Edellisessä olemme nähneet, kuinka Kristinusko ja Ruotsin valta oli,
ehkä kovain kiistojen vaiheella, vähitellen tullut maahamme ja ikääskun
särkenyt ensimmäisen kuoren kovan raakuuden. Mutta se oli vielä aivan
päällinäisesti meidän tykönä, ja esivanhempamme pian yhdenlaiset
tavoiltansa, kun ennenki; — päällinäisesti oli ruotsalaisuus,
sisämäisesti pakanallisuus. Nyt tahdomma lähteä katselemaan tätä
heidän sisämäistä menoa, johonka pääsemmä valloitussodista soveliasti
kääntymään, jos ensisti puhumma heidän
a) Kaupanasioista.
Isänmaamme muinaisaikaiset kauppateiden haarat ovat enimmästi niin
vähän tietyt, että niiden hämärässä saa kyllikseen haparoia, hyvä jos
sittenkään saapi vähäisen selvän oikiasta jälestä.
Jo olemme ennen lyhykäisisti puhuneet muinaisajan kauppakäynnistä
Venäjällä, josta monen kansan, yksin Persianki, vanhat tiedot pitivät
todistusta. Silloin olemme senki maininneet, että Skandinavilaiset
ja heidän heimokansat kävivät Suomenmeren ja Nevajoen kautta
kauppaa Slavjanein kanssa. Niiden kansain kauppakäynti tuli niin
kartuttavaksi, että sen edesauttamiseksi yhdistyivät seuraan, jota
Hansaseuraksi kutsuttiin, ja jonka laivat harjoittivat tihiätä kauppaa,
varsinki Novgorodin kanssa. Mutta Suomenniemen sivu purjehtiissansa
kävivät nämät Hansalaiset Suomalaistenki tavaroita, asetetuilla
eli tavalliseksi tulleilla paikoilla, itsellensä vaihtamassa.
Semmoisia paikkoja Eteläis-Suomessa olivat, paitsi Nevajoen rantoja,
Koivistosaari (muuk. Björkö), lähellä Viipuria, ja Hämeensatamaksi
kutsuttu paikka, joka mahtoi olla Hankoniemen ja Puojolahden seuduilla,
jota jälkimäistä Venäjän aikakirja nimittääki Kauppajoeksi. Näihin
paikkoihin toivat Suomalaiset kalujansa, jotka enimmäksi osaksi
olivat metsän eläväin nahkoja,[5] ja saivat niitä vasten vierailta
kauppamiehiltä suolaa ja muita tarpeita. Muuten näyttää Koivistosaaren
kauppapaikka, ennen Viipurin rakentamista, kuuluneen Rovgorodilaisten
alle. Myöhemmin alettiin muillaki paikoilla, e. m. Aura- ja Kokejokein
suulla, yhdenlaista kauppaa harjoittaa.
Nyt ovat meillä vielä Pirkkalaisten kaupat, muutot ja valloitukset
edessä, ja siinä samassa paha päästö päästettävänä. Näistä arvelemma
seuraavalla tavalla. Kun vanhin ja päälleluotettavin tieto sanoo,
että Birgeri Jaarli, pannessansa Hämeen v. 1249 Ruotsin alle, oli
"asututtanut sen maan kristityillä (Ruotsalaisilla) miehillä," niin
mahtoi Ruotsalaisia Hämeenlinnaanki ja sen likiseuduille tulla asumaan.
Kun vielä toinen tieto sanoo, että 28 vuotta sen jälestä (v. 1277)
Kuningas Maunus Laduloosi oli antanut "Pirkkalaisille, jotka asuivat
Pirkkalan pitäjässä, omaisuudeksi kaikki Pohjanmaalla majailevat
Lappalaiset, jos he panisivat ne Ruotsin kruunun alle;" niin on kyllä
arvattava, että nämät Pirkkalaiset olivat niitä Birgeriltä Hämeenlinnan
seuduille muutettuja Ruotsalaisia, jotka jo asuivat Pirkkalassaki ja
kävivät kauppaa Lappalaisten kanssa. Saatua sen kuninkaallisen luvan
rupesivat he rikkauksien kiimassa kovin rääkkäämään Lappalaisia, jotka
vielä asuivat heitä likellä, niin että ne pakenivat ulemmas pohjaiseen.
