I.

Alkuluku.

Suomalaisten Kansain Muinaisaika.

a). Niiden alku, asuntopaikat ja muutto pohjaisille maille.

Aasian maanosan keskeltä ja itäpuolelta lähti muinaisaikaan moninaisia

kansoja länteenpäin vaeltamaan. Ne matkallansa hajausivat, kunne kukin

utautuin, vieläki vuosituhatten jälkeen joitakuita jälkiä yhteisestä

peräsuvustansa osottain. Semmoisia Aasiasta kotiperäisiä kansoja

sanotaan Hunnit, Avarit, Turkit, Hunkarilaiset ynnä monet muut olleen,

joiden seassa myös Suomalaisetkin kansakunnat, jotka epäilemättäki ovat

Hunkarilaisten heimolaisia.

Se on saatu jotenki tutkituksi, että Suomalaisten kansain esi-isät

monia vuosisatoja ennen Vapahtajan syntymätä elelivät itäpuolella

Uralin tuntureita, jotka juoksevat pitkin Euroopan ja Aasian väliä,

toisen toisesta eroittain. Täällä, monia satoja penikuormia nykyisestä

Suomesta itäkaakkoista suuntaa, olisi heillä Aasian länsiseuduilla,

Urali- ja Himalaiatunturein välillä, Obi- ja Siirijokein latvoilla sekä

varsilla, ollut laajat asuntoperänsä Hunnilaisten kansain nimellä,

joiden jälkeisiä, ja ainaki heimolaisia, seuraavan ajan Hunnit,

Hunkarilaiset ja Suomalaiset olisivat. Vähä ennen Vapahtajan syntymätä

lähtivät Suomalaiset erille ja siirtyivät pohjaiseenpäin Kyöttiläisiltä

[sillä nimellä ymmärretään samaa kansaa, jota muutoin Götheiksi,

Göthiläisiksi on kutsuttu] ja muilta kansoilta pakotettuna. Elivät sen

jälkeen jonkun ajan länsipuolella Uralitunturia, Volka- ja Kaamajokein

varsilla, siirtyivät siitä länteen ja pohjaiseen päin, siksikun

neljännen vuosisadan lopulla Vapahtajan syntymästä näyttävät tulleen

nykyisille asemamaillensa.

Ketä maassa ennen Suomalaisten tännettuloa asui, siitä ei ole vielä

oikein selvää tietoa saatu, ehkä onki paljo ja kauan siitä keskusteltu.

Se on tietty asia, että Suomen rantamailla sitä ennen eli ihmisiä,

ja että näitä Suomen perivanhoja asukkaita nimitetään Juuteiksi,

mutta ei ole vielä voitu selvittää, mitä kansasukua nämät Juutit

olivat. Enimmiten on luultu niiden olleen Suomen kansan heimoa.

Mutta sitä luuloa vastoin löytyy usiampia asianhaaroja vanhoissa

tiedoissa, joista pikemmin voisi päättää, Juuttein olleen heimolaisia

niille kansoille, jotka asuivat länsipuolella merta. Myös näyttää

Suomalaisista tarinoista, kun olisi maassa ennen nykyisiä asukkaistansa

ollut ihmisiä, joiden kanssa elivät vainossa. Semmoisia luultavasti

olivat Hiisi, Vuorenväki, Juuttaat ja muut sitä laatua. Luulisi

myös semmoisista yli koko maan löytymistä paikkojen nimista, kun

Hiidenvesi, Hiidenkangas, Hiidenselkä, Hiitola ynnä muiden omat, näitä

paikkoja Hiiden mäeltä asutuiksi. — Näyttää kun olisi Suomalaisten

tännettulon aikana maa enimmästi ollut autiona, paitsi meren rantoja,

joilla asuttiin. Sillä jos olisi Maan keskessäki asujoita löytynyt,

niin arvattavasti eivät olisikkaan ilman suuritta soditta heittäneet

asuntojanssa Suomalaisille, mutta semmoisista sodista ei juuri mitään

muistella kansan tarinoissa eikä muissa tiedoissa. Tiettävästi olivat

myös kauan aikaa jälkeen maan sisemmäiset paikat ilman vakinaisia

asukkaita, eikä kun kalastajilta ja metsämiehiltä jollonkullon

majailtuina.

