LIZA.

Liza oli puolen päänmittaa lyhyempi vanhempia sisariaan, mutta oli

sitä vastoin Gyurkovicsin tytärten keskipainoa viisi kiloa raskaampi.

Mainitun keskipainon oli armollinen rouva kerta kaikkiaan määrännyt

viideksikymmeneksikahdeksaksi kiloksi. Se tyttäristä, joka painoi

enemmän, sai käyttää Bantingin parannustapaa, se, joka painoi vähemmän,

sai nauttia rautapillereitä.

Viidennen tytön erikoisena tuntomerkkinä oli ärsyttävä luomi poskessa.

Hänen luonteenomaisia piirteitään oli muiden muassa se, ettei hän

mielellään noussut varhain, ei pitänyt paljon tanssista ja oli

professori Korányin kanssa yhtä mieltä siinä, että sydämestään inhosi

kureliivejä.

Viimeksimainitun vastenmielisyytensä vaikutuksesta hän oli saavuttanut

ihmeteltävän näppäryyden tämän hänen ylleen pakotetun kiusankappaleen

riisumisessa. Poislähteville vieraille hän näet sanoi jäähyväiset

rappusilla hoikkauumaisena kuin ampiainen, mutta liehutti liinaa

ikkunan alitse vierivien vaunujen jälkeen jo mukavaan kotipuseroon

puettuna.

Sanoin, ettei Liza paljon pitänyt tanssista, ja nyt tunnen, että tein

uhkarohkean teon väittäessäni sellaista eräästä vilkasluontoisten,

alituisesti rauhatonten, ikäänkuin tanssiin luotujen ja tavallisesti

melkein tiedottomiksi nyöritettyjen Gyurkovicsin tyttöjen nuorimmista

sisarista.

Koska minä kuitenkin haluan saada lausuntoni uskotuksi, niin toivoisin,

että loisitte lyhyen silmäyksen Liza Gyurkovicsin lapsuusaikaan,

— mahdollista on, että lapsen yksilöllisten taipumusten joukosta

löydätte sen punaisen langan, jonka avulla saatamme ymmärtää neitosen

erikoisharrastukset.

Jo silloin kun hän oli kapalolapsi, nimitti palvelusväki häntä

Paksu-Lizaksi, kotiväki Laiska-Lizaksi. Mutta mikään nimi ei olisi

ollut hänelle sattuvampi kuin Kiltti-Liza.

Hän oli niin kiltti, että sinä aikanakin, jolloin hän sai hampaita,

olisi voinut luulla häntä kuuromykäksi, sillä hänen ei milloinkaan

kuultu päästävän äänenpirahdustakaan. Kun hän aamun valjetessa heräsi

kehdossaan, ei hän kiirehtinyt kääntämään puoleensa yleistä huomiota

korvia särkevällä kirkunalla, vaan nyrpistäen pientä nykerönenäänsä

odotti hiljaa soperrellen, että hänet huomattaisiin.

Kun hänet illalla asetettiin johonkin huoneiston sopukkaan, ei hän

nykyaikaisten lasten tapaan yritellyt kirkumalla pysähdyttää auringon

kulkua, vaan katseli tarkkaavasti ja vakavasti huoneen sisustusta,

kunnes ilman minkäänlaista hälinää nukahti.

Kun hän jo oli niin iso, että häntä kannettiin sylissä, ei hänessä

näyttäytynyt mitään itsekkyyden merkkejä. Kalistimensa hän monesti

heitti lapsellisen jalomielisesti imettäjän kintereillä hiiviskelevälle

lammaskoiralle, voileivoksensa hän antoi pienimmästäkin kehoituksesta

kenelle tahansa, heittipä sen usein kehoittamattakin pihalla

lenteleville kyyhkysille.

Imettäjä kuvaili hyvin usein lapsen hyvää sydäntä puutarhan aitauksen

vieressä seisoskeleville, lastenkasvatusta lämpimästi harrastaville

sotaväen hevostenhoitajille.

(Nämä sotaväen hevostenhoitajat tulivat aina keväisin parittain

Bács-Tamásiin, mukanaan kuninkaallinen siitosori. Parin kuukauden

kuluttua joutui lapsirakas sotamies säännöllisesti putkaan, korpraali

taas sairaalaan, ja sotatuomarin vaatimuksesta kuulusteltiin erästä

Gyurkovicsien palvelustyttöä todistajana jutussa, joka koski

kurinpitorikosta ja pahoinpitelyä.)