Mutta Pirkkalaiset, — joiden rikastuttava kauppa Lappalaisten kanssa
niiden siirtymisellä pohjaiseen tuli hankalaksi, joidenka tavarat
sen aikuisilla asuntopaikoillansa olivat (e. m. vuonna 1292) tulleet
ryöstetyksi Venäläisiltä ja joille meren rannalla oleva sekä kalaisilta
joeilta kuurnailtu eteläinen Pohjanmaa näytti kyllä soveliaalta
asuntapaikalta — muuttivat sinne majansa. Nämät mahtoivat ollakki
ensialkuna nykyiseen Ruotsaseen uutisasuntoon Vaasan läänissä, ehkä
Ruotsalaisia myöhemminki, varsinki Korsholman rakettaissa, saattoi
sinne muuttaa elämään. (Tarkemman tiedon puutteessa olemme tämän
arvelon tähän panneet. Löytyisi siihen kyllä vähän todistuksia, vaan ei
sia anna myötä niitäkään vähiä tähän panna. Sen vaan tahdomme mainita,
että tämä arvelo sopii, muutamassa tarkoituksessa, niin sen kanssa,
kun Messenius sanoo Pohjanmaan uutisasunnon tulosta Suomeen Birgeri
Jaarlin kanssa, kun senki, kun muutamat arvelevat Pirkkalaisten olleen
vaan Helsinglannisia kauppaa käypiä talonpoikia, sillä Birgeriltä
muutetut ruotsalaiset näyttävät olleenki Helsinglannista kotosin.
Pohjanmaan untisasunnon täytyi tulla taikka suoraan Ruotsista,
tai Eteläis-Suomesta, ja jälkimäiseen luuloon löytyvät paraimmat
todistukset.) — Tultua uusille majoillensa rikastuivat Pirkkalaiset
mahdottomasti Lappalaisten kautta, joita verottelivat. Mutta
Lappalaiset pakenivat Tornion ja Kemin seuduille, ja kun Pirkkalaiset
sielläki kävivät heitä ryöstämässä, niin täytyivät he vetäytä niille
tienoille, missä nytki asuvat. Kahdenpuolen Pohjanlahden päätä asui
Kainulaisia. Näiden asumamaitten sivu olivat Lappalaisetki pohjaiseen
paenneet, jossa tapasivat lahkoveljijänsä. Kuitenki pantiin Lappalaiset
Pirkkalaisten kautta viimmen Ruotsin vallan alle, ja samassa pöläkässä
(- jos lienee Ruotsinpuoleltaki autettu -) täytyivät myös Kainulaiset
Ruotsin ylivaltaa tunnustaa. Ja näin arvelemma Pohjanmaan, samoilla
ajoin kun Karjalanki valloitusta tuumiteltiin, tulleen Ruotsin alle.
b). Muista sisämäisistä menoista.
Tähän tutkintoaineeseen saadaan johdatus muutamista kielessä löytyvistä
nimityksistä ja rinnalla pitäin, mitä Suomalaisten heimokansoissa
löydämmä näihin asioihin kuuluvaksi. Tässä tahdomma olla lyhytpuheiset.
Jotain paremmin järjestynyttä hallitusmuotoa ei näytä olleen
muinaisilla Suomalaisilla. Perheen vanhimmalla oli valta huoneessansa
ja hänen ei tarvinnut kuulla, jos ei koko heimon päällystä. Tämä
päällysvalta itsekkussaki heimokunnassa arvattavasti annettiin sille,
joka ikänsä, rikkautensa ja neronsa puolesta oli muita etevämpi.
