Rouva Gyurkovics ei suinkaan, toimitettuaan naimisiin toisen
tyttärensä, heittäytynyt hyödyttömään lepoon, kuten moni muu vähemmän
tunnollinen äiti kenties olisi tehnyt, vaan kutsui heti kolmannen
tyttärensä lastenkamarista ja teki hänelle tiettäväksi, että hän siitä
päivästä lähtien oli täysikasvuinen tyttö.
Gyurkovicsin tytöt olivat luodut sellaisiksi, että heidät
viidennestätoista ikävuodesta alkaen voitiin tehdä isoiksi tytöiksi
milloin tahansa. Tarvitsi vain antaa heille pitkät hameet ja
kureliivit, kammata heidän tukkansa muodin mukaisesti päälaelle ja —
kaiken muun saikin jo sitten huoleti jättää heidän omaan huostaansa.
He kehittyivät itsestään. Lapsellinen riehakka ilme heidän kasvoillaan
muuttui itsestään keimailuksi, nuoria miehiä eivät he enää nimittäneet
sedäksi, vaan aina teitittelivät, ja pienestä puutarhastaan ja
kyyhkysistään eivät he enää välittäneet hiventäkään. Kyyhkyset sekä
koulumamsellilta saadut pyhimystenkuvat ja ahkeruudentodistukset
menivät perintönä nuoremmille Gyurkovicsin tyttärille, kun taas
äskenleivottu isotyttö sai huostaansa vastikään naimisiin päässeen
sisarensa tanssiohjelma- ja kotiljonkimerkkikokoelman.
Katinka Gyurkovicsia nimitettiin aina kuudenteentoista ikävuoteensa
saakka Katicaksi, mutta nyt äiti vaihtoi naimisissa olevan tyttärensä
kehoituksesta tuon talonpoikaisen Katica nimen ylimyskaikuiseen
Katinkaan.
Katica-Katinka oli muuten aivan yhtä solakka ja kaunis ulkonäöltään
kuin muutkin Gyurkovicsin tytöt. Hän tanssi ihastuttavasti, vaikkei hän
ollutkaan nauttinut tanssinopettajan ohjausta.
Viimeksimainittu tosiseikka on omiaan osoittamaan, että
bács-tamásilaisten lastenkamareissa harrastettiin paljon muutakin kuin
vain kävelemisen opetusta.
Katinka oli tavallaan erikoisuus Gyurkovicsien perheessä, hän näet ei
ollut tumma, vaan vaalea. Alkuaan kai hänetkin sentään oli tummaksi
tarkoitettu — hän oli »tummasilmäinen ja kulmat sysimustat», kuten joku
sanomalehtireportteri kirjoittaisi. Toisin sanoen tummuuteen nähden ei
hänessä ollut mitään toivomisen varaa; hänen ihonsa värikin oli miltei
ruskea, mutta — hänen tuuhea tukkansa oli yhtä kullankeltainen kuin sen
bysanttilaisen kuningattaren, jonka ylevään kuvaan minä kerran olin
rakastunut, mutta jonka nimeä — mikä kiittämättömyys minun puoleltani!
— en enää muista. Piirikunnan vanhat herrat olivat hartaasti
rakastuneet Katinkan tuuheaan tukkaan ja nimittivät sen omistajatarta
pikku-madonnaksi. He otaksuivat hänellä olevan lempeän sielun, mutta
tämä otaksuma osoittautui sittemmin kerrassaan perusteettomaksi. Kun
Katinka oli ensi kerran pukeutunut Arvaylta juuri saapuneeseen pitkään
hameeseen, kokoontui talon koko palveluskunta töllistelemään tuota
koreata ihmettä. Rouva Gyurkovics katseli huomattavasti mielissään
tytärtänsä, ja Katinkakin silmäili itsetyytyväisen näköisenä
kuvastimeensa.
Hänen armonsa sanoi ihan huomaamattaan:
— Tuota en annakaan tuhatta auranalaa vähemmällä!
Hän taisi luulla, ettei Katinka ymmärtänyt sitä, mutta pikku-madonna
sanoi mahdikkaan rauhallisesti:
— Jättäkää se minun asiakseni.
