Gyurkovicsien perheessä tapahtui sellainen kumma, että oli pakko
naittaa Mici, nuorin tytär, ennenkuin Klárika, kuudes järjestyksessä,
oli puettu morsiushuntuun.
Tähän luonnonmukaisen järjestyksen rikkomiseen vaikutti osaltaan
myöskin eräs Mici Gyurkovicsin tekemä lievänlainen kuje. Klárika näet
lähetettiin — kun karnevaaliaika oli loppuun kulunut eikä mitään
näkyväisiä tuloksia ollut saavutettu — sukulaistensa mukana Fürediin.
Sukulaiset pitivät tytön luonaan koko kesän sillä tekosyyllä, että
heillä muka oli tiedossaan loistavat naimamahdollisuudet Klárikalle.
Rouva Gyurkovics, joka kesäistä sotaretkeä varten oli hankkinut
kuudennelle tyttärelleen uuden puvun, salli eräänä heikkona hetkenään
Micin käyttää kotona maalla Klárikan vanhaa pitkää hametta. Hän
salli sen, mutta uhkasi rangaistukseksi sulkea Micin uudelleen
lastenkamariin, jos hän vain yrittäisikin vallata itselleen _ison
tytön_ oikeuksia.
Ja seitsemäs tytär lupasi kaikki! Voi voi! — hän ei halua mennä
tanssiaisiin, hän ei välitä hituistakaan nuorista herroista. Hän pysyy
paljon mieluummin kotona äitinsä luona. Ihmiset sanoivat, että hän
keimaili, — kuinka hän olisi keimaillut? Miciä halutti kovasti tietää,
mitenkä sitä oikein keimaillaan!
Seitsemäs tytär lupasi kaikki. Mutta tuskin hän tunsi pitkän hameen
liepeet kantapäillään, kun jo gyurkovicsilaisveri heräsi hänessä. Hän
valikoi itselleen piirikunnan uljaimman miehen ja tuumi itsekseen: tuon
puolisoksi minä tahtoisin tulla! Ja vaikka kysymyksenalainen nuori mies
ei vielä niihin aikoihin ollut aikonutkaan kiinnittää minkäänlaista
huomiota Gyurkovicsin nuorimman tyttären olemassaoloon, kiisteli Mici
hänen kanssaan kuitenkin niin kauan ja oli niin töykeä hänelle, että
Sándorfy — se oli tuon komean miehen nimi — ei ainoastaan kiinnittänyt
huomiota häneen, vaan vieläpä rauhaan päästäkseen meni hänen kanssaan
naimisiin.
Äidin heikkouden seurauksena oli, että Mioille ilmestyi kosija sillä
välin kuin heidän fürediläiset sukulaisensa huolellisesti välttivät
kirjeissään esiintuomasta usein mainittua kysymystä Klárikan
erinomaisista naimisiinpääsymahdollisuuksista. Micin naimisiinmenoon
suostui rouva Gyurkovics vain siitä syystä, että tuo seitsemäs tytär
oli nuorin, jonkavuoksi äidin ei tarvinnut pelätä, että tämänlaatuinen
ikäjärjestysperiaatteen loukkaaminen tulisi perheessä vaaralliseksi
tavaksi.
Seitsemännen tyttären kihlauksen jälkeen alkoi kuulua huhun mutinaa,
että Klárika ja Mici oikeastaan olivatkin kaksosia ja että Klárika
tähän asti oli vain sen vuoksi ollut järjestyksessä edellä, että hän
oli nähnyt päivänvalon noin kuusikymmentä minuuttia ennen kuin hänen
nuorin sisarensa.
Aloitan kertomukseni siitä, kun Gyurkovicsit vaunuillaan lähtivät
Keményien maatilalle. Armollinen rouva, joka muutenkin oli erityisen
suopea nuorimmalle tyttärelleen, ummisti silmänsä, kun Mici, tuohon
usein mainittuun pitkään hameeseen puettuna, astui vaunuihin. Äiti oli
ihan varmasti vakuutettu siitä, etteivät he Keményllä tapaisi ketään
vieraita, ja hänestä tuntuikin sentähden kovin epämieluisalta, kun hän
näki kuistille kokoontuneen ison liudan tyttöjä ja viisi tai kuusi
nuorta herraa.