Vanhuus pidettiin ilmanki suuressa kunniassa. Vainon aikoina piti
usiampien heimokuntain ruveta jonkunlaiseen yhteyteen eli liittoon
keskenänsä. Usiampia semmoisessa liitossa olevia heimo- ja kyläkuntia
näyttää vanha sana kihlakunta alkuansa merkinneen. Kihlakuntien piti
toisinaan keräytä kokoon, neuottelemaan yhteisistä asioista ja näitä
kokouksia sanottiin keräjiksi, jolle sanalle nyt on toinen, tavallinen
merkityksensä annettu, ikääskun kihlakunnallenki, joka ei enää mitään
erityistä liittoa merkitse. Sanat juttu (process) ja jututa (processa)
näyttää, kun olisi silloinki muutamia riitoja lain edessä ratkastu,
jota myös sana sakko merkitsee, jos ei lienekki tämä jälkimmäinen
sana myöhemmin Venäjän kielestä saatu. (Venäläinen sana: законъ
laki.) Semmoisia keskinäisiä juttuja ja riitoja taittiin kyllä näissä
keräjissä päättää, joiden päätarkoitus kuitenki taisi olla muista
yhteisistä asioista neuotella, niinkuin kotimaansa varjelemisesta
peljättävältä viholliselta, sodista, rauhan päättämisistä ja muista
senlaisista. Niinkuin rauhanki aikana osotettiin joku alammaisuus
perheen vanhimmille, heimojen päällyksille ja ehkä muillenki
esivalloille taikka esimiehille, joista kuitenkaan ei mitään paremmin
tietä, kun että itse nimitykset osottavat semmoisia olleen; niin
näyttää sodissaki enin valta yhdelle eli muutamille valituille
annetuksi, joita sanat päämies, pällikkö, hallitsia, linnan vanhin,
linnan isäntä j.n.e. merkitsevät. Sanat vero, veto, maarahat tekevät
myös uskottavaksi sen asian, että jo sillonki oli joitakuita yhteisiä
maksoja Suomalaisilla. Sanoista orja ja vapaa näyttää, kun olisi joku
muuki eroitus ollut erinäisten ihmisten välillä, paitsi esimiehyyttä
ja alammaisuutta, jos ei kuitenki liene orjiksi sillon kutsuttu, mitä
myöhemmin palvelioiksi, rengeiksi, piioiksi j.n.e. Se merkitys on orjan
nimellä usein vieläki.
Suomalaisten Jumalanpalvelu sillon oli melkein yksinkertainen.
Kirkkoja ei löytynyt, eikä tiettävästi kuvia, paitsi mitä Permiässä,
ja seki avoimen taivaan alla, ehkä muuten tarhan sisässä. Eikä ollut
pappeja, vaan jokainen oli oma pappinsa ja liiatenki vanhimmat, jotka
pyhissä laksoissa, pyhitettyin puitten juurella, koskilla, hetteillä,
kalmistoissa, korkioilla vuorilla j.n.e. palvelivat Jumalata eli
Jumaloita, rukoilivat onnea ja menestystä, niin rauhassa, kuin sodissa,
uhrasivat ja toisinaan — ihmisiäki.
Muutamat paikat ja seudut näyttää olleen erinomaisessa arvossa, joita
vanhastaan vieläki pyhiksi huudetaan nk. Eräpyhä, Pyhämaa, Pyhäjärvi,
Pyhäjoki, Pyhäkoski j.n.e. Jos nämät olivat yhteisiä uhripaikkoja,
taikka muita juhlallisempia kokouspaikkoja, elikkä mistä lienevät
pyhän nimensä perineet, sitä ei tiedä sanoa. Muutamia kyllä huudetaan
uhripaikkoja olleen, esimerk. Eräpyhän niemen Oriveden pitäjässä, mutta
lienee ehkä silläki ollut pyhän nimensä jo ennen, kun siinä uhraamaan
ruvettiin, sillä pyhä muinaisaikoina ei näytä merkinneen muuta, kun
jotakuta pelvolla, vapistuksella ja kauhistuksella lähestyttävätä eli
koskettavata.
Mutta vaikka ei ollutkaan Suomalaisilla muinen erityisiä pappeja,
niin löytyi kuitenki sillon paljo semmoisia ihmisiä, joilla oli joku
pian papinmukainen arvonsa. Semmoisia olivat erinimillänsä tietäjät,
loihtijat, lukijat, laulajat, lumoajat, noidat, velhot, poppamiehet,
myrrysmiehet, intomiehet ja muut semmoiset, joita toisinaan
puolijumaloiksi ja koko jumaloiksi nimitettiin. Heillä ainoastansa
oli tieto luonnon salaisimmista vaikutuksista ja voima saada niitä
tahtonsa jälkeen käymään. Itse paikasta liikkumatta lähettivät henkensä
tutkimaan ja ilmisaattamaan, mitä kaukana muissa paikoissa tapahtui.
