Mutta Jallu Taikinamaa ei ollut vielä löytänyt rauhan valtakuntaa,
hänen asuntonsa päälle ei vielä ruoho yrittänyt tunkea viheriää
koreuttaan.
Tämmöinen kohtaus oli sattunut sinä kevään tummana vangitsemisyönä:
Voittaja oli poiminut laumasta ne parikymmentä, joita syystä tai
toisesta pidettiin erikoisen syyllisinä. Siinä he seisoivat eri
ryhmänä, vaikkakin aivan muiden vankien vieressä, ympärillään
joitakin harvalukuisia, pitkien taistelujen ryöseessä väsyneitä
vartijoita. Yötummalta taivaalta tippui vielä vettä; vaikkakin pilvet
olivat ohenemassa ja haihtumassa. Jallu Taikinamaan sydämeen matoi
taasenkin kaameaa, niljakasta ja kylmää: kuoleman kammo. Hän olisi
halunnut elää vielä maailmassa, taivaankumun alla, missä maa muutteli
muotoaan, rehoitti ja lakastui, ja taivaan suuri aurinko paistoi tai
lymysi pilviin, joista herui virvoittavia pisaroita... Ah, raskasta
on kuolla, kun on kerran elämään juotettu. Kunpa ei olisi nähnyt
maailmaa ollenkaan, kunpa olisi jo pienenä räämäisty kiveen... Ei
älyttömällä ipanalla ole sielua...
— No, sanoo matalin äänin eräs vangituista siinä lähellä, Puna-Simi,
jonka kanssa Jallu on viikkokausia vaeltanut yhdessä, toverina.
— No, sinulle siis luettiin laki lyhyeen. Olit edes sen puolesta
onnellinen...
— Onnellinen... On se elävällä edes jokin toivo, supisee Jallu.
— Toivo? Mitä tässä on toivottavaa: asia on menetetty. Ei nyt voi
elää. Ja parempi äkkinitistys kuin kituminen.
— Niin sen sanoo, ärisee Jallu hiljaa, mutta kun luetaan, että nyt,
niinkuin kissanpentu...
— No, jos sinulla on vielä halu yrittää, kokeilla, niin nopsasti...
Minä olen jo väsynyt.
Puna-Simi tulee, sieppaa Jallun lättälakin ja punaisen huivin ja
pistää oman reuhkansa tämän päähän.
— No, nopeasti nyt, ennenkuin huomaavat.
Jallu seisoo neuvottomana.
— Ei sentään. Sinullahan on, puhuit, vaimo ja lapsiakin.
— Siksipä juuri. Ei tässä pitkälle potki toisetkaan. Ja en voisi elää
sielläkään nyt, kun asiaa ei saatu jalalle...
Puna-Simi työntää Jallun pois ja jää itse paikalle. Kivääriään vasten
torkkunut vahtimies havahtuu ja ärisee:
— Mitä mylläystä siinä? Haluatteko maistaa kiväärin tyvi- vai
latvapuolta?
Samassa tulevat jo näitä valituita hakemaan. Joku päällysmies
huutelee:
— Siinäkö ne nyt ovat kaikki? Eihän niistä vain ole joku livistänyt
tai vaihtunut toiseen? Montako niitä on? Yksikolmatta. Täysi määrä ja
välipä muusta! Kunhan on yksikolmatta punikkia! No, liikkeelle, mars!
He häipyvät yön hämyyn vahtimiehet ympärillään pistintorrakkoineen
ja lapionippuineen. Mutta Jallu Taikinamaa jää seisomaan sinne kylän
pihamaalle vankilaumaan, mieli autiona ja kalsuna.
Niinpä alkoi aika lipua. Tutkinnoita. Kesä ja vankileiri. Harmaat,
apean toivottomat päivät kesäisen taivaan alla, nälkä ja syvällä
sisuksissa kiukku.
— Miksi ei, miksi ei tapeltu talvella kovemmin, kysäisee Jallu
itseltään syödessään jotakin merkillistä juurista ja muista tehtyä
tahasta. Tai olisin edes kuollut silloin, kun olisin saanut lyhyen
lopun. Nytpä tätä kestää... No, ehkä ei päivä laske niin, ettei se
nouse jälleen. Mutta milloinka se on juuri noussut minulle, Jallu
Taikinamaalle?
Ja joka päivä vietiin leiristä miehiä, taudin ja nälän tappamia,
alastomina roikkuen rattailla. Elävät kävivät varjoiksi,
aidaksenharmaiksi haamuiksi. Joka ruohonpiikki oli leirialueelta
nyhdetty, olipa männytkin kaluttu kuorista puhtaiksi niin korkealta
kuin oli yletytty.