Tuhannen auranalaa?
Kun Gyurkovicsit karnevaalien aikana taas huvittelivat Budapestissä,
sattui sellainenkin ilta, jolloin Katinkan pöydän ympärillä oli
yht'aikaa tarjolla kaksikymmentätuhatta auranalaa, — ei tietysti
kuitenkaan yhden henkilön omaisuutta kaikki.
Näistä kahdestakymmenestätuhannesta auranalasta omisti Gida Radványi
kymmenentuhatta, — se vain oli vikana, että nuo kymmenentuhatta
auranalaa eivät oikeastaan olleet hänen omaisuuttaan, vaan hänen
isänsä, ja että Gida Radványi oli vielä surkuteltavan alaikäinen. Hän
käytti monokkelia, ajoi omissa numeroimattomissa vaunuissaan, mutta
oli edellisenä vuonna — herra ties monennenko kerran! — saanut reput
ylioppilastutkinnossa.
Ellei asianlaita olisi ollut näin, olisi Katinkasta varmaan tullut
paronitar ja suurtilallisen puoliso, oikean todellisen suurtilallisen
eikä sellaisen, joka vain hotellien matkustajaluetteloissa komeilee
sillä nimellä.
Vanhempi Radványi oli husaarieversti. Kun hän sai kuulla, että
poika, sen sijaan että olisi valmistautunut tutkintoonsa, hakkaili
Gyurkovicsin tyttöä, alkoi hän, virkaansa kuuluvaa etuoikeutta
käyttäen, synkeästi kiroilla.
Hän sanoi — pidän velvollisuutenani sivuuttaa mahtipontisimmat
voimasanat — muun muassa näin:
— Ensiksikin: tuon lurjuksen täytyy oppia jotakin. Toiseksi: minä
en halua joutua minkäänlaisiin tekemisiin tuon bunyevácilaisen
nousukassuvun kanssa! Kolmanneksi: minä löylytän tuota nuhkkaa...
Rouva Gyurkovicsille vihjaistun, että vanhemmalla Radványilla oli
joitakin periaatteellisia epäilyksiä tuota aikeessa olevaa aviohittoa
vastaan.
— Kärsivällisyyttä, Katinka! sanoi rouva Gyurkovics. — Kärsivällisyyttä
vain, kyllä ukko vielä myöntyy!
— Kunhan vain tuo pikku Gida Radványi ei olisi semmoinen aasi!
— Joka tapauksessa on hyvä, että pidät poikaa kuumana.
Katinka vaipui mietteisiinsä.
— Taitaisi olla edullisempaa hieman lämmitellä itse ukkoa...
(Heillä oli jo tapana puhella tällä tavalla keskenään.)
Gyurkovicsit matkustivat taas kotikyläänsä eivätkä nähneet pikku
Radványia ennen kesän tuloa.
Mutta kesällä he taas näkivät hänet usein. Radványin ja Gyurkovicsien
tilukset olivat aivan lähitysten, ja Gida vietti kesää isänsä
tilalla. Tämän hän teki sillä tekosyyllä, että hänen muka täytyi
lueskella ylioppilastutkintoaan varten. Mutta päivällisen aikaan
hän säännöllisesti livisti kotiopettajan kynsistä ja ilmestyi
Gyurkovicsien luo hirvittävän huonomallisessa ratsastuspuvussa. Sitten
hän ikävystytti Katinkaa iltaan saakka milloin keilaradalla, milloin
keinussa. Kotiopettaja, tuskastuneena oppilaansa tottelemattomuudesta,
ratkesi juomaan, — vaikka olihan niitä ihmisiä, jotka väittivät, että
hän jo ennenkin oli viinaa viljellyt.
Kerran Katinka aivan suuttui seuralaiseensa.
— Minä ajan hänet matkoihinsa! Ei hän ole vielä muuta kuin nulikka!
— Mitä sinä tyttö ajattelet? vaikeroi rouva Gyurkovics. — Hän on
sentään kaksi tai kolme vuotta sinua vanhempi... Ja sitä paitsi hän
on ylimys, ja kaikki ylimykset naivat varhain. Tuossa tuokiossa voi
hänestä tulla edullisin kosiomies koko piirikunnassa!
