En tiedä, minä kristillisen ajanlaskumme vuotena, mutta ainakin
jo atleettitanssiaisten aikana esitettiin Sárika Gyurkovicsille
Vigadossa [yleisten huvien viettopaikka Budapestissä. (Vigadó =
huvitus, huvittelu.) Suom.] eräs nuori herra. Epäilemättä luulette,
että tällainen esittely on mitä jokapäiväisin tapahtuma? Mutta jos
kärsivällisesti kuuntelette kertomustani loppuun saakka, teidän on
myöntäminen, että tämä tapaus oli laajalle ulottuvan toiminnan alkuna.
Soittokunta soitteli parhaillaan Treffin »Naisvalssia».
Lujasti nyöritettynä ja hyväntuulisena istui tyttö huomattavan tuoreena
säilyneen äitinsä rinnalla aivan lähellä tanssiaisten emännän ympärille
muodostunutta piiriä. Ellen olisi aivan omantunnontarkka kirjailija,
olisin sanonut: he istuivat itse piirissä. Jos olisin ilkeä, niin
sanoisin: he istuivat tuolla, seuran ulkopuolella. Mutta koska en
tahdo loukata historiallista totuutta ja vielä vähemmän Gyurkovicsin
neitosten seurallista kunnianhimoa, sanon näin: he istuivat aivan
lähellä tanssiaisten emännän ympärille muodostunutta piiriä.
Feri Horkay, tanssiaiskomitean marsalkka, raivasi itselleen tietä
frakkirivien välistä, talutellen erästä nuorta herraa käsipuolesta, ja
sanoi sukulaiselleen:
— Sárika! Saanko luvan esitellä parhaimman ystäväni — herra — tuota
noin — herra...
Hän oli unohtanut parhaimman ystävänsä nimen! Vain niin paljon hän
muisti, että tämän ristimänimi oli jokin Zoltán. Esitelty teki tuon
erikoisen, sulavan kulmikkaan kumarruksen, joka on gentry-nuorisolla
ikäänkuin vapaamuurarimerkkinä, ja sanoi:
— Nimeni on Zoltán Hidvéghy.
Sen jälkeen hän kietaisi kätensä sen kalanluu- ja
teräsvieterimestariteoksen ympärille, johon Sárika raukan nuortea
ruumis oli puristettu, ja tanssi hänen kanssaan kierroksen salissa.
He tanssivat molemmat hyvin. Kun he olivat tulleet salin yläpäähän ja
heidän suuressa tungoksessa täytyi käsin aukoa itselleen tietä, pyysi
Hidvéghy neitostaan vielä toiseenkin katrilliin. Sárika heitti kysyvän
silmäyksen Horkayhin, joka siinä lähellä leperteli erään kauniin
neitosen kanssa. — Horkay kohautti vain olkapäitään ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: — Tanssi vain hänen kanssaan, mutta omalla vastuullasi!
— Kyllä minun puolestani, sanoi Sárika.
— Mutta tunnetteko minut, kun tulen noutamaan teitä katrilliini? kysyi
Hidvéghy.
Sári Gyurkovics otti valkoisen neilikan olkapäältään ja ojensi sen
viattoman näköisenä Hidvéghylle:
— Tästä minä tunnen teidät.
Hän ei voinut toisin tehdä, sillä hän oli jättänyt tanssiohjelmansa
äitinsä huostaan.
Tässä minun täytyy huomauttaa eräästä seikasta. Feri Horkay, kuten
ennen on mainittu, oli Gyurkovicsien sukulainen, vaikkakaan ei aivan
läheinen, — ja lukiolaisajoiltaan saakka hän oli alituiseen ollut
rakastunut milloin mihinkin tämän monipäisen perheen naispuoliseen
jäseneen. Vain kohtuullisesti rakastunut hän oli, ihan siinä määrässä
kuin jokaisella ihmisellä on tapana olla rakastunut kauniisiin
serkkuihinsa. Gyurkovicsien perheessä suvaittiin häntä sentähden, että
hän monella tavalla oli hyödyksi taloudessa. Häneltä oppivat tytöt
tuon mutkikkaan csárdás-tanssin, hän antoi heille luistelunopetusta,
ja häneen he hioivat kaikki keimailunsa aseet. Horkay esitteli heille
myöskin nuoria herroja, ja hätätilassa hän olisi voinut itsekin heitä
hakkailla.