Siirtomatkallansa näille pohjaisille maille elelivät Suomalaiset

aikansa Venäjän ja Preussianki maassa, sillä yhtä lähtöänsä he eivat

kulkeneetkaan. Tästä heidän pitemmän eli lyhemmän ajan niillä paikoin

asunnostansa löytyy vielä läpeensä jälkiä Kaspiamerestä aikain ja

Jäämereen asti. Jo ikivanhuudesta näyttää heidän erouneen kahteen

lahkoon, Lappalaisiin ja Suomalaisiin, joilla nykyjään kielensä,

tapainsa ja elämänsä puolesta on suuriki eroitus. Suomalaiset taasen

jakausivat kahteen joukkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joista

Hämäläiset kulkivat ja elelivät länsipuolella, Karjalaiset itäpuolella

toinen toisestansa. Kulkunsa ajalla pohjaisille maille Lappalaiset

aina siirtyivät Suomalaisten edellä, ja nämät heitä seuraten levesivät

länteen ja pohjaiseen päin, itää kohti levenemästä vastasivat

Uralitunturit. Sillä tavoin joutui Hämeen lahkokunta Livon ja Viron

maihin, eteläpuolella Suomenmerta, ja saman meren pohjaispuolellenki

aina Pohjanlahteen asti. Itäpuolella näitä asuivat, kuin jo sanottiin,

Karjalaiset, leveten aina Viena- ja Jäämeren rannoille asti. Siitä

sitte siirtyivät pian koko laajuudeltansa länteenpäin, niin että

tulivat pohjaispuolelle Nevajokea ja Suomen mertaki, eroittain tällä

tavalla Virolaiset Hämäläisistä; vielapä ulousi osa heistä Kainunki

maahan ja Lapin rajoille. — Tällä tavalla tulee ymmärrettaväksi,

kuinka Hämäläiset kahdelta puolen, idästä ja pohjaisesta, joutuivat

Karjalaisten väliin, joka muulla tavalla tulisi vaikiammaksi selvittää.

Ilman näitä kahta suurempata lahkokuntaa, jotka Suomeen ja sen

rajamaille vihdoin asettuivat, on monta pienempätä kansan lahkoa

Venäjän maalla saanut Suomalaisista alkunsa. Semmoisia ovat

Inkeriläiset ja Issorilaiset Inkerin maalla, Virolaiset ja Livolaiset

Virossa ja Livossa, Permiäläiset ja Syrjäläiset Permiässä, Tseremissit,

Tsuvassit ja Mordviinit Volkajoen tienoilla, Voguulit kahdappuolin

Uralitunturia, Votiakit ja Ostiakit Siperiassa; y.m.

Kaikista Suomalaisista kansoista tulivat Permiäläiset vanhaan aikaan

kuuluisimmiksi. He asuivat Vienajoen varrella Volka- ja Kaamajoesta

alkain aina Vienamereen asti. Eteläpuolella asuvain rajakkojensa

kanssa kävivät kauppaa, josta heille lankesi paljo rikkautta. Indiasta

ja muista Aasiaisista maista kävi, kuin vastaki nähdä saamma,

valtakauppatie Kaspiameren rannalta Polkari kaupunkiin, Volkajoen

rannalla, ja siitä Permiän kautta mereen, jossa Skandinavian laivat

niitä odottelivat. Tämä kaupankäynti sekä rikastutti että sivistytti

Permiäläiset yli muiden Suomalaisten kansojen siihen aikaan.

Permiäläisten elosta ja tavaroista mainittiin lavialti ei ainoastaan

pohjaisilla mailla, mutta Greikalaistenki seassa Konstantinopolissa,

vieläpä Arabiassa ja Persiassaki.

Senaikuinen Suomalaisten pakanallinen usko ja Jumalan palvelu

muodostui erittäin Permiän maassa täydellisempään pukuunsa. Ei tietä

muissa Suomalaisissa löytyneen Jumalan kuvaa, niinkuin Permiässa.