Nuoret pelasivat koko iltapäivän lawn-tennistä. Myöhemmin he remusivat
väentuvassa ja kävivät Mici Gyurkovicsin johdattamina talleissa ja
navetoissa. Jokaisen viisassilmäisen sarvipään muljauttaessa he
peräytyivät kirkuen, jokaiselle punaturpaiselle vasikankantturalle he
sanoivat: »myy-yh, silokarva!»
Kun he tulivat talliin, jossa pidettiin vieraiden hevosia, höristelivät
Mihály Sándorfyn raudikot korviaan ja alkoivat kuopia.
— Pitää olla varuillaan, hevoset voivat purra, sanoi sinitakkinen
ajomies tallin pimennosta.
Mici Gyurkovics vastata tokaisi:
— Aivan kuin niiden isäntäkin!
Nuoret herrat hymähtelivät, ja tytöt tyrkkivät toisiaan
kyynärpäillään... Pilkka ei pistänyt asianomaista! Sándorfy näet pelasi
kuistilla ferbliä vanhain herrain kanssa. Mici, kenties senvuoksi, että
tahtoi hyvittää tuota sinitakkista ajomiestä tämän isäntää kohdanneen
loukkauksen tähden, alkoi leperrellä hänelle:
— Oliko päivällinen hyvä? Saitteko myöskin viiniä? Jos mielenne tekee
jotakin, sanokaa vain minulle!
Sitten he aikoivat lähteä tarkastelemaan mehiläispesiä. Margit Kemény,
talon nuori tytär, lupasi näyttää vieraille mehiläiskuningattaren.
Tämäpä innostutti kaupunkilaisneitosia. He kenties kuvittelivat, että
suriseva mehiläiskuningatar asteli vahakakulla pieni kultakruunu
päässään.
Mutta sinne mentäessä rupesi satamaan. Heidän kasvoilleen putoili isoja
vesipisaroita, ja yhtäkkiä alkoi heitä ropsia kesäinen rankkasade. Koko
seura pakeni kirkuen takaisin taloon. Etumaisena loikki Mici keveästi
kuin nuori metsäkauris. Päänsä verhoksi hän oli kietonut satapoimuisen
talonpoikaishameensa.
Kun tytöt taas olivat kokoontuneet neitsytkammioon, alkoivat he
kiusoitella toisiaan äskeisen lapsellisen pakokauhun johdosta ja
tulivat äkkiä sangen vakaviksi.
Mutta pian Mici Gyurkovicsin kieli jälleen pääsi valloilleen.
— Eikö Feri Horkay ole vieläkään tullut? kysyi hän. — Ellei Feri Horkay
ole mukana, ei ole mitään hauskaa tiedossa!
Seura hajaantui pieniin ryhmiin; muutamat istuutuivat pienille
tuoleille, toiset sohvalle ja nojasivat tylsinä kyynärpäihinsä.
Neitsytkammiossa oleskeleminen oli muuten jotenkin vaarallista;
ojensipa kätensä mihinpäin tahansa, niin aina putoili pöydiltä ja
hyllyiltä särkyinä esineitä lattialle.
Muutamat tytöistä olivat polvillaan talon tyttären ympärillä
monilaatikkoisen kaapin vieressä, ja Margit Kemény näytteli heille
harvinaisuusvarastoaan.
— Tämän kannuksen kadotti tuo hurjapää Elefántovics Daruvárin
tanssiaisissa... Tämän pienen riikinkukon sain Feri Horkaylta
syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni kuusitoista vuotta... Tämä kaunis
paperiviuhka on myöskin kotoisin Daruvárin tanssiaisista — siinä on
Daruvárin kreivien vaakunakin... Sen takapuolella on kauhea irvikuva:
Feri Horkay on sinne piirustanut oman muotokuvansa... Näillä kahdella
pistolinkuulalla olisivat monokkeli-Elefántovics ja Jankó Szilágyi
kaksintaistelleet, ellei isä olisi oikeaan aikaan saanut heitä
sopimaan...
