Suomessa asuvain Suomalaisten kansalahkot olivat Hämäläiset ja
Karjalaiset. Näihin voipi vielä lukia Kainulaisetki, vaikka kylläki
on luultava, että alkuperäsin Karjalaisten laumaan kuuluivat.
Kainulaisilla oli eriasuntonsa ja muut erityiset tapahtumansa, ja
vieläpä aikaa voittain taisi kielimurret ja tavatki vähitellen muuttua;
sentähden on myös sovelias heistäki tässä erittäin tiedustella.
a). Hämäläiset.
Tämä kansalahko asui isommassa laajuudessa, kun mitä nykyjään
Hämeeksi kutsutahan; sillä sen asunnot ulottuivat Suomenmereen ja
Pohjanlahteen asti. Kaikista Suomen maan nykyisistä kielimurteista
on Hämäläisten murret Virolaisten kieleen likinnä, joiden heimoisia
he näyttävät alkuperäsin olleenki. Ruotsiksi kutsutaan Virolaiset
Esteiksi, ja Hämäläiset, kuten vieläki Tavasteiksi, muutamassa
vanhassa kirjoituksessa Tavesteiksi (Tav — Esteiksi), jossa alkusana
Tav Iislannin kielellä merkitsee soista ja vetistä maata, niinkuin
Virolaisella sanalla Häm, josta Hämäläisten nimen arvellahan tulleen,
on sama merkitys. Näyttää kun olisi kutsuttu nykyisen Turun seuduilla
asuvia Hämäläisiä Suomalaisiksi. Kun sittemmin maan hallitus siihen
puoleen asetettihin, mahdettiin heistä koko maata ruveta Suomeksi
kutsumaan. Tämän todistuksena on, että Venäjän vanhat aikakirjat
ei harvoin nimittämät Suumeja (Suomalaisia), jotka Hämäläisten ja
Ruotsalaisten kanssa yhdistyneinä kävivät sotia. Sanotaan myös
Turun seuduilla asuvata väkeä vieläki erinomaisesti Suomalaisiksi
kutsuttavan. Aina on seki merkittävä asia, ett'ei pohjaispuoli
Venäjän Karjalata vieläkään Suomen nimeä ymmärrä, vaan kutsuu meitä
Ruotsalaisiksi ja itsiänsä Karjalaisiksi, välistä, ehkä harvoin ja
paremmin juhlanimeksi, Kalevaisiksiki.
Melkein ainoat tiedot Hämäläisten ensiajoista saadaan Venäjän
vanhoista aikakirjoista, joissa heitä Jämein nimellä osotetaan.
Yhtäpäätä he sotivat taikka Novgorodilaisten, tai Karjalaisten kanssa.
Muutoin luullaan heidän, kuten Virolaisista ja myös Karjalaisista
on tietty, merirosvomistaki harjotelleen. Sotasalta ja ei aivan
vähä jo yhteytyneeltä väeltä näyttävät he mainituissa kirjoissa,
vaikka on kylläki arvattava, ett'ei vihollisensa, Vänäläiset, heille
missään ansiollista arvoa antaneet. Ensikerran mainitaan Jäämejä
vuonna 1042, jolloin Novgorodin Ruhtinas Vladimiri Jaroslavitsa
(s.o. Iaroslavin poika) voitollisesti heitä maassansa vainoili. Mutta
pianpa sotajoukossansa alkoi rutonlaatuinen tauti rymytä, joka hänen
pakoitti kiireesti kotiinsa palaamaan. Vuonna 1124 soditti Novgorodin
Ruhtinas Vsevolodi Mistislavitsa Jäämejä, vaan oli sillä matkallansa
nälkään nääntymässä, koska kevättulvat pilasivat tiet, että ruokatuonti
ja muidenki tarvetten saalis estettiin. Jäämit tulivat v. 1142
Novgorodilaisten Laatokan seuduilla olevihin maanääriin, polttivat ja
hävittivät maata; mutta sieltä he pian kaijotettiin. Seuraavana vuotena
sodittivat heitä Karjalaiset heidän omassa kotimaassa, ja voittivat.
Kuitenki tuli v. 1149, arvattavasti jään yli, 1000 Jäämiä Vatialaisten
maata vainomaan. Se lahkokunta asui Narova- ja Inkerijokein välillä
ja oli Novgorodin vallan alamainen. Tälläki kerralla ryöstivät ja
hävittivät, vaan pakotettihin, Novgorodilaisten avulla, pian palaamaan.
