Niinpä Jallu Taikinamaa oleili harmaassa kylässä ja mielensä oli
autio ja tyly ikäänkuin nämä talviset ajat, tyhjä ja toivoton
kuin harmaat pakkaspäivät. Mutta tulipa sitten tuuli ja tuisku,
vähämielinen, ylen ärtyisä ja sinne tänne töytäilevä. Samoin
Jallunkin mielessä sikisi katkeruuden ja vihan älytön ja etsiskelevä
pyry. Mielensä harmaa tyhjyys täyttyi mitättömällä vihalla,
kostotuumilla.
Hänen täytyisi jotakin tehdä Töräpään miehelle. Se oli vienyt häneltä
naisen ja mökin turvallisuuden, jossa hän oli tulen ääressä, tuulen
ähkyessä nurkan takana, lukenut ja miettinyt alakuloisen onnellisena.
Jallu mietti ja päätteli, eipä silti, että hän olisi siitä naisesta
ja tönöstä niin välittänyt, pitänyt niitä raskaina vahinkoina, mutta
muuten ansaitsi Töräpään mies jotakin muistutusta, joka kävisi sen
älälle, olisi sille kiusaksi... Se oli tympeä ja ilkeämielinen ja
konu mies...
Jallu mietti, mietti olevansa pitkämielinen ja kaukaa viisas. Sitten
joskus, kun hän oli kohonnut mahtavaksi ja paljon voivaksi mieheksi,
hän kostaa jotenkin... Mutta se ajatus ei mieltä lievittänyt. Mikäs
sen tiesi, milloin hän oli paljon voipa mies, vai oliko milloinkaan?
Mistä hän kasaisi sen mahdin ja väkevyyden? Tuulestako ja auringon
paisteesta?
Jallu elätteli itsessään yhä karvastelevampaa närää, katkeruutta,
ikäänkuin tuo Töräpään isäntämies olisi valmistanut kaikki ne kiusat,
mitä hänelle sattui. Sitten sanoi se isäntämies hänelle kerran, sanoi
perin tarpeettomasti ja tahdittomasti, ajaessaan hevosineen ohi
Jallun, joka hakkaili halkoja metsätien vieressä:
− No, hei, hei, Jallu, tule sinä Töräpäähänkin iskemään joku syli
halkoja! Saat maata yöt vaikka emännän vieressä, vanhasta rakkaudesta.
Silloin oli Jallu kiristänyt hammasta ja poskilihakset olivat
longahdelleet vihasta. Eikä tajuunsa mahtunut muuta kuin nippu
kirouksia:
— Tuhannen tuhatta laivanlastia mannaryynin kokoisia, rutikuivia
perkeleitä! Luuleeko tuo Töräpään mies puhuvansa ihan iirikseen mitä
lystää?
Illalla oli pimeys ja ilkeä pyry. Jäinen, räntäinen lumi iskeysi
ihoon kirvellen kuten suola. Mutta Jallu, ei voinut pysyä aloillaan,
läpi pimeyden ja tuiskun hän paarusti kohti Töräpäätä. Siellä hän
seisoskeli ja kykki nurkkajuurissa käsi povella, silmät kiiluen
vihaisesti kulmien alta. Nyt, nyt oli Töräpään isäntämies kävellyt
lyhty kourassa talliin. Jallu valitsi liiteristä sopivan koivuisen
halon ja hiipi pitkin tallin seinää aivan ovenpieleen. Läpi mustan
pimeyden vilkutteli asuinrakennuksen himmeä tuli kuin kaihinen,
ivallinen silmä, tuuli ulisi nurkissa, jäinen räntä iski ilkeästi
kasvoihin.
Sitten tuli isäntämies tallista kantaen lyhtyä edessään korkealla.
Kanki iski häntä käsivarteen, lyhty putosi ja särkyi rämähtäen.
Samassa musta haamu syöksähti liki; ase rikkoin sarkatakin
rintamuksen jurahtaen ja painui lihaan, veri purskahti ja mies
lysähti parahtaen kontalleen lyhdyn sirujen päälle. Mutta Jallu
juoksi jo etäällä tiellä, heitti verisen puukon kauas ja jatkoi
juoksuaan. Lumi pieksi valkeita kasvoja, tuulen ulina kyläaavalta
kantautui korvaan kuin kiukkuinen itku.
— Sait nyt saatana rautaa keuhkoihisi, ähisi hän tyyntyen viimein
kävelemään.