Sanoillansa ja muulla tiedolla panivat käärmeet, metsänpedot ja muut
semmoiset vahingoitsemattomiksi, eli nostattivat niitä vihamiehiä
vasten, sanoillansa paransivat taikka saattivat tauteja j.n.e. Tämä
taika, eli kelvotoin sekä perätöin luulo tietäjistä ja loihtioista,
ei ole vieläkään Suomen kansassa peräti herjennyt. Mahtoi siis
muinaisaikana olla paljo suurempi ja siitä oman kansan turhasta uskosta
muutki kansat ruveta Suomalaisia suurina noitina ja tietäjinä pitämään,
niinkuin pitivätki.
Sodissa olivat Suomalaiset muinaisaikaan kuuluja ja urhoollisia. Olemma
myös jo maininneet heidän monista sotayrityksistänsä. Heidän miekkansa
ja nuolensa olivat parahimmia, mitä löytyi, ja ulkokansoissaki suuressa
arvossa pidetyt. Toisenlaisia sota-aseita eli varustimia olivat kalpa,
keihäs, kilpi, kypäri, sotisopa, nuija, jousi j.n.e. Nuolista eroitetut
olivat vasamat, joilla myös ammuttiin, vaan enimmiten metsässä.
Luultavasti sotivat he ratsahinki, koska runoissa vieläki muistellaan
sotiorosista. Että he myös ymmärsivät varustaa asunpaikkansa vihollista
vasten, sen luulisi voivan arvata omituisesta sanasta linna, joka
semmoista varustusta merkitsee, ja myös niistä monista jäännöksistä
Suomessaki, joissa muinaisaikaan joitakuita varustuksia näyttää olleen.
— Vesillä mahtoivat he muinen kylläki liikkua, niinkuin ne monituiset
venehen nimetki osottavat. Semmoisia nimiä ovat ruuhi, kuutti,
karvas, pursi, laiva, alus ja muita niihin kuuluvia: airot, mela
(viiletysmela), teljot, tuhto, purjet, purjetpuu j.n.e.
Vanhuudesta alkain viljelivät Suomalaiset maata ja pitivät karjaa,
niinkuin niihin toimituksiin kuuluvat perivanhat moninaiset
sanat ja nimet kielessä sen vielä todistavat. Toinen tavallisin
elatuskeinonsa oli metsänkäynti ja kalanpyynti, joihin moninaiset,
sillon vielä erämaina löytyvät, laajat metsät, korvet, joet ja järvet
heitä runsaalla annillansa maanittelivat. Raudan teko ja takominen
olivat myös vanhuudesta tuttuja keinoja. Rautansa tekivät järvi- ja
suomalmista. Muita tuttuja, omituisilla sanoilla nimitettyjä metalleja
olivat vaski, hopia, kulta. Sillä että kulta olisi ulkokielistä
lainattu nimi, sitä ei taideta todeksi näyttää, ja jos taittaisiinki,
niin siitä ei vielä seuraa, että kulta vasta myöhemmin tuli tutuksi.
— Tavallisimmat maakasvu-aineet olivat ohra (otra, osra), nisu eli
vehnä, herne eli rokka, nauris (nakris), ruis ja kaura (kakra).
Rukihin ja kauran nimet luullaan kuitenki myöhemmin ynnä itse
ainetten Ruotsalaisilta ja Venäläisiltä tutuiksi tulleen, jota ei
sentähden voida todistaa. Vaan ne kahtalaiset nimitykset nisuilla
ja herhehillä todistanevat, että Suomalaiset niitä alkumajoillansa
ei tunteneet, niinkuin muutki erinimet yksille aineille, esimerk.
pirta, kaide, sukkula, syöstävä, levet, kielamusta, mellitsä,
mylly j.n.e. näyttänevät, että ne vasta Suomalaisten erilahkohin
saatua tulivat tutuiksi. Nyt unhotuksiin saanut taito mehiläisten
(mettiäisten, kimalaisten) pidosta ja korjuusta näyttää aikoinansa
olleen hyvin tuttu Suomen kansalle. Eräässä, ei niinkään vanhassa, (v.
1595 tehdyssä) rajakirjassa Suomalaisten välillä Venäjän ja Ruotsin
puolella kielletään vielä kovasti rajakkoin toisensa mehiläispesiä
vahinkoitsemasta. Tätä mehiläiskorjuuta myös todistavat monet kielessä
vielä löytyvät sanat mehiläinen, mettiäinen, mesiäinen, mesiläinen,
kimalainen, mesi, sima, vaha (vaksi) j.n.e. Toiset sanat näyttävät
oluenpanonki Suomessa olevan perivanhan taidon. Semmoisia sanoja ovat
olut (olo, olonen), kalja, taari, hiiva, käyte j.n.e.
