Ensimäinen Aikakausi.
Suomen Historia maan valloittamiseen asti Ruotsalaisilta.
Edellisessä on sanottu, kuinka Suomalaiset muuttelivat nykyisille
asumapaikoillensa ja miten siellä asettuivat. Nyt tahdomma, ennen
kertomista maamme tilasta sen valloittamista edelläkäyvillä ajoilla,
aluksi vähän silmäillä, mimmoinen oli luonnet ja elämälaatu kummallaki
voimakkaalla ja vierasheimoisella kansasuvulla, Skandinavilaisilla ja
Slavjaneilla, joiden välille esivanhempamme olivat joutuneet.
Skandinavilaiset, nykyisten Ruotsalaisten ja Norjalaisten ynnä
muidenki esi-isät, olivat jo vuosisatoja ennen Suomalaisia tulleet
maahansa ja siellä kansakuntihin yhdistyneet. Väkevä ja sotasa kansa,
ei heillä pitänyt halu niin paljon rauhallisiin töihin antauta, kun
pikemmin sotaretkillä eräillä. Melkein kaikki Euroopan rantamaat
heiltä seuraavilla ajoilla rosvoiltiin ja veroteltiin. Meritse
tavallisesti kulkein, olivat he Normannein, Vareegein ja Viikingein
nimellä ylehensä tutut ja peljätyt. Pakanallinen uskonsa heitä tähän
elämälaatuun aina enemmin kehoitti, luvaten sodassa kuolleille isoimman
autuuden tämän elämän perästä. Muutoin ei pahaluontoiset, oli heillä
ilkeys ja kaikkinainen riettaus vihattu, vaan se mahdotoin sodan
ja tavarain himo, se heitä pilaili. Tähän ja tämmöiseen kansahan
alettiin Kristinuskoa Saksan maalta pitäin levittää, ja ehkä kauan
vastustelivatki, voitti heidät kuitenki evangeliumin lempiä totuus.
Vasta vuonna 1000 jälkeen Vapahtajan syntymätä otettiin heiltä
yleisemmästi Kristinusko vastaan, ja siitäpitäin alkoi heidän raaka
luonnetkin vähitellen taltua. Rohkeus heillä ainaki on ollut jälellä,
ehkä aikaa voittain Kristillisyydeltä lemmitettiin. Tämä kansasuku
ensin Suomalaisten tavaroita vainoili; sittemmin Kristinuskolla on
meidät sivistänyt.
Slavjanit, joissa nykyiset Venäläiset ja muut heidän heimolaisiksi
luettavat kansat juurraksen, Suomalaisia kaakkoiselta ja eteläiseltä
suunnalta ahdistivat ja aina enemmin pohjaiseen pakottivat. Ehk'ei
voimatoin kansa, kuitenki heillä ei, niinkuin Skandinavilaisilla, halu
palanut sodan askareihin, vaan sen siaan oli kauppakäynnin kautta saatu
voitto ja rikkaus heille mieluisampi. Seitsemennellä vuosisadalla
näyttävät jo Suomenmeren likitienoille tulleen. Ennenkö, vaiko vasta
jälestäpäin, sit'ei tarkoin tuta, vaan se ainaki on tiettynä, että
näihin aikoihin vikevä kauppakäynti Aasian ja kaakkoisen Euroopan
kanssa näillä tienoin alkoi syttyä. Tämmöisistä kauppateistä ovat nämät
merkillisimmät. Yksi kävi Suomenmerestä Nevajokea ylöspäin Laatokkaan;
siitäpitäin eteläistä suuntaa Volkkovijoen, Ilmajärven ja Lovajoen
vesiä myöten; siitä maakannaksen yli Smolenskiin ja Dnieperijokea
alaspäin, Kiijovan sivutse, Mustamereen; siitä Konstantinopoliin ynnä
muihin eteläisiin paikkoihin. Toinen valtakauppatie, niinkuin ennenki
(siv. 6) jo on mainittu, kävi Kaspiamerestä ylöspäin Volkajokea,
jonka latvoilla erkani, ja kulki taikka Vienajokea alaslaskein
Vienamereen tai maitse Laatokkaan. Edellisempätä kauppatietä kävivät
paraasta päästä Slavjanit, vaan luultuvasti moni Laatokan seuduilla
asuma Suomalainenki; toinen näyttää olleen paremmin Permiäläisten
käsissä, joiden likimmäisiä heimolaisia Karjalaiset arvatahan olleen.
