Olen luvannut kertoa kaikkien Gyurkovicsin tyttöjen historian, mutta
nyt, kun olen tullut neljänteen ja mielessäni vierittelen Terkan
vaiheita, alan katua lupaustani.
Sanon heti aluksi, ettei historia neljännestä Gyurkovicsin tytöstä
oikeastaan ole mikään historia. Kaksi ihmislasta rakastuu toisiinsa ja
he tulevat mieheksi ja vaimoksi. Alussa vanhukset murisevat hieman,
mutta suostuvat lopuksi. Siinä kaikki.
Siis jokapäiväinen, poroporvarillinen tapahtumain kulku, joka on
tullut isoäitiemme, vieläpä heidänkin äitiensä osaksi. Mutta viisas
mies täyttää kuitenkin toisinaan lupauksensa, ja senpätähden kerron,
kaikesta huolimatta, neljännestä Gyurkovicsin tytöstä.
* * * * *
Rouva Gyurkovicsin nuorin tytär, Mici, jonka nimen eteen en vielä
voi liittää »neiti»-sanaa sentähden, että hän ikäistensä tapaan
vielä viettää hämärää elämää lastenkamarin syvimmässä sopukassa, ja
koska Gyurkovicsin talossa käyvät vieraat eivät ole kiinnittäneet
minkäänlaista virallista huomiota hänen olemassaoloonsa, — Mici,
sanon, herätti kerran maailman huomiota, huomiota, johon hänellä ei
ollut minkäänlaista laillista oikeutta, — siten, että hän sai luuvalon
vasempaan käsivarteensa.
Micillä oli aina ollut taipumus työntää oma olemuksensa etualalle
vanhempain sisartensa sarjassa, ja rouva Gyurkovics epäili sentähden
alussa tuota luuvaloa. Mutta kun lääkärineuvosto oli selittänyt, ettei
tämä luuvalo ollut teeskenneltyä, vaan oikeata rehellistä kipua, vei
rouva Gyurkovics tyttärensä kuudeksi viikoksi Budapestiin Margit-saaren
kylpylään parantumaan. Suotuisa peltosinappisato vaikutti lopullisen
ratkaisevasti hänen päätökseensä.
Tämä kaikki tapahtui keväällä, ja Terka Gyurkovics, naimaiässä oleva
neitonen, seurasi luonnollisesti mukana.
Feri Horkay pyysi kirjeellisesti erästä pääkaupunkilaista ystäväänsä
László Törökiä olemaan naisten hoivaajana, ja László Török omistautui
tähän mieluisaan tehtäväänsä niin uutterasti, ettei hänestä kolmeen
viikkoon näkynyt lievettäkään sisäasiainministeriössä, jossa hänellä
oli ylimääräisen kopistin virka, mutta sitä enemmän hän loisti
läsnäolollaan Margit-saarella.
Aamulla hän lähti saarelle höyrylaivassa, ja kun hän kaukaa näki kahden
laiturin käsipuuhun kyynärpäitään nojaavan neitosen valkeat pukineet,
kiroili hän säännöllisesti laivakoneen hidasta käyntiä.
Iltapäivällä he lähtivät seikkailurikkaille löytöretkille raunioiden
ympärillä rehoittavaan metsistöön, jossa kukkivat pensaat varistivat
valkoisen lehtisateen heidän ylitsensä.
Illalla, kun soittokunta soitteli, he kävelivät hiljaa puhellen
jättiläispuiden alla. Päivän kuluessa he käväisivät kaupungissa, tuossa
orvokkien ja kevään kaupungissa, jossa vieno, suloinen tuuli henkäili
kaduilla.
Näiden viattomien huvittelujen seurauksena oli, että László Török
vanhempi — eräs Temés-piirikunnan rikkaimpia, mutta joka tapauksessa
myöskin raakaluonteisimpia tilanomistajia — kerran, luettuaan poikansa
viimeksisaapuneen kirjeen, taittoi kiukkupäissään tshibukistaan
[pitkävartinen turkkilainen piippu. Suom.] varren ja ärjäisi:
— Vaimo! — Kampsut kokoon! Lähden Budapestiin ja väännän niskat nurin
pojaltasi!
