XVII

Niin meni aikaa Jallulta eräitä vuosia, työssä, vaitiolossa,

mielihauteissa. Ivalla ja pilkkapuheilla ei häntä liioin enää

häiritty, koska ne näyttivät tepsimättömiltä. Poika eli vain

omaa elämäänsä. Oli jo viisitoista ja ylikin. Vanha, viheliäinen

Teppo on kuollut ja haudattu ja haudan päälle on ostettu kallis,

mustanpuhuva kivi. Hurra elää, mutta leini on väännellyt hänen

jäsenensä muhkuroihin, tehnyt ne kankeiksi ja häätänyt melkein

vuoteen omaksi. Siellä hän rähisee, kitisee, vihan ja kivun

kaivellessa hänen sisuksiaan. Isäntänä on joku Tepon pojista, kookas

ja salskea ruumiiltaan, luonnoltaan sekoitus äitinsä ilkeyttä ja

pahantuulisuutta ja isänsä leppeää vähä-älyistä mitättömyyttä.

Sitten tapahtui jotakin. Laki-Matti punaisessa mökissään harmaana,

Ikäänkuin läpinäkyvän mehuttomana kuolee ja jättää jälkeensä

paperin, jolla hän antaa kaiken omansa Töräpään Ison pojalle,

Jallu Taikinamaalle. Niinpä on siis hänellä punainen mökki ja pino

kirjoja, mustetölkki ja kyniä. Siitäpä saivat taasen aiheen pitkiin

ivapuheisiin tilanomistajasta ja suurviljelijästä, kuinka hänellä nyt

oli siemen, ensimmäinen maa: ei muuta kuin alkaa kerätä toisia, kuten

isänsäkin ennen...

Jallu vaikeni ja muutti kuin muuttikin Töräpäästä punaiseen mökkiin.

Tienasi itselleen kirveen ja lapion töillä kuivaa leipää ja

suolanrakeita ja ryyppäsi päälle puron vettä. Ja ihmiset havaitsivat

piankin, että suvun hullutukset olivat puuskahtaneet siinä esiin:

oli ryhtynyt lukemaan. Yökaudet Jallu istui Laki-Matti vainajalta

jääneitten kirjojen ääressä, luki tukka pörrössä ja naama oudosti

puuntaen, istui ja tähtäsi kirjojen sivuja. Mutta suurin osa vainajan

kirjoja oli ruotsalaisia, ja niitäpä sai Töräpään Ison poika turhaan

kääntää ja väännellä. Niistä ei hänen ajunsa ruostunut. Mutta mitäpä

teki hän silloin? Meni kirkolle rovastin puheille saadakseen opetusta

ruotsinkielessä. Sai, hikoili ankarasti ja oppi. Vanha pappismies

ihmetteli, puheli, että olisi hommautettava opin tielle, yllytti

yrittämään. Poika palasi jälleen mökilleen, istui ja luki, tutki

kirjojaan.

Nytpä osui hänen kouraansa jokin merkillinen kirja, jossa puhuttiin

Saatasnammasta, Saatasnammasta, joka oli kurja orja, kovan kohtalon

mies, ja kokosi kaikki sorron alaiset suureen kapinaan valtiaita

vastaan. Kas, siinäpä Jallulle kirja! Veri kihelmöi poskinahoissa,

silmät tuijottivat pitkällä kuin puukonpään nuppi, pitkin selkäpiitä

kävi outo värinä, sydän läpätti. Hän näki Saatasnamman laihana ja

leveäharteisena, korkean, tylyn otsan, synkän ja miettiväisen muodon,

terävän katseen, hukari vyöllä, punainen sulka hatussa liehahdellen.

Hän kuuli hänen äänensä jylinän suitsevien pyssyjen jyskeestä, näki

tuhansien keihäitten ja teräaseitten välkkyvän, veren roiskuvan ja

tippuvan punaisena sateena keihäitten kärjistä, ja palavien talojen

roihun nousevan tulisina pilvinä taivasta kohti.. Niin taisteli

Saatasnamma ja hänen väkensä sortajaa vastaan... Vapaus! jylisi

Saatasnamman ääni, vapaus tai kuolema! Onnellisia ne, jotka kaatuvat,

jotka luoti murskaa, joiden suolet roikkuvat teräaseitten terissä,

sillä he eivät enää koskaan nuoleskele maata tyrannin edessä, eivät

heidän niskansa nöyrry sortajan ikeen alle...

Kas, siinäpä Jallulle kirja! Hän luki ja hytisi mietteistä, hän itki

Saatasnamman kovaa kohtaloa. Sillä Saatasnamma sortui. Hänen omat

toverinsa pettivät hänet, pelkurit, kurjat kavaltajat, ja Saatasnamma

pistettiin kuoliaaksi, neljä keihästä varrasti hänet yhtaikaa.

