Vapaus! Tiilisen linnan ovet ovat avautuneet.
On talvi, kirkas ja kuulakka, kuuraiset puut hohtaen sinertävinä,
savun noustessa harmaana ja punertavana, monin poimuin korkeuteen.
Mutta Jallu Taikinamaan mielestä tuoksahtaa kevät, tuoksahtaa
väkevästi ja selittämättömästi. Varpuset pyörivät sontaisilla teillä
kuin harmaat kerät päästäen enteileväsi! kahisevia ja suhisevia
tirskahduksiaan.
Jallu Taikinamaa näkee ja hengittää kaikkialla vapautta, kevättä ja
taistelua.
On kapinakevät. Osa Suomen kansaa on noussut sotaan toista osaa
vastaan. He ampuvat toistensa ruumiiseen pieniä ja kirkkaita
nikkelinpalasia, sohivat toisiaan pistimillä, paksut rautaputket
rykivät raskaasti, heittääkseen ihmisten päälle esineitä, jotka
löisivät heidät kasaan, liiskaksi, taloja tuohustetaan tuleen...
Kapinallinen on Jallu Taikinamaakin, Töräpään Ison ainoa poika,
parahin punikki onkin.
Ah, nytpä oli unista tullut tosi! Hän oli Saatasnamma nyt, vanhan
kirjan uljas, tylyotsainen synkeäsilmäinen Saatasnamma, kapinoitsija,
jonka ääni jyrisi mustien pyssyjen räpseestä, yli suitsevan sauhun,
yli taajan ja välkkyvän keihäsmetsän, joiden kärjistä tippuivat
punaiset pisarat... Ah, nyt oli luhistettava, rusennettava, verta,
verta ja tulta! Hursikoon yli maan kuten kulovalkea! Syököön ja
tuhotkoon kaikki, kehnon ja vanhan, kulottuneen ja mädänneen.
Nouskoon tuli kuten helvetin lieska, kuuma ja rankaiseva... Mikä ei
siinä kestä, se on huonoa, saa kadota, että sijalle pääsee nousemaan
uusi maailma, uudet valkeiksi piilutut rakennukset: Nyt riehukoon
viha ja kosto, että kerran puhdistuneeseen, raikkaaseen ilmaan
nousisi uusi ja onnellinen päivä, vanhojen mätien rakennelmien vielä
suitsutessa, veren noustessa vielä huuruna maasta...
Jallu käveli pitkin keväisiä teitä ja kapinalaulujen uljaat ja
raisakat sävelet saivat hänen verensä väräjämään. Nyt lyötäisiin
asian puolesta, huomenna nousisi onnen aika, nousisi hänellekin,
jonka osana oli ollut aina vain kova kohtalo. Vai olisiko ehkä
edelleenkin? Saisiko hän kuten Saatasnamma kapina mielineen nähdä
kaiken kukistuvan ja kuolisi pois? Ei, voitto on tuleva; oikeuden
ja totuuden, tulevan ajan voitto, miekanrauta on vahva... Voitto!
Vähät sitten, jos Jallu Taikinamaan ruumis nykertyisikin karkealle
sulavalle lumelle, sontaisen tien viereen, punertavaan lätäkköön,
puhelinlankojen ulistessa surunvoittoisesti. Moni oli sinne jo
nuukertunut, ja moni vielä nuukertuisi — asian puolesta.
Jallu Taikinamaa astui punakaartin laumassa, hontelona, lätyskälakki
päässä, punaisen kaulahuivin päät lerppuen ja liehahdellen.
Väsymättä hän venyi hangella, puristi pyssyä poskea vasten,
ruskeatukkista, äkäisesti yskähtelevää pyssyä, joka sylkäisi
vinkuvan nikkelinokareensa sinne johonkin eteen, missä sen tuli
käydä vihamiehen jäseniin. Siellä se oli jossakin edessä se sortaja,
porvari, jonka Jallu näki mielikuvituksessaan suurena, mulkoilevana,
vähämielisenä ja voimallisena kasana. Se ei tahtonut, että tulisi
uusi aika, että tasattaisiin, että onni ja onnettomuus silputtaisiin
yhtäläisiin kappaleisiin ja annettaisiin kullekin osansa... Se
tahtoi edelleenkin olla päällepäsmäri; pitää mahdollisimman pitkältä
onnellisuuden nuoraa ja heittää toisille onnettomuuden vahvan köyden;
se tahtoi, että Jallu Taikinamaalle ei koittaisi koskaan pehmeää
ja leppeää aikaa... Jallu vihasi sitä edessä olevaa vihamiestä
verisesti, kiroili, ettei se ollut sellainen kuin hän sen sisässään
näki: mahdoton möhkäle, jonka voisi ampua seulaksi, rusikoida pyssyn
perällä, söhäistä pistimellä, että veri ruiskahtaisi.