Vaimo koetti pelästyksissään lepytellä miestään. Ja kun hän käsitti,
että pojan laita oli huonosti, sai hän puolisonsa suostumaan siihen,
että hänet lähetettiin Budapestiin. Poika näet ymmärsi paremmin äitinsä
puhetta...
Rouva Törökin saapumisesta Budapestiin seurasi, että László lähetti
kohteliaan anteeksipyyntökirjeen Gyurkovicseille eikä näyttäytynyt
kolmeen päivään saarella. Mutta Terkan sydämen täyttivät synkeät
aavistukset.
Neljäntenä päivänä he kohtasivat toisensa sattumalta kaupungissa.
Kohtaaminen tapahtui seuraavasti: László Török oli maleksinut jo hyvän
puolituntisen Faragó & K:n liikkeen edustalla, napinreiässä kukka ja
savuke hampaissa.
Sinnepäin tulivat Gyurkovicsin tytöt äitinsä kanssa. He olivat olleet
aamumessussa ja sen jälkeen käyneet muutamissa kauppaliikkeissä; nyt he
aikoivat kotiinsa saarelle.
Molemmilla oli sininen, valkopilkkuinen kevätpuku ja valkoharsoinen
hattu. Heidän käsineensäkin olivat samanlaiset, samaten rukouskirjat ja
päivänvarjot. Terkan hame vain oli vaaksan verran Micin hametta pitempi.
Jo kaukana nyhjäisi nuorempi tytär sisartaan kyynärpäällä:
— Hei! Katsopas Laci Törökiä!
Äiti sanoi ankarasti:
— Ensiksikään ei hän ole mikään Laci, vaan László. Toiseksi emme
ole tietävinämme hänestä. Jos hän haluaa liittyä seuraamme, tulkoon
itsestään!
Terka ei puhunut mitään, mutta nuorempi tytär purskahti nauruun:
— Hän odottaa jotakuta! Totisesti, hän odottaa jotakuta!
— Älä vain puhuttele häntä! kuiskasi Terka.
Mutta Mici seisoi jo asennossa asfalttikäytävällä László Törökin edessä
ja kysyi päätään käännellen kuin utelias lintu:
— Te odotatte jotakuta, eikö totta? Erästä kaunista naista — mitäh?
— Mutta Mici!
— Teatteristako — kuinkah?
Törökin täytyi nauraa.
— Tietysti minä odotan kaunista naista, mutta en kuitenkaan
teatterista. Hän on tuossa myymälässä.
Terka, joka tähän asti oli pysynyt välinpitämättömänä, vieläpä
nyrpeillä mielin kääntänyt päänsä puolittain toisaallekin, sanoi nyt
rauhallisesti äidilleen:
— Minun täytyy ostaa vielä pari metriä lievenauhaa.
Naiset tarvitsevat aina lievenauhaa. — He menivät myymälään, ja
sill'aikaa kuin Mici iloisesti jutteli Törökin kanssa ovella ja äiti
ryhtyi neuvotteluihin kauppiaan kanssa, vaani Terka tummilla silmillään
ympäri huonetta myymälän pöytään nojaten.
Hän löysi sen, ketä etsi: Törökin kauniin naisen. Harmaahiuksinen,
hymyilevä muori istui nojatuolissa, ja kolme kauppapalvelijaa laahasi
hänen nähtävikseen kankaita. He olivat rakentaneet hänen eteensä jo
kokonaisen tornin aukikierretyistä kangaspakoista.
Mici kohautti täydellisesti pettyneenä olkapäitään, mutta Terkan katse
kirkastui, ja hänen suupieliinsä ilmaantui suloinen hymy.
Török esitteli heidät toisilleen:
— Äitini...
Terka Gyurkovics sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan, ääni ikäänkuin
takertui hänen kurkkuunsa. Hän kumarsi äkkiä, vieläpä suutelikin pari
kertaa tuon vanhan naisen kättä, jota hansikas peitti; sitten hän,
pelästyen omaa rohkeuttaan, kääntyi pois.