Tuli seuraava päivä, ja Jallu sai kuulla kerrottavan, kuinka Töräpään
isännälle on lyöty puukko rintaan ja se makaa henkitoreissaan ja
pian kai kuoleekin. Hän kuuli ihmeteltävän, että kuka lienee teon
tehnyt ja kuunteli valjuin naamoin ja vaiti. Hän ei voinut sanoa
asiaan sanaakaan ja kiitti onneaan, ettei muulloinkaan sekaantunut
ihmisten asioihin ja puheisiin, niin ettei hänen vaiteliaisuuttaan
oudoksuttu. Mutta päivällä iskiessään kirveellä vimmatusti petäjän
tyviä, alkoi hän tuntea nousevaa hätää. Mitähän, jos asia tulee
ilmi? Jos saa raudat kinttuihinsa ja hänet raahataan vankilaan?
Äkkiä hän tuli havaitsemaan, kuinka hän sittenkin rakasti elämää ja
vapautta, kaikesta sen surkeudesta huolimatta. Rintaan alkoi rähmiä
rautainen huoli, pelko, niljakkana ja kosteana, kylmin raajoin. Hän
rukoili, rukoili ylhäällä olevaa Valtiasta, jota ei ollut niihin asti
paljon ajatellut, jopa epäillytkin ja kironnut, sanonut, että jos se
siellä oli, oli se tyhmä eläjä, hirmu... Nyt hän rukoili, asettuipa
polvilleenkin hankeen, rukoili, että Taivaan Valtias armahtaisi
tämän kerran, niin silloin hän uskoisi, palvelisi häntä aina ja
tekisi, mikä oli oikein. Katkerasti hän katui eilistä tekoaan,
ajattelematonta, huonosti harkittua työtä. Lupasi, jos Herra häntä
nyt armahtaisi, sen monin verroin korvata hyvillä töillä tulevina
aikoina. Sitten hän tunsi taasen häpeää, ahdistavaa harmia: nytkö on
aika armoa pyytää, poika parka... Ja näinkö sinä teet katumusta ja
parannusta: pyrit irti pahojen tekojesi seurauksista...
Levottomana ja lamaantuneessa mielessään hämäriä ja sekavia kuvia
hän viimein hiihteli taloon. Siellä hän kuuli, että Töräpään isännän
puukottaja oli saatu ilmi. Se oli Tepon entisen mökin mies, torppari,
jonka kanssa isäntä oli alituisessa riidassa, olivatpa olleet vähällä
yhteenkin ottaa aikaisemminkin, kuin sinä päivänä, jolloin puukotus
tapahtui. Tosin torppari oli kieltänyt kiven kovaan, väittänyt, ettei
ollut liikkunut mökistä mihinkään, ollut hyvin hermostunut, hädissään
ja puhunut ristiin. Isäntä itse makasi kuoleman kielissä, houriessa
ja tuskin lienee tuntenut pimeässä lyöjää. Torppari oli vangittu.
Poliisimiehet ovat kuulemma pampulla iskien koettaneet saada häntä
tunnustamaan. Mies on ärtynyt, suuttunut, purrut hammasta ja
kironnut, ettei hän ole lyönyt, vaan hyvä on, että joku on lyönyt...
Oikein on ollut! Eikö liene piru puukottanut, velimiehensä...
Jallu kuunteli kaikkea tätä, ja hän tunsi vapautuvansa, melkein
ilostuvansa: auttoipa ja armahtipa häntä taivaan Jumala... Samassa
vilahti mieleensä kuitenkin, että äläs kelpo auttaja: syytön mies sen
pitää saada tilalle! Samat on sillä vinkeet maailman ajan: kärsiä
pitää, kärsi kuka kärsi, vaikka syytön ja viaton... Sitten hän
kuitenkin tukahutti tämän ajatuksen, häpesi, nöyrtyi: mistäpä hän
tiesi korkeat asiat? Ojennusnuorat siellä ylhäällä ovat mutkikkaat
ja ihmiselle tajuamattomat. Ehkä on tämä mies muuten vikapää; sillä
on salaisia, kuittaamattomia syntejä... Niistä se viedään tilille.
Hän, Jallu Taikinamaa, saanee armon. Ja hänestä todellakin tuntui,
ettei syntisäkkinsä ollut vielä ylen raskas, niin että tarvitsisi
kovin nuijia.. Ja nyt hän parantuisi paljon, vähitellen. Ehkä Jumala
huomasikin näin parhaaksi ohjailla hänet oikealle tielle...