Räikeä vääryys tapahtui Lizalle siinä, että hänelle lapsuusaikana

luettiin vahvistava uni hyveeksi, kun taas nyt, hänen saatuaan pitkät

hameet, armollinen rouva, joka itse nousi varhain, piti suurta

mekastusta tuosta hyveestä.

Aamuisin, kun Liza vielä makasi patjojen välissä ja harmitteli

ristiriitaisuutta pehmeän vuoteensa ja lämpimän aamiaisen välillä,

astui rouva Gyurkovics huoneeseen ja pani voimaperäisillä

lausunnoillaan vaa’an ehdottomasti kallistumaan aamiaisen puolelle.

Tällöin hän usein sanoi Lizalle näin:

— Sinä olet jo melkein yhtä lihava kuin juutalaismuori ja aina vain

makaat!

Vertaus oli liioiteltu, sillä vuokraajan emännällä oli neljä selvästi

erotettavaa leukaa toistensa alla (vieläpä oli ensimmäisessä

ja toisessa havaittavissa partaakin!), kun sitä vastoin Lizan

ruusunpunaista leukaa yhdisti kaulaan yksi ainoa pehmeästi kaartuva

liitos.

Tytön kiitokseksi minun täytyy sanoa, että se melkoinen harmi, jota

hänelle suurenneltu lihavuutensa tuotti, ei vähääkään muuttanut hänen

sydämensä hyvyyttä. Renkien lapset tiesivät tämän hyväsydämisyyden,

talon koirat ja siipikarja tunsivat sen vaistomaisesti, sillä Lizan ei

tarvinnut muuta kuin vain näyttäytyä takapihalla tullakseen vilkkaitten

mielenosoitusten esineeksi.

Lizan myötätunto ei rajoittunut vain ihmisiin ja elukkoihin, vaan

kohdistuivatpa hänen rikkaan sydämensä tunteet myöskin paperilla

eläviin hahmoihin, niihin sankareihin, jotka esiintyivät hänen

mielikirjallisuuteensa kuuluvissa romaaneissa.

Hän lueskeli romaaneja suurella mielihalulla ja erosi siinäkin

vanhemmista sisaristaan, jotka pääkaupunkilaislehdistä lukivat enintään

tanssiaisselostukset ja kihlausilmoitukset.

Gyurkovicsien puutarhassa kasvoi ikivanha seljapuu. Sen matalan

latvuksen suojasta Liza oli löytänyt itselleen salaisen sopukan,

jossa hän tuhatlukuisten likakärpästen suristessa saattoi haaveilla

onnettoman rajakreivinna Isauran kohtalosta. Kun Isaura oli saatettu

perhehautaholviin, valoi Liza surunsa loppumattomiin kyyneliin, ja

kun sitten viimeisessä luvussa selveni, ettei Isaura ollutkaan oikein

todenteolla kuollut, valtasi riemuisa onnentunne Paksu-Lizan sydämen.

Rouva Gyurkovicsin sydämeen kasasi suurta huolta se seikka, että hänen

viidettä tytärtään eivät houkutelleet tanssiaissalien aineelliset

parkettilattiat, vaan romanttiset pilvilinnat.

— Luulet kenties joutuvasi naimisiin jonkun kreivi Orlandon tai paroni

Lebegényin kanssa?

Gyurkovicsin Lizaa ei nainut kreivi Orlando eikä paroni Lebegényi, vaan

Gida Radványi, joka juuri saman päivän iltana oli tervehdyskäynnillä

talossa.

Pieni Gida Radványi oli parisen vuotta tätä ennen ollut päättömästi

rakastunut Gyurkovicsien kolmanteen tyttäreen, vaaleaveriseen

Katinkaan. Eversti Radványi sai tytön tähystimeensä ja nai hänet

sitten itse, mutta pojan hän lähetti professori Sergiuksen

ylioppilasleipomoon päästäkseen hänestä. Ja sen hän sanoi pojalleen,

että älköön uskaltakokaan tulla kotomaihin, ennenkuin oli suorittanut

ylioppilastutkinnon.

Gida ei pitänyt asiaa kovin kiireellisenä, vielä vähemmän professori

Sergius, jolle nuoresta paronista maksettiin sataviisikymmentä

guldenia kuukaudessa. Gida toimi siis kaksi vuotta laitoksen

itsekasvatusyhdistyksen istunnoissa puheenjohtajana, mutta sai sitten

odottamattoman onnettomuustapauksen johdosta ylioppilastodistuksensa.