Pohjoispuolella Vienajokea niemellä oli Jumalan kuvalla erityinen

pyhitetty paikkansa, ja korkia tarha sen ympäri tehty, jossa yöt päivät

pidettiin vahtia, ett'ei pääsisi kenkään pakanoitsemaan tätä korkiata

pyhitystä. Tänne vedettiin puoli, kolmas osa eli vähempi kuollutten

tavaroista, joita säilytettiin suurissa multalajissä. Onnellisesti

päättttyin matkain jälkeen ja luultavasti muissaki onnellisissa

tapauksissa tuotiin myös Jumalalle lahjoja. Loitompanaki asumain

Suomalaisten kansojen luullaan tässä pyhityksessä Jumalanpalvelunsa

tähden toisinaan käyneen ja samassa kauppaa Permialäisten kanssa

harjoittaneen, joka aina enemmin mahtoi kartuttaa Permiäläisten voimaa

ja muita etuja. Oliki tämä Jumalanpyhityspaikka aina Skandinavilaisten

merenkäviäin mielessä, jotka sen ryöstämällä toivoivat saada kuuluisata

nimeä rohkeudestansa ja muutenki sen tavaroista rikastuvansa.

Suomeen tultuansa jakausivat Suomalaiset, kuin jo on edelläki

nimitetty, kahteen kansalahkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joilla

kielenmurteessansa on selvä eroitus, vaikka ei niin suurikaan, ett'ei

helposti ymmärtäisi toinen toista. Hämäläiset asettuivat länsipuolelle

Kymenjokea ja Päiänettä, pitkin Suomen merta ja Pohjanlahta Pohjanmaan

rajoille asti, Karjalaiset taasen valtasivat itäpuolen maata, levesivät

siitä Pohjanmaalle Kainulaisten nimellä, ulousivat sieltä toiselle

puolelle Torniota eli länsipuolelle Pohjanlahta Ruotsin maahan, josta

kuitenki jälle poiskäännytettiin Ruotsalaisilta, ken niihin ei itse

sekautunut ja viimmein sukunimensäkki unhottanut. Monta sataa vuotta

jälkeenpäin oli Hämäläisten ja Karjalaisten välillä maa vielä enimmiten

autiona taikka muuttelehtavaisilta Lappalaisilta asuttuna. Myöhemmin

pakotettiin Lappalaiset näiltäki seuduin poismuuttaumaan, ehkä lienee

heistäki moni Suomen kansaan yhdistynyt.

b) Suomalaisten muinaisusko ja Runolaatu.

Suomalaisilla näyttää jo ikivanhuudesta olleen tieto yhdestä,

korkeimmasta, olennosta, jota palvelivat ja nimittivät Jumalaksi.

Hän itse pilvein päällä taivaassa asuva ei juuri alentanut itseänsä

maallisihin toimituksiin, joista piti huolen allansa kuuluvain

erityisten olentojen eli haltiain kautta. Ainoastaan eräisimmissä

tapauksissa taisi itsekki näihin ryhtyä. Kun näitä maalla, vedessä,

ilmassa j.n.e. löytyviä haltioita myös tavallisesti Jumaloiksi

huudettiin, niin siitä ruvettihin korkeinta Jumalata eroittamaan

nimityksillä Ylijumala, taivaallinen Jumala. Ja koska häntä pidettiin

muita vanhimpana, sanottihin häntä siitä ukoksi, isäksi, taatoksi

j.n.e. Pilvistä lähetti eli loi hän tuulet, sateet, leimaukset

toisinaan hyödyksi, toisinaan vahingoksi ihmisille. Häneltä rukoiltiin

hyvää vuodenkasvua ja hänen maljaansa, Ukon maljaa, juotihin

kevätkylvön tehtyä, josta toivottiin paremman menestyksen seuraavan.

Merimiehet rukoilivat häneltä säätä ja metsämiehet monastikki pyysivät

hänen kultaisella kurikallansa eli nuialla metsän eläviä säikähyttämään

ja näkyville ajamaan. Pahansuopia, noitia, kateita ja muita vihollisia

pyyttiin hänen myös useinki nuolillansa ampumaan. Ja tavallisesti, jos

mitä tahansa pienemmiltä Jumaloilta rukoiltiin, niin Ukkoa samassa ei

unhotettu, josta näyttää hänellä päätoimi ja valta kaikissa olleen.

