En mielelläni, vaan välttämättömyyden pakottamana olin aikeissa
lopettaa kertoelmani Gyurkovicsin tytöistä Micin kihlajaisiin, kun eräs
ilahduttava sattuma saattoi minut siihen mieluisaan asemaan, että nyt
saatan esittää teille viimeisenkin tyttären, Klárikan vaiheet.
Olin huvitellut noin kaksi viikkoa Szerémségissä — huvitellut sanan
hämäräperäisimmässä merkityksessä — ja sitten matkustin pikajunassa
Budapestiin. Kun juna sivuutti Bács-Tamásin aseman, tulivat mieleeni
luonnollisestikin Gyurkovicsin tytöt. Niin, Gyurkovicsin tytöt ja
ne monivivahteiset jutut, jotka ystäväni Horkay oli heistä kertonut
matkustaessamme kaksi viikkoa sitten samassa rautatievaunussa.
Katseeni kääntyi maantielle, joka tässä kohden kulki pitkän matkaa
rinnan rautatien kanssa.
Huomiotani herättivät nuolennopeasti tietä pitkin kiitävät ajopelit,
jotka nähtävästi yrittivät ehtiä asemalle ennen junaa. Noiden hiestä
kiiltävien, töpöhäntäisten juoksijain ja savuavan, puhkuvan hirviön
välillä syntyi jännittävä kilpailu.
Ajoneuvoissa istui kaksi henkilöä, toinen metsästyshattuinen, punakka
mies, joka tuon tuostakin läjähdytteli ruoskaansa hevosten korvien
ympärillä, toinen solakka neitonen, joka kädellään piteli isoa
olkihattuaan ja levottomana katseli junaa. Kepeät vaunut hyppelehtivät
armottomasti hietaisella tiellä, ja takana oleva vihreäpukuinen
palvelija oli molemmin käsin tarrautunut istuimen selustimeen...
Aisahevonen näytti jo hieman horjahtelevan. Silloin sulki pari
härkävaunua tien. Rattaat vilahtivat nuolennopeasti sen kapean
tiekaistaleen yli, jonka härkävaunut olivat jättäneet vapaaksi,
ja miltei hiipaisivat pyörillään niiden häkkejä. Vaikk'ei tuo
metsästyslakkinen herrasmies osaisikaan mitään muuta tässä maailmassa,
niin hän voisi ainakin ansaita leipänsä ajotaituruudellaan...
— Helkkuna — sehän on Horkay! Feri Horkay! Ja tyttö? Ken kerran
elämänsä juoksun varrella on nähnyt tytön, jossa virtaa Gyurkovicsien
veri, hän voi tuntea tuon rodun edustajan jo sadan askelen päästä.
Juna vihelsi ja ajopelit katosivat tiheitten akaasiapensaitten
peittoon. Kun seisahduimme asemalle, avasin vaunun oven.
— Kauanko viivymme täällä?
— Bács-Tamás — minuutin. — Lähdemme heti. Selvä!
Asemakello soi ja ovet suljettiin... Myöhästyneekö Feri Horkay? Hän
ei myöhästynyt. Juna oli jo liikkeessä, kun hän kasvot punoittavina
ja suu naurussa astui asemasillalle. Hänen rinnallaan hypähteli tyttö
polkka-askelin, nauraen, läähättäen ja hehkuvin poskin — puoleksi
pidätellen, puoleksi työntäen Horkayta. — Horkay hyppäsi vaunuun, avasi
oven ja huusi:
— Ylihuomenna olen täällä taas! Hyvästi, hyvästi, Klárika!
Hän heilutti hattuaan; ulkona liehui liina...
Vasta rautatiesillalla Horkay keksi minut.
— Kah! — Sinäkö!
Kaksiviikkoisen poissaoloni aikana olin sen verran kouliintunut,
että tervehdyksen asemesta ojensin hänelle luumuviinaa sisältävän
kenttäpullon, jonka szerémiläiset olivat ripustaneet kaulaani. Teimme
sitten toisillemme tiliä viimeisistä kokemuksistamme. Hän tuli Mici
Gyurkovicsin häistä, jotka olivat kestäneet yhtä kauan kuin minun
ristiretkeni Szerémiin.
Horkay etsi sikarikoteloaan ja käänteli omituismallisen
metsästystakkinsa taskut ylösalaisin. Eräästä taskusta putosi
pari pullontulppaa, toisesta hän löysi parin ruusunpunaisia
silkkihansikkaita. Hän veti vaistomaisesti henkeensä niiden tuoksua ja
sanoi:
— Klárikan hansikkaat jäivät minulle!