Tämä odottamaton onnettomuustapaus oli se, että ministeristö kielsi

Sergiuksen laitokselta oikeuden laskea enää ylioppilaita, ja kostoksi

siitä professori Sergius antoi ylioppilastodistuksen kaikille

oppilailleen.

Eversti oli nyt sitä mieltä, että poika oli tarpeeksi oppinut,

— eihän hänestä kuitenkaan koskaan voisi tulla muuta kuin joku

hevosvakuutusyhdistyksen esimies tai enintään piirikunnan päällikkö, —

ja kutsui hänet kotiin.

Ne, jotka ennestään tunsivat Gida Radványin, saattoivat huomata, että

hän oli sangen suuresti muuttunut oppilaitoksessa. Hänen viiksensä ja

voimansa olivat kasvaneet. Liza puolestaan havaitsi hänen käytökseensä

tulleen jonkinlaista romanttista ylevyyttä ja hänen kasvonpiirteisiinsä

jotakin surumielistä vakavuutta, joka oli hirvittävän intresanttia ja

muistutti Monte-Christon kreiviä tai vielä enemmän Don Carlosta, joka,

kuten tunnettua, oli rakastunut omaan äitipuoleensa.

Gida Radványi oli tosiaankin ottanut tehtäväkseen kantaa kovaosaista

kohtaloaan surun läpitunkemalla arvokkuudella. Oi — hän oli paljon

saanut kärsiä ja taistella sisäisiä taisteluja oppilaitoksessa

ollessaan, huolimatta tekemästään ennakkopäätöksestä, että velvollisuus

oli voittava intohimot ja että hän oli kieltäytyvä, vaikka henki menisi.

Mutta ihminen ei voita intohimojaan eikä ylimalkaan mitään muutakaan

vain pitääkseen voittonsa omana hyvänään, salassa. Sellaisina hetkinä

tuntee olevansa jonkun tarpeessa, sanokaamme esimerkiksi jonkun

markiisi Posan, jolle saattaa uskoa salaisuutensa ja jonka voi antaa

ihastella tätä sisäistä suurtyötä.

Ja kenellä olikaan enemmän taipumuksia markiisi Posan osan esittämiseen

kuin Liza Gyurkovicsilla? Parin viikon kuluttua oli Gida, joka joka

päivä illasti Gyurkovicsien luona, jo tullut niin hyväksi tuttavaksi

Lizan kanssa, että itki ilmoille suuren surunsa ystävänsä rinnoilla.

(Tätä ei tietystikään pidä käsittää aivan sananmukaisesti!)

Liza oli kyyneliin asti liikutettu; hän oli ylpeä Gidan luottamuksesta,

jota hän piti jalona, suurena ja hirveän intresanttina, ja vannoi

hänelle pyytämättä ikuista ystävyyttä.

Hän ei ollut koskaan uskaltanut toivoakaan näkevänsä Bács-Tamásissa

kasvoista kasvoihin miestä, jonka rinnassa velvollisuus ja intohimot

olivat kamppailleet tai joka ylipäätään jotakin taisteluista tiesi.

Bács-Tamásin herrat eivät milloinkaan puhuneet velvollisuuksista ja

intohimoista; heidän juttunsa käsitteli aina vain vuodentuloa, hevosia

ja suuria juominkeja.

Myöhemmin kertoi Gida seljapuun alla ystävättärelleen ihmeellisen

tapahtuman: kun hän ensi kerran jälleen kohtasi äitipuolensa.

Hän oli tullut kotiin oppilaitoksesta, ja hänen isänsä otti hänet

vastaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään.

Ikäänkuin he koskaan eivät olisikaan olleet kilpakosijoita. Isä sanoi:

— Servus, poika! Kas vain, viiksesi ovat alkaneet orastaa.

Katinka-rouva astui huoneeseen, ja hänkin käyttäytyi aivan kuin

ei mitään olisi tapahtunut. Ikäänkuin he koskaan eivät olisikaan

rakastaneet toisiaan. Hän sanoi:

— Kas Gidaa! Miten isoksi mieheksi olet tullut!