Pienempiä Jumaloita erityisillä toimituksillansa olivat Ahti, veden

isäntä, Vellamo, veden emäntä, Tapio, metsän kuningas, Miiritär,

Hongatar, metsän emäntä, Tellervo, Tapion tytär, Maanhaltiat,

Noronneiti, Kekri (Keuru eli Köyri), jota pidettiin karjaonnen ja

maankasvuin suojeliana, Lempi, naimisonnen hallitsia, Kuuttaret,

Päivättäret, Otavattaret ja muut Tähdettäret, Tuulettaret, Ilmattaret

Etelättäret, Luonnottaret, Kukattaret, Sinettäret, Runottaret,

Kantelettaret ja muut semmoiset, joilla itsekkullaki oli lähin huoli

ja toimensa siitä, mitä nimensä merkitsevät. Ylehensä ei näytä

löytyneen mitään niin suurta eikä pientä kohdelmata maailmassa, jolla

Muinais-Suomalaisten uskossa ei olisi erityinen lähin haltiansa ollut.

Semmoisia lähellä olevia varjelioita kyllä tarvittiinki itsekkussakki

paikassa, sillä löytyipä pahojaki olentoja, pahoja Jumaloita, joilta

aina oli vaaroja ja vahingoita peljättävänä. Semmoisia oli erittäinki

Lempo ja Piru, jota mastoin Hiisi, Juuttaat j.n.e. lienevät myöhemmin

tulleita pahalaisten nimityksiä. Perkele näyttää olevan joku nimimuutos

Pirusta ja semmoisena uuteen uskohon otettu, samatekkun entinen

Jumalaki nimi.

Jumalan nimisinä esivanhemmillamme olivat myös useinki Väinämöinen,

Ilmarinen y.m., vaikka näyttääki, kun olisivat alusta tavallisia

ihmisiä olleet ja vasta myöhemmin taitonsa ja muun paremmuutensa

suhteen Jumaloiksi verraillut. Väinämöinen oli onnellinen sodissa,

mahtava monissa taidoissa ja käyttää joitakuita sääntöjä eli lakeja

Suomalaisille antaneen. Hän teki (ensimmäisen) kanteleen ja soitti

sillä itse niin, ett'ei sitä ollut metsässä, ilmassa eikä vedessä, joka

ei tullut kuulemaan. Itse ilman neitsyetki, metsän ja veden emännät

riensivät kuulemaan uutta kanteleen iloa. Väinämöisen itsensä kävi

soitanto niin mielelle, että liikutuksestaan itki karpalonsuurempia

kyyneleitä soittaissansa. Runoissa nimitetään häntä ylehensä vakaaksi

ja vanhaksi. Sodissa ja muissa vaikioissa tiloissa turviteltiin usein

hänen nimeensä, niinkuin muinenki Jumalan.

Ilmarinen tuli mainioksi sepintätaidostansa, jossa hänellä ei

löytynyt vertoja. Luullaan myös hänen olleen ensimmäisen, joka opetti

Suomalaisia rautaa laittamaan ja takomaan. Väinämöiselle oli hän

sodissa, matkoissa ja muissa tiloissa usein suureksi avuksi. Häntää

kunnioitettiin toisinaan Jumalan nimellä jälkeläisiltänsä.

Maailman alkuluomisesta luetaan muutamassa vanhassa runossa, sen

munasta syntyneen, taivaan yläisestä puolesta tehdyksi, maan

alapuolesta, ruskiaisesta auringon, kuun valkiaisesta ja tähdet muista

muruista. Tällä munalla esi-isämme ehkä kuvailivat sitä muodotointa

alkuolentoa, josta Jumala maailman loi, ja jota raamattu nimittää

tyhjäksi. Vettä mainitaan vanhimmaksi, tulta jälkeen syntyneeksi,

rautaa tulenki jälkeen. Maa olisi alusta ollut vedellä peitetty,

josta sitte mätäs nousi kuivempata maata, ja mättähällä kasvo paju

ensimmäiseksi puusi. Muuten mainitaan runoissa suuresta pouta- eli

tulivuodesta, jona koko maa paloi, ett'ei jäänyt kun suurimman tunturin

laella palamatointa paikkaa. Ensimmäisen tulen muistellaan taivaasta

tulleen. Ensimmäisiä ihmisiä nimitetään itselöiksi, ilman tarkempata

tietoa niiden ilmaumisesta. Muuten on usiammilla aineilla syntykertonsa

runoissa luettava, vaik'ei arvattavasti enäa semmoisena, kun se

alkutiedoissa mahtoi olla.