Mihály Sándorfy, sinitakkisen ajomiehen ja näykkivien raudikoitten
isäntä, astui huoneeseen. Hän oli päivällisten jälkeen paennut
meluavasta nuorisoparvesta rauhallisten vanhusten seuraan. Mutta kun
vanhukset sitten olivat ahkeranpuoleisesti kallistelleet laseja ja
huuhtoneet kuivia kurkkujaan ja kun eräs Torontalin piirikunnasta
kotoisin oleva armenialainen herrasmies oli ferblissä kiskonut heiltä
rahat, alkoivat he kovaäänisesti keskustella politiikasta, ja silloin
Sándorfy piti viisaimpana livahtaa takaisin nuorison joukkoon.
Kotvasen etsi hän itselleen paikkaa ja lyöttäytyi sitten parin
jaarittelevan nuorukaisen seuraan. He puhuivat kuiskaten ja
käsittelivät parhaillaan erästä naista koskevaa juttua.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Sándorfy.
— Feri Horkay sanoi...
— No sitten se on varmasti valhetta...
Hän puhui hiljaa, mutta hänen syvä äänensä tunkeutui kuitenkin Mici
Gyurkovicsin korviin.
Taivas tiesi, mikä ajatus pälkähti seitsemännen Gyurkovicsin tytön
päähän! Aina siitä saakka, kun Sándorfy oli astunut huoneeseen
tervehtimättä häntä erityisesti, oli Mici yhtä mittaa katsella
tuijotellut häntä. Nyt hän astui kaksi askelta eteenpäin, oikaisi
solakan vartalonsa ja kysyi Sándorfylta:
— Kenestä te puhutte? Sallikaa minun kysyä!
He olivat olleet jo kauan tuttuja, mutta vaihtoivat nyt keskenään
ensimmäiset sanat. Sándorfy säpsähti ja katseli ällistyneenä tyttöä.
— Anteeksi...
— Te väititte eräästä ihmisestä, että hän valehtelee, jatkoi Mici
kiihtymyksestä vapisevalla äänellä. — Sellaista ei pidä lausua
kuiskaten, vaan ääneen, vaikka sekin henkilö, jota puhe koskee, olisi
kuulemassa...
Miska Sándorfy punastui hieman, mutta remahti sitten nauramaan:
— Mutta armollinen pikku neiti! Ettehän vain halua ruveta riitelemään
kanssani?
Totta totisesti! Riidellä hän juuri halusikin tuon sietämättömän
neljännesylimyksen kanssa, mokomankin, joka katseli sekä häntä että
koko hänen seuraansa niin armollisen ylenkatseellisesti... Ellei koko
piirikunnan ihmisissä ollut sen vertaa kunniantuntoa, niin oli sitä
ainakin hänessä... Dalmatialaisveren kuuma taisteluinto ja kumoamishalu
leimusi hänen silmissään ja värähteli hänen sieraintensa pielissä.
Mihály Sándorfy sanoi:
— No, olkoon menneeksi: puhuin Feri Horkaysta... Sanoin, että hän on
valehdellut... Olen pahoillani, jos tällä satuin loukkaamaan joitakin
hellempiä tunteita...
— Ritarillinen mies ei puhu sellaista toisen selän takana... Olkaa hyvä
ja sanokaa se hänelle vasten silmiä... tai ellei teillä ole tarpeeksi
rohkeutta, sanon minä sen hänelle...
Tytöt olivat aivan kauhuissaan, ja nuoret herrat kiertelivät
hermostuneina viiksiään. Rouva Radványi, rouva Gyurkovicsin
äskenmainittu tytär, kutsui Micin syrjäpuoleen ja lupasi antaa hänelle
kaikessa hiljaisuudessa pari korvapuustia. Mutta viereisessä huoneessa
Mihály Sándorfy hermostuneesti nyki takkinsa nappeja.
— Mikähän tuo pikku tyttö oikeastaan on? Mitä kummaa hän minusta
tahtoo? Mistä minä olisin voinut tietää, että hän oli rakastunut Feri
Horkayhin?
Ja hetken perästä hän jatkoi:
— En koskaan olisi voinut luulla, että tuossa kyyhkyläisessä oli niin
paljon sappea!