Sanalla sanoen: hän täytti erinomaisesti serkun velvollisuudet ja
nautti myöskin serkun oikeuksia, joihin kuului, että hän ilman enempiä
velvollisuuksia sai mielistellä tyttäriä ja että hän jouluna sai heiltä
vastaanottaa nimikirjaimillaan varustetun sikarikotelon.
Mutta palatkaamme taas Sárikaan, joka Hidvéghyn käsivarteen nojaten
oli noussut katrilliin, luonnollisestikin äidistään kauimpana olevassa
salin nurkkauksessa.
— Mistä olette kotoisin? kysyi Sárika.
— Sáros-piirikunnasta, vastasi Hidvéghy.
Horkay, joka oli heidän vastaparinaan, hymähti. Bácskalaiset hymyilevät
toisinaan sároslaisille, josta ei suinkaan seuraa, että sároslaisetkin
hymyilisivät bácskalaisille.
— Vietättekö talven täällä? kysyi Hidvéghy.
Tyttö vastusti pontevasti tällaista otaksumista.
— Herra varjele! Sepä vasta olisi ikävää! Viivymme täällä vielä kaksi
viikkoa; sitten matkustamme etelään.
— Etelään? Italiaanko?
Horkay, joka johti katrillia, ryntäsi juuri silloin ohi kuten
myrskyvihuri, ja siten Sárika saattoi suuremmatta vaaratta jättää
seuralaisensa siihen luuloon, että he tosiaankin matkustavat Italiaan.
— Mutta oleskelettehan kesän Bácskassa?
— No, osan kesää linnassamme, toisen osan kylpypaikoissa.
Hidvéghy, kuultuaan sanan »linna», oikaisi valkoista kaulasolmiotaan
ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi. Hän olisi mielellään kysynyt vielä
enemmän, mutta se ei ollut tarpeellista, sillä tyttö puhui omasta
aloitteestaan.
— Maaseudulla ei ole lainkaan niin ikävä, kuin kaupunkilaiset
luulevat... Aamuisin kävellään puistossa — meillä onkin hyvin iso
puisto, luullakseni noin kaksisataa auranalaa... Iltahämärissä
ratsastellaan tai ajellaan vaunuissa. Minä mieluimmin ajelen ja
ohjaan aina itse neljää pientä ponyhevostani... Usein tulee meille
vieraitakin... Paronit Szibarics ovat läheisiä sukulaisiamme, ja sitten
vielä Szilvásyn kreivit... Tunnettehan Szilvásyn kreivit?
— Ellen erehtyne, luulen tavanneeni heidät... Niin — setäni, ministerin
luona muistaakseni tapasin heidät.
Kuultuaan sanan »ministeri» tarkasteli Sárika tanssittajaansa
kunnioittavasti kiireestä kantapäähän. He puhuivat nyt jo niin
tuttavallisesti kuin olisivat olleet hyviä ystäviä lapsuudesta
asti. Tuttavallisesti, sanon, mutta heidän äänessään oli kuitenkin
jonkinlainen varma, hillitty sävy. Hidvéghy koetti hieman sorautellakin
puhuessaan...
— Matkustaessamme Budapestista poikkeamme hetkeksi Kalocsaan, sanoi
tyttö, — tervehtimään enoamme, arkkipiispaa... Mikä ihastuttava vanha
herra hän on! Minusta hän pitää enemmän kuin muista meikäläisistä ja
kinastelee aina kanssani. Usein hän sanoo: Sárika, pian hankin sinulle
miehen!
