Keväällä minun täytyi lähteä Szerémségiin kummiksi eräälle kuuden
kuukauden vanhalle pakanalle. Hän tulla tupsahti maailmaan viime
syksynä, mutta minä olin jo kahdeksan vuotta sitten, juristi-aikanani,
luvannut hänen isälleen ruveta lapsen kummiksi.
Kiireelliset toimeni ja pääkaupunkilaisvelttouteni pidättivät minua
täyttämästä lupaustani aikanaan, ja koska itsepäinen vanha ystäväni
oli saanut päähänsä, että kummina piti olla juuri minun eikä kenenkään
muun, niin sateli sen johdosta Szavan rannalta minulle yhtä mittaa
uhkaavasisältöisiä kutsukirjeitä.
Tuli tiedonantoja pienokaisesta: jo tavoittelee lihavalla kätösellään
Styssin [Stys (Stüss), kortti unkarilaisessa korttipelissä]
metsästäjää; latkii jo vermouthia lusikasta; muljauttelee jo silmillään
ja maiskauttelee kieltään kuullessaan äitinsä mielilaulua. Ja vielä
hän on kastamatta. — Pappi uhkailee, äiti suree, ja hoitaja häpeää
kuljeskella kadulla lapsen kera, sillä ilkeämieliset naapurit kysyvät
aina häneltä: Mikä on tuon ison pojan nimi?
Eräänä päivänä sain rouvalta sähkösanoman. Se oli äidinsydämen
epätoivoinen tuskanhuuto: »Tänään lapsi alkoi puhua ja sanoi: Taakeli
vie, tellainen kummi! — Olga.»
Tätä en enää voinut vastustaa. Lähdin matkaan; tavaroitteni joukossa
oli pörrökarvainen keinuhevonen ja nikkeliakseliset lastenvaunut. Sitä
paitsi oli taskussani jokunen kultakolikko papille.
Puolen yötä nukuin rautatievaunussa, ja kun aamulla heräsin, havaitsin
olevani Bács-Bodrogin piirikunnan alueella.
Oli päivänpaisteinen, ihana kevätaamu. Juna kiiti unikkokenttien ja
rikinkeltaisten sinappipeltojen keskitse; iloiset pääskyset liitelivät
kanavien ylitse toisiaan tavoitellen; maidonkarvaisella taivaanrannalla
lensi joukko villihanhia kuin hyttysparvi nuorta pajukkoa kohti.
Taaksemme jäi milloin talonpoikaistalo, milloin kylärähjä. Pienet
talopahaset painautuivat pelokkaina kirkon ympärille ikäänkuin
kauhistuneina junan jyrinästä. Siellä täällä näkyi sammalkattoisia
herraskartanoita ja niiden puutarhapensastojen välistä räikeästi
esiinpistäviä peltikattoisia kuisteja.
Erään pienen, ränsistyneen aseman sillalla — aseman nimeä on mahdoton
lausua — tungeskeli koreilevia bunyevác-naisia ja turkkiin puettuja
talonpoikia.
Asema-aitauksen tuolle puolelle seisahtui nelivaljakko. Vaunuista
hyppäsi seuralaisensa auttamina kolme hienoa herrasnaista. Kaikki he
olivat kauniita, solakoita, reippaita ja hyvin vilkkaita; kahdella
heistä oli ruskea tukka, kolmannella kullankeltainen.
He kiipesivät asemasillalle pitkin ylimysaskelin, ikäänkuin ylenkatsoen
koko maailmaa. Ja kuitenkin koko maailma vain katseli heitä ja hymähti
heille. Matkustajat, talonpojat, naiset, poliisikunnan edustajat
ja vieläpä minäkin. Tuolla veturin lämmittäjä kurottautui nokisine
naamoineen koneensa rintasuojan yli ja töllisteli kaula kurkolla
heitä. Palvelusintoiset konduktöörit aukaisivat ovet ensimmäisen
luokan vaunuun, ja asemapäällikkö itse kantoi, perässä kulkien, heidän
nimikirjaimilla varustettuja matkalaukkujaan, jotteivät he mitenkään
vain myöhästyisi junasta.
Naiset itse puolestaan pitivät tätä sangen luonnollisena, koskapa
heillä ei näyttänyt olevan hituistakaan matkakuumetta. He eivät
välittäneet mistään, katselivat vain ympärilleen ja järjestelivät
kukkasiaan, joita kantoivat käsissään ja päivänvarjoissaan. Sillä
aikaa piti heidän seuralaisensa hellää huolta pitkäkarvaisesta
setteri-koirastaan.