— Tuota — kuulepa, Horkay, — mikä sinun pikku Klárika-serkustasi
lopultakin tulee!
— Sama tietenkin kuin jokaisesta rehellisestä tytöstä tulee: rouva!
— Mitä helkkunaa? Onko hän niin äkkiä kääntynyt tuuleen? Hän on jo
kukaties kihloissakin?
Horkay nauroi:
— Onpa niinkin! Klárika on ollut kihloissa jo pari päivää. Totisesti,
sain ponnistella peräti ankarasti, ennenkuin tästä asiasta tuli
valmista... Join kolme päivää yhteen rymäkkään Klárikan tähden...
Tätä en käsittänyt. Epäilin jo hetkisen, että Horkay oli juottanut
jonkun naimakelpoisen nuorukaisen puolikuolleeksi ja sitten houkutellut
häneltä avioliittolupauksen...
Horkay oli tällä välin lopultakin löytänyt sikarikotelonsa. Hän hymähti
hiljaa itsekseen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä ja puheliaalla
tuulella, ikäänkuin olisi ollut äärettömän tyytyväinen itseensä. Eikä
minun tarvinnutkaan paljon kysellä häneltä, sillä hän kertoi omasta
aloitteestaan kaikki, mitä halusin tietää.
Hän kertoi Gyurkovicsin viimeisen tyttären vaiheet, ja tälle
kertomukselle voisi oikeastaan antaa nimen: Häät Bács-Tamásissa.
* * * * *
Se, että rouva Gyurkovicsin kuusi tytärtä joutui naimisiin niin pian
toinen toisensa jälkeen ja että seitsemäs tytär — joka ikänsä puolesta
oli oikeastaan kuudes järjestyksessä — lopuksi hänkin joutui miehelään,
ei ollut armollisen rouvan eikä neitosten yksinomainen ansio, vaan he
saivat suuresti kiittää myöskin herra Ferenc Horkayn asiassa osoittamaa
harrastusta ja tarmoa.
Herra Ferenc Horkay, jota hänen oma ajomiehensäkin nimitti vain herra
Feriksi, ei ollut pohjaltaan minkään siveellistä elämää viettävän
nuorukaisen perikuva. Sanottiin, että hän pelaili ja juopotteli. Olisin
kuitenkin mielissäni, jos tahtoisitte pitää lieventävänä asianhaarana
sitä seikkaa, että hän säännöllisesti voitti korttipelissä ja ettei
koko laajassa Bács-Bodrogissa ollut sitä ihmistä, joka olisi jaksanut
juoda hänet pöydän alle.
Lukijani tietävät, että kuusi vuotta sitten, kun ensimmäinen
Gyurkovicsin tyttö vietiin tanssiaisiin, Horkay, joka siihen aikaan
parhaillaan eli ensimmäisten velkojen runollista aikakautta, hakkaili
tyttöä suurella uhrautuvaisuudella.
Tamásin yksinkertaiset herrasmiehet tuumailivat: Hän on pihkassa
tyttöön, siis — hän nai hänet. Mutta tämä päätelmä osui vain osaksi
oikeaan: Horkay oli kyllä rakastunut Sárikaan, mutta ei nainut häntä
eikä myöskään Ellaa, Katinkaa, Terkaa, Lizaa eikä Miciä, joihin
kaikkiin yhteisesti ja itsekuhunkin erikseen hän oli kerran ollut
hullaantunut.
Hän näet huomasi, että hänen serkkujensa kanssa oli mukava huvitella,
mutta hänellä, oli se luja periaate, että vaikkakin hän kerran
päättäisi ruveta osalliseksi avioliiton sakramentista, hän ei
kuitenkaan missään tapauksessa naisi sellaista tyttöä, jonka kanssa
saattoi mukavasti huvitella.
Mutta tytöillä oli se ajatus Horkaysta, että hyvä Jumala oli luonut
hänet csárdás-tanssijaksi; mihinkään _vakavampaan_ hänestä ei ollut.
(Tämä on Gyurkovicsin tyttöjen lausuntona erityisesti huomattava,
kun tiedämme, että Horkayn perintöosa oli kaksituhatta auranalaa
bácskalaista maata!)