Kapinaliekit sammutti veren vesi, mutta vapauden aate jäi aina

kytemään ja itämään sorrettujen sydämiin.

Sitä kirjaa luki Jallu Taikinamaa, luki ja alkoi lukea taasen

uudelleen. Lähti liikkeelle vasta nälän ahdistamana, hakata

rytyyttääkseen puita, luodakseen ojaa isäntämiehille. Sai

leivänkakkaroita ja suolanrakeita imeskelläkseen, oli hentoluinen,

laiha ruipelo, mutta jäseniltään oudon sitkeä, kasvonsa olivat

kalpeat, silmänsä hehkuivat kuin hiilet laajan, kallion tavoin esiin

tunkevan otsan alla. Harvoin hän puheli mitään; näytti käyvän omissa

ajatuksissaan, ikäänkuin olisi selvitellyt jotakin perin sekavaa ja

raskasta pääluunsa takana. Ihmiset odottelivat, että milloin siltä

viimeisetkin mutterit yläkerrassa liestyisivät, kun se vasiten

sekoitti päätään kirjojen kimpussa.

Mutta tapahtui, että Jallua rupesivat kiehtomaan muut verevämmät ja

väkevämmät asiat kuin kirjojen mustat koukerot, harmaat, kellastuneet

lehdet, ajan ja tomun haju tai Saatasnammankaan mahtava ja synkkä

hahmo. Talossa, jossa hän suoritteli joskus henkipitimikseen töitä

lapiolla ja kirveellä, oli hän nähnyt tytön. Se oli piikaihminen,

valkoinen iholihoiltaan, veriltään nuori ja kihisevä, hepentelevä ja

houkutteleva narttu. Vaikeneva, töissä aherrellut ja nyt viimeksi

kirjojen laimea tuoksuiseen elämään uppoutunut poika tunsi veriinsä

imeytyvän huumetta ja kuumuutta. Hänen tajuunsa tunki outoja ja

viekoittelevia tunnelmia. Haamoitti ajatus pienestä mökistä,

punaverisestä, viehättävästä emästä, pienestä lapsi-ipanasta,

joka ahnain suin kävisi sen rintoihin. Niin sihisivät sekavat,

viekoittelevat tunteet, joita hän turhaan koki ajun voimalla

kuolettaa ja masentaa. Kuvitteli mieleensä likaisen mökin ja kakarat,

kuihtuneen naisihmisen, joihin oli elämänsä ajaksi sidottu, koskaan

saamatta muuta yrittääkään kuin niille leipäpalaa. Siinäpä hänelle

olisi tulevaisuus, hänelle, joka alkoi joskus mullistella, vasaroida

tylsäpäisten ihmisten seassa, jonka päässä itivät ja versoivat oudot

ja sekavat ajatukset, suuret ja merkilliset pyrkimykset. Mutta

jokin pieni ja rumanverevä tuntui lopultakin kiehtovan enemmän kuin

sumuinen ja suuri. Ei muistanut mennä mökilleen, jätti vanhat kirjat

nurkkaansa ja oleili talossa alkaen lähennellä verevää, naurusuista

naista. Uskotteli itselleen: eihän tässä kenen vielä tarvitse miettiä

mökkiä ja kakaroita, yhteistä elämää. Voihan muutenkin, miksei, elää

ja leikitellä, pistäytyä sänkyyn ja lystäillä.

Eikä tyttöihminenkään hakastellut liian paljon. Ei Jallu Taikinamaa

ollutkaan kaikkein hulluimman näköinen: notkea ja sujakka runko,

kirkkaan valkoiset kasvot ja silmät katsoivat hehkuen. Ja hänelle

antoi outoa viehätystä se, että oli Töräpään Ison, rikkaan, kuulun,

aina mainittavan miehen poika. Tahi piili tuossa suopeudessa vain

naiseläjän ylimalkaista halua miellyttää miehenpuolia, näytellä

itseään kauniina ja kiehtovana, enkelinsuloisena.

Niinpä alkoivat Jallu Taikinamaata vallata sumeat ja hempeät

tunnelmat, mutta kohtapa niihin sekaantui muitakin kiivaita tunteita,

närää, kateutta, ja katkeruutta.