Mutta usiammilla käsitöillä ei ole omia nimityksiä, jonka tähden ne
arvattavasti vanhaan aikaan osittain olivat tuntemattomia osittain
toimitettiin itsekultaki. Ainoastaan värttinällä eli kehrävarrella
kehrääminen, jonkunlainen kankaankutominen, vaatetten ja kenkien
ompelu, niinkuin myös tavallisten tarvetkalujen valmistaminen puusta ja
raudasta olivat sillonki hyvin tuttuja. Niitä, jotka erittäin puusta
eli raudasta mitä osaavasti valmistivat, sanottiin sillon yhteisellä
nimellä sepiksi. — Erityiset tähtein nimet niinkuin otava, otavan
sarvet ja pursto, seuloinen, pohjantähti, kointähti, linnunrata j.n.e.
muistuttavat heidän jonkun tiedon niistäki keksineen.
Luku ja kirjoitus mahtoivat kyllä olla kuultuja asioita ehk'ei
ilman paremmin tuttuja, vaikka niillä on vanhat omituiset nimensä.
Lukemiseksi alkuansa sanottiin, niinkuin vieläki, kaikenlaista
räkinöimistä ja kirja merkitsi ylehensä jotain moniväristä taikka
jota nyt kirjavaksi sanotaan. Kun puustavia ennen sanaksi saatua piti
ikääskun lukea, niin siitä tuli lukemiselle uusi, nykyään tavallisempi
merkitys. Ja kun olivatki mennehen ajan kirjat näköänsä hyvin kirjavat,
mikä mustalla, mikä punasella, mikä muulla painettu, niin siitä
saivatki nykyisen nimensä.
Runoille ja lauluille oli Suomen kansa muinen erinomattain harras.
Laululla ja soitolla vietettiin pitkät talviset illat kotona,
lyhennettiin työt ja matkat ulkona, enennettiin ilo häissä ja muissa
kokouksissa. Niin niitä, jotka laittoivat uusia, kuin, jotka lauloivat
ennenkuultuja runoja, sanottiin runoniekoiksi, runosepiksi. Laulaja
lauloi runojansa joko yksin eli käsi kädestä toisen kumppalin kanssa,
jota sanottiin puoltajaksi eli säistäjäksi ja aina kertoi laulajalta
kuullun kokonaisen värsyn, jonka alla toinen muistutteli sanoja
uudeksi värsyksi. Laulanta kävi kyllä yksitapaisesti, mutta oli
kuitenki kaunis ja suloinen kuulla, ehkä keralla vähän surullinenki.
Paras ja kuuluisin soittoneuvo oli kantele, jolla sekä yksin, että
lauluäänen avulla soitettiin. Sillä oli muinaisaikaan 5 vaskista
kieltä, vaan nykyaikoina monasti 8, 10, 12 ja usiampiaki. Toista laatua
oli jouhikantele, kahdella monikertaisella jouhikielellä, jota myös
erityisellä jousellansa soitettiin, ei kun vaskikanteletta, sormilla.
Muita soittoneuoja olivat torvi, huilu, pilli ja sarvi.
Oli myös tapana, huviksi ja ajanvietteeksi laskea toinen toisellensa
arvoituksia, joista moniki on kyllä mieltä täynnä. Muuten haasteltiin
satuja, tarinoita, kaskuja ja muita loruja, joita vanhalla sanalla
vielä paikoin yhteisesti saarnoiksi nimitetään. Tanssin ilo ei myös
ollut tuntematoin. Sillä on vieläki kielessä löytyvät erityiset
nimityksensä kisa (karkelo), tanhu, tanhuaminen, hypintä, hyppy j.n.e.
Näiden ohessa oli paljo muitaki huvituksia, joissa nuori väki harjoitti
ruumiinsa voimaa ja vikkelyyttä, liiatenki joutoiltoina ulkosessa.
Semmoisia vanhanaikaisten huvitusten jäännöksiä taitavat nykyiset
kiekan nakkuu, hiipanjuoksu, lymyäminen, karhusilla olo ja muut sitä
laatua alkuansa olla.
Suomalaisten uskosta tällä ajalla, mimmoinen se vielä enimmästi oli
kansassa, olemme jo ennen (siv. 7 seur.) puhuneet.