Minulla on jo ennen ollut tilaisuus mainita, että Horkay ajan pitkään
täydellisesti perehtyi jonkunlaisen avioliitto-_agent provocateur'in_
tehtäviin. Hän hommaili paljon tyttöjen naima-asioissa, kenties
puolustaakseen itseään, kenties ilkeämielisyydestä, ja siihen suuntaan
käyviä hyviä töitä teki hän, joka — ainakin oman väitteensä mukaan —
oli »sinä» jok'ikisen herralta vivahtavan mieshenkilön kanssa koko
maassa, Gyurkovicseille hyvin monta.
Armollinen rouva alkoi vähitellen pitää tuota nuorta miestä
salaneuvoksenaan kaikissa avioliittoasioissa ja sanoikin kerran aivan
viattomasti:
— Tuon Klárikan tahtoisin mielelläni jo piakkoin saada naitetuksi!
Tähän Horkay vastasi miettivänä:
— Pelkäänpä pahoin, että saamme aimo lailla hommata Klárikan tähden!
Hän tunsi tytön hyvin, sillä tämän serkkunsa seurassa hän useimmin ja
mieluimmin oleskeli ja hän oli ainoa Gyurkovicsin tytöistä, jota Horkay
oli sinutellut jo lapsuusajoista asti.
Klárika oli omituinen tyttö, kerrassaan eroava muusta perheestä. Hän
oli ihan tarpeeksi kaunis — Horkayn mielestä vaarallisen kauniskin
—, keimailla hän myöskin osasi yhtä hyvin kuin kuka tahansa noista
kuudesta muusta, mutta vain silloin, kun hän sattui olemaan sillä
tuulella. Säännöllisissä oloissa hän ei ollut sillä tuulella, ja
toisinaan hän käyttäytyi ikäänkuin olisi vihannut miehiä ylipäänsä ja
erityisesti kosijoita.
Vastoin nykyaikaisia miehenmetsästäjättäriä hän edusti kummallista
taka-askelta siihen yksinkertaiseen alkutilaan, jolloin miehet saivat
kiittää onneaan saadessaan omakseen kauniin tytön.
Tämän uskomattomalta kuuluvan väitteeni todisteiksi voin esittää
kaksi eri tapausta. Viimeisten karnevaalien aikana, kun Gyurkovicsit
huvittelivat Budapestissä, Horkay esitteli Klárikalle erään
László-nimisen herrasmiehen, yliopiston apulaisprofessorin. Horkay
sanoi sittemmin tytölle:
— Klárika, tässä on sinulle loistava naimatarjous!... Siivo nuorukainen
on rakastunut sinuun... Tiedä, että siinä miehessä asustaa tuoksuva
runoilijasielu ja hänen päässään harhailee ruusunhohteisia ajatuksia...
Hän rakastaa naisellisuutta ja lempeyttä... Koeta siis olla hieman
lempeä!
Tällä kehoituksella oli se odottamaton seuraus, että Klárika
Gyurkovics, professorin par'aikaa esitelmöidessä hänelle lempeän
naisellisuuden jalostavasta lumousvoimasta, kurottautui sanaakaan
sanomatta pöydän yli, sieppasi Horkayn samppanjalasin ja joi sen
pohjaan. Vieläpä hän iski silmääkin Horkaylle, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa:
— Terve, vanha veikko!
Lempeän naisellisuuden apostoli haihtui jäljettömiin tuoliltaan.
Toinen tapaus koskee erästä Semessey-nimistä suurtilallista, joka
Horkayn mielestä oli suuri luonne ja jolla tiettävästi oli vain yksi
ruumiillinen vika: hän sokelsi hieman. Hän lausui aina s-äänteen f:ksi.
Esimerkiksi sanan _siskokset_ hän lausui _fifkokfet_. Herra Semessey
oli vahvasti rakastunut Klárikaan ja olisi luultavasti kosinutkin
häntä, ehei Klárika kerran koko pitkän iltapäivän olisi nimittänyt
häntä _Femeffey'_ksi. Ja koska sokeltaminen on tarttuvaista, kuten
haukottelukin, oli neiti Gyurkovicsin kevytmielisyydestä seurauksena,
että koko pöytäseurue alkoi sokeltaa ja että itse rouva Gyurkovicskin
illallisten loppupuolella nimitti herra Semesseytä Femeffeyksi.
Femeffey — tuota noin — Semessey, aioin sanoa — seurasi lempeän
professorin esimerkkiä ja hävisi ikuisiksi ajoiksi.
— Mitä sinä tyttö oikeastaan aiot tällä kaikella? kysyi armollinen
rouva kiukuissaan.
— En minä tahdo, että minulle talutetaan sulhanen marhaminnasta! Tahdon
mennä naimisiin sen kanssa, jota rakastan!
