Jallu Taikinamaa kävellä viputtelee tiilisessä kopissaan
edestakaisin, nurkasta nurkkaan. Taasen alkaa rintaansa mataa pelko,
epäilys, rähmii litteänä ja ilkeänä kylmin raajoin. Tuntuu tukalalta
ja ahdistavalta, kaamealta. Kirottu, miksi sulkevat ihmisen kivien
taakse, jossa mieli happanee, tunkkaantuu, aivoja särkee, yksinäisyys
tuntuu ruhjovan rintaluut sisään... Vaikka rasittaisivat ruumista
surkealla työllä, kun vain pitäisivät väljän taivaan alla, missä käy
tuulien humu, pilvet laahautuvat ilmojen halki...
— Miten käynee sen Töräpään miehen? Tointuuko se? Tuomitaanko Jallu
miestaposta vaiko pahoinpitelystä?
Niinpä hän kävelee, kiroilee, tuskittelee.
— Kun tulisi päätös, tulisi kummin hyvänsä, että pääsisi rauhassa
istumaan, alistumaan, kohtalon alle, jota ei voi enää väistää. Sitten
se menisi. Mutta tämä hirveä odotuksen aika... Ja miksi piti mennä
tuohomaan älyttömästi puukolla? Miksi purkaa vihansa ja raivonsa
typerällä, mitättömällä tavalla? Ja miksi piti sen torpan miehen
joutua kiikkiin, miksi kaiken sattua niinkuin sattui?
Jallu kävelee, ei saa öisin unta, ajatukset harhailevat ja iskevät
aina samassa uudelleen tähän samaan asiaan. On ikäänkuin olisi hänen
omiin lihoihinsa juurtuneena pensas, jota täytyy kiskoa kaikin voimin
latvuksista, vaikka pieninkin nykäisy tuottaa sietämätöntä tuskaa.
— Niin, miksi pitää hänelle sattua niin kuin sattuu? Turhaanpa
kyselet. Siellä ylhäällä tietänevät ne yksi tai kaksi, Jumala tai
Piru, mutta eivät hiisku mitään... Voi, matala läjä! Eipä ole Jallu
saanut kokea muuta kuin kovaa kohtaloa pienestä pitäen.
Hän tuntee hetkisen kummallista, haikeaa onnellisuutta ajatellessaan
olevansa onneton ihminen, kovan kohtalon lapsi...
Menee kuukausia raskaina ja harmaina unennäön tapaisina ja tulee
tieto, että Töräpään isäntä on tointunut. Tulee tuomiokin. Kaksissa
käräjissä seisoskelee Jallu ja tuntee sisässään ylpeyden sekaista
harmia ja kiukkua, kotikylänsä asukkaiden kurkkiessa uteliaasti:
sielläpä se seisoo Töräpään Ison poika, raitapuvussa, pari leiviskää
rautaa päällä...
Niin saa Jallu Taikinamaa tuomionsa: parisen vuotta ruunun leipää
läänin punertavassa, tiilisessä hökötyksessä..
On kesäinen-poutapäivä tukala helle, aurinko hehkuu kirkkaana ja
kuumana. Töräpään päiväläiset latovat aitaa kuivan ja pölisevän
kesannon vieressä. Sääret lynkässä iskee mies seivästä pystyyn,
sylkäistä ruikuttaa ja puhelee:
— Samat, samat niillä on vinkeet Töräpäillä, niin isällä kuin
pojalla: tiilinen, tiilinen torni niillä olla pitää...
Sielläpä eleli nyt Töräpään Ison poika tiilisessä talossa. Oli
rookissa vedellä ja leivällä, rautakiilat kintuissa, käsiraudat
ruuvattuina niin tiukalle, että peukalot rampaantuivat. Pääsi sieltä
jälleen, mutta eipä voinut pitää suutaan kiinni, vaan kiroili ja
puheli kauttarantain piloja ja ärsytti pirunahkaiset vartijat
kimppuunsa. Vasiten teki myrkyksi elämänsä, kypsytteli sisässään
sammumatonta vihaa, karvasta katkeruutta. Muisteli, mitä oli lukenut
kirjoista ennen, surkeana pojan ketaleena, sovitteli niitä omiin
kiivaisiin kuvitelmiinsa ja hautoi koston töitä. Mutta hän ei enää
aikonut horjahtaa pieneen ja mitättömään. Laajasti, laajasti hän
iskisi, siksi, että oli sortunut onnettomuuteen... Sillä mikä oikeus
on toisella elää onnellisempana kuin toisellakaan? Istukoon vain
kaikkien niskoilla yhtäläinen onni tai onnettomuus...
Niin hän mietti mustin mielin kopin nurkassa, valjut kasvot hehkuen,
ojennellen jalkojaan, että ketjut romisivat.
— Tuli korventakoon koko nykyisen yhteiskunnan! Luhistukoon vanha ja
typerä, että päästään rakentamaan uutta, samantekevää mitä. Nouskoon
sitten uusi Autuuden Sarvi kuten isä-ukolle ennen... Vaikkapa sen
sitten taasen nielisi tuli.
Ah, hän oli Saatasnamma, suuri ja synkkäotsainen kapinoitsija! Hän
mietti ja muisteli vanhaa ja merkillistä, rakasta kirjaansa, ja
sydämensä vapisi vihasta ja ylpeydestä. Kerran hän iskisi, näyttäisi
hampaitaan, nousisi humisten kuin mahtava, vapaa kokkohaukka...
Niin olivat Jallu Taikinamaan, nuoren vangin, hämäriin viha- ja
kostokuvitelmiin sekaantuneet yhteiskunnalliset mietteet. Siellä ne
liikkuivat suurina ja muodottomina, raskaasti ja kömpelösti, kuten
puujaloilla liikahdellen. Mutta ne antoivat sisältöä elämälle, toivat
elämänhalua, toivoa tulevista ajoista. Hän ei nähnyt enää itseään
kuivettuneena kelohonkana, luisevana, harmaana ja hedelmättömänä,
josta ei ikipäivinä putkahtaisi tuoretta oksaa. Hän tunsi itsessään
mahlan kihisevän, vihan ja katkeruuden väkevän nesteen.