Kello soi ja juna lähti. Viime tingassa aukaisi tottunut käsi vaununi
oven, ja ensinnä syöksyi luokseni koira, sitten astui sisään koiran
isäntä, noiden kolmen edellämainitun kauniin naisen seuralainen.
— Täällä on kaiketi tilaa...
Katselimme toisiamme hetkisen silmästä silmään, sitten huudahdimme
molemmat yht’aikaa:
— Feri Horkay!
— Kas! Sinäkö?
Löimme kättä.
Horkay oli rakas lapsuudenystäväni. Olimme samaan aikaan olleet
molemmat lukiossa, ja hänestä oli isä Kajetán useampia kertoja
ennustanut, että hän tulisi päättämään maallisen kilvoituksensa samassa
hirsipuussa kuin minäkin.
Muistuu mieleeni säihkyväsilmäinen, rasavilli poikanulikka, luokan
suuri koiranleuka. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä ja voimakas kuin
nuori pantteri. Hän oli vasenkätinen ja käytteli linkoaan peloittavan
taitavasti. Torimuijat, poliisit, oppipojat ja muut lukiolaisten
leppymättömät viholliset pelkäsivät hänen ilkeitä kujeitaan enemmän
kuin kolmipäiväistä vilutautia; mutta me pojat jumaloimme häntä ja
pidimme häntä johtajanamme.
Koko kaupungissa häntä yleisesti nimitettiin bácska-paholaiseksi.
Heti ensi kerran luokkaamme astuessaan hän valloitti meidät kaikki
itsetietoisella esiintymisellään ja reunalla vekkulinkäytöksellään.
Hymyilevä päivänsäde valaisi hämärän koulusalin, ja vapauden tuulahdus
kävi vihkojemme ja kirjojemme läpi. Hänestä, jonka mielestä kaikki,
mikä haiskahti auktoriteetilta, oli kuin pakkopaita ruumiille, hänestä
tuli meidän auktoriteettimme.
Sittemmin hänet kerran erotettiin koulusta samoin kuin hänet jo
ennenkin oli noin puolesta tusinasta oppilaitoksesta potkittu, ja
hänen isänsä vei hänet pääkaupunkiin, jonkinlaiseen kasvatusopilliseen
kurinpitolaitokseen.
Sen jälkeen en ollut häntä tavannut. Olin kuvitellut kerran näkeväni
Horkayn ritarillisena ryöväripäällikkönä, uudenaikaisena Rinaldinina,
— ja nyt näin hänet englantilaiskuosinen metsästyspuku yllään
nostelemassa kolmea kaunista naista nelivaljakosta...
— Feri Horkay!
Hän oli sama kuin ennenkin. Tuo iloinen ylimielisyys, veitikkamainen
hymy viiksien alla ja kiusanteon halu silmistä loistaen.
Arvasin, että hän nyt lingon asemesta käsitteli peloittavan taitavasti
pyssyään ja että häntä nyt pelkäsivät aviomiehet torimuijien ja
oppipoikien asemesta.
— Matkustan Bács-Tamásiin, selitteli Horkay. — Sinne on täältä
kahden tunnin matka... Siellä vietetään pikku Mici Gyurkovicsin [lue
djúrkovitš] häitä, ja minun pitäisi olla nuodemiehenä... Nuo kolme
komeata naista, jotka matkustavat kanssani, ovat morsiamen vanhempia
sisaria...
— Sukulaisiasiko?
— Olemme serkuksia taikka jotakin sinnepäin... Jätin heidät yksikseen,
olivat väsyneitä... Viime yönä eivät saaneet nukkua meidän meluamisemme
tähden, ja sitä edellisen yön he tanssivat...
— Onko niitä useampiakin samaa kaunista lajia?
— Seitsemän on Gyurkovicsin tyttöjä samoin kuin kuolemansyntejä. Viisi
heistä on jo onnellisesti naitettu, ja nyt menee seitsemäs miehelään.
— Ja kuudes tietenkin valmistautuu luostariin?
Horkay kohautti olkapäitään.
— Herra ties mitä hänestä tulee!
— Rumako?
— Päinvastoin! Asiantuntijat vakuuttavat, että hän on kaunein noista
seitsemästä... Siitä en kuitenkaan tahdo mennä takuuseen, sillä
näitten tyttöjen seurassa käy ihmisen niin, että hän aina pitää sitä
kauniimpana, jota par'aikaa katselee...