— Mutta kun hän on sellainen pässinpää!
— Paronin ei tarvitse olla viisas. Jos jollakulla paronilla on
järkeä, perustaa hän sokeritehtaita ja kouluja tai tuhlaa rahansa
tanssijattariin tai politiikkaan...
Kerran, kun he tekivät lähtöä erääseen metsistössä puron rannalla
vietettävään juhlaan, ilmaisi Gida kauhistuneena Katinkalle, että hänen
isänsä, eversti, oli tulossa:
— Isäni saapuu, saapuu mukanaan koko rykmenttinsä! Ja hän jääkin tänne!
Hän on hankkinut määräyksen siirtyä tänne koko rykmentteineen!
»Koko rykmentti» näytti erityisesti vaikuttavan Gidaan. Hän kuvitteli
asian niin, että tästä lähin alkaa kahdeksansataa husaaria hänen isänsä
johdolla vartioida häntä, ettei hän vain mitenkään pääse Katinka
Gyurkovicsin läheisyyteen, vain että hänen on pakko päivät pääksytysten
lukea päntätä.
Joku vihjaisi Gyurkovicseille, että everstikin saapuu sinne
kevätjuhlaan.
— Sitä parempi! sanoi Katinka. — Silloinhan saamme nähdä toisemme
silmästä silmään.
Vanhempi Radványi taisi tuntea joitakin epäilyksiä, koskapa hän
tuli juhlaan vasta iltamyöhällä. Hänen poikansa, jolla näkyi olevan
taipumuksia erottautua joukoista sillä tavoin, että latki samppanjaa
kuin vimmattu, oli iltapuoleen jo täydessä tuiskussa. Herra
kotiopettaja, joka jo hyvän aikaa oli koetellut taltutella oppilastaan
ja vihdoin itse, jaloa uhrautuvaisuutta osoittaen, ryhtynyt juomalla
vähentämään tilattua samppanjavarastoa, nosti Gidan vihdoin hellävaroen
vaunuihin ja vei kotiin.
Gyurkovicsitkin tekivät lähtöä. Koko perhe, ja etupäässä Katinka, oli
sangen huonolla tuulella. He sijoittautuivat parhaillaan vaunuihin.
Kahdeksan heistä oli jo onnellisesti saatu paikoilleen — Gyurkovicsien
pyörivään perhearkkiin mahtui uskomattoman paljon ihmisiä — Katinka
yksin seisoi vielä hevosten vieressä.
Siinä tuokiossa pysähtyivät komeat metsästysvaunut heidän kohdalleen.
Kahta virmaa hevosta ohjasi eräs upseeri.
— Eikö poikani ole täällä — nuori Radványi? kysyi upseeri joltakulta.
Katinka kohotti päätään. Eversti Radványi tunsi rouva Gyurkovicsin ja
teki kunniaa ruoskanvarrella.
— Hyvää iltaa, armollinen rouva! Jo nyt kotiin lähdössä?
— Aivan niin — kotiinhan me, sanoi rouva Gyurkovics välinpitämättömästi
hymyillen, vaikka hänen sydämensä tykyttikin kiihtymyksestä. Eversti
katseli tarkastellen Katinkaa:
— Neiti Katinka, vai kuinka? Onpa hän kasvanut!
Veitikkamaisuus ja kiusanhalu välähtelivät hänen silmissään ja
hymyilivät hänen viiksiensä varjossa.
— Paljonpa teitä onkin siellä vaunuissa, hyvä herrasväki... Mielelläni
jätän yhden istuinpaikan vaunuissani käytettäväksenne...
Katinkan päähän pälkähti rohkea tuuma. Hän sanoi:
— Jos paroni ystävällisesti haluaa viedä minut kotiin, olisin sangen
kiitollinen. Sallittehan, äiti?
Rouva Gyurkovics nyökäytti vain päätään sanatonna hämmästyksestä.
Varjele sitä Katinkaa! Siinä sitä on tyttöä!
Katinka tarttui everstin hansikoituun käteen ja kiipesi rivakasti
korkealle ajomiehen paikalle istumaan. Eversti maiskautti kielellään.