— On pengottu tässä ensisti nimitettyin sotayritysten Jäämejä vastaan
osottanehen ainoastaan Laatokan itäpuolelle Hämäläisistä sekaunutta
lahkokuntaa. Jos hyvin olleeki; vaan se on ainaki tietty, että tässä
viimmeiseksi nimitetty sotaretki, ja seuraavatki vasta nimitettävät,
osottivat Eteläis-Suomessa asuvia Hämäläisiä.
Tämän perästä Hämäläisistä ei neljäänkymmenehen vuoteen Venäjän
aikakirjoissa mainita mitään, ja syy siihen on, että Ruotsalaiset
näihin aikoin alkoivat valtaansa ja uskoansa heidän seassa levittää,
joiden kanssa heillä siis oli täysi tekeminen, ett'eivät muihin sotiin
kerenneet ruvetakkaan.
b). Karjalaiset.
Karjalaisilla oli asuntonsa pohjoispuolella Laatokkata, Nevajokea ja
Suomenmerta, aina Vienamereen asti. Heidän maan sisemmäiset tilat
näyttävät olleen harvassa asutut; mutta meripuoli ja Laatokan seutu
oli arvattavasti rahvakkaampi. Arvellaan heidän paljo karjaa pitäneen
ja siitä syystä Karjalaisten nimen saaneen. Savolaiset olivat myö
alkuperäsin tähän Karjalaisten lahkokuntaan kuuluvia; eikä näitä nimiä
vanhimmilla ajoilla vielä toisistaan eroitetakkaan.
Scandinavian vanhat tarut antavat meille aikuisimmat tiedot
Karjalaisista. Niinpä puhuvat jo Iivari Vidsadmen (s.o. Laajavaltaisen)
kuudennella sataluvulla Viron, Livon ja Karjalan vallanneen.
Niinpä tiedämmä melkein yhdenlaista Erikki Eemundssonista, Ruotsin
Kuninkaasta. Tämä mahtaa olla sama mies, jota Tuulilakiksiki hokevat,
koska hänellä aina, minne vaan purjehti, sanottihin myötätuulen olleen.
Mainittu Kuningas kukisti Finlannin (Suomen; — eli mahdettasiinko tässä
ainoastaan Hämäläisten maata osottaa? -), Karjalan, Viron ja Kuurin
maan, ja laajalta muitaki itäisiä maita. Hän oli paraissa voimissaan
keskitienoilla yhdeksättä vuosisataa. Edelläkirjoitettua Nestorin
kertomata myöten oli Vareegejä yksillä ajoilla käynyt verottamassa
Suomenmeren ja Laatokan seuduilla asuvia kansoja, niin Suomalaisia
kun Slavjanejaki. Nämät kahtalaiset tiedot osottavat epäilemättäki
samaa valtaamista. Ei saa niin ajatella, kun olisivat esivanhempamme
jo näihin aikoihin vapautensa menettäneet. Nämät valtaamiset eivät
maan valloittamista osottaneetkaan, eivätkä muutoinkaan olleet
pysyväisempiä, kun että, milloin ei ylivoimainen sotajoukko käynyt
päälle, verot myös jäivät maksamatta.
Venäläisten kanssa elivät Karjalaiset enimmiten hyvässä sovussa.
Keskinäinen kauppakäynti ja keskinäiset tarpeet mahtoivat tehdä
heitä niiden ystäviksi, niin että mielisuosiosta taisivat yhteisen
rauhallisuuden ylöspitäjille (— ensisti Ruurikille ja sittä muillenki
Ruhtinaille —) lahjoittaa jotaki hyvyyksistänsä. Siitäkö se tulleeki,
että Novgorodin aina enemmin rikastuttua ja voimastuttua, Karjalaisetti
heidän alamaisten seassa nimitetään. Tällä alamaisuudella ei muussa
olleen peränsä, kun mainitussa mielisuosioisessa annossa, tekee seki
asia uskottavaksi, ett'ei Karjalaisissa, niinkuin muissa Novgorodin
alle kuuluvissa paikkakunnissa, näytä Venäläistä hallitusmiestä
löytyneen. He olivat, kuten muistaki Suomalaisista kansoista on
tietty, kihlakuntihin yhteytyneet ja tulivat koolle milloin halu ja
tarvet vaati. Eikä näytä tämmöinen heidän kihlakuntaisuus olleen aivan
löyhällä jälellä, koska he tavataan usein yhdistyneinä ei ainoastaan
omain tupainsa varjelemiseksi, vaan myös pitemmille sotaretkille,
niinkuin Venäjään, Viroon, Ruotsiin ja muunnekki. — Jos elivätki
ystävyydessä Venäläisten kanssa, niin oli heillä sen siaan Hämäläisten
kanssa yhtäpäätä sotia ja vainoja. Siitäkö se mahtanee tullakki, että
vielä tänäki pänä Hämmäläisten nimi on maamme pohjaisilla ja itäisillä
seuduilla haukkumanimenä, jota toista ärsyttäissä käytetään.