Pohjaisilta mailta vietiin enimmiten metsän riistaa, niinkuin kalliita
turkkinahkoja, eteläisille; eteläisiltä taas korennuskaluja ja
muuta semmoista pohjaisille. Volkatiellä tuotiin kauppakaluja aina
Indiasta ja Persiasta; Dnieperiä myöten Konstantinopolista ja muista
senpuoleissista maista. Sekä Suomen- että Vienamerta purjehtivat
Skandinavilaisten ja muidenki laivat saadaksensa etelämaiden kaluja,
joita vaihtoivat itsellensä näiden maiden tarpeisiin. Vaan eivätpä
näitä kaluja aina vaihtamalla tahtoneet itsellensä hankkiakkaan. Pian
kylläki kiihtyivät nimitettyjä maita sotamukaisesti ryöväilemään
ja verottelemaan; jommoisista heidän sotayrityksistä, sekä Jää-
ja Vienameritse Permiaan, että Suomenmeretsekkin senseutuisiin
maapaikkoihin, heidän vanhoissa tarinoissa on paljonki puhetta.
Tämmöisestä kohdelmasta kertoo Nestori, Venäjän vanhin historioitsia
alkupuolelta 12:ta vuosisataa, melkein tällä tavalla: "Vuonna 859 tuli
Vareegejä (Ruotsalaisia) toispuolen merestä ja verottivat Slavjaneja,
Suomalaisia (Tsuudeja, jolla nimityksellä Venäläiset Karjalaisia ja
muita Suomalaisia kansoja ymmärtivät) ynnä muita. Vuonna 862 nostivat
Slavjanit ja Suomalaiset kapinan Vareegejä vastaan, ajoivat heidät pois
yli meren eivätkä veroa pitemmältä maksaneet. Nyt alkoivat itseksensä
hallita, ja varustuslinnoja rakennella. Vaan heillä ei ollut ei lakia,
ei oikeutta; yksi suku toistansa vainoili; riita ja tora oli yleensä
vallallaan; ja vieläpä alkoivat keskenänsäkki sotia. Niin tulivat
koolle, keskustelivat toinen toisensa kanssa ja sanoivat: Hankkikaamme
Ruhtinas, joka meidät hallitsee, pitää kurin ja järjestyksen sekä
oikein tuomitsee. Niinpä menivät yli meren Vareegi-Ryssäin luo, ja
sanoivat heille: Suuri on maamme, hyvä ja kaikella siunattu, vaan ei
ole yhtään järjestystä; tulkaatte, olkaa Ruhtinaamme ja hallitkaatte
meitä. Niin tuli kolme veljestä ynnä suuren joukon heimokansalaisiansa,
rakensivat Laatokka nimisen varustuslinnan, jossa vanhin näistä,
Ruurikki, asettausi elämään. Näistä Vareegeistä ja näiltä ajoilta
Ryssän nimi on alkuansa." — Tässä Nestorin kertomuksessa nimitetyt
Suomalaiset, mahtoivat olla Laatokan seuduilla ja liki Venäläisiä
asuvia; sillä ylipäätä olivat vielä Suomalaiset omin valtoinensa, ja
Permiäläiset varsinki onnellisessa ja kukoistavassa tilassa. Ryssän
nimi tuli näistä Vareegeistä, jotka luultavasti olivat Ruoslagin
(eli Ruuslagin, josta muukalaiset: Ruskii, Russ y.m.) paikkakunnasta
Ruotsin maalla. Samasta Ruoslagista, joka olisi ollut ensimmäinen
Suomalaisille tuttu Ruotsin paikkakunta, arvellaan koko Ruotsin
maan nykyisen Suomalaisen nimensä saaneen. — Venäjän vallan alku ja
ensimmäinen tila näyttää olleen seuraavata laatua. Kun ensin Laatokka-
ja Ilmajärvein ympäristöillä kauppakäynti sai alkunsa, rupesi aina
enemmin luonnistamaan, sekä rikkauksia kokousi, eikä ollut varsinaista
ja yhteistä hallitusta, joka kaikki täkäläiset kauppiaiskansat
olisi kurissa pitänyt; niin alkoi riitoja, kapinoita ja muita
vallattomuuksia tulla vallallensa, ja vieläpä kävi merirosvojaki,
enimmiten Skandinaviasta, yhtäpäätä näitä rasittamassa ja näiden
hyvyyksiä persomassa. Siitä koolle tultua, näkivät paraimmaksi kutsua
järjestyksen hoitajiksi Ruurikki ja hänen seuransa, jotka olivat
sodassa kuulusaita miehiä ja kentiesi jo ennenki tuttuja. Niinpä
tulivatki, ja Ruurikki muutti pian Laatokankaupungista Novgorodiin,
joka jo ennen oli asuttu kaupunki, vaan jonka nyt linnoilla varusti.