Vaunut kääntyivät nuolennopeasti piirtäen kaaren tomuiseen tiehen, ja
pian oli tuo raskaasti kolajava perhearkki jäänyt kauaksi taakse.
— Te teitte hyvin rakastettavasti, neitiseni, suostuessanne niin pian
tarjoukseeni, sanoi Radványi. — Mutta tosiaankin, olihan teidän,
ollessanne tekemisissä näin vanhan miehen kanssa, turhaa ruveta
vitkastelemaan.
— Tunnetteko itsenne vanhaksi? kysyi Katinka.
— Jumala varjelkoon! Ainahan sitä teidän rinnallanne...
Hän aikoi vielä jatkaa, mutta nielaisi kuitenkin viimeiset sanat. Hän
muisti, että tuo nuori tyttö oli uskottu hänen suojelukseensa.
— Kuinka vanhaksi luulette minua?
Katinka hymähti salavihkaa. Ahaa, tuo herra on hieman turhamainen! Hän
päätti olla varovaisuuden vuoksi hyvin kohtelias.
— Mies on ylipäänsä juuri sen ikäinen, miltä hän osaa näyttää. Te
näytätte olevan kahdenkymmenenyhdeksän ja kolmenkymmenenyhdeksän
välimailla.
Eversti naurahti. Kas vain, pikkukissa alkaa kehrätä!
Katinka ei muuten liioitellut arvioidessaan everstin
kolmenkymmenenyhdeksänvuotiaaksi. Hän oli komea, kaunis ja
— poikanulkkiinsa verraten — hämmästyttävän nuorekas. Hänen
oikeanpuoleista poskeaan vain rumensi kauheannäköinen arpi, sellainen,
jonka räjähtävä ruuti tavallisesti aiheuttaa.
He ajoivat raitojen suojista aukeamalle. Täysikuu paistoi heitä suoraan
kasvoihin, ja Radványi saattoi siis paremmin katsella Katinkaa.
— Ettehän suutu, vaikka katselen teitä näin? Olen jo kuullut teistä
niin paljon...
— Ahaa! Nyt paukahtaa! ajatteli Katinka ja kysyi rohkeasti:
— Hyvääkö vai pahaa?
Eversti ei vastannut heti, vaan katseli tuota solakkaa vartaloa,
joka ruhtinaallisen mukavasti nojautui vaunujen selustaan, ja noita
itsetietoisia, rohkeailmeisiä tytönkasvoja. Sitten hän sanoi, aivan
kuin aikomattaan:
— Ja te tahdotte uskotella minulle rakastavanne tuota maitokuonoa!
Katinka katseli häntä hämmästyneenä. Mutta eversti, joka ei vielä
kertaakaan elämässään ollut saanut pidetyksi kieltään kurissa, jatkoi
katkerana:
— Te näytätte olevan aivan erikoislaatuinen tyttö! Minä olin kuvitellut
teidät kokonaan toisenlaiseksi... Koko olennostanne näen, että olette
ylpeä ja rehellinen... — Mitenkä ylpeytenne sallii teidän mielistellä
tuota maitovarsaa? Ja mitenkä soveltuu rehellisyyteenne se, että
kärkytte poikani rahoja?
— Kärkyn hänen rahojaan! — Katinkasta tuntui, kuin hänen olisi täytynyt
vaipua maan alle häpeästä ja harmista... Kukaan ei ollut vielä tällä
tavoin puhunut hänelle... Hän tunsi, että häntä nyt oli kauheasti
solvaistu... Senkötähden tuo oli käskenytkin hänet vaunuihinsa? Hän
tarttui ohjaksiin ja sanoi:
— Päästäkää minut! Seisahduttakaa! En tule enää kauemmaksi!
Eversti pelästyi nyt vuorostaan.
— Minä pyydän, neiti, älkää toki...
Katinka kavahti kiivaasti seisomaan täyttä vauhtia kiitävissä
vaunuissa. Eversti yritti tarttua hänen käteensä, mutta silloin hevoset
pillastuivat ja alkoivat nelistää.