Jatkoimme sitten puhetta Gyurkovicsin tytöistä, sen jälkeen haastelimme
muista asioista ja sitten taas Gyurkovicsin tytöistä. Huomiotani
kiinnitti jokainen Horkayn heistä lausuma sana, sillä tämä kuuluisa
perhe antoi usein vierailunäytäntöjä Budapestissä. Kaikki tunsivat
heidät ulkonäöltä; jokainen oli nähnyt heidät joko kadulla tai
luistinradalla tai tanssiaisissa...
Kerran vuodessa, tuossa laskiaisen tienoissa, pistivät Tamásin
Gyurkovicsit tupakkasadosta saamansa tulot taskuihinsa ja matkustivat
Budapestiin, edusmies Gyurkovicsin luo, huvittelemaan. Ja niin pian
kuin he tunsivat budapestiläisen asfalttikäytävän jalkojensa alla ja
monien vieraiden ihmisten uteliaat katseet kasvoillaan, ei heitä voinut
enää mikään pidättää. Päivällisaikaan herättivät he sangen suurta
huomiota Koronaherczeg-kadulla ja päivällisen jälkeen luistinradalla.
Iltaisin he kävivät vuorotellen teattereissa ja tanssiaisissa ja
he eivät vielä aamun sarastaessakaan olleet tarpeekseen nauttineet
soitosta ja samppanjasta. Ja missä ikinä he liikkuivatkin, he antoivat
itävaltalais-unkarilaisen rahajärjestelmän helisevän siunauksen sataa
tarjoilijoille, mustalaissoittajille ja pika-ajureille.
Se oli sellainen iso perhe, joita oli vain vanhana patriarkallisena
aikakautena. Ruokasalissa oli aivan kuin alituiset vieraspidot.
Pöydässä istui iso liuta nuoria herroja — heidän jäntereisissä
ruumiissaan ja päivänpolttamilla kasvoillaan saattoi havaita
monikuukautiseen säännöllisyyteen pakotetun elämän ja etelän
ilmaston merkkejä —: siinä oli edusmies, tilanomistaja, sotilas ja
kihlakunnantuomari, kaikki Gyurkovicseja. He olivat kuuluisia myöskin
siitä, että he hakkailivat joka taholla, mutta yksikään heistä ei
mennyt naimisiin. Gyurkovicsin tyttöjä sitä vastoin ei yksikään
naimakelpoinen ihmislapsi voinut mielistellä kosimatta heitä.
Melkein joka vuosi Gyurkovicsit toivat mukanaan Budapestiin yhden
naimaikäisen tyttären, jolle sieltä aina löydettiin mies. Ja niin pian
kuin yksi heistä oli saanut ylleen morsiushunnun, vartoili jo toinen
kärsimättömänä pitkiä hameita.
He olivat kauniita, solakoita ja sangen keimailevia neitosia, jotka
saattoivat hyppiä seitsemän tanssia peräkkäin ja istua ruokapöydässä
hamaan aamunkoittoon, ilman että heidän kasvoillaan oli havaittavissa
vähintäkään kyllästymisen merkkiä. Aamunsuussa he säännöllisesti
sytyttivät savukkeen, heittäen kuitenkin ensin pikaisen, lupaa kysyvän
silmäyksen veljeensä, edusmieheen. Ja jos joku pöydässä istuvista
herroista vähitellen alkoi innostua samppanjan ja neitosten paljaitten
käsivarsien vaikutuksesta, sanoivat he hänelle:
— Puhukaa mammalle!
Sillä tavalla onnistui jokaisen heistä saada itselleen mies, ja
sanotaan, että heistä kaikista on tullut hyviä aviopuolisoja.
Kun heidän kapionsa oli asetettu Váczi-kadun näyteikkunoihin,
ihmettelivät ihmiset noita vaakunalla [tamásilaisten Gyurkovicsien
vaakuna oli valkoinen kissanpää kruunulla varustetulla, punaisella
kilvellä] varustettuja pöytäliinoja ja pitsikoristeisia alusvaatteita
ja alkoivat arvioida, kuinka suureksi kunkin tyttären myötäjäiset
voisivat nousta. Salaisuuden perillä olevat vain hymyilivät, sillä
he tiesivät, että myötäjäiset, noita alusvaatteita lukuunottamatta,
rajoittuivat vain plyysipäällyksiseen salonkikalustoon ja että
kodista lähtevä vuotuinen avustus sisältyi niihin kahteenkymmeneen
aprikoosimarmeladipurkkiin, jotka hänen armonsa rouva Gyurkovics
syksyisin lähetti naimisissa oleville tyttärilleen.
