Muistutus.
Itsekkullaki kansalla on ylen vähä tietoja ensimmäisistä ajoistansa.
Sillä kun kirjoitusoppi vielä oli tuntematoin, piti merkillistenki
asiain ja tapausten jäädä unhotuksiin, paitsi mitä runoissa ja
tarinoissa säilytettiin. Mutta runoissa ja tarinoissa asiat
ensialkuansakki paremmin kuvaillaan, kun järkkää totuutta myöten
selvitetään. Ja kun niillä sitten ei olekkaan parempata säilyttäjätä,
kun ihmisen muisto, niin ne polvi polvelta, joko peräti unhotetaan, eli
kuitenki muuttuvat semmoisiksi, että tarkimmallaki työllä ei aina tulla
tuntemaan, mikä niissä olisi totta, mikä muuta.
Niin on meilläki Suomalaisilla vähä muinaisista ajoistamme tietoja.
Arvattavasti oli itse elämälaatuki sillon paljo yksikertaisempi ja
harvon mihinkään muuhun ylettyvä, kun jokapäiväisihin elatustarpeisiin.
Semmoisina jouduttiin paremmin sivistyneitten kansain, Venäläisten,
Saksalaisten (Tavallisesti kutsutaan Saksalaiseksi, Saksan maaksi,
mitä tässä kirjassa tulemma Saksaläiseksi ja Saksan maaksi [Saksaksi]
nimittämään. Saksa on ainoastaan osa Saksastä ja sentähden ei sovelias
koko maan nimitykseksi.) ja Ruotsalaisten keskelle. Uudet opit, tiedot
ja muistoaineet alkoivat levetä Suomeen, omat vanhat, mitä löytyiki,
joutuivat aina enemmin unheelle. Suomalaiset niitä ei pitäneet sen
arvoisina, että erittäin muistella; muukalaisille olivat vieläki
vähäpätöisempiä ja muuten ymmärtämättömiä. Niin katosivat muinaisajan
ilmanki vaillinaiset tiedot muistosta; kirjassa niitä ei ollutkaan.
Mitä muukalaisten kansain kirjoituksissa hyvin harvoin löytään
Suomen muinaisaikohin koskevaista, se myös useinki ei taida olla
todenmukaista. Sillä kun tavallisesti elivät vainossa Suomalaisten
kanssa ja vaan harvon muussa tapauksessa heitä nimittävätkään, niin
arvattavasti eivät mainitsekkaan hyvää heistä, sillä eipä vieläkään
ole totuttu viholliselle oikiata arvoansa antamaan. — Sama köyhyös
muinaisajan tiedoissa kohtaa myös Virolaisia, Lappalaisia ja muita
Suomen heimokansoja, ett'ei tule siitäkään toivottua apua. Mitä
itse Suomen kielestä, vanhoista sanalaskuista ja tavoista voisi
muinaiselämää kohtaan päättää eli arvata, sitä ei vielä ole oikein
tarkasti tutkittu. Tarinoita siitä ajasta asti ei löydy, tuskin
nimeksikään, ja runot, mitä vielä löytyy, lienevät aikaa myöten niin
muuttuneet, että työläästi voi eroittaa, mikä niissä on alkuperäistä,
mikä myöhemmin lisäksi tullutta. Ompa vielä niiden syntymäaikaki
melkein tuntematoin. Niin on kaikelta kohdalta työläs ja mahdotoinki
tarkempata ja täydellisempätä tietoa Suomen muinaisajasta saada. Se
aika, jonka paremmin tunnemma, ei ulotu, kun 700 vuotta taaksemme, ja
ompa alkupuoli siitäki hyvin laiha tiedoiltansa. Tarkoituksemme tällä
kirjalla on, lyhyeltä kertoa, niin hyvin, mitä Suomen muinaisajasta
puuttuvaisemmasti, kun seuraavaisista liiatenki nykyisemmistä ajoista
täydellisemmästi tunnemma, ja toivomma, että Suomalaiset lukiat, nähden
missä vaivoissa, vainoissa, sodissa ja muissa rasituksissa esi-isämme
sekä uskonsa että muun kohtansa puolesta enimmiten elivät, oppisivat
oikein tuntemaan nykyisen rauhansa, onnensa ja aikansa, ja sen niin
itsensä, kun jälkeistensä hyväksi käyttämään.