Se Töräpään nykyinen isäntä, Tepon poika, oli vielä emännätön mies,

etsiskeli naisenpuolta ja hoksasipa juuri saman elävän, mitä Jallu

koki vokotella. Ja pianpa olikin Töräpään mies voiton päällä: hän

oli vanhempi, rotevampi ja rohkeampi ja ison talon isäntä. Eikä

tyttö paljoakaan epäillyt asettaessaan hänet etusijaan hennomman,

ikäänkuin hellävaraisemman, köyhän Jallun rinnalla, josta ei oikein

tiennyt, mikä elävä se oli. Ei hän kuitenkaan mennyt niin äkkipäätä

ilmiantamaan mielialojaan. Hän ikäänkuin heilui, heilui seipään

nenässä kuten vaivaisen onni, kaikkien tuulien häälyteltävänä,

että kummalle puolelle pudota vai eikö kummallekaan. Siten hän sai

molemmat miehet vireiksi, innokkaiksi, ärtyisiksi, ylen kateellisiksi

ja vihaisiksi.

Laki-Matti vainajan torppa oli Töräpään maalla, ehkei sillä enempää

ollut sitä viljeltävänä kuin mitä seiniensä alle sitä tarvitsi.

Töräpään nuori isäntä mietti saavansa kilpailijalleen kiusaa, etsi,

oliko mökillä kirjoja. Löysi ne, mutta, havaitsi vuokra-ajan olevan

lopussa, joitakin kuukausia enää jäljellä. Vaikeni, odotteli, kunnes

vuokra-aika oli kaikki ja sanoi sitten Jallulle talossa, jossa he

kulkivat kohtailemassa mielihalujensa esinettä:

— Ei näy enää se mökkisi kuuluvan sinulle. Vuokra-aika on lopussa.

Niin, että muuttelepa sieltä pois se kirjallisuus ja muu rönä.

Jallu tunsi itsensä päältänähden masentuneeksi ja vaisuksi, sisällä

kiehuessa kiukun. Ei siksi, että hän olisi hätääntynyt mökkinsä

ja kirjojensa puolesta: ne tuntuivat nyt hänestä merkillisen

yhtäkaikkisilta. Mutta häntä kiusasi se, että toinen voi noin

osoittaa isäntävaltaa tytön nähden, ilmoittaa, että kannapas nyt

vehkeesi siitä ja siitä paikasta muualle... Mutta Töräpään mies

tunsi röyhistyvänsä yhäkin varmemmaksi ja päätti esittää hiukan sitä

entisen laatuista ivaa:

— Joo, Jallu, näyttää, että sitä sinäkin hävisit talostasi, kuten

isäsi ennen!

Jallu ei hoksaa siihen vastata juuri mitään, ei edes miettiä sitä,

että oliko sillä lopultakin oikeutta hätyytellä pois mökistä. Hän

tunsi itsensä oudon tyhjäksi ja avuttomaksi.

— Enpä heillä pidä väliä, sanoi sitten. Elä siellä niin kuin hyväksi

näet. Ilman saatu tönö...

— Ilman on saatu minunkin tönö, mutta kyllä minä sentään vähän

välittäisin, jos joku rupeaisi ulos patistamaan.

Meni eräitä päiviä ja Jallu lähti mökilleen katsoakseen, oliko siellä

jotakin tapahtunut. Akkunat olivat väännetyt sijoiltaan ja tupa oli

tyhjä ja kylmä, sisälle oli tuiskunnut lunta. Vähäiset huonekalut

olivat nostetut pihalle, tuuli kasaili lunta isojen kirjakasojen

peitoksi ja liehutteli avautuneitten kirjojen lehtiä. Samassa kuuli

hän kulkusen ja tiukujen heleästi soivan, virma hevonen ravasi

ohi harja hulmahdellen, kirjavat vällyt tuulessa liehahdellen.

Kaksi ihmistä istui perässä ja nauroivat nähdessään miehen seistä

harottavan hangessa aution mökin kartanolla. Ne olivat Töräpään

isäntämies ja se nuori naisihminen, arvattavasti matkalla pappilaan.

Mökin kartanolla seisovan nuoren miehen tajuun valahti raskas apeus.

Oli kuin hänen sisällään olisi pyyhkinyt tuo talvinen tuuli: vihainen

ja alakuloinen, leikkaava ja kalsea. Turhaan hän yritti synnyttää

ajatusta, että mitäpä tuosta yhdestä naisesta. Niitä oli toisiakin.

Narttu kun narttu. Tunsi sittenkin, että jotakin, jota oli kiihkeästi

tavoitellut, oli luiskahtanut ohi sormien kuten niljakas kala. Nyt

hän tunsi, että olisi osannut antaa arvoa taasenkin tuolle mökille

ja kirjoille. Olisi istunut tulen ääressä, lukenut ja miettinyt, ja

unhoittanut piankin tämän joutavan jutun. Nyt oli kaikki mennyt.

Raskaasti hän paarusti paksussa lumessa, heittäen kirjansa ja

vehkeensä aution mökin pihalle lumen peitettäväksi» Korjatkoon ne

sieltä vaikka piru.