Kaksi tuntia eli siihen asti kuin juna ehti Tamásiin keskustelimme
pelkästään Gyurkovicsin tytöistä. Toisin sanoen: Horkay jutteli
ja minä kuuntelin korvat hörössä. Hän tunsi hyvin henkilönsä ja
pöyhenteli heidän tekosiaan hyväntahtoisen ivallisesti, aivan kuin
nuori isä, joka kerskuu tyttärensä kepposista. Ja silloin tällöin
vilahti hänen puheessaan kujetoverin turhamaisuus, joka vaati henkisen
omistusoikeuden osuutta onnistuneimpiin kolttosiin.
Kun juna kiiti yli Tamásin sillan, olin jo täydellisesti selvillä
kuuden Gyurkovics-tytön vaiheista. Nämä vaiheet eivät oikeastaan
muodosta mitään historiaa, sillä ne alkavat kaikki milloin minkin
tyttären ensimmäisistä tanssiaisista ja loppuvat kihlaukseen. Ennen
ensimmäisiä tanssiaisiaan tytöt viettivät arvoituksellista elämää
lastenhuoneen hämäryydessä, ja häiden jälkeen — hm, silloin he taas
hävisivät lastenhuoneen hämäryyteen.
Tulin tuntemaan Sárin, Ellan, Katinkan, Terkan ja Lizan vaiheet ja sain
tietää Mici Gyurkovicsin, nykyisen morsiamen, naimisiinmenon edellä
käyneet tapaukset.
Kuudennesta tytöstä en sitä vastoin saanut tietää mitään. Klárikalle
ei ollut vielä mitään erityistä tapahtunut. Hän oli käynyt
tanssiaisissa, antanut rukkaset muutamille kelpo nuorukaisille ja
jäänyt naimattomaksi. Miksi? Kukaan ei tietänyt sitä, hän itse kenties
vähimmin.
— Hän on rakastunut johonkuhun! arvailin minä.
Horkay katsoi minuun kummissaan, ikäänkuin ei ollenkaan olisi
käsittänyt sanojani.
Nuodemiestä odotti asemalla meluava seura. Siinä oli pari iloista
rouvaa ja neitosta, kokonainen liuta merimieslakkisia tenavia, pari
herrasmiestä ja taempana kaksi tai kolme vihreään liveriin puettua
palvelijaa.
Pyörien kolinaan ja veturin puhkumiseen sekaantui mustalaissoittajien
viulunvingutus. Kavioiden töminää ja hevosten hirnuntaa kuului
maantieltä, jonne useat nelivaljakot olivat seisahtuneet.
Eräs husaarieversti tarkasteli kärsimättömän näköisenä vaunuja. Kun hän
tuli ennenmainittujen kauniiden naisten ikkunan luo, heittivät nämä
hänelle kouran täydeltä ruusuja vasten kasvoja.
— Täällä ollaan!
Horkay puristi kättäni, kutsui koiraansa ja astui asemasillalle.
Katselin hänen jälkeensä ja näin hänen vihreän metsästäjälakkinsa
katoavan noiden päivänvalojen kirjavaan joukkoon, joitten omistajista
hän oli lasketellut monta sattuvaa pilaa.
Pikajuna kiiti eteenpäin, ja lammikkoa reunustavat tiheät
akaasiapensastot estivät minua enää näkemästä mitään.
Minulla oli hyvää aikaa muistelmiini; keltaisten sinappikenttien ja
vihreiden toukopeltojen vilahdellessa ohitseni ja vienon kevättuulen
lehahdellessa kasvoilleni avatusta vaununikkunasta tulivat mieleeni
Gyurkovicsin tytöt ja yhä uudelleen Gyurkovicsin tytöt.
Ja kun kaukaa näin sinistä taivasta kohti tornejaan kohottavan
Pétervarádin linnoituksen, olin jo mielessäni muodostellut kertomukset
Gyurkovicsin tytöistä.
Nyt kerron nämä yksinkertaiset jutelmat, jotka eivät herättäne mitään
erikoisempaa mielenkiintoa, sillä sanoinhan jo alussa, että ne kaikki
päättyvät häihin.