Hänen armonsa huudahti ällistyneenä:
— Jota rakastat! Sinä siis kuvittelet tulleesi maailmaan rakastamaan?
— Tietysti! Miksikä sitten? kysyi Klárika lapsellisen yksinkertaisesti.
— Sinä onneton! Siksi, että tekisit hyvän naimakaupan tietenkin!
Talvisesta miehenetsintäretkestä ei ollut mitään tuloksia, ja kesällä
lähetettiin Klárika sukulaisten mukana Fürediin. Kenties joku siellä
tarttuisi koukkuun.
Siellä olisi ollut useampiakin kelvollisia kosijoita, ellei Klárikan
jäätävä iva olisi karkottanut kaikkia kilpailevia, mahtavia
bácskalaisia suurtilallisia.
Sukulaiset lähettivät valituskirjeitä rouva Gyurkovicsille
ilmoittaen, että Klárika todellakin käyttäytyi sillä tavalla, kuin
hän olisi aikonut mennä luostariin: hän kertoo kenelle tahansa,
että hän myötäjäisikseen saa käärön koristenauhaa ja vuotuiseksi
eläkkeekseen kaksikymmentä purkkia marmeladia. Kun häntä tekemistään
tyhmyyksistä vaaditaan tilille, puhkeaa hän kyyneliin ja sanoo: — En
välitä kenestäkään enkä mistään! Minä vihaan miehiä, sillä he ovat
halpamaisia... Ja halpamaisin kaikista on Feri Horkay!
Horkay, joka par'aikaa Tamásissa kaikessa viattomuudessa pelasi tarokia
kahden Gyurkovics-veljeksen kanssa kuistilla, sanoi, kun hänelle
kerrottiin Klárikan lausunto, suuresti hämmästyneenä:
— Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?
Sitten hän kontrasi. Mutta pian hän oivalsi, kuinka turmiollista oli
kontrata tarokissa.
Klárika palasi kotiin vasta silloin, kun hänen nuorin sisarensa Mici ja
Mihály Sándorfy viettivät häitään.
Teillä ei ole minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tarkoitetaan
tamásilaisilla käillä. Selitykseksi lausun vain: Kun nuori pari
kolmantena päivänä vihkimisen jälkeen ensi kerran riiteli häämatkallaan
eräässä Bauer & Grünbaumin hotellin sopukassa Venetsiassa, naputteli
Feri Horkay kotona Tamásissa nystyröillään pöytään ja sanoi:
— Nyt vasta alkavat häät tulla todenteolla hauskoiksi!
Viidentenä päivänä syötiin ja juotiin Gyurkovicseilla kaikki mitä
talossa syötävää ja juotavaa oli: sitten vieraslauma lähti Horkayn
ehdotuksesta pitkässä vaunurivissä ja soiton kajahdellessa saattamaan
kotiin vanhaa Elefántovicsia.
Elefántovicsien linnassa alkoi juhla uudelleen, kunnes ruoka-aitat ja
kellarit ammottivat tyhjinä. (Tätä nimitetään sielläpäin partioretkeksi
hyvän dalmatialaisen tavan mukaan.)
Rouva Gyurkovics antoi Klárikalle luvan ottaa osaa tähän partioretkeen.
Horkayn tuli matkalla pitää huolta hänestä, ja Elefántovicsin linnassa
oli kyllä rouvia, joiden suojeluksen alaiseksi hänet saattoi jättää.
Tyttö kiipesi siis Horkayn vaunuihin.
Kun he sitten ajaa koluuttelivat Dolovan tasangolla, näki Horkay
ystävänsä Krumpholzin kävelevän kanavan laiteella. Krumpholz
oli rikkain kaikista etelän svaabilaisista. Hänen isänsä oli
puunkiilloittaja — ties mistä kotoisin — mutta poika oli herra ja
miljoonain omistaja. Hänen poikansa — jos hän joskus saa sellaisia —
istuvat varmaankin ylähuoneessa.
Horkay pysähdytti nelivaljakkonsa ja sanoi:
— Otetaanpa tuo svaabilainen mukaan!
Krumpholz vastusteli.
— En minä tunne Elefántovicseja!
— Kyllä sinä vielä opit tuntemaan heidät, kun juot heidän viinejään!
— Minulla on sitäpaitsi saappaat jalassa; olen metsästyspuvussa!
— No eihän kukaan viisas ihminen voi vaatia, että sinä hännystakki yllä
ja kiiltonahkakengät jaloissa samoilisit metsiä ja maita!
— Sitä paitsi on mukanani eläinlääkäri... Olen kutsunut hänet
päivälliselle!