— Luulen, että saatte miehen ilman hänen pyhyytensä myötävaikutustakin,
arveli Hidvéghy.
— Niinpä minäkin luulen, myönsi Sárika.
Hän ajatteli hetken aikaa tätä mieltäkiinnittävää puheenaihetta, mutta
kysäisi taas heti sen jälkeen tanssittajaltaan:
— Te olette Sáros-piirikunnasta?
— Olen syntynyt Hidvéghyn kylässä Sárosissa... Minulla on siellä
pari maakaistaletta — yhteensä noin parituhatta auranalaa — mutta en
pidä sielläolosta, sillä linnani on hirvittävän ikävä ja synkkä...
Kuvitelkaapa vain mielessänne viisisatavuotista ryövärilinnaa mustine
torneineen, linnaa, jossa on viisikymmentä huonetta ja jokainen huone
iso kuin temppeli...
— Mutta sepä olisi mieltäkiinnittävää! arveli Sárika. — Meillä ei ole
mitään senkaltaistakaan! Tuskinpa on koko Bácska viisisataa vuotta
vanha.
— Sellaisessa vanhassa linnassa tuntee ihminen olevansa aivan kuin
vankilassa.
— Ja nyt asutte siis vuoden umpeen Budapestissä? jatkoi tyttö uteliaana.
— Asun täällä, koska minulla toisestakin syystä on siihen pakko.
Minulla nimittäin on myöskin rehellinen ammatti... Sitä ei kukaan voisi
minusta huomata, eikö totta? Olen perheessämme vallitsevan vanhan
perinnäistavan uhri. Suvussamme on jo viidensadan vuoden aikana aina
ollut tuomareita... kihlakunnantuomareita, hovioikeudenneuvoksia ja
oikeusneuvoksia... Siten on tullut tavaksi, että aina joku perheemme
jäsen on antautunut tuolle alalle.
— Sepä intresanttia! Ja kauaksiko olette jo ehtinyt?
— Ajatelkaapa vain: olen vasta raastuvanoikeuden ylimääräinen notaario.
Minä — raastuvanoikeuden notaario! Nauroin ministeriä vasten naamaa,
kun hän oli nimittänyt minut. Hänkin nauroi ja sanoi: Mitä sinä oikein
haluat? Ethän suinkaan heti tahtone alkaa senaatin puheenjohtajana!
Katrilli loppui; ja ministerin veljenpoika vei arkkipiispan
sisarentyttären tämän paikalle. Sári sanoi myöhemmin Feri Horkaylle:
— Kaikista atleeteista on Hidvéghy miellyttävin. Hän on hieno mies eikä
lainkaan tunkeileva.
Ja Hidvéghy sanoi ystävälleen:
— Kaikista täällä olevista neitosista on vain Sári Gyurkovics jonkin
arvoinen. Hän on kaunis eikä lainkaan turhamainen.
Mutta Feri Horkay tuumaili itsekseen:
— Nuo kaksi ovat kuin luodut toisilleen.
Erään arkipäivän ehtoona illastivat Gyurkovicsit Hungaria-hotellissa.
(Arkipäiviksi he lukivat ne päivät, jolloin ei ollut tanssiaisia
eikä huviretkiä.) Mustalaissoittaja, joka, samoinkuin palveleva
tarjoilijakin, kuului Sárikan salaisten ihailijain joukkoon, veteli
par'aikaa jotakin bácskalaissävelmää, kun Hidvéghyn solakka vartalo
ilmestyi pöytien keskelle. Hän oli puettu komeaan, ruumiinmukaiseen
talvitakkiin ja tarkasteli sangen rohkeasti illastavia naisia. Äkkiä
hän huomasi Sárikan. Tytön katseessa mahtoi olla jotakin, jonka
Hidvéghy käsitti näin: Olkaa hyvä ja painakaa puuta! — koska hän
sijoittautui heidän pöytäänsä. Siinä istui entisestään muutamia nuoria
miehiä, joille hän ensi aluksi oli mustasukkainen, mutta joiden
kaikkien hän myöhemmin sai tietää olevan Gyurkovicsin veljeksiä:
edusmies, husaariupseeri, kihlakunnantuomari ja eräs viraton
Gyurkovics. Kaikki he joivat vahvasti ja ryypätessään eivät he koskaan
jättäneet kilistelemättä toistensa kanssa; kun hajamielinen edusmies
kerran sattui lyömään sen laimin, silmäilivät toiset kolme häntä
nuhtelevasti ja sanoivat surullisesti:
— Sinähän juot aivan kuin csonaplalainen tamburiininsoittaja!