— Kiduttavat nälällä, ajatteli Jallu laiskoin, uupunein aivoin,
synkeitä, paksuja ajatuksia. No, niukasti niillä taitaa olla murua
itselläänkin. Ja kukapa se vangille liioin, kun antaa puuttuu
vartijaltakin. Maassa ei ole ruokaa. Paljon tapettiin, mutta enemmän
olisi pitänyt tappaa. Liikaa on ihmisiä.
Mutta tylsässä toivottomuudessaankin toivoi hän vielä jotakin.
Hänessä pysyi henki, hän eli. Meni syksy vankileirissä ja sitten
eräitä vuosia vankilassa, aju turtana, tylsänä, aivoihin piintyneenä
ajatus: näin elää kovan kohtalon mies, onneton ihminen. Tämän
miettiminen tuotti hänelle jonkinlaista outoa nautintoa.
Sitten tuli vapaus. Jälleen avautuivat vankilan portit. Oli kesä,
ruohoa, tuoksua ja lämmönvärinää. Jallu Taikinamaa oli vuosikaan
tuskin viisissäkolmatta, mutta yhtä hyvin olisi häntä luullut
viisikymmenvuotiaaksi. Oli laihtunut karangoksi, kuten ukkovaarinsa
kerran kovassa taudissa, ja hänen iholleen oli langennut resuisen
pisteaidan harmaus.
Niinpä seisoskeli Jallu Taikinamaa, kerrallisen Töräpään Ison ainoa
poika. Minnekä hän nyt askelensa ohjailisi?
Hän oli vankilassa kehunut jollekin toverilleen, ettei hän tee työtä,
kun vankilasta pääsee, ei niin hipaisekaan työkalun nimelliseen.
— Millä elät?
— Kyllä ihmiset elättävät. Hullut tekevät töitä, tekevät liikaakin.
Liian työnteon takia ne syntyivät nämä suuret sodatkin maailmaan.
Kasaantuu paljon työn tuotetta, jota ei voida kuluttaa. Tekevät
pyssyjä, valavat ammuksia ja ampuvat sitten toisiaan. Ei auta. Liikaa
on sittenkin ihmisiä ja liikaa tehdään työtä. Jos kukin tekisi
vain sen, että ruoassa pysyisi, niin vähänpä valaisivat pyssyjä ja
pommeja, myrkkyä ja surmakojeita...
Kaveri oli katsellut Jallua pöllistyneenä. Katsellut harmaasta
naamasta hohtaviin hieman verenkarvaisiin silmiin ja päätellyt, että
hullun se on näköinenkin, mutta hupsut sen on puheetkin.
Jallu Taikinamaa on siis vapaa, astuu tovin ja menee taloon. Heti
näkevät, ettei tuo ole oikea kulkija. Istuu penkille laihana
karankona, verenkarvaiset silmät hehkuen harmaasta, liikkumattomasta
naamasta.
— Taistelin vapauden puolesta, alkaa hän puhua yksitoikkoisella,
kumealla äänellä kiusallisen äänettömyyden jälkeen. — Vapauden
puolesta tappelin! Pirua ja sortajaa vastaan! Maa on vapaa! Tässä
olen nyt! Näin käy vapahtajalle!
Näitä lauseita hän hokee, kumeasti, yksitoikkoisesti ja pyytää
viimein suoraan ruokaa ja rahaa.
Ei tuo ole täysipäinen, ajattelee talonväki. No, miksei, on kai
taistellut maan puolesta, vapaussoturi... Äly on mennyt raukalta.
Antavat ruokaa ja pienen rahankin ja Jallu Taikinamaa lähtee.
Menee seuraavaan taloon: istuu nököttää penkillä ja hokee kuin joku
älytön linnunkuvatus samoja hokemiaan:
— Tappelin vapauden puolesta! Kaikki annoin vapauden puolesta!
Omaisuuteni, voimani! Kaikki meni! Tässä olen nyt!
Eikä hän lähde, ennenkuin on saanut jonkun rahan tai ruokaa, jos on
nälissään.
Näin hän alkoi vaelluksensa talosta taloon, kylästä toiseen. Ensi
aluksi tunsi hän sisässään jonkinlaista häpeilyä: hän kerjäilemässä
ruokaa ja rahaa ihmisiltä, joita kohtaan hän tunsi mustaa kaunaa,
kateutta, vihaa ja halveksumista. Mutta eivätpä varvaa pyssyä
silläkään rahalla, eivät ammu kuulaa toisen lihaan... Ja oliko hän
edes valehdellut: vapauden puolesta hän oli ampunut...