Venäjän aikakirjoissa nimitetään jo sangen vanhaan aikaan Tsuudeja.
Mutta kun tällä nimellä ei aina osoteta Karjalaisia, vaan useimmiten
muitaki Suomalaisia kansoja, niin ei voi siitä päättää mitään puheessa
olevaan kansalahkoomme. Karjalaisten nimi kohtaa meitä vasta v. 1143,
jolloin nähdään heidän Jäämejä hätyyttäneen, voittaneen ja kaksi
alustaki heiltä ottaneen. Tällä kerralla näyttävät olleen yllytetyt
Novgorodilaisilta kostamaan Jämein edellisenä vuotena Laatokkakaupungin
seuduilla tehtyä hävitystä. Tästäpitäin mainitaan usein Karjalaisia,
ja välistä tavataan he osamiehinäki Venäjän vallan sisämäisissä
riidoissa ja kapinoissa. Niinpä muutamastikki sattui, että Rostovin
ja Susdalin Ruhtinas Juri Dolgoruki (s.o. Pitkäkäsi) oli syöstänyt
Jsäslavi Mistislavitsan Kiijovan pääruhtinaalliselta istuimelta, jonka
itse tahtoi anastaa, ja että Jsäslavi meni apua hankkimaan pojaltansa
Jaroslavilta, joka oli Ruhtinaana Novgorodissa. Novgorodilaiset
suostuivat tähän apuantoon, ottivat heidän Ruhtinaskuntaan kuuluvista
kansoista lisäväkeä, joiden seassa Karjalaisiaki nimitetään, tulivat
v. 1149 vihollistensa maisemille, polttain ja hävittäin kaikki mitä
eteen sattu, valtasivat monet kaupungit, ja, ennenkun Juri, teiden ja
kelin kehnoudelta estetty, ennätti tulla alamaisiansa auttamaan, oli jo
Pääruhtinas sotajoukkonensa seitsemellä tuhannella vangilla Novgorodiin
palaamassa. Sinne tultua erosi kuki kansa, runsaalta ryöstösaaliilta
rikastettuna, kotiinsa. Tämä tapahtui samana vuotena, jona Hämäläiset
kävivät Vatialaisten maata hävittämässä. (Olisivatko ehki nämät
siitä uhmistuneet, että tiesivät miesten olevan poissa ja maan siis
turvatoinna?)
Kun Ruotsalaiset alkoivat pysyväisempätä valtaa Suomessa perustaa,
ja siitä sotia syttyi heidän ja Venäläisten välillä, niin näemmä
Karjalaisten vielä kauan aikaa yhtä seikkaa vanhain liittolaistensa
kanssa ajavan.
c). Kainulaiset.
Ennen vanhaan kävi sanoma muissa maissa, Pohjais-Euroopassa muka
löytyvän kokonaisen kansan, jossa ei muuta kun naisväkeä elänyt. Näitä
nimittivät Amatsuoneiksi ja maata Amatsuonein maaksi eli Kväänlanniksi.
Muutamilta näytti tämä puhet kuitenki liian mahdottomalta, jonka
tähden sen niin selvittivät, että arvelivat vaimon tässä maassa
valtaa pitävän, siitä satuisen sanoman tulleen. Viimmein sanoo
eräs vanhanaikuinen kirjoittaja, joka muutamalta pohjaisia maita
matkustaneelta mieheltä oli saanut tarkempia tietoja, tästä kummasta
kohastaan seuraavilla sanoilla: "Eteläisen Norjanmaan vierellä
on Ruotsi, ja saman Norjan pohjaispuolen vierellä on Kväänlanni.