Tulevaisestaki elämästä oli Muinais-Suomalaisilla jonkunlainen pimiä

tieto. Tuonelaksi, myös Manalaksi nimitetään sitä paikkaa, johon

vainajat joutuivat. Se oli Tuonenjoen takana, jonka poikki vainajoita

soudeltiin. Tuoni itse, eli Manalainen, oli paikan haltia ja kävi

vainajoita keräämässä. Ketä hänen matkassansa ei tullut, sitä tuskin

vastaan otettiin. Kun Väinämöinen kerran lähti itseppäällensä Manalansa

käymään, tutkittiin häneltä tarkoin syytä, minkätähden tuli. Se sitte

tieltä saatua laskettiin rautaverkko jokeen, ett'ei uimallakaan

pääsisi takasin, sillä ken kerta oli sisälle päässyt, sitä vaan ei

enää mielellään pois laskettu. Muuten elämä Tuonelassa luultiin

olevan jotenki tämän elämän mukainen, jos kuitenki kaikesta laadusta

vähän kehnompi. Muuta rangaistuksen ja palkinnon tilaa ei kyllä

luultu olevankaan, kun että pahat sielläki elivät pahempina, hyvät

parempina, ehkä muuten toinen toisensa seassa. Sillä näistä kahdesta

erinimityksestä, Tuonelasta ja Manalasta, ei millään sovi päättää, että

olisi kaksi eriasuntoaki vainajoilla ollut. — Eroitettu Manalasta eli

Tuonelasta oli Kalmisto, jossa erityinen haltia Kalma vastaanotti ja

hallitsi ruumiita. Sillä kun kuollessa henki ruumiista erosi, lähti se

sillänsä eli jossain uudessa ruumiinmukaisessa puvussa Tuonelaan, eikä

entisen ruumiinsa kanssa, joka Kalmalle annettiin.

Tästäki lyhyestä ja vaillinaisesta kertomisesta muinaisuskon

pääasioista on nähtävä, Suomalaisilla silloinki olleen jonkun tiedon

yhdestä korkeimmasta Jumalasta, joka muilla alaisilla haltioillansa

piti huolen maailmasta. Paljo luultiin kuitenki ihmisen taidoillansa

voivan, liiatenki alhaisempain Jumalain rinnalla, joita sentähden

millon uhreilla ja lupauksilla, millon kovilla sanoilla ja uhkauksilla

koettiin myönnytellä. Tästä ihmisellä olevasta, mahdolliseksi

luullusta, suuresta voimasta Jumalain rinnalla, ruvettiinki muutamia

Jumaloiksi, Puolijumaloiksi j.n.e. nimittämään, jolla ennestäänki

puuttuvainen tieto Jumalasta vielä enemmin hämmentyi. Tytyväisyyttä ja

onnellisuutta ei tainnut semmoinen usko ajattelevaiselle antaa.

Tiedon Muinais-Suomalaisten uskosta ja muusta elämästä saamma Suomen

vanhoista, meihin asti säilyneistä runoista. Näitä runoja laulellaan

vielä nykyaikoinaki kyllä, tavallisesti Karjalaisilta asutuilla

paikoilla. Niitä on kolmesta erilajista, nimittäin tarinarunoja,

loihturunoja ja lauluja. Kaikista niistä, vaan erittäinki tarina- ja

loihturunoista saadaan joitakuita tietoja muinaisesta elämästä. Niiden

ikä ei ole tarkon tuttu, vaan uskottavasti ovat muutamat niistä päälle

tuhannenki vuoden vanhoja ja usiammatki ennen Kristinuskon maahan

levenemistä syntyneitä. Näyttää, kun olisi niiden syntymäaikoina

Karjalaiset jo olleet Hämäläisistä erillään, vaan kuitenki vielä

asuneet pienemmillä tiloilla, ei niin laajalta kun jälkeenpäin

ja nykyaikoina. Sillä jos olisivat syntyneet nämät runot ennen

Suomalaisten toisistaan eroamista, niin olisi Väinämöinen, Ilmarinen

ja muut, joista niissä yhtäläiseen mainitahan, muissaki Suomen

lahkokansoissa tuttuja nimiä; jos taas olisivat vasta sitte syntyneet,

kun Karjalaiset jo asuivat nykyisessä laajuudessaan, niin kaiketikki

eivät olisi yhdet runot niin ylehensä tutut. Miten ovat tämänaikuiset

runot myöhemmin, niinkuin Paavinuskon aikoina muodostuneet, siitä

saamma vasta tilaisuuden puhua.