On lokakuinen ilta. Pimeys on musta, maa litkahtelee märkyydestä,
tuuli puhisee ja sade lankee kumeasti rummutellen ruutuihin.
Jallu Taikinamaa istuu jonkun vieraan miehen kanssa Töräpään
kamarihuoneessa. Jallu kohentelee kekäleitä pystyraasussa, se vieras
herrasmiehen näköinen istuu pöydän ääressä, jolla näkyy kahden
talikynttilän valossa papereita ja kirjoitusneuvoja.
— Miten? puhelee se vieras herra. Te teette testamentin, sellaisen,
että ette anna omaisuuttanne kenellekään, että sen pitää antaa olla
semmoisenaan, koskemattomana, iänpäivän... Ei laki tunne sellaista
testamenttia. Ei sitä voi tehdä, eikä sitä hyväksytä.
Jallu Taikinamaa istua ähöttääja kohentelee kekäleitä ja vastaa
viimein:
— Mitä oppia se on? Omaisuus on minun ja minä saan tehdä sen kanssa
mitä haluan.
— Saatte kyllä, selittää herrasmies, saatte eräissä puitteissa niin
kauan kuin elätte. Mutta yhteiskunta ei salli, että te määräätte
sen käyttämättömäksi, koko tämän omaisuutenne, talon ja maat,
metsittymään ja villiytymään, ilman että ihmiskäsi saisi niihin enää
milloinkaan koskea. Se ei käy.
— Kyllä sen kävellä häätyy. Ja mitä te välitätte, kunhan kirjoitatte
paperin, niin kuin testamentti tehdään, lain sanoilla ja pykälillä ja
esitätte kuoltuani oikeudelle.
— Ei laki sitä hyväksy. Ja, yrittelee herrasmies, mitä te
vielä testamentista? Tehän ehditte sen vielä, nuori mies,
kolmissakymmenissä...
— Niin sen luulisi. Mutta nyt se on tehtävä. Minä kuolen pian.
— Mitä te nyt turhia...
— Tosi se on. Minä kuolen. Tehkää vain paperi. Ja jos laki ei
huolehdi siitä, että kuolevan tahto täytetään, niin kyllä minä
huolehdin. Minä kummittelen. Jos joku elävä iskee kyntensä näihin
maihin, niin minä lentää louhkasen hautuumaalta ja revin tukasta...
Sade rapisee, tuuli ulvahtaa, ähkäisee uunin hormissa ja tuprauttaa
tulista tuhkaa. Herrasmiehestä alkaa tuntua kaamealta. Hän katsoo
tuota omituista miestä, joka kyhnöttää uunin ääressä kuin suuri,
harmaa lintu, muistaa ne monet tarinat, joita on hänestä kuullut,
ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.
Sade hakkaa seiniä ja akkunoita, tuuli humisee pimeydessä, kynä
rapisee ja Jallu Taikinamaa istua nököttää tuijotellen riutuvaan
hiillokseen.
Viimein on paperi valmis. Jallu Taikinamaa tutkii sen huolellisesti,
piirtää nimensä alle ja painaa sinetinkin punaiseen, kihahtelevaan
lakkaan.
— No niin, sanoo hän sitten. Välttää. Te huolehditte, että se
esitetään asianomaisissa paikoissa. On jo myöhä. Käykää tänne
levolle. Mihinkäpä siellä liikkunette sateessa ja pimeässä.
Hän poistuu ja herrasmies alkaa hankkiutua levolle, pysähtyen väliin
kuin miettimään, pudistellen päätään.
Mutta Jallu Taikinamaa on ottanut tuvan puolelta lyhdyn ja
mennyt ulos. On myöhä, pian puoliyö. Musta pimeys tuntuu
melkein läimäyttävän naamaa, tuuli tohisee ikäänkuin nuhaisena,
synkkämielisesti, ja sade jatkuu. Jallu Taikinamaa kävelee lyhtyineen
ympäri tanhuvia, kiertelee rakennuksia, seisoskelee ja näyttää
katselevan välittämättä sateesta. Mutta mitäpä hän juuri nähnee muuta
kuin pimeyden, sateenpisarat ja tuulen, joka melkein läimäyttää
sammuksiin hänen lyhtynsä.
Viimein hän lähtee tupaa kohti. Istuu portaille kuin jokin öinen
pöllö pää käsien välissä, liikkumattomana. Hänen vieressään palaa
lyhty, jonka liekin tuuli saa hurjasti, levottomasti heilumaan,
pitkin lyhdyn laseja valuvat isot, sumeat pisarat.
Menee yö ja talon palvelusväki nousee ja tapaa isännän yhä
nököttämässä portailla, kuin harmaan, läpimärän linnun. Lyhdystä on
öljy loppumassa. Sen liekki pihahtelee vielä surkeana ja kituen.
Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison ainoa poika, on kuollut.