Sitten he puhuivat muista asioista, ja eversti oli entiselle

kilpakosijalleen niin epäkohtelias, että suvaitsi ruveta haukkumaan

häntä taskurahoista. (Niin kauan kuin Gida oli ollut lapsi, oli isä

jättänyt hänet omiin heteisiinsä kuin miehen ikään, mutta nyt hän

tahtoi korvata laiminlyöntinsä sillä tavalla, että käsitteli poikaansa

kuin lasta!)

Kun Gida poistui huoneesta, kutsui Katinka häntä eräästä sivuovesta ja

pisti salaa hänen käteensä kokoontaitetun paperin.

— Varo, ettei ukko näe! kuiskasi hän.

Gida kalpeni, hänen polvensa vapisivat. Sitten hän syöksyi ulos ja

talliin papereineen...

— Ah! Katinka varmaankin pyysi anteeksi kirjeessään!

Mutta paperi ei ollutkaan mikään kirje, vaan viidenkymmenen guldenin

seteli... Hän antoi Gidalle rahoja, inhottavia rahoja...

Liza sanoi huokaisten:

— Katinka ei ole vähääkään romanttinen!

Hän neuvoi Gidaa riistämään juurineen Katinkan kuvan sydämestään.

Jonkin riistäminen sydämestä juurineen oli sellainen voimatyö, joka

sai Gida Radványin innostumaan. Hän lupasi tehdä sen, kuitenkin

sillä ehdolla, että Liza jalomielisesti auttaisi häntä tässä

mieltäkiinnittävässä leikkauksessa.

Lasten alituisesta yhdessäolosta oli seurauksena se, että rouva

Gyurkovicsin päähän pälkähti eräs tuuma. Rouva Gyurkovicsin tuumat

suuntautuivat aina kahden ihmislapsen yhteenliittämiseen.

Kerran, kun Katinka taas otti puheeksi perheen seisovan kysymyksen:

mitä oli tehtävä Lizalle? — sanoi rouva Gyurkovics:

— Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut. Teidän Gida voisi naida hänet.

Katinka remahti nauramaan:

— Mitä-äh? Minusta siis tulisi Paksu-Lizan anoppi?

— Miksikä ei? Olethan ennenkin kinastellut hänen kanssaan paljon...

Hankin naimaluvan piispalta, arkkipiispalta — vaikkapa itse Rooman

paavilta, jos niiksi tulee! Tosiaankin, puhu miehesi kanssa.

Katinka puhui vielä samana päivänä miehelleen. Se päivä oli everstin

parranajopäivä, ja silloin saattoi istua hänen rinnallaan sohvalla.

Muulloin ei tämä tällainen käynyt laatuun, sillä hänen parransänkensä

pahasti pisteli arkaihoista ihmistä.

— En pidä siitä, että Gida alituiseen luikailee täällä eikä ymmärrä

ryhtyä mihinkään. Hän ikävystyttää täällä itsensä ja koko maailman.

Parasta olisi hankkia hänelle vaimo, ja sitten voisit luovuttaa hänelle

toisen taloista

— Kenties olet jo hankkinutkin hänelle vaimon?

— Tiedän erään reimatytön, joka on korviaan myöten rakastunut häneen ja

jota hänkin rakastaa.

— Mitä lajia?

— Ei huonompaa kuin oma vaimosikaan.

— Todellako?

— Paksu-Liza.

Eversti oli pakahtua nauruun, mutta Katinka suuttui ja mätki häntä

selkään.

— Mitä? Tuo poikalurkkiko tulisi langokseni?

— Häpeätkö sukulaisuutta?

En tiedä millä keinoin Katinka-rouva vaikutti herra everstiin; sen vain

tiedän, että eversti antautui seuraavana parranajopäivänään.

— Naurettava sattuma, mutta jos he toisiaan rakastavat...

— He jumaloivat toisiaan.

— No, antaa paukahtaa! Silloin ei poika ainakaan loikaroitse täällä...

Kummankin perheen kesken oli siis päätetty asia, että Gidasta ja

Lizasta tulee pari. Salaisuus tunkeutui aina lastenkamariin ja

keittiöön asti. Kylässäkin puhuttiin siitä, piirikunnan herrat tiesivät

jo hääpäivänkin. Kun rouva Gyurkovics tilasi kapiot Lizalle, saivat

heidän budapestiläisetkin ystävänsä tiedon asiasta.