Molemmat äidit puristivat toistensa kättä, rouva Török ystävällisesti,
rouva Gyurkovics kunnioittavasti kumartaen. (Sanotaan, että kahdesta
äidistä tytön äiti aina kumartaa syvempään.)
Törökin äiti sanoi, että hän tahtoi yllättää naimisissa olevaa
tytärtään kesäpuvulla. Sen piti olla muodikas, mutta ei silmäänpistävä,
hieno, mutta halpa.
Sill'aikaa kuin äidit yhteisvoimin hommailivat kankaan valinnassa,
puhelivat nuoret keskenään ovella.
— Mutta miksi ette enää ollenkaan ole tullut saarelle? kysyi Mici
Törökiltä.
Terka sanoa tokaisi yli olkansa:
— No mutta Mici! Emmehän voi laahata herra Törökiä väkisin saarelle!
Hän korosti erityisesti _herra_-sanaa.
— Olenko taas tullut herraksi? kysyi Török moittivasti. Sitten hän
heti lisäsi katkerasti: — Todellakin, Terka, te olette usein hyvin
kummallinen!
Terka hymyili hänkin katkerasti:
— Minäkö kummallinen? No hyvä, siis minä se olenkin kummallinen!
Mici mitteli heitä katseellaan.
— Joko taas riitelette?
Äidit olivat tällä välin myllänneet ylösalaisin koko
kesäkangasvaraston, mutta lopuksi he, havaittuaan, ettei yksikään
kankaista vastannut heidän makuaan, ostamatta mitään tapsuttelivat
myymälästä ulos. Onneksi rouva Gyurkovics, jolla oli suuri kokemus
kaikenlaisissa ostotoimissa, tiesi erään myymälän, josta he varmaan
löytäisivät etsimäänsä kangasta.
He suuntasivat kulkunsa erääseen keskikaupungin liikkeeseen.
Sillä välin kuin äidit taas ladottivat eteensä kesäkangaspyramideja,
kävelivät nuoret ulkona asfalttikäytävällä.
— Eikö meillä huomennakaan ole onnea nähdä teitä luonamme? kysyi Terka
jonkin aikaa vaiti oltuaan.
— Ei! sanoi Török vakavin ilmein.
Tyttö painoi päänsä alas ja hypisteli vaieten harsoaan.
Mici oli sill'aikaa jäänyt jälkeen. Hän oli erään portin pielessä
nähnyt valokuvakaapin ja syventynyt kuvia tarkastelemaan.
— Sanon totuuden, alkoi Török uudelleen. Olen vain ylimääräinen kopisti
enkä muuta. Minusta voi kyllä tulla jotakin, mutta vielä en ole
mitään... Eikä minulla ole oikeutta saattaa teille harmia...
— Siinäkö kaikki? Ketä se liikuttaa? Kun minä en siitä välitä, niin
mitä te siitä huolitte?
— Ette te, mutta toiset.
— Vanhemmatko?
Török punastui:
— Ei minun vanhempani — en ole enää mikään lapsi — mutta teidän äitinne!
Kirkas hymy väreili Terkan kasvoilla.
— Äitini tekee mitä minä tahdon.
Mici oli taas heidän rinnallaan ja sanoi, että hän tahtoisi mielellään
tulla valokuvatuksi avokaulaisessa puvussa. Hän oli valokuvaajan
luona nähnyt laihakäsivartisen naisen kuvan, ja nyt hän itsetietoisin
silmäyksin katseli omia täyteläisiä käsivarsiaan, joiden näkemisestä
tanssiaismaailman yleisö ei — ainakaan ihmislaskelmien mukaan — vielä
kolmeen vuoteen saanut nauttia.
He puhuivat yhtä ja toista jokapäiväisistä asioista, kunnes äidit
tulivat myymälästä. He eivät vieläkään olleet löytäneet mitä etsivät.
Erästä toista samantapaista kangasta he tosin olivat löytäneet, mutta
eivät sittenkään haluamaansa. Heidän täytyi vielä tehdä viimeinen
yritys eräässä kaupassa Koronaherczeg-kadun varrella.