Joskus muistaa hän kärsimyksiään, nälkää vankileirillä, pamppuja
ja pamputtajia ja sadattelee mielessään ja tuntee vihaa ja
kostonhimoakin. Muistelee ensimmäistä vankilassa oloaan, suuria
kuvitelmiaan, pyrkimyksiä, että hän kohoaa etumieheksi, johtajaksi,
tien näyttäjäksi, vanhan kirjan Saatasnammaksi... Nyt hän ei enää
kuvittele sellaista. Mikäs nostaja ja johtaja hän olisi ja minkä
näyttäjä, lihaton kuhveli, mikäs Saatasnamma se oli, joka ei
uskaltanut ammuttaa itseään, vaan tapatti toverin sijastaan...
Hän miettii, että mitä silloin tapahtuisi, jos muut panisivat
vielä asian jalalle... Yhtyisikö hän joukkoon? Puristaisiko taasen
ruskeapuista pyssyntukkia ja antaisi sen sylkeä metallinappeja
vihamiehen jäseniin? Tai vielä parempi, jos pääsisi liki, tuikkimaan
pistimen nokalla... Siitä liha nauttisi, kun muistaisi sen ajan,
jolloin se sai maistaa pamarin pamppua...
Näin Jallu Taikinamaa miettii, mutta ei hän pääse asiasta oikein
selville: menisikö tappeluun vai ei. Viimein hänelle selviää, että ei
tappelisi, mutta yllyttäisi muita, tienaisi oikein ja nauttisi, kun
ihmiset karkaisivat toistensa kurkkuun, iskisivät kuin pyöräpäiset,
hullut jäärät, että otsaluut lusahtaisivat sisään... Silloinpa
älymies seisoisi kaikessa rauhassa syrjässä ja nauttisi kuitenkin
tappelun ihanuudesta.
Niin hän miettii itsekseen, kulkee pitkin teitä ja puhelee ihmisille
vanhoja hokemiaan:
— Vapauden puolesta taistelin...
Hänen resuisten vaatteittensa taskuihin, vuorin väleihin,
takin kätköihin alkaa kertyä rahaa, setelitukkoja. Sillä hänen
kerjäämisensä onnistuu mainiosti. Hän saa. Ja raha, jonka hän saa,
pysyy tallella. Hän ei menetä penniäkään. Ruoan, sen vähän, minkä hän
sitä nykyjään tarvitsee, hän kerjää samoin. Hän ihmettelee välistä
itsekin, kuinka kerjääminen luonnistuu häneltä niin erinomaisesti.
Hän tietää, että on toisia, joilla on paremmatkin syyt anella kuin
Jallu Taikinamaalla, mutta eivät vain saa hintin tinttiä. Mutta
kun hän nököttää penkin reunalla, laihana kuin karanko ja aloittaa
omituisen laulunsa, ei hän hellitä, ennenkuin kukkaro on avautunut.
Kuka antaa nikkelirahaa, kuka viitosen tai kympin tai joskus joku
rikas isänmaanmies, jonka sydämelle käy vapaussankarin kohtalo,
saattaa antaa isommankin setelin. Jallu on kerran laskenut rahojaan
ja huomannut ällistyksekseen, että niitä on paljon, tuhansia.
Silloin hän miettii itsekseen:
— En minä suotta ole Töräpään Ison poika: rahaa kertyy. Repaleinen
se oli puku isäukollakin ollut ja sen poimuihin kokosi, vaikka loput
sieppasikin toinen, väärä mies. Mutta siihenpä vain minäkin lopuksi
tulin, että rahaa vain kasaan... Lienee verissä, sukuvika...
Joskus sattui joku kysäisemään häneltä:
— Missä taisteluissa olitte? Missä joukko-osastossa palvelitte?
Mutta hän ei ollut kuulevinaan. Jatkoi vain entistä hokemaansa:
— Kaikki annoin vapauden puolesta! Kaikki meni! Näin nyt elän!
Kukaan ei pitänyt häntä täysipäisenä.
Vuosia meni. Sitten Jallu Taikinamaa kerran kesäisenä päivänä luki
taasen rahojaan tien varrella metsässä. Sitten sijoitti hän rahat
paikoilleen ja lähti kiireesti astumaan. Hän pyrki kotikyläänsä,
Töräpäähän. Tuskin malttoi käydä edes kaikissa tienvarren
taloissakaan hokemassa lauluaan:
— Vapauden puolesta taistelin!