Kväänit vainovat välistä tunturein yli Norjalaisia; ja Norjalaiset
välistä Kväänejä. Siellä (Kväänlannissa) on sangen suuria järviä
makialla vedellä; niinpä vetävät Kväänit aluksiansa maan yli näihin
järviin ja vainovat Norjalaisia: heill'on alukset vallan sieviä ja
vallan keviöitä." — Tästä näemmä nimitetyn kansan eläneen nykyisessä
Norlannissa. Että oli asuntoa Helsinglannissaki, on muista syistä
arvattava. Sen myös asuneen itäpuolella Pohjanlahta todistavat monet
syyt, e.m. seki, että eräs vanhanaikuinen Iislannilainen taru sanoo
Kväänlannin löytyvän itäpuolella Pohjanlahta, ja vieläpä olevanki
saman maan, kun mitä Finlanniksi (Suomeksi) nimitetään. Välistä
mainitaan myös Lännis-Kväänlannista ja Itäis-Kväänlannista, jotka
olivat Pohjanlahdelta eroitetut. — Satuisa sanoma naiskansasta näyttää
tulleen siitä, että kun Kainulaisten nimi muukaloittiin Kvääneiksi
(Kvääniläisiksi), ja tämä nimi näyttää tulevan vaimon Iislannilaisesta
nimityksestä quen (quaen), niin siitäpä he heti tehtiin naiskansaksi,
siitäpä sitte Greekalaistenki satu Amatsuoneista heihin arveltiin
käyttävän. Botnin (Öster-Norja Vester-Botnin) nimi, joka heiltä
asutuille paikoille ruotsiksi annetaan, on yhtäpitävä kun vieläki
tavalliset Suomalaiset nimitykset Alamaa, Pohjanmaa ja Kainunmaa,
merkiten nämät kaikki alaista maata.
Kainulaiset olivat luultavasti alkuperäsin Karjalaisten kansalahkoon
kuuluvia. Tämän luulon näyttää todistavan se, että heidän jälkeisten
kieli on monessa Karjalan eli Savon kielimurteen laatuinen, ja
seki, että Karjalaisten kanssa, kuten nähdä saamma, yksituumaisesti
kävivät sotia, ehkä myöhemmin, jo toisistaan vierastuttua, välistä
keskenänsäkki ottelivat. Arvelevat muutamat heidän Karjalasta
yli Maanselän tulleen nykyiseen Kajaanan maahan, siitä sittä
Pohjanlahden rannoille ulouneen aina Norlanniin asti. Sillä keinoin
olisi Lappalaisia tullut heidän eteläpuolellaki Suomen sisälöillä
olemahan, joissa näitä myös kauan jälestä tavataan. Kun elivät erillä
heimolaisistansa, toisilla asemilla ja toisissa tiloissa, sekä
Skandinavilaisten ja Lappalaisten parissa; niin alkoivat vähitellen
itsestyä ja erota Karjalaisista, varsinki kun Hämäläisiä heihin
myöhemmin sekausi. — Syynä, että Kainulaisten täytyi Norlannista
paeta, oli väestön Ruotsissa ja Norjassa aina enäneminen, ja muutenki
sisällisten kapinoitten ja rauhattomuutten kotimaassa kuohuminen, sekä
uuteen, pakanoilta tuimasti vihattuun uskoon pakoittaminen, jotka
yhteisesti alkoivat raakaa vapautta ahdistaa. Siitäpä rupesi väkeä
pohjaiseenpäin tunkemaan; eikä niiden edessä Kainulaiset kestäneet.
Tämä tapahtui yhdeksännellä vuosisadalla ja heti seuraavillaki.
Minkä Kainulaisten sotayrityksistä tiedämmä, se löytyy vanhoissa
Skandinavian (eli Iislannin) taruissa, joita, ehkä välistä näyttävätki
melkein satuisilta, emme kuitenkaan saa siksehen tyhjiksi ja
perättömiksi laskea. Niinpä mainitaan Sigurdi Ringin, Ruotsin ja
Danskan Kuninkaan aikoina, seitsemennellä sataluvulla, Kainulaisten
yhdessä tuumassa Karjalaisten kanssa Ruotsin maata sodittaneen.