Niin Jallu, mielessä levottomuus ja vuoroin taasen lyhyt
rauhallisuus, teki mieltään viihdyttääkseen ankarasti töitä. Tuli
taloon pimeän päässä, söi, ojensi väsyneet jäsenensä vuoteelle
ja nukkui herätykseen taasen samaan ahdistavaan, kiusalliseen
rauhattomuuteen.
Sitten tuli mieleensä, että miltä mahtanee tuntua siitä torpan
miehestä? Kuinka raskaasti se kironnee, kun käypi pitkälleen kopin
lattialle? Ja sillä miehellä oli kotona mökissä vaimo ja liuta
lapsia. Eikä niillä kaiketi ole runsaasti muuta kuin kurjuutta... Ja
täällä oleili vapaana nuorimies, jolla ei ollut veriheimolaista, ei
muuta huolehdittavaa taivaan alla kuin oma ruumiinsa. Ja tämän nuoren
miehen iskemä oli se haava, josta toista syytetään...
Taasenkin vilahti Jallun päähän ikäänkuin varkain ja syntisesti
ajatus, että mitähän se ukko mahtoi ajatella siellä ylhäällä...
No, ehkä hän vain säikäytti, opetti, ehkä tulisi hänenkin vuoronsa
kerran... Niin kerran, epäilemättä se tulisi kerran. Pitikö hänen
siis tästedes kulkea ainaisen huolen ja pelon alla, että milloin
putoaa rankaiseva vasara? Eikä olisi rauhaa vaikka vaeltaisi kuinka
nöyräniskaisena ja katuen ja tehden oikeita töitä? Ainako pitäisi
epäillä, että synti on siellä tallella, että sitä ei ole pyyhitty
pois? Jokaista iloa häiritsisi ajatus, että nyt Jumala närkästyy,
vihapäissään kaivaa kaikki entiset esiin ja rankaisee... Eikö olisi
parempi, että lyönnit tulisivat nyt jo heti, kun niiden kerran
tultava on? Eikö hän voisi silloin kävellä pystyin niskoin ja rauha
mielessä: mitään ei ole salassa, kaikki tekoni saat kaivaa esiin,
Jumala, antaa rangaistusta täydet vaaksat... Jos tyhjästä suutut
niin suutu, jos syyttä rankaiset niin rankaise! Tämä mies kärsii sen
ilolla, veri ei vapise, sillä hän on silloin sinun vertaisesi-...
Jallu hakkasi ankarasti, mielessä kuohuva levottomuus, kuume.
Meni päiviä. Sitten hän eräänä aamuna, mielessä outo keveys ja
viileä rauha, lähti astumaan. Hän meni ja ilmoitti nimismiehelle
puukottaneensa Töräpään isäntää. Torppari oli syytön. Päästettäköön
hänet vapaaksi.
Jallu Taikinamaa pidätettiin.
Oli talvinen päivä, tyyni ja kirkkaan lauhkea. Metsän latvoille
levisi punerrus, ikäänkuin hymy nousevasta auringosta.
Jallua pantiin rautoihin. Vanginkuljettaja iski niittejä, vasara
kolisi. Jallu istui ja tuijotteli kylmin, liikkumattomin kasvoin.
— Miksi sinä sitä puukolla pistit? kysäisee viimein vanginkuljettaja.
— Pieksi pienenä. Löi selkään.
— Ja sanoivat, jatkoi toinen, että se vei sinulta mieluisen
tytönkin...
— Vähät tytöistä.
— Miksi nyt sitten tulit itse kiinni pantavaksi?
— Olisi muuten syytön mies tullut syylliseksi.
— No, miksi odottelit näinkin kauan? Hetihän se mies vangittiin.
— Täytyy sitä vähän harkita, ennenkuin ottaa ruumin kihlat!
— Olisit saanut harkita jo vähän ennemmin, ennen kuin menit tekemään
liian ruokaisia töitä. Se lyönti toi sinulle leipää, nuori mies...
Niinpä vietiin Töräpään Ison poika kotikylästään hilut kintuissa
talvisena päivänä.
Kaksi päiväläistä rouhi sontaa irti Töräpään tunkiolla. Katsoivat.
— Taitaa olla pojalla iäksi leipää, arveli toinen.
— Tuskin sitä nyt sentään yhdellä lyönnillä niin paljon tienataan,
vastasi toinen. Kovin on vielä nuori mies. Ei kahta kymmentäkään...
Hevonen hölkkäili, lumi narisi ja niin katosi reki näkyvistä.