— Eläinlääkärin otamme myöskin mukaamme Elefántovicseille!
Svaabilainen ja konitohtori kiipesivät takaistuimelle. Mutta Horkay
läjähdytti ruoskaansa ja kuiskasi Klárikalle:
— Hei! Katselepa tuota svaabilaista! Hänellä on kolme miljoonaa!
Klárika vastasi silloin jotakin, josta minun, hyvinkasvatetun ihmisen
tavoin, pitäisi vaieta. Mutta minä en ole mikään hyvinkasvatettu
herrasmies, vaan naturalistinen kirjailija, jolle kaikki on luvallista,
ja senvuoksi ilmaisenkin, mitä Klárika lausui:
— Minä nostan häntääni svaabilaiselle ja hänen miljoonilleen!
Mutta Horkay pysyi tytön vihamielisyydestä huolimatta äkillisessä
päähänpistossa: hän päätti kytkeä pikku serkkunsa rahasäkkeihin.
Jos se onnistuisi, muodostuisi siitä kruunu hänen taituruudelleen
avioliittojen solminnassa. Svaabilainen oli sitäpaitsi miellyttävä,
pulska poika, ylhäinen ja miehekäs käytökseltään, — mutta jääkylmä ja
kuolettavan ikävystyttävä.
Kun linnassa kajahteli mustalaissoitto ja laseja ahkerasti
kilisteltiin, selveni asema Horkaylle. Hänen tuumastaan ei kuitenkaan
saattanut tulla mitään, — Krumpholz ei lähennellytkään tyttöä niin
kauan kuin nuo kolme Elefántovicsin veljestä olivat hänen tiellään.
Velimiehet olivat jo toisesta hääpäivästä alkaen täydessä lieskassa
hakkailleet Klárikaa, ja svaabilainen oli liian kykenemätön ja
selväpäinen ollakseen halukas kilpailemaan noiden kolmen riidanhaluisen
novellisankarivintiön kanssa.
Nuo kolme Elefántovicsia täytyi siis toimittaa pois tieltä. Siihen
oli vain yksi mahdollinen keino: juoda heidät pöydän alle. Kas, se
naula veti; Elefántovicsit eivät olleet juuri niitä poikia, jotka
peräytyivät, olipa vaatimus mikä tahansa. Kun Horkay siis heidän
läsnäollessaan teki sen rohkean ilmiannon, että hän muka tunsi erään
nuoren Elefántovics-herran, joka kerran, juotuaan lautasellisen
kaalikeittoa, oli tullut niin heikkopäiseksi, että hänet täytyi
paareilla kantaa kotiin äitinsä luokse, — jättivät veljekset tytön
tuossa tuokiossa, istuutuivat vastapäätä Horkayta ja alkoivat
tyhjennellä pikareita, isoja kuin haarikat.
Anteeksi, pieni poikkeus tässä aineestani: minulla on pikkuruikkusen
kerrottavaa noista kolmesta Elefántovicsista... Heidän ristimänimiään
ei kukaan tiennyt. Piirikunnassa heillä oli vain nimet
Monokkeli-elefantti, Hurjapää-elefantti ja Kamariherra-elefantti.
Monokkeli-elefantti puhui vähän ja joi paljon eikä luopunut
monokkelistaan edes saunassakaan. Hurjapää-elefantti ei käyttänyt
monokkelia, mutta joi paljon ja pani toimeen kaikenlaisia särkemis- ja
murskaamisvoimannäytteitä, joiden uhreiksi joutuivat lasit, pöydät ja
lamput, mutta erittäinkin kuvastimet. Kamariherra-elefantti joi hänkin
koko sievästi ja oli saanut nimensä siitä, että hän ei ollut mikään
kamariherra.
Kerran hän oli lähettänyt kuninkaalle anomuksen saadakseen kamariherran
arvon. Elefántovicsit olivat muka Unkarilaista aatelia, ja suvun
vanha muistotieto kertoi heidän polveutuvan Zerinistä, suuresta
dalmatialaisesta voivodista.
Kun hovivirastossa oikein perusteellisesti tutkittiin Elefántovicsien
sukupuuta, saatiin selville kolme asiaa. Ensiksikin: ettei heidän
isänsä ollut edes aatelismies; toiseksi: ettei heidän isoisänsä
ollutkaan dalmatialainen, vaan oli Serbiassa harjoittanut kukoistavaa
sikakauppaa; kolmanneksi: ettei heillä ylimalkaan ollutkaan mitään
isoisän isää. Kuvitellun kantaisän asemesta astui unhojen yöstä esiin
muisto eräästä siveästä, Elefántovics-nimisestä neitsyestä, jonka
osalle yksin tuli kunnia ja edesvastuu suvun olemassaolosta ja joka
aikoinaan oli kiivaasti kieltäytynyt esiintuomasta minkäänlaisia
tarkempia selvittelyjä suvun alkuperästä.