Noin 100 vuotta tämän jälestä sanotaan Kainulaisten Halogalannissa,
Norjan maalla, sotaa käyneen. Ovat seuraavatki tiedot meihin saakaa
säilyneet. Aikuisin oli jo Norjasta pitäin kauppakäyntiä Finmarkin
(Ruian- Lapin) kanssa harjoitettu, ja varsinki oli Haleyeiksi
kutsuttu kauppiaisseura sillä rikastunut ja voimastunut, samatekkun
Pirkkalaisista meidän maassa vasta saamma nähdä. Kun se tuli aina
kartuttavaisemmaksi, niin löivät Norjan Kuninkaat sen allensa ja
pahtasivat asetettuhun maksoon haluavalle. Haraldi Hoorfagerin
(s.o. Kaunotukan) päästyä Kuninkaaksi, lahjoitti hän sen voimakkaalle
ja rikkaalle miehelle, Thuorolfi Kveldulfsonille. Kun tämä Thuorolfi
muutamasti oli käymässä kauppamaillansa Finmarkissa, niin havaitsi
toispuolen tunturein asuvia miehiä (arvattavasti Kainulaisia) sinne
tulleen ja kauppaa sikäläisten kanssa käyvän. Siitä karkasi hän
heidän päälle, tappoi heidät ja otti kaiken heillä myötänsä olevan
tavaran. Vuonna 877 lähti Thuorolfi taasen Finmarkkiin, ottain
mukaansa 100 miestä. Tällä kerralla kävi kaukana maassa. Kun tuli
loitos itäänpäin, niin saivat Kainulaiset tiedon hänestä, ja heidän
Kuningas Faravidi lähetti miehiä Thuorolfia apuhun pyytämään,
sillä Karjalaiset hävittivät Kainunmaata. Lähettiläiset lupasivat
Thuorolfille yhden verran voittosaaliista, kun Kuninkaansakki sai;
ja jokainoalle Thuorolfin miehistä kaksivertaisesti, mitä yhdellä
Kainulaisista oli odotettavana. Oliki sääntönä Kainulaisilla, että
Kuningas voittotavarain jaossa sai kolmannen osan. Niinpä päätti
Thuorolfi, keskusteltua miestensä kanssa, lähteä Kainulaisten tykö,
sillä luvassa olemat tavarat häntä houkuttelivat. Taru, josta nämät
tiedot ovat otetut, kertoo tästälähin näiden maiden olosta. Idässä
Naumdalista on Jämtlanni, sittä Helsinglanni, sittä Kväänlanni,
sittä Finlanni (Suomi) ja vielä sittäki Karjala; mutta näiden
kaikkein yläpuolella on Finmarkki. Vaan Thuorolfista mainitaan,
hänen tulleen itää kohti ja tavanneen Faravidin. Nämät matkasivat
sittä yhessä 400:dan miehen kanssa, joista sata oli Norjalaisia ja
muut Kainulaisia, vihollistensa asuntamaille Karjalaan, ja saivat
siellä voiton ynnä määrättömiä rikkauksiaki. Sittä palasivat jälleen
Kainunmaahan, ja Thuorolfi erkani hyvässä ystävyydessä Kuninkaasta,
poiketen Finmarkkiin. Vielä mainitaan Thuorolfin sittäki kerran käyneen
Faravidin kerallisena Karjalaisia sodittamassa. — Tässä nimitetyt
Karjalaiset mahtoivat asua likitienoilla Vienamerta, jota Karjalan
mereksiki (Karelastrand) välistä taittiin kutsua. Jos se olisi
sanallisesti ymmärrettävä, kun tässä Suomalaisten Kuninkaasta puhutaan,
niin pian olisimma selvät koko kertomastamme, sillä tiedämmähään
esivanhemmillamme kuningasvaltaa ei löytyneen. Muutenki näyttää
oudonlaiselta, kun Faravidin nimi ei ollenkaan tunnu suomalaiselta.
Mutta jos sitä huomaitsemma, esi-isillämme ainaki sotaretkillänsä
täytyneen olla joku päämiehenä, muutenhaan kaikki heidän yritykset
nähtävästi olisivat tyhjään rauenneet, ja että muitaki mahtavaisempia
uroita, kun varsinki tämmöisiä pää- eli esimiehiä, usein vanhaan aikaan
kuningasnimellä kunnioitettiin; niin ei se kuningasnimi meitä tästä
kertomasta vierastuta. Faravidin nimi saattaa olla muukaloittu jostaki
suomalaisesta omanimestä, sillä niinpä tavallisesti muukaloittiinki
suomenkielisiä nimiä tuntemattomaksi. — Kerrotaan myöski Anundista,
Eedmundi Gammalin (s.o. Vanhan) pojasta, hänen isältänsä lähetetyn
Kainunmaahan Ruotsin valtaa enentämään. Vaan tämä hänen yritys sai
onnettoman lopun, sillä niin Anundi, kun kaikki miehensäkki menetettiin
lähteitten myrkyttämällä asukkailta. — Muuten sanotaan, varsinki
Norlannin Kainulaisista, heidän olleen hyvin sotasia, niin että he,
millon ei jäykkä vastus pidättänyt, likimaitansa yhtäläiseen kävivät
vainomassa.
Tässä on melkein kaikki, mitä Kainulaisten ensiajoista tiedämmä. Kun
Pohjanmaa Ruotsalaisilta valloitetaan, tulevat myös Kainulaiset Ruotsin
vallan alle.