Tämä päähänpisto miellytti Miciä. Hän tiesi, että kunniallisilla
ihmisillä oli tapana kuljeskella Koronaherczeg-kadulla päivällisaikaan.
(Kunniallisilla ihmisillä hän tarkoitti ensi sijassa kadetteja,
toisessa lakimiehiä.)
— Tekeekö äitinne todellakin aina mitä tahdotte? kysyi Török heidän
seisoessaan myymälän avoimella ovella. Ja hän lisäsi heti miettivänä: —
Kunpa ihminen vain tietäisi, mitä te haluatte!
Terka sanoi hiljaa, katsomatta häneen:
— Sitä, joka tahtoo sen tietää, neuvon kysymään aivan suoraan.
Ja kun Török ei heti vastannut, toisti hän verkalleen:
— Aivan suoraan.
— Aivan suoraan? — No — haluatteko ruveta ylimääräisen kopistin
rouvaksi?
Ajurin vaunut vierivät juuri heidän ohitsensa, ja jyrinä esti heitä
kuulemasta toistensa puhetta. Török luuli tytön huulten liikkeestä
voivansa lukea vastauksen:
— Miks'ei!
Mici livahti puotiin ja ilmoitti äideille kuivakiskoisesti, että Terka
ja Laci kävelivät käsikoukkua kadulla.
— Ovatko he nyt tulleet aivan hulluiksi!
Asian laita oli niin, että Török sanoi tytölle:
— Jos rohkenette, antakaa kätenne tänne!
Tyttö sanoi:
— Mutta mitähän ihmiset sanovat?
— Ettekö sillä juuri osoita, ettette välitä ihmisistä?
Silloin Terka, joka nähtävästi ei enää tiennyt mitä teki — ikäänkuin
hän olisi tyhjentänyt samppanjalasin — pujotti kätensä nuoren miehen
kainaloon.
— Nyt haluaisin nähdä ihmisen, joka meidät erottaa! sanoi Török
päättävästi puristaen tytön kättä.
Ihmiset eivät sanoneet mitään — ainoastaan tuttavat kääntyivät ympäri
onnitteleva hymy kasvoillaan — mutta rouva Török sanoi pojalleen:
— Oletko tullut hassuksi, Laci?
— En, hänhän haluaa tulla vaimokseni, selitteli poika.
He eivät voineet kauempaa seistä ovella, sillä pari naishenkilöä
yritteli myymälään. Kadulla he eivät voineet selvitellä asiaa: —
käytävähän ihan vilisi ihmisiä. Heidän täytyi odottaa, kunnes tulivat
rauhallisemmalle paikalle.
Matkalla rouva Gyurkovics hoki tuontuostakin:
— Ne lapset, ne lapset!
— Sill'aikaa kuin me katselimme kesäkankaita!
Rouva Törökin mieleen muistui, ettei hänen puolisonsa ollutkaan
lähettänyt häntä Budapestiin kesäkankaita ostelemaan, vaan ajamaan
pojan päähän järkeä. Hänen piti sanoa, että poika tekisi tyhmästi
mennessään nyt naimisiin, koska hän myöhemmin, kirjuriksi tultuaan,
voisi halunsa mukaan valita piirikunnan parhaimmista.
Mutta katsellessaan tuota kaunista paria, joka nyt, rohkeammaksi
tultuaan, toisiinsa puristautuneena ja tasa-askelin kulki eteenpäin,
tunsi hän, että hänen nytkin täytyi ruveta poikansa liittolaiseksi
tuota vanhaa, riidanhaluista herraa vastaan — kuten usein ennenkin. Ja
aina hän oli menestynyt.
Hänen armostaan rouva Gyurkovicsista tuntui siltä, kuin olisi hänen
hyvitettävä rouva Törökiä jostakin.
Hän siis lupasi vielä iltapäivällä viedä rouva Törökin erääseen
myymälään, josta he varmaan löytäisivät etsimäänsä kangasta. Mainittu
liike oli erinomainen ja hyvin varustettu, sellainen, josta vain
Budapestin rouvat ja hän, rouva Gyurkovics, tavaransa ostivat.
Sillä nähkääs, maalaisostajat ne juuri pilaavat kaikki kauppiaat.