Hän viipyi vielä jonkin aikaa vanhusten joukossa, mutta ei enää
tuntenut voivansa hyvin tässä linnassa. Jo puolisen tuntia tämän
jälkeen nähtiin hänen ajavan rankkasateessa huimaa vauhtia ikkunain
alitse. Hän ajoi kaupunkiin, meni suoraa päätä Kasinoon, etsi Horkayn
ja kertoi tälle, mitä linnassa oli tapahtunut. Horkay, joka jo
kolme päivää oli pelannut erään kuljeksivan biljarditaiturin kanssa
karambolia, hankasi liidulla biljardikeppiään ja sanoi:
— Minusta näyttää siltä, että meidän nyt täytyy taistella!
— Siitähän tuo näyttää! myönteli Sándorfy.
Seuraavana päivänä he sitten suorittivat kaksintaistelun. He ampuivat
pistoleilla, mutta Horkay ei osannut ja Sándorfy puolestaan heitti
pistolinsa maahan ja kutsui koko seuran illalliselle. Näin oli
Horkay-Sándorfy-juttu ratkaistu ritarillisuuden sääntöjen mukaan, mutta
Sándorfy-Gyurkovics-juttu sitä vastoin sai uutta virikettä Daruvárin
soutuseuran juhlassa.
Daruvárin soutuseuralla oli veneenvihkiäiset, ja siitä syystä
rummutettiin koko piirikunta koolle.
Mici Gyurkovics selitti kolme päivää äidilleen erinomaisella
asiantuntemuksella sitä seikkaa, että veneenvihkiäiset eivät olleet
mitkään tanssiaiset ja että sinne hyvin usein otettiin mukaan
lapsiakin. Tämän lakipykälän perusteella otettiin sitten hänetkin
mukaan daruvárilaisten juhlatilaisuuteen.
Hänen armonsa rouva Gyurkovics katui sittemmin sangen suuresti tätä
päätöstään, sillä hänen nuorin tyttärensä sai taas — herraties
minkätähden — aikaan sievoisen kommelluksen Mihály Sándorfylle.
Armollinen rouva antoi tästä jälkeenpäin tyttärelleen aika läksytyksen»
— Oletko sinä mikä juristi tai husaariupseeri, koska et voi tulla
yhdenkään ihmisen lähettyville joutumatta hänen kanssaan riitaan?
Toisen katrillin loputtua näet Sándorfy tuli hiljaisen epätoivoisena
kesäksi puistikkoon tuodun tarokpöydän luo, jonka ääressä edusmies
Gyurkovics par'aikaa selvitteli pelitilejä, ja sanoi tälle:
— Kuulepas, Milán, jos tätä menoa jatkuu kauemmin, karkottaa sinun
pikku sisaresi minut tästä maailmasta... Csárdásia tanssittaessa hän
kaikin mokomin koetti saada minua ja noita kolmea Elefántovicsin
veljestä toistemme kanssa riitaan — hän väitti, että minä muka olin
ehdoin tahdoin tuuppinut heitä, — ja katrillissa hän ei tahtonut
tarttua käteeni... Ja koko iltapäivänä en ole uskaltanut tulla hänen
läheisyyteensä, sillä minä tiedän, ettei hän voi sietää minua...
Edusmies sanoi:
— Jos lapsi juonittelee, niin nipistä sitä korvasta!
Sanoi ja löi pöytään valtin. Mutta Sándorfy vaipui mietteisiinsä.
Tuo pieni kyykäärme käsittämättömine vihamielisyyksineen voi kenties
vielä saattaa hänelle jonkin vakavanpuoleisen ikävyyden. Olisipa
kerrassaan hassunkurista, ellei hän, joka niin monen monta kertaa oli
menestyksellisesti kesytellyt sekä vaaleita että ruskeita kyykäärmeitä,
voisi hellyydellä nyhtää tuolta myrkkyhampaita.
Hän tapasi ihastuttavan vihollisensa tanssilavan takana. Siellä tyttö
istui oluttynnyrillä, rummutellen kantapäillään tynnyrin laitaa ja
leyhytellen tavattoman suurella paperiviuhkalla viileyttä punoittaville
kasvoilleen.
— Neiti Mici, ettehän suutu, vaikka häiritsen teitä?
Mutta Gyurkovicsin seitsemäs tyttö ei vihastunut mistään niin paljon
kuin siitä, että häntä nimitettiin neidiksi. Hän oli _armollinen neiti_
— vain neideiksi nimitettiin palvelustyttöjä.
