
paloissa tulivat maamme vanhimmat kirjalliset muistomerkit hävitetyksi,
jonka tähden tiedot vanhimmista ajoista ovatki niin vaillinaiset.
Vuonna 1322 nähdään uuden kopakan nousevan. Ruotsalaiset piirittävät
taasen Käkisalmen linnaa, jota eivät kuitenkaan voi saada sisälle.
Tästä tiedon saatua lähtee Pääruhtinas Juri Danilovitsa vuorostansa
Viipurin linnaa piirittämään, hankkii nakinkeinoja, joilla kaupunkia
pahasti pelmuuttaa, vaan kun kuukauden perästä rupeaa linnaa
väkirynnäköllä ottamaan, niin ei voi saada. Ei tiedä kuitenkaan,
miten lopulla olisi käynyt, jos eivät tähdelliset asiat olisi
pikaisesti kutsuneet Ruhtinasta kotimaahansa. Mutta kun seuraavana
vuotena sai joutoa omista asioistansa, niin ei lähtenytkään jälleen
Viipuria hätyyttämään, vaan rakensi Pähkinäsaarella Pähkinälinnan
(muuk. Nöteborg, Orechovets). Tämä linna esti nyt Ruotsalaiset
Laatokanjärvestä, ja jos se olisi ennen saanut aikaan, niin olisivat
tosin Novgorodilaisten asiat Karjalassa tulleet paremmalle jälelle.
Tällä tavalla olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset enemmin kun puolitoista
vuosisataa sotineet Suomen omistamisesta, ja nyt kääntyvät heidän asiat
rauhaan, 8:tena p. Syyskuuta v. 1323. Sotain pitkittäissä oli sen
voimakkaan Hansaseuran kauppa Venäjän kanssa tullut estymään, jonka
tähden se näyttääki tämän rauhan aikaansaamista kiirehtineen. Ruotsin
Kuninkaalta tuli mainitussa asiassa lähettiläisiä Pähkinäsaareen,
ja ehdoista sovittua solmittiin siellä ikuinen rauha Ruotsalaisten
ja Venäläisten välillä. Pääehtona oli, että kaupan Novgorodilaisten
kanssa piti saada ilman esteettä käydä. Narvan kaupunkia eivät
Ruotsalaiset saaneet auttaa; eikä saatu rajoilla kummankaan puolen
linnoja rakentaa. Karkurit piti ulosannettaman; yksinäisten loukkaukset
ei kummankaan vallan rauhaa rikkoman; eikä yhden riikin alamaisten
toisen maassa omaisuuksia ostaman. Raja asetettiin sillä tavalla,
että puoli Karjalata tuli Venäjän vallan alle jäämään[4] ja toinen
puoli, nimittäin kihlakunnat Äyräpää, Joutseno (Jäskis) ja Savo,
Ruotsalaisille annettamaan. Muuten kulki raja näin: Rajajoesta
(?) Sääjoen kautta Vuoksijokeen, (jossa Päiväkivi, ja Utenkivi
Hirvisaarella, olivat rajamerkkinä); siitä Andrien ja Räisälän pitäjäin
kautta Torsajärveen, Rautjärvin kappelissa; siitä Puroveteen ja
Oriveteen ja, Juojärven kautta, Kajanan rajoille, jostapitäin raja
luultavasti seurasi, niinkun nytki, Maanselkää aina mereen asti.
Sillaikaa oli pispamuutoski Suomessa tapahtunut: Ragvaldi II v. 1321
kuollut ja Benediktus siaan tullut valituksi. Myös tavataan vielä
jälkejä Pohjais-Suomenki sodista tällä aikajaksolla. Paitsi mitä
Pohjanmaalla taisi tapahtua, niin mainitaan Karjalaisten taikka
Venäläisten, vuosina 1301, 1316 ja 1323, vainoneen Norjanmaan
pohjaispuolta. Ja niin nyt lopetamma tämän jakson kertoman.