Mutta ei päästy eteenpäin, ei käyty kimppuun. Kaveri toisensa
perästä nykertyi tantereeseen veren imeytyessä hankeen, ja sitten
lähdettiin talsimaan takaisin pitkin tietä, keväisiä lumisohjuisia
teitä, täynnä risaisia heinänkorsia. Taivaan kumu oli selkeä, aurinko
paistoi, mutta Jallu, talsi raskain mielin punaisen kaulahuivin
heilahdellessa. Mutta ei hän uskonut mitään pahaa tapahtuvan:
tämä oli hetkellistä; kohta tehtäisiin tenä, iskettäisiin ja
voitettaisiin. Mitä jos nykertyisikin miehiä? Antaa nykertyä,
molemmin puolin, paljon. Sitä väljempää, tulisi, sitä enemmän
riittäisi eloon jääneille onnea ja rikkautta, parempaa elämää,
tasajakoon...
Mutta yhä vain väistyttiin pitkin keväisiä teitä, auringon
paistaessa, lumen sulaessa vedeksi, joka liristen juoksi jonnekin.
Yhä useamman miehen tapasi sieltä takaa tuleva metallinokare, nokaisi
kuin näkymätön, salavihainen aavehaukka, ja siihen käpertyi mies tai
jäi kiusallisesti kitumaan veren valuessa pinnan alta. Yhä useampi
ruskeatukkinen pyssy laskeutui alas ja vaikeni. Raskaasti talsivaan
kapinoitsijalaumaan matoi epäilys- ja lamaannus, pelko, että tässä
taisi tulla surkea loppu asialle. Ne, jotka antautuivat vielä
tappeluun iloisen äkäisesti, iskivät ainoastaan epätoivosta, pitäen
asiaa menetettynä, ja toivoen saavansa jättää kaikki, jättää komeasti
veren ja tuhkan tulvassa.
Sitten, jonakin keväisenä yönä, paljastuneitten kyläaukeitten
kuumoittaessa murheellisina kuin hedelmätön hiekka-aavikko, veden
tippuessa tummista repaleisista pilvistä, huomasi Jallu Taikinamaa
jälleen olevansa vanki. Heidät oli kavalasti kierretty, ahdistettu
kuin älyttömät kalat nuotanperään. Jallu oli monien viikkojen
liikkeestä uupunut, valvomisesta lamassa ja nyt masensi hänet
toivottomuus, tunne, että kaikki oli mennyt. Kontettuneilla,
voimattomilla käsillään hän tuskin sai painetuksi patruunoita
kiväärinsä makasiiniin, sitten loppuivat patruunatkin ja samassa
väännettiin kuuma kivääri hänen kourastaan. Oltiin vankeja.
Ruumiita oli paljon, paikoittain röykkiöinä, siinäkin, missä
Puna-Simin konekivääri oli rällätellyt... Haavan saaneita oli samoin
epälukuisia. Jallu oli ainoastaan vanki. Yön tummuudesta kuului
rähäkkää ja kirouksia, joku haavoittunut ulisi ja vaikerteli,
jossakin räsähteli vielä pyssytuli, luodit leikkasivat ilmaa kuin
suuret, valtavat ruoskanlyönnit.
Ja Jallu Taikinamaan sydämeen valahti vaisu haikeus, katkeran onea
apeus. Kaikki oli mennyt. Punaisen huivinsa otti hän kaulastaan
ja itki. Kaikki oli mennyt. Oikeutta ei ollut maailmassa, totuus
värjötteli, piileskeli kuin myyrä... Vääryys vesoi ja raha oli
väkevä, herrat voittivat.
Kuului huuto, että kaikille erikoisemmin syyllisille annettaisiin
pikatuomio. Jäisihän niitä vankeja siteenkin tuhoton lauma. Siellä
yön hämyssä, lyhdyn haaleassa valossa, tuotiin Jallu Taikinamaakin
esiin.
— Olette ollut ase kädessä laillista järjestystä vastaan, vielä viime
tingassakin, kun osa jo oli antautunut.