(Minkätähden Gyurkovicsin herrat niin halveksivat csonaplalaista
tamburiininsoittajaa, en ole huolimatta kaikista tutkimuksistani
onnistunut saamaan selville.)
Mutta turhaa on tuhlata sanoja. Hidvéghy ja Sárika kohtasivat
toisensa seuraavana päivänä luistinradalla, sen jälkeen muutamissa
tanssiaisissa, sittemmin joka päivä.
Rouva Gyurkovics alkoi tutkistella Horkaylta: — Mikä tuo Hidvéghy
oikeastaan on miehiään? — En tiedä hänestä juuri mitään; sen vain
tiedän, että hän käy gentry-kasinossa ja on raastuvanoikeuden notaario.
— Johan siinä on tarpeeksi! Millainen hän muuten on virkamiehenä?
— Sanotaan hänen olevan täsmällisen ja kunnollisen, vaikka hän
mielellään suurentelee jutuissaan.
— Herra paratkoon! Kunpa hänellä vain ei olisi suurempia vikoja!
Kerran he taas tulivat luistinradalta. Kaasulyhdyt paloivat, ja nuoret
kiirehtivät edellä luistinten kalistessa. Feri Horkay seurasi äidin
kera jäljempänä.
— Ylihuomenna matkustamme kotiin, sanoi Sárika ja lisäsi surumielisesti
hymyillen: — Nyt en kuitenkaan lähde mielelläni!
Sárikan surumielisyydellä oli sellainen vaikutus nuoreen mieheen, että
hän hotellin rappusilla sanoi:
— Sárika.
Sárika — eihän siihen vielä sisälly mitään, mutta jos se sanotaan niin
kiihkeästi ja surunvoittoisesti, kuin Hidvéghy sen teki, niin silloin
puhuteltu punastuu turkinkaulustaan myöten ja saa sydämentykytyksiä.
Kun he olivat kahdenkesken käytävässä, sai neitonen takaisin
rohkeutensa ja kysyi hiljaa:
— Te olette niin kummallinen tänään! Tahdotteko sanoa minulle jotakin?
Hidvéghy ei tahtonut sanoa mitään, tahtoihan vain sanatonna suudella
häntä poskelle. Ja hän yrittikin sen tehdä, mutta pelästynyt Sárika
käänsi ajoissa päätään, niin että suudelma — Jumalan kiitos! — vain
hipaisi hänen korvaansa.
Seuraavana päivänä Sárika, hyvin arvaten, että Hidvéghyllá oli aikomus
uudistaa eilinen yrityksensä, ei laskenut häntä niin lähelle, että
napit olisivat sattuneet. Heidän erotessaan hän kuitenkin ojensi
kätensä Hidvéghylle ja pyysi suloisesti hymyillen, silmät kosteina ja
posket hehkuvina:
— Zoltán! Älkää olko niin hävytön!
— Mutta kun minä rakastan teitä niin hirveästi! huudahti
raastuvanoikeuden notaario.
Seuraavana päivänä Sárika itkien valitti suruaan Horkaylle. Suudelmasta
hän ei maininnut mitään — mitä se olisi kannattanutkaan? — mutta hän
sanoi jotenkin tähän tapaan:
— Jos hän minua rakastaa, niin älköön olko hävytön, vaan puhukoon
mammalle, sillä luullakseni minäkin rakastan...
Horkay sanoi:
— Tuota nuorta miestä täytyy rohkaista.