Siitä alkoi Ruurikki enemmin valtiaan kun maavartiaan tavoin
menetellä, pani laajalta maata allensa, pakotti kansat itsellensä
veroa (aprakkata) maksamaan, puollusti sekä voimastutti omalaisiansa
ja sorti maan alkuasukkaita. Kuitenki oli tämä täkäläisten kansain
tila siitä kohdasta samanlainen, kun ennen Ruurikin tulemistaki,
että elivät kihlakansallisuuksissa omin esimiehinensä ja kävivät
kauppaa ynnä sotiaki, miten miki halusi; se vaan oli eroituksena,
että jokainoan täytyi Pääruhtinaalle aprakkata maksaa. Kauan aikaa
olivat nämät maat jälestäki tällä asemella. Myöyhemmin muutettiin
pääkaupunki Kiijovaan. Kuitenki oli Novgorodi voimakkaimpia ja
rikkaimpia Venäjän kaupunkeja, ja vastaki oli sillä omat Ruhtinaansa,
jotka, kun vaan veronsa Pääruhtinaalle maksoivat, itseppäällensä
saivat muita, niinkuin Hämäläisiäki, vainoilla ja soditella. Oli
tällä kaupungilla ainaki kaikista Venäjän Ruhtinaskunnista enimmästi
Suomalaisten kanssa tekemistä. — Venäjän valta oli sitte Ruurikin
aina ollut isonemassa. Pääruhtinas Vladimiri 1:mäinen, jota Suureksi
hokevat, otti Kristinuskon v. 988, ja pian alamaisensakki tätä hänen
esimerkkiä seurasivat. Pappeja tuli Konstantinopolista, jonka tähden
Kristillisyys Venäjällä Greekanuskon laatuiseksi muodostui. Siitä
tuli kirjoitusoppi, kouluopetus ja vähitellen muuki sivistys maahan.
Tämä Ruhtinas jakoi Venäjän kaupungit pojillensa, josta hirmuiset
veliriidat syttyivät. Jaroslavi 1:mäinen laati sääntöjä maallensa,
joiden varjossa Novgorodi varsinki voimastui. Kun tämäki Ruhtinas
ennen kuolematansa jakoi maan poikainsa välillä, niin siitäpä vasta
velisotia, siitäpä vasta hämminkejä. Yhteys katosi, maa hajousi, ja
tämä onnetoin tila kesti monta vuosisataa. Niinpä nousi muutaman
ajan perästä (v. 1157) uusi Pääruhtinasvalta Vladimirissä, joka
ei nimeksikään Kiijovan alle kuulunut. Niinpä väheni aina enemmin
Novgorodinki kuuluvaisuus Pääruhtinasten alle. Näihin aikoin
alkoivat myös vainot Venäläisten (— enimmiten Novgorodilaisten —) ja
Ruotsalaisten välillä. Entinen ystävyys ja tihiä kanssakäyminen näiden
keskellä oli sitte Jaroslavi 1:mäisen ollut lakkaamassa, vaan katkesi
nyt sikseen. — Venäjän sisällisesti irtauttua rupesi pian ulkonaisiaki
vihollisia ahdistamaan. Ensisti hätyyttivät Polovtsit; mutta
kahdennellatoista sataluvulla (Vuosisata ja sataluku näin eroitetaan:
Nykyinen vuosilukumme 1839 on e.m. esimerkiksi, kahdeksannellatoista
sataluvulla, vaan yhdeksannellätoista vuosisadalla.) tulivat Monguolit,
jotka voittivat Venäläisten sotajoukot, valloittivat pian koko maan
ja hävittivät sen paraimmat kaupungit tulella. Novgorodi tuli kyllä
näistä rasituksista säästetyksi, vaan täytyi ajan pitkään kuitenki
veroa Monguoleille vetää. Permiäläiset, jotka jonkun ajan näyttävät
Novgorodia totelleen, kadottavat myös näihin aikoin voimansa ja
alenevat vähäpätöiseksi alamaiskansaksi. — Maa allensa pantua antoivat
kuitenki Monguolit sen omilta Ruhtinailtansa hallittaa, joista
moni, niinkuin vasta nimitettävä Aleksanderi Nevski, viisaudella ja
miehuudella koki isänmaansa onnettomuutta huojentaa ja auttaa. Kuitenki
oli tila siitäki kohdasta mitä huonoimpia, että sisällisiä kapinoita
alituisesti kuohui. — Tämmöisenä täytyy meidän Venäjä tällä kerralla
jättää.