Gidan nähdessään sanoivat Gyurkovicsien palvelijat näin: — Kas, tuo

tuolla on meidän neidin sulhanen!

Kalastajat valikoivat jo lihavia sampia häitä varten. Mustalainen

Bandi Kukacz tuli armollisen rouvan luo ja pyysi, että tällä kertaa

käytettäisiin hänen soittokuntaansa. Hänen kontrabasistinsa eivät

koskaan juoneet itseään sioiksi, ja itse lupasi hän mennä vastuuseen

jokaisesta kadonneesta hopealusikasta.

Sanoin: kaikki tiesivät sen paitsi ne kaksi, joilla ainakin olisi

pitänyt olla jonkinlaista harrastusta asiaan, — Gida ja Liza. Gida

oli jo tosin saanut Lizan suosiollisella avustuksella riistetyksi

äitipuolensa kuvan sydämestään, vieläpä juurineen, ja nyt hän taisteli

uutta traagillista intohimoa vastaan.

Hän oli rakastunut Paksu-Lizaan, rakastunut kaikkien sääntöjen mukaan

— mutta silloin, kun hän jalomielisesti luopui Katinkasta, vannoi

hän sydämensä syvyydessä, ettei hän enää tässä elämässä rakasta.

Hänen sydämensä oli tuleva hautaholviksi, johon hän kätkisi kuolleen

rakkautensa. Ja nyt hän oli hius juuriaan myöten rakastunut Lizaan —

siinä hänen tragediansa.

Kauan aikaa arveltuaan hän ilmaisi tilansa Lizalle samalla kertaa

pyytäen ystävätärtään auttamaan häntä oman kuvansa riistämisessä hänen

sydämestään.

Liza pelästyi ja puhkesi miltei kyyneliin. Kun Gida kysyi, pelkäsikö

tyttö hänen puolestaan, vastasi tämä, että tietysti hän pelkäsi.

Mutta kun Gida sanoi, että Lizan nyt jo täytyi vihata häntä, vastasi

tyttö, että vihaaminen on juuri sama kuin olla vihaamatta... Ja jos

Gidan kohtalo kerran alusta pitäen oli se, että hänen täytyi rakastaa

Lizaa, niin silloin oli hänen turhaa yritellä kiskoa hänen kuvaansa

sydämestään; sillä ihminen ei voi taistella kohtaloaan vastaan.

Gida alistui siis kohtaloonsa. Kun hän kuitenkin aavisti, että hänen

vihamielinen isänsä ympäröisi hänet vakoojilla, käytti hän mitä

suurinta varovaisuutta suhteessaan Lizaan. Vasta silloin hän tuli tytön

kotiin, kun tämä antoi merkin, ettei mikään vaara uhannut. Punainen

nenäliina neitsytkammion ikkunassa merkitsi, että tie oli selvä ja

vapaa. Valkoinen nenäliina oli vaaran merkkinä. Vaara oli käsillä

silloin, kun eversti naukkaili kuistilla Gyurkovicsin veljesten kanssa.

Rakastuneet olivat myöskin kirjeenvaihdossa keskenään, mikä etenkin

Lizalta, joka ennemmin luki viisinidoksisen romaanin kuin kirjoitti

puoli sivua pitkän kirjeen, vaati suurenmoista uhrautuvaisuutta.

Postilaatikon virkaa teki puutarhan takanurkassa oleva suuri

kukkaruukku. Gida keksi myöskin salakirjoitusjärjestelmän, jota saattoi

ainoastaan vielä logaritmitaulujakin monimutkaisemman avaimen avulla

ymmärtää. »Rakastan sinua, armahani!» esimerkiksi kirjoitettiin näin:

»Kria kra krujukränk!»

Gida kuuli kerran isänsä ja Katinkan puhelevan keskenään viereisessä

huoneessa Lizasta ja hänestä. Hän ei voinut oikein erottaa, mitä he

puhuivat, ainoastaan nimet hän kuuli selvästi.

— Meidät on paljastettu! sanoi hän Lizalle.

Liza kalpeni, Gidan aivoissa alkoi kypsyä seikkailurikas

ryöstösuunnitelma. Hän harkitsi, vaikkakaan ei aivan tosissaan,

yksityiskohtia myöten, kuinka hän ryöstäisi Lizan ja veisi Melbourneen.

