Kesäisenä päivänä laskee pari päiväläistä kirveitään Töräpään
tanhuvilla. Toinen veivaa tahkoa ja toinen pitelee kirvestä sen
selällä. Kuivat navat yrittelevät vingahdella ja veivimies sylkäistä
topsauttaa niihin, saamatta niitä kuitenkaan vaikenemaan ja kiroaa
äkeissään. Jopa nostaa toinen kirveen, tarkastelee sen terää,
sylkäisee tottuneesti ruskean syljen ja virkkaa:
— Se Töräpään entinen Isokin kuuluu kuolleen.
— Kuolleenhan kuuluu, myöntää toinen.
— Oli sekin aikanaan köyhien nylkijä, mutta eipä tainnut
itselläänkään lopulta olla häävit oltavat. Korjaili kenkärajoja...
— Hulluuttaan se sille jäljelle joutui. Piru tienasi...
— Jäi siltä poika.
— Jäihän siltä sen piika-lutkan kanssa.
— Kohta tuo taitaa sekin kuolla: rykii, rintatauti lienee.
— Niin piika... Ja mikähän senkin pojan hyvittää. Huutopoikapa
tietenkin entisen Töräpään Ison ainoasta mukulasta...
— Joo, ei siltä isot perut jääneet ihmisille Isoltakaan...
Vaikenevat. Veivi kitisee. Hiekkapyörä kuluttelee tahisten kirveen
rautaa.
* * * * *
Töräpään Iso on todellakin kuollut harmaassa mökissä vainion
liepeillä. Hän kuoli äkkiä ja kitumatta: vasara putosi kädestä
lattialle ja siihen hän nytkähti kenkärajojen ja suutarivehkeitten
päälle. Piika, joka jo kauan on ollut kivulloinen ja rykinyt
rintaansa, tuli ulkoa ja näki lopun tulleen. Sai silmänurkkaansa
vettä, ajatteli: äkkiäpä tuli Töräpään ukolle kuolema. Ja kyllähän
tästä olen minäkin menevä... Mikähän poikarievun hyvittää? No, onhan
ihmisiä maailmassa, eihän ketään jätetä kuolemaan...
Mutta ulkona hiekkaisella pihamaalla istuu Töräpään Ison
poika, Jallu, joka ei vielä eräisiin vuosiin täytä ensimmäistä
ikäkymmentään. Hänen valkoista tukkaa tunkeva päänsä on pieni, mutta
otsassa isiltä peritty luonnoton laajuus, posket ovat paksut ja
pyöreät, silmät kirkkaat ja ihmetteleväiset. Sellaisena hän istuu
ja rakentelee jotakin tikuista ja hiedasta, huulilla hymy. Aurinko
paistaa, ruoho lemuaa.
Tulee äiti, kuihtunut ruipelo, itkenein silmin ja virkkaa:
— Ukko on kuollut.
Pojan kirkkaissa silmissä näkyy vakavuus. Kuollut: ehkä se tuopi
hänen tajuunsa jotakin liikkumattomasta ja kylmästä, iäksi
menevästä...
— Ja pian taitaa äitistäkin aika jättää. Jallu parka jää yksin.
Sitten hän juosta hynttyyttää lähimmälle ihmisasunnolle, Töräpään
taloon, jossa oli ennen pyörähdellyt naurusuisena piikana,
ilmoittamaan tapahtumasta, hakemaan apua.
Jo entinen Töräpään Iso, mainittava, mahtava mies hommataan hautaan
ja tuskin on hänet sinne saatu, niin jopa nuikahtaa piikakin kuten
sairas linnunpoika. Rykii ja oksentaa verta ja on valmis vietäväksi
maanrakoon.
Jallu, Töräpään Ison ainoa poika, on yksin. Pieni, kirkassilmäinen
nupupää, älytön kuin metsänelävä, osanneeko mielensä myrtyä, tuleeko
tajuunsa suru tai murhe? Ehkä hän tuntee hämäränä ja sekavana
turvattomuuden tunteen, tyhjyyden... Isä ja äiti, läheiset, ylen
tutut ja aina läsnäolevat eläjät, ovat kadonneet, ovat jossakin,
mihin ei ylety.
Ja Jallu on Töräpään huutopoika.
Vanha Teppo-ukko, entinen viheliäinen suutari mies, nykyinen öhytalon
isäntä, on saanut pääluunsa taakse mietteen ottaa hoitoonsa tuon
pienoisen kunnanelätin, josta hän saa ne ja ne markat vuodessa.
Siinä on hänestä outoa viehätystä: Töräpään Ison poika huutopoikana
Töräpään talossa...
Kuten isänsä ennen, niin joutui Jallukin sangen varhain ahertamaan
työn touhussa Töräpään tanhuvilla. Hakata napuloi puita liiterissä,
tuhersi tunkion kimpussa, ajeli hevosta seisten sontareen kannoilla.
Kesäisin oli hän paimenena pitkät päivät. Se olikin hänestä
mieluisinta. Sai olla omissa oloissaan etäällä Töräpäästä ja sen
asukkaista.