— Ferenc! Pidä kiinni neidistä!
Mutta kun Ferenc, renki, aikoi tarttua Katinkaan, sai hän aimo
korvapuustin, ja tyttö hyppäsi maahan vaunujen kiitäessä eteenpäin.
Katinka putosi polvilleen, sen pahemmin ei hänelle käynyt. Hänen siinä
katsellessaan ympärilleen ja tuumaillessaan, mihin nyt ryhtyisi,
lähestyi Radványi ontuen häntä. Eversti oli myöskin hypännyt vaunuista,
joita hän ei siinä sivalluksessa saanut pysähdytetyiksi, ja heittänyt
ohjakset rengille.
— Te olette tosiaankin oikea hupakko, sanoi eversti.
Mutta nähtyään, että Katinka itki pelosta ja mielipahasta, alkoi hän
lohdutella.
— Menkää! sanoi Katinka kyynelten lomassa. — Jättäkää minut rauhaan,
niin te kuin poikannekin! Pitäkää poikanne, minä en halua kuulla mitään
raakuuksia!
— Suokaa anteeksi, neiti! Huomaan, että olen puhunut tyhmyyksiä.
Katsokaas, minä olen jo vieraantunut naisseurasta ja tottunut
nimittelemään lasta omilla nimilläni — pardon! Puhunko kenties taas
tyhmyyksiä?
Katinka lähti kylään päin, ja eversti ontua löntysteli hänen
rinnallaan. Hetken kuluttua sanoi tyttö:
— Jos pidätte ritarillisuutena kohdella tyttöä tuolla tavoin, niin...
Eversti tuli miettiväiseksi.
— Tosiaankin, te olette oikeassa. Tunnen olevan! teille hyvityksen
velassa...
Katinka silmäili häntä ylenkatseellisesti.
— Helppo on teidän puhua. Minä olen vain tyttö enkä voi taistella
kanssanne, ja miestuttavani eivät ole niin hulluja, että tekisivät sen
minun puolestani...
Tyttö alkoi jo kovasti miellyttää everstiä. He eivät puhuneet enää
sanaakaan, ennenkuin tulivat kartanoon.
— Nyt olen kotona, sanoi Katinka hiljaa.
— Jos suvaitsette, jään odottamaan äitiänne, pyytääkseni hänelläkin
anteeksi.
He istuutuivat pylväskoristeisen kuistin kivipenkille. Katinka kohteli
everstiä jo hiukan sävyisämmin, sillä tämä oli nyt hänen vieraanaan.
— Ei teidän tarvitse odottaa äitiä, sanoi hän hetken kuluttua. —
On kenties parempi, etten hiisku hänelle sanaakaan koko äskeisestä
tapahtumasta. Yhtä asiaa pyydän teiltä kuitenkin: älkää laskeko enää
poikaanne lähettyvilleni!
Eversti nousi.
— Olen todellakin pahoillani siitä, mitä äsken tapahtui, ja haluaisin
mielelläni jollakin tavalla hyvittää... Nyt katselen teitä jo kokonaan
toisilla silmillä, ja, uskokaa minua, olisin ylpeä, jos poikani,
tultuaan mieheksi...
Herra ties', miten tämä olisi päättynyt, ellei Katinka olisi kesken
kaikkea kivahtanut:
— En minä huoli teidän pojastanne! Jättäkää minut rauhaan!
(Hän oli vähällä sanoa: Suolatkaa poikanne! Tämän sanontatavan, joka
oli hyvin paljon käytännössä Gyurkovicsin tyttöjen kesken, olivat he
oppineet kalastajilta, jotka aina myivät torilla parhaat kalansa, mutta
suolasivat huonommat.)
— Olettepa te vihoissanne!
Katinka, jonka luonne oli sellainen, että hän leppyi yhtä nopeaan kuin
kiivastuikin, sai kummallisen päähänpiston. Hän ojensi everstille
kätensä.
— Annan teille tilaisuuden hyvittää minut. Sanokaapa, osaatteko tanssia?
Eversti räjähti nauramaan.
— Parina viime vuotena olen tehnyt sitä vain välttämättömyyden
pakosta... hovitanssiaisissa...