— Ei sitä tiedä vielä kenen puolella on laki, kenen lain varjo.
— Olette tappanut yhteiskuntajärjestyksen puolesta sotivia sankareita.
— Tappanut olen, niin monta kuin olen saanut. Ja tappaa pitää
sodassa...
— Joo, joo! Tappaa pitää. Yhtämieltä ollaan, kaveri: tappaa pitää.
Viekää pois.
Samana aamuyönä kaivoi parikymmentä vankia pitkää kuoppaa
metsäntörmänteeseen järven rannalle. Niin he kaivaa töhersivät hieman
jääkohmeista maata, enimmät äänettöminä, joku hiljaa kiroillen ja
jonkun yrittäessä lasketella sukkeluuksia. Muuan lättälakkinen,
punahuivinen mies loi ylen innokkaasti, hiki tippui hänen sotkuisesta
otsatukastaan lättälakin alla. Hän ojensi hetkeksi selkäänsä, nojasi
lapioonsa. Vinha tuuli ajeli kohahtaen vettä vasten aaltojen sileiksi
nuolemia rantakiviä.
— No, no, äsähtää siellä joku voittajain päällysmies, pistäkääpä nyt
ravakasti, punikit! Työ valmiiksi, että pääsette lepäämään... Teidän
takia tässä vielä valvoa. Pitäkää kiirettä, kirotut!
Pian kuitenkin se punakaartilainen kohotti taasen päätään, ojensi
selkäänsä ja alkoi puhua:
— Koska hautapuhe taitaisi jäädä pitämättä, elleivät asianomaiset
siitä huolehtisi, lausun siis minä tarpeelliset, lohduttavat ja
sovittavat mietteet. Toverit! Ei me raukkoja olla, vaan ne, jotka
ovat syntymättömiä lapsia. Me olemme jo kipumme kärsineet. Kohta
on kaikki ohi. Mutta ne, jotka tulevat, jotka eivät ole vielä
aloittaneetkaan: niitä sitä koetellaan. Niistä tuntuu kuolema
aikanaan makealta...
Mutta puhe tuntui merkillisen tyrehtyneeltä; kukaan ei naurahtanut,
tuskin veti suutaan visaan tai edes kuunteli. Ja päällysmies käski
miehen pitää turpansa kiinni.
Viimein on kuoppa valmis. He kämpivät sen reunalle ja lapiot kerätään
pois.
— No, sanoo päällysmies, heittäkää nyt itsenne Jumalalle tai Pirulle.
Napse alkaa. Pitääkö teille sitoa rättejä silmille?
— Mitäs noilla, sanoo joku pitkä, mustanpuhuva, synkkä sälli. On se
ennenkin nähty pyssyntorvi...
Jollakin punakaartilaisella on kädet ristissä, huulet liikkuvat, joku
on lysähtänyt polvilleen, enimmät seisovat tyhmännäköisinä. Synkkä,
mustanpuhuva sälli sanoo:
— Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
— Vielä siellä piruilette, äsähtää päällikkö. Valmista siellä jo!
Antakaa rapsaa!
Aamu kajasti. Kiväärit räsähtelivät ja hauta täyttyi. Sinne pitkään
kuoppaan, matalien mäntyjen keskelle, jäi se lättälakkinen
punakaulahuivinen mieskin.
— No, sanoi päällysmies, selvältä näyttää. Tuokaa, sieltä joitakin
niitä eläviä punikeita, että heittävät vähän muraa kavereitten päälle.
* * * * *
— Mutta Töräpää seisoo yhä mäkensä lappeella, pajassa kalkkaa vasara,
tuulimylly humisee mäen harjalla. Ja uudessa, avarassa tuvassa
voidaan vielä kertoa tarinoita entisestä mainittavasta Töräpään
suvusta.
Päiväläiset askartelevat jotakin, keltainen lamppu on sytytetty,
pakkanen rapsaa talvi tai vaan alla.
— Joo, niinhän se Töräpään Iso... Mutta sen poika vietiin linnaan.
Kuuluu olleen punikki. Ja surmansa löysi silloin häikän aikana. Tämä
isännän velimies oli nähnyt, kun vietiin ja ammuttiin...
— Niin siellähän se sai ihannevaltakunnan — jonkun kyynärän maan alla.
— Niin sep kävi viimeiselle sitä aina mainittavaa Töräpään sukua...