Sillä talon asukkaat, olletikin vanha emäntäihminen, Hurra, joka yhä
kuivettui, kutistui entistä ryppyisemmäksi ja jonka sisässä kihahteli
entinen ilkeys ja pahantuulisuus, kohtelivat poikaa yliolkaisesti
ja pilkallisesti. He puhuivat hänelle isävainajastaan, Töräpään
Isosta, hullupäisestä rikkaasta miehestä. Ähä, siinäpä oli hänen
huoripoikansa ruotipoikana samassa talossa, jossa isänsä ennen
pelättynä ja isovaraisena käveli. Ähä, menepä ruotipoika tallin
luontiin ja ota oppia! Vaikka mitäpä se huurupää oppinee? Minkä voi,
kun verissä on hupsuutta? Se on sen suvun tauti. Ei niistä tule
ihmisiä.
Mutta Jallun mieli oli herkkä. Iva ja tyly kohtelu painoivat piankin
hänen mieleensä lähtemättömät jäljet. Hän tunsi olevansa orpo ja
yksinäinen, vieras kaikille ihmisille. Hänen silmiinsä herahti
helposti kyyneleitä, mutta silloinpa vasta yllyttiinkin ivailemaan.
— Ähä, älä itke poika! Ei se isäsikään itkenyt, kun talo paloi! Pisti
vain iloksi saunassa, lystäili herra, eli niin lystisti, että sai
pojankin, joka itkee puolestaan... Älä välitä! Olethan sinä rikkaan
miehen poika! Ei se isäsikään välittänyt, vaikka maaltaan hävisi!
Eikä poika kohta välittänytkään, ei ainakaan ollut välittävinään.
Vaikeni, ei puhunut, eikä pukahtanut. Toimitteli töitään. Mutta
vanhenevalle Hurra-akalle kävi tämä kylmäkiskoisuus ja vaikeneminen
tuiki sydämelle, katkeruus ja närä nakerteli hänen sisuksissaan.
— Voi, voi, kun tuo poika on hullu! Tollottaa vain, vaikka kuka mitä
puhuisi, opettaisi... Pieksää pitäisi, että järki selvenisi!
Koettipa hän lyödä räpsäyttääkin kun käsiksi pääsi, mutta
epätietoiseksi jäi, minkä verran se pojan ajua kirkasti. Poika
vaikeni, teki nöyrästi, arkana töitään ja tunsi mielessään surua ja
katkeruutta kaikkia ihmiseläjiä kohtaan, joissa näki vain ivaa ja
ilkeyttä. Hän tunsi olevansa vieras heille kaikille, yksin kaikkien
näiden ihmisten keskellä. Hän oli repaleinen ja surkea, nöyrän
näköinen, mutta sisässään eli jo ylpeys. Hän ajatteli isäänsä, joka
oli ollut pelätty mies, jota oli täytynyt palvella ja kunnioittaa.
Mieleensä tuli hämäriä muistoja suuresta tiilitornista, jossa oli
pienenä asunut, jossa tuuli humisi ja ihmiset elivät iloisesti...
Hän kuuli ihmisten sitä kertovan pilkallisesti, mutta ihailun sointu
äänissään, kuuli, vaikka ei ollut kuulevinaan.
Ja eräänä sunnuntaina kävi hän katsomassa sen paikkaa, raunioita ison
joen partaalla ja sieluunsa sikisi sekavia haaveita, kuvitelmia,
että kerran hänkin kasvaa, näyttää ihmisille, tekee töitä, joita
mainitaan. Hän mietti, mitä hän tekisi silloin Hurtalle, Tepolle ja
kaikille Töräpään asukkaille, yleensä ihmisille... Sisässään iti viha
ja kostonhimo, ylpeys ja mielikuvitus rakenteli outoja kuvia näiden
höystämässä maaperässä.
Niin menivät vuodet etanan tavalla rähmien ja poika kasvoi ja
kehittyi vitkalleen, kituliaasti. Ihmiset pitivät häntä hieman
nöyräpäisenä, kun oli aina vaiti, nyyrötteli, hymyili joskus
itsekseen. Kesäisinä sunnuntaipäivinä istui hän joen rannalla onkien.
Siinä sopi miettiä, kuvitella, tuijotella kaarnaa, odotella kalan
nykäisyä. Sitten hän hiipi sieltä takaisin, varkain, heittäen kalat
kissalle.
Kerran illalla ajellessaan karjaa kotiin näki hän ukon istuvan sillan
korvassa punaisen mökin kohdalla. Se oli Laki-Matti ylen vanhana,
laihana ja harmaana, hän oli ikäänkuin mehuton, pakkasen palelluttama
korsi. Hänen kuvansa uppoutui ainiaaksi Jallun tajuun. Sillä tämä
äijä sanoi käheällä, kuiskaavalla äänellä:
— Sehän on Töräpään Ison poika. Isäsi oli viisas, jymy mies. Yritä
sinäkin. Eihän sinussakaan liene veri väljähtynyt...
Jallu meni ohi kummastellen: lieneekö horissut vanha äijänkääkkä.