Elefántovicsista ei siis tullut kamariherraa, — ja senpävuoksi
nimittikin koko piirikunta häntä »Kamariherra-elefantiksi» ja kahvilain
tarjoilijattaret »hänen korkeudekseen».
Iltamyöhällä hentomielisyys valtasi Monokkeli-elefantin, ja hän pyysi
nyyhkyttäen Horkayta peruuttamaan tuon kauhean kaalikeitto-herjauksen.
Kamariherra-elefantti mainitsi, että heidän esi-isänsä olivat jo
kahdennellatoista vuosisadalla olleet tunnettuja juomaveikkoja, ja
Hurjapää-elefantti käski keittiöpiian tuoda hänelle ladatut pistolit,
jotta hän voisi heti paikalla taistella ruokasalissa Horkayn kanssa.
Illallisen jälkeen antautui sitten viimeinenkin elefantti.
Kamariherra oli jo aikaisemmin kadonnut. Kolmantena päivänä
hänet löydettiin heinäsuovalta makaamasta, ja sen, joka kerran
kirjoittaa Elefántovics-suvun historian, ei onnistu koskaan saada
selville sitä, mitenkä kamariherra oikein oli voinut kiivetä tuonne
korkeuteen. Hurjapää-elefantin, joka joutui taisteluun kaakeliuunin
kanssa ja pahoinpiteli salin kuvastinta, otti vanha herra neljän
palvelijan avustamana huostaansa ja salpasi hänet huoneeseensa.
Monokkeli-elefantin kantoi Horkay itse sänkyyn, ja sinne poika nukkui,
siivosti kuin lapsi, monokkeli yhä silmällään.
Naama punoittaen Horkay taas palasi ruokasaliin. Innostuksissaan hän
miltei oli unohtanut, mistä syystä hän oikeastaan oli juonut nuo kolme
elefanttia pöydän alle, ja nyt, hänen saavutettuaan päämaalinsa,
hänen kunnianhimonsa paisui, ja hetken aikaa halutti häntä nujertaa
myöskin konilääkäri ja Krumpholz pöydän alle. Mutta hänelle selveni,
että kamppailuun ryhtyminen konilääkäriä vastaan ei maksanut vaivaa.
Tämähän vain teeskenteli olevansa selvä, istui tuolillaan jäykkänä
kuin rautakanki ja nauroi tylsän näköisenä, mutta ei uskaltanut nousta
seisomaan peläten kaatuvansa nurinniskoin lattialle.
Horkay lähti siis etsimään Klárikaa. Hän löysi hänet salongista. Muut
naiset olivat jo paenneet noita meluavia juomasankareita. — Klári,
joka Tamásissa, tuossa suurryyppääjien luvatussa maassa, oli nähnyt
kamalampiakin otteluja, istui yksinään huoneen keskellä olevalla
pyörösohvalla palmukasvin varjossa. Toisin sanoen: hän ei ollut yksin,
sillä svaabilainen miljoonamies istui toisella puolella sohvaa, selkä
päin tyttöä, päätään käsiinsä nojaten ja taistellen unta vastaan.
Koko talo oli väsynyt tai sumussa; kaikkien kasvoilla näkyi yövalvonnan
merkkejä. Vain tuo teräshermoinen Gyurkovicsien taimi oli reipas,
rauhallinen ja välinpitämättömän näköinen. Kädessään hän piteli
viinilasia, johon hän vähän väliä kasteli leivosta.
— Svaabilaiskollo! tuumi Horkay itsekseen. — Eipä olisi kannattanut
ryhtyä sinun mieliksesi ryyppykamppailuun noita kolmea Elefántovicsia
vastaan!
Hän sai äkkiä erään päähänpiston, jota hän siinä silmänräpäyksessä piti
erinomaisen sukkelana... Siinäpä se! Hänen täytyy pakottaa svaabilainen
mustasukkaiseksi. Hän päätti olla ikäänkuin ei ensinkään huomaisi
Krumpholzia ja alkaa hakkailla Klárikaa oikein vimmatusti. Ellei
svaabilaisen sydän vallan savesta ole, niin tottapa tuo syttyy! — Hän
oli melkein ylpeä keksinnöstään...