Tavallisissa oloissa ei Sárosin nuoria miehiä tarvitse rohkaista.
Feri Horkayn rohkaisutoimenpiteiden seurauksena oli, että hänen armonsa
rouva Gyurkovics lähetti kotiinsa Bács-Tamásiin seuraavansisältöisen
sähkösanoman:
»Viivymme vielä viikon. Sárikaa kohdannut odottamaton onni. Zoltán
Hidvéghy, erittäin huomattavasta perheestä, kaksituhatta auranalaa,
velaton tila romanttisine linnoineen, setänä ministeri. Tarkemmin
kirjeessä.»
Samaan aikaan lähetti Zoltán Hidvéghy äidilleen, kameraaliviraston
virkamiehen leskelle, seuraavan sähkösanoman:
»Kihlannut Sárikan, upporikkaan bácskalaisen suurtilallisen tyttären,
ruhtinaspiispan sisarentyttären ja ainoan perillisen. Kirjeessä
tarkemmin.»
(Hänen korkeutensa ruhtinaspiispa joutui Hidvéghyn hajamielisyydestä
sille paikalle, joka oikeutta myöten kuului hänen pyhyydelleen Kalocsán
arkkipiispalle.)
Gyurkovicsit jäivät niin muodoin vielä viikoksi Budapestiin. Koko
sen ajan Hidvéghy istui alituiseen morsiamensa luona hotellissa,
ja sillä aikaa kuin Gyurkovicsin nuoret herrat täyttivät veljen
velvollisuutensa siten, että uudistivat kaikki, suurimmaksi osaksi
kenties jo kivikaudelta periytyneet, rakastavaista morsiusparia kohtaan
sopivat koirankujeet, hoiti rouva Gyurkovics järkähtämättömän sitkeästi
kaitsijantointansa. Ankarasta äidillisestä valvonnasta huolimatta
tapahtui kuitenkin hyvin usein, että nuoret pöydässä istuessaan,
tahallinen viekkaus mielessään, ojensivat ruokavadin toisilleen vain
saadakseen kosketella toistensa käsiä ja vaihtoivat juomalasejaan
sellaisella johdonmukaisuudella, kuin olisi tärkeämpikin asia ollut
kysymyksessä — vaihtaakseen ne taas uudelleen takaisin.
Rakkaus teki Hidvéghyn — niin ainakin väitti hänen ystävänsä Horkay —
pähkähulluksi, mutta Sárikan se teki hentomieliseksi. Ennen oli tyttö
terhakasti riidellyt milloin minkin vanhemman veljensä kanssa; — nyt,
jos joku sanoi hänelle pahan sanan, kimmelsi hänen silmässään heti
kyynel. Hän tuli omituisen lempeäksi ja haaveelliseksi. Ja sitten hänet
valtasi hermostuneen rauhattomuus, pian yhtämittainen surumielisyys.
Ikäänkuin ei häntä tulevaisuudessa olisi odottanutkaan rakkauden onni,
vaan suuri, hirvittävä onnettomuus. Hidvéghykin kävi päivä päivältä
synkkämielisemmäksi.
Horkay alkoi jo melkein surkutella heitä, mutta koetti turhaan
saada heitä tunnustamaan huoliansa. Toisilleen he kuitenkin vihdoin
ilmaisivat molemminpuoliset kärsimyksensä.
Se tapahtui kerran, kun rouva Gyurkovics unen uuvuttamana oli
nukahtanut ja he molemmat, ikkunan komeroon hiipineinä, saivat mielensä
mukaan kuiskailla.
— Missä mieluimmin asuisitte rouvana? kysyi sulhanen miettivänä.
— Ah, minulle se on yhdentekevää! sanoi Sárika nopeasti. — Siellä,
missä te olette, siellä viihdyn minäkin.
— Kesällä voisimme kenties matkustaa äitinne luo pariksi viikoksi.
— Tietysti matkustamme. Äiti jo hankitsee tilaa talossa.