— Sepä hyvä! Te osaatte siis! Nähkääs, jos poikanne lakkaa
seurustelemasta kanssani, alkaa koko piirikunta juoruta minusta, eikä
se ole suinkaan hauskaa. He sanovat, että te olette kieltänyt häntä.
Juorupuheista pääsisimme siten, että te silloin tällöin tanssisitte
kanssani juhlatilaisuuksissa ja joskus kohteliaisuudesta hakkailisitte
minua hieman.
Eversti nauroi taas. Hänen täytyi mielessään myöntää, että Katinka oli
sangen älykäs tyttö. Hän suostui ehdotukseen.
Mutta kun Katinka yöllä makasi vuoteessaan, liikkui hänen mielessään
suurenmoisia ajatuksia. Hän kutsui luokseen nuorimman sisarensa Micin,
jota hän eniten rakasti, suuteli hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen
korvaansa:
— Ehkä sinun pikku siskostasi sittenkin tulee paronitar!
Pari päivää tämän jälkeen tärisytti ankara rumpujen pärrytys
Gyurkovicsien ikkunaruutuja. Kokonainen husaarirykmentti ratsasti kylän
läpi, etunenässä päällikkö uljaana ja loistavassa puvussa. Katinkan
ikkunan alla hän tervehti niin juhlallisesti miekallaan, että koko
rykmentti komentamatta katsoi oikealle! Katinka toi esiin hurmaavimman
hymyilynsä ja nyökäytti ruhtinaallisen arvokkaasti vaaleata päätään.
Mutta pikku sisarelleen hän ilmaisi tyytyväisyytensä syyksi rykmentin
erinomaisen ryhdikkyyden.
Ensimmäisten piirikunnan pääkaupungissa pidettyjen tanssiaisten jälkeen
kierteli merkillinen huhu ympäri lähiseutuja. Paroni Radványi kuului
hakkailevan Gyurkovicsin pikku Tinkaa ja vieläpä täydessä tulihanassa.
Seuraavat tanssiaiset antoivat juoruille uutta virikettä. Mutta kun
ensimmäinen lumi tuossa Liisanpäivän seutuvilla satoi, oli koko
piirikunta jo niin tottunut asiaan, ettei se siitä enää piitannut.
Mutta ihan Liisanpäivänä sattui huomiotaherättävä tapahtuma. Katinkan
huoneeseen pyrähti pääskynen, joka pitkällä vaelluksellaan oli muista
myöhästynyt, ja tyttö, hieman taikauskoinen kun oli, helli, syötteli ja
puhalteli pitkin päivää tuota vilusta värisevää linturäpelystä.
Sinä päivänä sattui eversti olemaan päivällisellä Gyurkovicsien luona
ja jäätyään kahvin jälkeen kahdenkesken Katinkan kanssa saliin hyväili
hänkin lintua, jota tyttö piteli käsissään, ja sanoi:
— Minä olen sentään vanha aasi, eikä totta?
— Mikä vanha te muka olette, ja miksikä olisitte aasi?
— Siksi, että minä niin sydämestäni teitä rakastan!
— Kiitos kunniasta! Minun mielestäni se ei suinkaan todista
aasimaisuutta! Minäkin rakastan tätä lintua, mutta silti en ole mikään
aasi!
— Mitä sanoisitte, jos kosisin teitä?
— Minuako?
— Nauratteko minut ihan hölmöksi?
— No enhän minä voi sanoa sitä enkä tätä, kun ette vielä ole kosinut!
— Olettakaamme, että olen sen jo tehnyt. Mikä on vastauksenne?
Tähän tyttö vastasi samaten kuin kaikki Gyurkovicsin tytöt olisivat
vastanneet samanlaisessa tapauksessa:
— Puhukaa mammalle!
Ja niin tapahtui, että Katinka Gyurkovicsista tuli everstinrouva jo
kahdeksantoistavuotiaana, ja koska hänen miehensä tuolla ylemmissä
piireissä on erinomaisessa suosiossa, voi tapahtua, että hänet
kahdenkymmenen vuoden ikäisenä ylennetään kenraalinrouvaksi.