Hän mittelikin sentähden Mihály Sándorfya jäätävin katsein.
— Mitä te haluatte?
— Koko piirikunta ylistää teidän suoruuttanne... Ja minä tiedän vielä,
että te ajattelette ritarillisesti, tahtoisin sanoa: kuin kunnianmies —
mikä naisissa ei suinkaan ole jokapäiväistä... Senpätähden pyydänkin,
että sanoisitte aivan suoraan, miksi minua vihaatte.
— Huvittaisiko se teitä? kysyi Mici pilkallisesti.
— Äärettömästi!
— Nähkääs: minä en siedä ihmisiä, jotka ovat olevinaan!
— Ja te siis pidätte minua sellaisena?
— Pidän! oli kuivakiskoinen vastaus.
— Minä vakuutan, että te erehdytte... Jos tahtoisitte vaivata itseänne
tutkistelemalla minua hieman lähempää, tulisitte vakuutetuksi, että
olette erehtynyt...
Mici kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei häntä laisinkaan olisi
haluttanut ruveta tuohon tutkimistyöhön. Sitten hän hyppäsi tynnyriltä,
meni tanssilavalle, ja Sándorfy jäi seisomaan ällistyneenä kuin
kysymysmerkki.
Nuorta miestä sekä nauratti että suututti; mutta kun tanssinohjaaja
huuteli yhtä paria lisää kotiljonkiin, pälkähti Sándorfyn päähän
epätoivon tuuma. Hän etsi kesäpukujen vilinästä Micin.
— Tuletteko kanssani kotiljonkiin? hän kysyi uhkarohkeasti.
Hänen suureksi hämmästyksekseen Mici Gyurkovics sanoi:
— Miks'en — mutta ensin minun täytyy karistaa niskoiltani eräs toinen
tanssittaja.
Tuo toinen tanssittaja oli muuten Feri Horkay, joka Keményn linnassa
tapahtuneen selkkauksen jälkeen oli herkeämättä hakkaillut Mici
Gyurkovicsia. (Koko maailma puhui jo, että tuo tytönheilakka oli aivan
hillittömästi pihkaantunut Horkayhin.)
Kotiljongin tanssiminen Gyurkovicsin tyttöjen kanssa oli missä
olosuhteissa tahansa uhkarohkea yritys, ja tässä suhteessa oli Mici
vaarallisin kaikista Gyurkovicsin tyttäristä. Hänessä oli tosin eräs
pieni ruumiillinen vika: jos katsoi häntä suoraan silmiin, huomasi,
että hänen vasen silmäteränsä oli parisen millimetriä korkeammalla kuin
oikea. En juuri uskalla väittää, että hän olisi ollut kierosilmäinen,
mutta sen tiedän, että hänen katseensa oli haaveellisen uneksiva ja
hänen terhakan luonteensa jyrkkänä vastakohtana.
Syrjäytetty Feri Horkay ei laisinkaan kummastellut Micin käytöstä eikä
hämmästynyt, kun hän pari päivää myöhemmin, ratsastaessaan kylän läpi,
näki Gyurkovicsien talon veräjän pielessä Sándorfyn raudikot.
Mutta Sándorfy kävi Gyurkovicseilla vain sentähden, että hän oli rouva
Gyurkovicsin kanssa sveitsiläisen sonnin kaupoissa. Hän tarkasteli
elukkaa senkin seitsemät kerrat, tinki kuin mustalainen parin guldenin
tähden, mutta popsi sitten ainakin riitarahan edestä talon kinkkua ja
kaviaaria.
Ennen talosta lähtöään hän säännöllisesti kuljeskeli Micin kanssa
edestakaisin pihamaalla. Ja usein kuului rouva Gyurkovicsin kimakka
ääni:
— Minne sinä menet, Mici?
— Puhelen tässä Sándorfy-sedän kanssa.
»Setä»-sana rauhoitti hänen armoaan, mutta kahden kesken Mici nimitti
herra Mihály Sándorfya vain »teiksi» ja »Miskaksi».
Kun Sándorfy, joka oli reserviupseeri, sai käskyn lähteä
syysharjoituksiin, osti hän vihdoinkin tuon sonnin. Sen jälkeen hän
vielä kerran kävi talossa näyttämässä upseerinpukuaan.