Hän sanoi _talossa_ — ei enää _linnassa_.
Ja hän jatkoi puheluaan kodistaan, arastellen, kainosti punastuen,
mutta kuitenkin keventyvin sydämin, aivan kuin olisi lopettanut rippiä.
Hän repi osan kattoa, hajoitti kokonaisen ikkunarivin ja sysäsi
kokoon seiniä, kunnes tuosta suurenmoisesta linnasta oli muodostunut
sievä maalaistalo. Sitten hän käänsi puheensa puutarhaan. Kaunis
puutarha köynnöskasvimajoineen ja keilaratoineen. Tuo kahdensadan
auranalan suuruinen puutarha, josta he tanssiaisissa olivat puhuneet,
ei oikeastaan ollut heidän, vaan erään kreivin, jonka tilanhoitaja
heidän setänsä oli... Mutta silti he saattoivat käyskennellä puistossa,
milloin vain halusivat.
Sárika vaikeni ja tarkasteli Hidvéghyn kasvojen ilmettä.
— Ohoo! Vai sillä lailla! ajatteli sulhanen itsekseen. — No, silloinhan
voin minäkin huoleti räjähdyttää ilmaan esi-isieni vanhan linnan.
Sen hän tekikin heti paikalla.
— Parasta lienee, että sentään menemme teille, sillä meillä tuskin on
sijaa... Äitini asuu vuokrahuoneissa, sillä tuon ennenmainitsemani
linnan myi isoäitini veli jo noin neljäkymmentä vuotta sitten... Nyt
polttaa siellä eräs juutalainen paloviinaa...
Hän lopetti ja huoahti helpotuksesta. Voi sun vietävä, miten hän jo
olikin ruvennut halveksimaan tuota kurjaa linnaa synkkine torneineen
ja uhkaavine vallituksineen! Jo viikkokausia se oli ahdistanut hänen
rintaansa kuin painajainen.
Sárika tuli äkkiä hyvin iloiseksi. Hän nauroi ja sai halun ruveta
leikkelemään kappaleita heidän bácskalaisesta maatilastaan. Leikkelyään
hän jatkoi siksi, kunnes jäljelle jäi enää vain melkoinen pusta,
yhdeksänsataa auranalaa peltomaata, mutta sittenpä heitä olikin
kolmetoista sisarusta.
Hän tuli taas vakavaksi.
— Zoltán parka! Huonon kaupan teette tosiaankin naidessanne pienen
morsiamenne!
Hidvéghy melkein suuttui tästä.
— Anteeksi! Pidättekö minua myötäjäismetsästäjänä? hän kysyi kylmästi.
— En — en — antakaa anteeksi! Te olette mies ja voitte työllänne
elättää vielä ruokahaluisemmankin vaimon kuin minä...
Sárika nojasi onnellisena ruskeata päätään kihlattunsa olkapäähän —
toisin sanoen hän olisi nojannut, ellei hänen armonsa rouva Gyurkovics
juuri sillä hetkellä olisi herännyt ja erottanut nuoria rankaisevin
silmänmulkauksin.
Heidän täytyi niin muodoin jättää toiseen kertaan suursukulaistensa,
arkkipiispan ja ministerin saattaminen oikeaan olomuotoonsa.
Seuraavana keväänä Zoltán Hidvéghy nimitettiin kihlakunnantuomariksi.
Kaksi viikkoa sen jälkeen vietettiin Bácskassa häät. Jos herra
kihlakunnantuomari oli luullut, ettei hänen vaimonsa toisi mitään
myötäjäisiä, niin hän peräti erehtyi. Sárika sai todella kauniin
kolmenhuoneen kaluston, pianon ja täydelliset keittiövehkeet. Hän sai
ihastuttavat kapiot; kuusi tusinaa nenäliinoja, yhtä monta sukkaparia,
enkä tiedäkään mitä kaikkea vielä. Ja syksyllä anoppi lähetti heille
koko laatikollisen aprikoosimarmeladia.