— Mitenkä sinä Klárika oikein huvittelet täällä?
— En mitenkään! Kaikki juovat vain, kukaan ei välitä minusta, kaikkein
vähimmin sinä!
— No, veli Krumpholz, tuumaili nuori mies itsekseen, — ellet ennen ole
kuullut rakkaudentunnustusta, niin kuulepa nyt!
Ja varmasti kuten tunnustuksia tekemään oppinut ainakin hän sanoi
Klárikalle:
— Älä puhu sillä tavalla, Klárika! Sinä loukkaat minua
sanomattomasti... Välitän sinusta oikein paljon ja ajattelen sinua
enemmän kuin minun oikeastaan pitäisi... Sinä olet aina pitänyt minua
vain jonkinlaisena sedän tapaisena, Klárika, mutta jos tietäisit...
Voi, miksi en saa puhua sydämeni kyllyydestä...
Svaabilainen ei liikahtanutkaan, mutta sitä suurempi muutos tapahtui
Klárikassa. Hän laski lasin kädestään ja katseli hehkuvin kasvoin ja
vihasta säihkyvin silmin Horkayta.
— Mitä sinä taas minusta tahdot? Mitä sinä puhut sydämestäsi? Lieneekö
sinulla sydäntä ollenkaan?
— Etteikö sydäntä! Sen tiedät sinä parhaiten, Klárika! En ikinä ole
ketään Gyurkovicsin tytöistä rakastanut niin paljon kuin sinua...
Svaabilainen ei liikahtanut, mutta Klárika painoi alas päänsä, ja hänen
silmässään kiilsi kyynel. Horkay joutui hämilleen.
— Klárika, mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään! — ja hän jatkoi tukahdutetuin äänin: — Minä tiedän varsin
hyvin, että sinä taas vain hakkailet minua!
— Olenko minä koskaan hakkaillut sinua?
— Ja — ja sitä sinä vielä kysyt! Jäällä ja — silloin kun opetit minua
tanssimaan, kolme vuotta sitten...
— Mutta Klárika — tuota noin — sitähän olen tehnyt kaikille
Gyurkovicsin tytöille!
Tytössä heräsi katkera mustasukkaisuus, ja hän sanoi:
— Oh — sinä siis tunnustat? Oletko suudellutkin heitä kaikkia?
— No lakkaa jo tuosta! En ole suudellut yhtäkään heistä, sinua vain,
sillä sinua minä rakastan enemmän kuin ketään muuta...
— Vai niin! Sinä rakastat minua! Ja sentähden tahdot heittää minut
jokaikisen syliin: Krumpholzin, professorin ja kenen tahansa... Mutta
minä en huoli kenestäkään heistä miehekseni, mieluummin kuolen...
— Älä nyt puhu tyhmyyksiä, Klári kulta!
Horkayn päähän pälkähti kummallinen tuuma.
— Kuulepas, Klárika, ethän vain ole rakastunut minuun?
— Minäkö? Minä vihaan sinua! sanoi tyttö nyyhkyttäen.
Horkay koetti katsoa häntä silmiin, mutta tyttö käänsi päänsä toisaalle.
— Älähän huoli valehdella! Minkätähden sinä vihaisit minua?
He taistelivat hetkisen sisimmässään, sitten tyttö laski intohimoisesti
nyyhkyttäen päänsä sinne, mihin jo kauan oli toivonut saavansa sen
laskea: Horkayn olkapäälle, ja sanoi:
— Kuinka voisin vihata sinua, kun rakastan sinua niin sanomattomasti!
Liikutettuna Horkay silitti Klárikan ruskeata tukkaa.
— Rakastatko sinä todellakin minua? Oikein toden teolla?
— Minä tiedän, ettei sinulla ole sydäntä! sanoi Klárika, tuskallisen
itsepäisesti painautuen häneen. — Ja minä tiedän, ettet sinä välitä
minusta, mutta minä rakastan sinua sittenkin!
Horkay oli tällä välin täysin selvinnyt. Hän kääntyi ja tarkasteli
Krumpholzia. Svaabilainen nukkui sikeästi.
Kun Horkay seuraavana aamuna huusi Klárikaa vaunuihinsa viedäkseen
hänet kotiin äidin luo, ilmestyi tyttö hieman kalpeana, pää painuksissa
ja melkein nöyrän näköisenä linnan ovelle. He istuutuivat molemmat
etuistuimelle; Horkayn palvelija sijoittautui heidän taaksensa. He
tulivat aina kanavalle saakka puhumatta juuri sanaakaan, mutta siellä
Horkay antoi ohjakset tytölle voidakseen itse sytyttää savukkeen.