Hän tunsi erityistä mieltymystä Melbourneen. Jo maantiedetunneilla

oppilaitoksessa hän kuunteli halulla tuota koreasti sointuvaa nimeä

lausuttavan. Hän kuvitteli jo tulevansa aarniometsästä leveälierinen

hattu päässään ja kirves olallaan sekä Lizan istuvan odottelemassa

hirsimajan rahilla oopperamaalaispuvussa.

Mutta Melbourneen-lähdöstä ei tullut mitään; eräs seikka sattui

esteeksi.

Annanpäivänä, rouva Gyurkovicsin nimipäivänä, oli talossa pienet

juomingit ja mustalaissoittokunta soittamassa. (Mainesana »pieni»

tarkoittaa tässä osanottajien lukua eikä suinkaan nautittua

viinimäärää.) Iltapuoleen tulivat nuoret herrat kuistilla hieman

suuriäänisiksi, pirstasivat maahan lasinsa juotuaan perheenemännän

terveydeksi, latoivat hopealautasia symbaalille, kumahduttelivat

nyrkeillään bassoviulua ja virittivät revolverinlaukausten

pamahdellessa rouva Gyurkovicsin mielilaulun:

»Hiljaa loiskii laine Maros-virran...»

Vanhemmat herrat, heidän joukossaan myöskin eversti, vetäytyivät

tupakkahuoneeseen ja alkoivat pelata tarokia, joka kuitenkin pian

vaihtui ferbliin.

Pian lyöttäytyi heidän seuraansa myöskin Katinka-rouva ja pyysi

kortteja. Hän osasi pelin, mutta hänellä oli yksi vika: hän teki

armottomasti vääryyttä. Kun hän korjasi panoksen, näytti hän

lehtensä vasta sitten, kun toiset sitä ristissä käsin rukoilivat,

— usein hän ei näyttänyt niitä ollenkaan, vaan antoi mieluummin

rahat takaisin. Panoksiin nähden hän aina käytti monimutkaista

väärinlaskemisjärjestelmää, jolla saattoi aviopuolisonsa aivan

epätoivoiseksi. Hänen setänsä oli jo tarjonnut hänelle melko summan

korvaukseksi, jos hän vain jättäisi pelin, ja eversti — yllätettyään

vaimonsa taas uudessa kujeessa — otti hänen rahansa takavarikkoon ja

selitti, että hän jakaa rahat hävinneiden kesken. Katinka-rouva koetti

pelastaa saaliinsa siten, että puhalsi yhtäkkiä lampun sammuksiin ja

sekoitti pimeässä setelit.

Seuraavassa silmänräpäyksessä valaisi neljä tulitikkua huonetta,

mutta — ihmeellistä! yksikään pelaajista ei katsellut rahojaan, vaan

kaikkien katseet olivat tähdättyinä Gidaan ja Lizaan, jotka pienellä

leposohvalla istuen olivat siivoina katselleet peliä.

— Erinomaista! sanoi eversti ja sytytti vielä kaksi tulitikkua.

Pelästyneen Lizan pää lepäsi tuolla Gidan rintaa vasten, kasvot olivat

tulipunaiset, hän vaikeroi hiljaa, mutta ei voinut irtautua, sillä

hänen hiuksensa olivat takertuneet Gidan rintaneulaan. (Tämä rintaneula

kuvasi muuten turbaanilla varustettua neekerinpäätä.)

— Kas vain, sanoi setä, — kihlatutkin kalastelevat sameassa vedessä.

Katinka vapautti sisarensa tuosta epämieluisasta asemasta ja antoi

hänelle sitten pienen korvapuustin — yhden hänelle ja yhden Gidalle.

Kalpeana mielenliikutuksesta Gida seisoi tytön edessä ja ojensi kätensä

tehden sankarillisen liikkeen.

— Niin — hän on minun morsiameni!

— Eihän se ole mikään uutuus, sanoi eversti haukotellen ja par'aikaa

rahojaan laskien.

— Minä rakastan häntä ja menen hänen kanssaan naimisiin, sanoi Gida

uhkaavana muodoltaan.

— Mikä sinua riivaa? Koko piirikuntahan tietää, että sinä nait hänet,

eikä sinun sentähden tarvitse tässä kirkua!

Sitten hän alkoi jakaa kortteja, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Gida

ja Liza hiipivät huoneesta. Katinka meni perässä ja ravisti hihastaan

seteleitä.

— Tosiaankin, lapset, mamma tahtoo, että häät vietetään lokakuun

alussa...