Jättäessään hämärissä pikku tytölle hyvästit hän kävi hieman
kaihomieliseksi. Veräjälle saavuttuaan he alkoivat jo puhua kuiskaillen.
— Kuulkaapas, pikku Mici! Teidän kanssanne puhuessa tahtoisi niin
mielellään unohtaa, että te vielä olette pieni tyttö.
— Mutta enhän minä enää niinkään pieni ole, koetteli »seitsemäs»
lempeästi vastustella.
— On joutavaa puhua siitä, mutta minä toivoisin, että te pysyisitte
vielä kaksi vuotta minua kohtaan sellaisena kuin nyt olette... Yhtä
rakastettavana ja hyvänä...
— Ja mitä sitten kahden vuoden kuluttua? kysyi tyttö lapsellisen
uteliaana.
Paimenpojat ajoivat lehmiä karjapihaan kamalasti kiljuen keskellä
pöllyävää tomupilveä. Kun kaikki taas oli tyyntynyt, avasi Mici jälleen
suunsa:
— Tiedättekö, Miska, minä sanon teille nyt jotakin. Katsokaas, jos te
tahdotte sanoa minulle jotain, ei teidän tarvitse sitä varten odottaa
kahta vuotta, sillä kahden vuoden perästä en ole vanhempi kuin nytkään.
Miska ei tietysti ymmärtänyt tästä mitään, mutta »seitsemäs» selitti
hänelle asian.
— Äiti on pelkästä varovaisuudesta vähentänyt kaksi vuotta koko meidän
tyttöliutamme iästä, joten me kaikki siis olemme kaksi vuotta vanhempia
kuin luullaan... Mutta tämän sanon vain teille...
— No kuinka vanha olette nyt? kysyi Sándorfy.
Seitsemäs Gyurkovicsin tyttö taisteli kauan sisimmässään, mutta
sitten synnynnäinen vaisto sai hänessä voiton. Hän ei ilmaissut
perhesalaisuutta, hän sanoi vain:
— Olen kaksi vuotta vanhempi kuin luulette!
Tuloksena veräjän luona pidetystä keskustelusta oli, että Mici
Gyurkovics ei tahtonut kenttäharjoitusten kestäessä mihinkään
huvitilaisuuteen, vaan kuljeskeli kotomailla, vieno, salaperäinen hymy
huulillaan, aivan kuin lapsi, joka on saanut tietää jonkin salaisuuden
eikä halua ilmoittaa sitä muille, vaan toivoo, että kaikki voisivat
lukea sen hänen kasvoistaan.
Toinen epäilyttävä oire oli se, että Mici kerran kysäisi äidiltään:
— Kuulkaapa, äiti! Kirjoitetaanko »ijäisesti» sanan alkuun ij?
— Kenelle sinä aiot kirjoittaa? kysyi armollinen rouva.
Mici ei vastannut, mutta sinä päivänä hän tuli päivällispöytään sormet
mustetahroissa.
Eräänä päivänä Miska Sándorfy tuli jälleen taloon, syysauringon
päivetyttämin poskin, ja puhui Micin jo ennakolta antamien neuvojen
mukaan äidille...
Rouva Gyurkovics oli alussa ankaran vihainen. Mikä häikäilemättömyys
Micin puolelta! Työntäytyä esiin tuolla tapaa, vaikka on Klárikan
vuoro! Ensi hetkenä hän tuumaili riisua seitsemänneltä tyttäreltään
pitkät hameet ja ajaa hänet takaisin lastenkamariin. Sitten pisti
hänen päähänsä ajatus kääntää Sándorfyn huomio Klárikaan. Loppujen
lopuksi kuitenkin, vaihdettuaan kiivaita kirjeitä Klárikan kanssa ja
kun Mici itkien oli vakuuttanut, että hän rakasti Miskaa ja vieläpä oli
rakastava ijäisesti (ij:llä!), armollinen rouva antoi suostumuksensa.
Kun he jo olivat kihloissa, kysyi Sándorfy kerran morsiameltaan:
— Sanopas, miksi sinä vihasit minua niin kiihkeästi?
— Siksi, että sinä et ollut huomaavinasikaan minua! vastasi nuorin
Gyurkovicsin tyttäristä.