Klárika piteli varmasti ja ihmeteltävän tarmokkaasti noita neljää
kimoa. Kun Horkay taas tarttui suitsiin, otti hän samalla kouraansa
myöskin tytön käden, ja niin he ajoivat kolmin käsin Tamásiin. Tuo
pieni nyrkki vavahteli vähän väliä miehen kädessä.
Tamásin rajoille tultaessa kuului äkkiä Horkayn ääni. Hän kysäisi
hiljaa:
— Tuletko sinä siis tosiaankin vaimokseni?
Uskaltamatta katsoa häntä silmiin tuo uppiniskainen lapsi sanoi
päättävästi:
— Kenenkään muun kanssa en mene naimisiin!
Kun Horkay pyysi Klárikan kättä, kiljaisi hänen armonsa rouva
Gyurkovics pelkästä hämmästyksestä:
— Jessus Maaria, mitä sinä puhut!
— Niin, tuo pikku tyttö kosi minua, ja koska hän on kiintynyt minuun,
nain minä hänet.
Armollinen rouva teki ristinmerkin. Hänen päähänsä pisti sitten jotakin.
— Niin mutta — olisithan yhtä hyvin voinut naida ensimmäisenkin
tyttäreni.
Horkay punnitsi mielessään kotvan aikaa tämän väitteen
todenperäisyyttä. Sitten hän lausui budapestiläisen
tapaturmavakuutusyhtiön tunnussanat:
— Onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä!
Sitten rouva Gyurkovics läksytti tyttöä:
— Ja tuon Horkaynko tähden sinä olet antanut rukkaset niin monelle
kelpo kosijalle? Tiedätkö edes, mikä tuo Horkay on miehiään?
— Minä rakastan häntä! vastasi tyttö itsepintaisesti.
— Liehittelijä, kevytmielinen vekkuli!
— Sitä pahempi minulle! Mutta vaikka hän kurittaisikin minua, niin
rakastan häntä sittenkin!
Tuohan oli yltiöpään puhetta... Mutta sitten Klárika hymyili tuota
itsetietoisen naisellisuuden valloittavaa ja vastustamatonta hymyä.
— Mutta minun mieheni ei ole mikään liehittelijä eikä kevytmielinen
vekkuli... Minun mieheni on rakastava minua sentähden, että minä
tahdon...
Ja tällä tavalla tapahtui, että Ferenc Horkay, joka jonkin verran
vahingoniloisena oli auttanut kuutta Gyurkovicsin tyttöä kuuden miehen
kaulaan roikkumaan, itse nai seitsemännen.
Hänen armonsa rouva Gyurkovics alkoi valmistaa viimeisen tyttären
häitä, ja synkät aavistukset valtasivat bács-tamásilaisten kalkkunain
ja syöttiläsporsaitten mielen.
Kun rouva Gyurkovics sittemmin kuvaili vanhemmalle sisarelleen, rouva
Keménylle, tätä seitsemän vuoden aikana säännöllisesti uudistunutta
perhetapahtumaa, lopetti hän kirjeensä seuraavin sanoin:
»... ja kun vielä Klárikakin menee naimisiin, jään minä aivan yksikseni
poikien pariin, ja minun on varmaankin hyvin vaikeata tottua tuohon
hiljaisuuteen. Minusta olisi sentähden hauskaa, jos sinä antaisit
teidän pikku Margitin jäädä luokseni Tamásiin häitten jälkeen.
Elefántovicsin pojat käyvät nykyään hyvin usein meillä, svaabilainenkin
on luvannut tulla takaisin ja sitten vielä Béni Mándics. Ihminen ei
voi mitään tietää ennakolta! Svaabilaiseen en oikein luota, mutta
Béni Mándics on lujaluontoinen nuorukainen, ja hänelle voi huoleti
uskoa lapsen. (Hänen isänsä on antanut hänelle lauttauspaikan luona
olevan talon.) Jos sinä siis antaisit pikku Margitin tulla tänne,
voisi helposti tapahtua, että hänen ja Béni Mándicsin välillä syttyisi
lemmen liekki. Sellainen viriää itsestään, jos vain antaa nuorille
tilaisuuksia. Pakottaa ei heitä tietysti saa, enkä minäkään mitään
niin paljon vihaa kuin tuota miesmetsästystä, jota äidit naimattomine
tyttärineen meidän päivinämme kaikkialla harjoittavat...»