On ollut hallayö, tylynselkeä, kuuraa ripotteleva. Töräpään rukiin
on pannut pakkanen. Se hamoittaa harmaantuneena, kahisten viluisen,
kolakan pohjatuulen pyyhkiessä. Isäntämies tuijottelee siihen
ikkunasta synkin miettein: leipä siepataan kynsistä. Saa siinä sitten
yrittää, kun yö vie, minkä vuosien työ tuo. Eihän siinä auta kynnen
kovuuskaan...
Jo rykösen on lihaton, harmaan kellertävä hupsu kulkumies istunut
penkin reunalla ja hokenut omia kotkotuksiaan:
— Taistelin vapauden puolesta!
— On tässä itsekukin, tapellut vapauden puolesta! Mitäpä tuosta
sitten leipä valkeni... Menot vain lisääntyivät ja verot ja pakkanen
vie viimeiset.
Isäntämiehen ääni on ärtyisä ja hän on kääntynyt viimeinkin
selin akkunaan ja katselee hupsua vierasta. Tämä jatkaa mistään
välittämättä omia lausejaksojaan:
— Kaikki meni vapauden puolesta! Tässä nyt olen!
— Niin, sillä jälellä sitä pian on, ellei tässä jotakin hoksaa. Saisi
tämän talon ronin myydyksi, että pääsisi painumaan leipämaihin,
Amerikkaan, tai vaikka Austraaliaan. Sieltä kirjoittavat hyvää.
Silloin kulkumies heittää omat puheensa ja virkkaa:
— No, myö.
— Pirukos sen ostaa. Saisin vähänkään hintaa, niin heti tämän saisi.
— Saahan sillä. Myö minulle.
Isäntämies tarkastelee toista: kaikkea sen hullun päähän juolahtaa.
— Vai taloa sinä oletkin vailla. Äsken kuulosti, että tyytyisit
vähempäänkin.
Kulkumies pistää käden poveensa ja läpsäyttää setelitukkoa penkkiin.
— Luuletko, ettei ole tekevää? Heti lyödään raha pöytään, kun
hinnalla sovitaan.
Isäntä katsoo suurin silmin. No, hullujahan on monenlaisia,
rikkaitakin. Siinä taitaisi olla nyt ostaja. Hän katselee harmahtavaa
ruisvainiotaan, kääntyy ja epäröipi ja mainitsee viimein summan.
— Sen kun pusket, niin isäntä olet.
Kulkumies istuu, heiluttelee jalkojaan, ja virkkaa viimein:
— No, hae pännämiestä. Tehdään pisma. Minä en tinkaa, kun kerran
ostan.
Niinpä tapahtuu, että kauppa tulee. Kulkumies vetää setelitukon
toisensa perästä pukunsa kätköistä, lukee ne ja työntää isännän
eteen. Sitten hän ripustaa takkinsa naulaan ja sanoo:
— No, nyt sitä ollaan isäntänä kotitalossa, isä vainajan entisessä
talossa.
Kaikki hätkähtävät. Nyt he erottavat Jallu Taikinamaan, talon
entisen ruotipojan, tuon karankolaihan, harmaan kellertävän haamun
takaa. Isäntämies, joka kerran on saanut keuhkoihinsa Jallun puukon,
silmäilee häntä peloissaan ja epäluuloisesti: mikähän sillä nyt on
mielessä...
Mutta Jallu sanoo ainoastaan kirjan tekijälle:
— No, pistetään nyt nimi sinne pismoihin.
Ja jatkaa sitten:
— Entisen väen ei tarvitse pitää mitään hoppua. Menee kun kerkiää.
Kyllä tässä mahtuu. Minä kun olen aivan yksinäinen mies.
Entinen isäntäväki poistuu kuitenkin aivan ensipäivinä. He
hommautuvat ulkomaille puheittensa mukaan. Ennen lähtöään kysäisee
entinen isäntä kuitenkin Jallulta:
— Miten sinä selvisit niistä häikän ajan kahakoista? Sanovat, että
sinut olisi ammuttu...
Mutta ei Jallu anna sen selvempää. Puhelee vain tavaksi tulleita
puheitaan.
— Eivät kaikki kuulat tapa! Eikä multa niin raskasta ole, ettei ylös
jaksa nousta!
Kohta puhuttiin pitkin kyliä, että Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison
ainoa poika, joka jo kerran oli ammuttu, oli nyt ostanut Töräpään ja
oleili siinä isäntänä kuten isänsä ennen. Pian tiedettiin, että hullu
mies se on kuten koko entinen sukunsa. Tietäähän ne Töräpäät. Sillä
kuuluu olevan aikomus ottaa akka ja siittää lapsia. Kuului sanoneen,
ettei suku saa kuolla. Jos vieras kävi, niin eipä häneltä saanut
kuvan puhetta.
— Olin punikki, saattoi hän äityä selittämään vieraalle. Taistelin
vapauden puolesta. Nyt olen porvari. Minulla on rahaa ja voimaa. Ei
kannata ruveta laumassa, rysyssä ja ryymingillä elämää parantamaan.
Itsekukin kohdastaan. Joka ei onnistu, se on huono. Joka onnistuu, se
on porvari ja pysyy porvarina niin kauan kuin voimaa on...
Akankin hän oli saanut, nuoren leski-ihmisen. Meni aikoja ja lasta
ei syntynyt. Jallu Taikinamaa äitteli akalleen: Ei meinaa tehdä
hänelle perillistä, koska toivoo, että Taikinamaitten suku kuolisi,
että kuolisi viimeinen Töräpään isäntä ja akka sitten pääsisi
talon ja tavarain kanssa rillittelemään... Niin puhui mies, joka
oli ikävuosiltaan kymmenisen vuotta akkaansa nuorempi. Lopuksi
hän ajoi akan pois ja eleli yksinään. Oli muuttanut mieltään.
Ei aikonut enää tuottaa lapsia pahaan maailmaan tappelemaan,
sotamiehiksi, tykin ruoaksi... Ihmisiä oli ilmankin liikaa, siksi
piti tehdä surmankojeita, sotia ja tappaa nitistellä aina vähän
väliä. Paljon viisaampaa oli, jos niitä ei siis tehty ollenkaan.
No, kuluihan hupsuilta hyvin aika tässä maailmassa, niissä teko- ja
tappomeiningeissä. Oli se sen puolesta hyvä. Mutta eri miehet ne on,
jotka ruumiita tekee ja eri, jotka niitä pesee...
Hän alkoi kulkea kylällä. Puhui pirullisen pilkallisia puheita,
ivaili ilkeästi ikäänkuin viillellen veitsellä lihanpintaa. Koettaa
saada ihmiset suuttumaan, riitelemään itsensä ja muiden kanssa.
Riemuitsee kovin, aivan hytisee onnesta, kun saa ihmisille harmia ja
kiusaa, kun saa heidät vihastumaan ja sadattelemaan. Hän, vuosiensa
luvulta tuskin päälle kolmenkymmenen, näyttää iänikuiselta ukolta,
hieman käyränä rungoltaan, niin laihana, että voi joka luunsolmun
lukea, pinnaltaan harmaana kuin resuinen pisteaita. Näytti, että iho
meinasi ottaa sammaltakin, harmaata, homeista jäkälää.
Ihmiset sanoivat häntä Töräpään Piruksi.